maanantai 12. joulukuuta 2011

Paul McCartney & Band - On The Run Tour


Hartwall Areena, Helsinki 12.12.2011

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho


Saadessani tietää Paul McCartneyn tulosta Suomeen konsertoimaan päätimme ilman muuta lähteä Hartwall Areenalle, vaikka olimmekin nähneett Maccan edellsellä Suomen vierailullaan Helsingin Olympiastadionilla 17.6.2004. Olisihan luultavasti aivan eri asia kokea konsertti - stadioniin verrattuna - pienemmässä ja "intiimimmässä" paikassa. Edellinen keikkakin kyllä vakuutti, mutta stadionilla valoisassa kesäillassa ei pääse aivan samanlaiseen tunnelmaan kuin pimeässä areenassa. Sir Paul on popmusiikin eittämättä tärkeimpänä hahmona ja menestyksekkäimpänä lauluntekijänä sen luokan legenda, että hänen keikkansa on kyllä nähtävä aina, kun hän tänne saakka vaivautuu tulemaan. Onhan hän sentään ollut maailman suosituimman kaiken popmusiikin perustan luoneen The Beatles yhtyeen jäsen ja sielu. Itse en Beatlesin aikana ollut varauksettomasti Beatles-fani, vaan vähän rajumman rokin, kuten Rolling Stonesin kannattaja. Beatles tuntui vielä 1960-luvulla enemmän "tyttöjen jutulta". Heräsinkin yhtyeen musiikille oikeastaan vasta sen hajoamisen jälkeen 1970-luvulla.

Lähdimme iltapäivällä Jyväskylästä ajamaan Helsinkiin tarkoituksena ehtiä Hotelli Pasilan Sevillaan syömään. Hotellihuone oli varattuna ja pöytäväraus tehtynä jo ennen lippujen ostamista. Keli oli varsinkin Lahden jälkeen ihan hirveä. Vettä tuli kaatamalla, oli todella pimeää ja märkää. Sopivasti ehdimme neljän ruuhkaan Vantaalta alkaen ja vesi autojen perässä lensi niin, että tunsi pikemminkin olevansa vesireitillä kuin moottoritiellä. Sade oli onneksi jo tauonnut, kun kävelimme hotellilta Hartwall Areenalle.

Alun kuvakollaasia screenillä
Konsertin piti alkaa klo 20.00 ja jossain ilmoitettiin, että 19.30 alkaa videotervehdys Paul McCartneyltä. Menimmekin paikoillemme puoli kahdeksan maissa, mutta vasta klo 20 alkoi jotain tapahtua.  Lavan sivuilla isoilla videoscreeneillä alkoi pyöriä ylhäältä alaspäin kulkevana nauhana eräänlaista historiikkia kuvakollaasina "sämpälätyn" Beatles-musiikin soidessa. Kuvissa esiintyi Beatles-kuvastoa 60-luvulta alkaen, postikortteja Liverpoolista ynnä muuta nostalgista kuvamateriaalia. Esitys kesti yli puoli tuntia ja kuvakollaasi ehti alkaa jo alusta uudelleenkin. Mielestäni tuo johdanto oli hiukan liian pitkä ja musiikkikin tuli jo tässä vaiheessa turhan kovalla volyymilla. Edellisellä Maccan Suomen-keikalla seitsemän vuotta sitten Olympiastadionilla yleisöä pitkästytettiin oudolla sirkusspektaakkelilla.

Yleisö näytti koostuvan enimmäkseen meistä 50+ ikäisistä, mutta nuorempaakin väkeä oli joukossa runsaasti. Edessämmekin istui tai oikeastaan enimmäkseen seisoi heilumassa kaksi reilusti alle kaksikymppistä tyttöä. Enpä voinut heitä mennä siitä moittimaakaan, vaikka ajoittain peittivätkin meiltä näkyvyyden lavalle melko tehokkaasti. Niin innokkaasti ja hartaasti he diggasivat suurimpia Beatlesklassikoita osaten lähes kaikki sanatkin. Nousin sitten välillä itsekin seisaalleni takanani istuvien kiusaksi (?).

Vihdoin valot pimenivät ja lavalle astelivat valtaisan huutomyrskyn ja aplodien saattamana bändi ja itse maestro sinisessä, tiukassa pikkutakissa ja kapealahkeisissa mustissa housuissaan. Parin ensimmäisen biisin jälkeen hän riisui takkinsa paljastaen valkoisen paidan ja sen päällä mustat kapeat henkselit.


Paul "Wix" Wickens. kosketinsoittimet
Bändi osoittautui täsmälleen samaksi kuin kesäkuun 2004 stadionin keikalla.  Essexistä, Isosta Britanniasta kotoisin oleva kosketinsoittaja  Paul "Wix" Wickens (s. 1956) on ollut Maccan taustalla jo vuodesta 1989. Rusty Anderson (s. 1959), soolokitaristi puolestaan on Kalifornian poikia ja hänkin ollut mukana jo yli 10 vuotta. Toinen kitaristi Brian Thomas Ray (s.1955) on myös amerikkalainen. Järkälemäinen, mutta ketterä, energinen ja raskaskätinen amerikkalainen rumpali  Abe Laboriel Jr. on myös porukan nuorin (s. 1971 Los Angelesissa). Koko taustayhtyeellä on takanaan jo vähintään vuosikymmen pomonsa rinnalla. Tämä tuntui soitossa  varmuutena, muttei tylsyytenä. Esimerkiksi kitaristi Rusty Anderson toisti George Harrisonin soolot lähes yksi yhteen, mutta teki tämän riemulla, tarkalla mutta vapautuneella otteella.

Sir Paul otti jo Beatles-ajoilta tutun ja kuuluisan viulumaisen Höfner 500/1 -basson, tervehti hetken yleisöä ja ensimmäinen kappale Hello, Goodbye kajahti ilmoille. Pari päivää aikaisemmin Tukholman keikalla avauskappaleena oli ollut Magical Mystery Tour. Tämä on peräisin samalta ja samannimiseltä albumilta vuodelta 1967 ja julkaistu samana vuonna myös singlenä.


"Here Today", John Lennonin muistolle
Täsmälleen samaksi kuin Lontoon O2-areenan keikalla pari päivää aikaisemmin osoittautunut illan setlista tarjosi kolmen tunnin aikana hittejä, harvinaisempia klasskikkoja ja muutaman todellisen yllätyksenkin. Keikka oli rakennettu siten, että siinä oli räväkkä, nopeatempoisten kappaleiden aloitus, flyygelivetoinen balladiputki, akustinen osuus ja klassikoista mudostunut hittiputki. Illan kokonaisuuden pääosa rakentui kuitenkin The Beatlesin kappaleista. Maccan ikinuoruus yhdistettynä hänen Beatlesin aikoina, Wings-yhtyeelle ja soolourallaan tekemiin maailman kauneimpien poplaulujen runsaudenpulaan (Guinnessin ennätysten kirjankin mukaan McCartney on maailmanhistorian myydyin ja menestynein muusikko ja artisti) antoivat loistavat lähtökohdat täydelliselle illalle ja viihdyttävälle showlle.

Setlistasta löytyivät maailman suurimmat hitit, kuten Let It Be, Hey Jude, Eleanor Rigby ja Yesterday. Näiden lomassa kuultiin  suurelle yleisölle ehkä vähän vieraampia mutta faneille taatusti maistuvia Beatles-herkkuja: I've Got A Feeling, The Night Before ja The Word. Soolotuotannosta kuultiin Maybe I'm Amazed ja Wings-yhtyeen Jet yhtä kiihkeänä kuin levyllä aikoinaan sekä James Bond -leffatunnari Live and Let Die melkoisine tulenlieskoineen, rakettiräiskeineen ja loppupaukkuineen, joka sai Paulin itsekin pitkään pitelemään korviaan ja sydänalaansa. Ensimmäisen Wings-albumin nimikappaleen Band On The Run (josta kiertuekin on nimensä saanut) aikana taustascreenillä kyseisen albumin kansikuva heräsi hauskasti eloon, ilmeisesti kuvaussession aikana kuvatun filmin muodossa. Pakko myöntää, että Maybe I'm Amazed -kappaleen alussa Paulin ääni hiukan säröili niin, että hiukan pelotti, kestääkö se kunnialla loppuun saakka. Pelko osoittautui kuitenkin onneksi turhaksi.


Brian Ray

Kuriositeettejakin kuultiin, kuten Badfingerille sävelletty Come And Get It, Dance Tonight, jonka aikana Rumpalikolossi Laboriel pisti yllättävän sulavasti tanssiksikin hauskuuttaen bändiä ja yleisöä  sekä puolihölmö, jotain vanhaa saksasalaisiskelmän rallatusta "Ho Hey Ho!" -huutoineen muistuttava Mrs. Vanderbilt Wingsin tuotannosta. Setlistaa ei ollut rakennettu tiukkapipoisesti, sillä - hämmästyttävää kyllä - yleisön joukossa näkyneen kyltin toiveen perusteella Paul lauloi ukulelen säestyksellä keikkaohjelmistoon kuulumattoman kappaleen Ram On. Lähes riipaiseva tulkinta oli Here Today, McCartneyn viimeinen tervehdys järjettömän teon seurauksena menehtyneelle John Lennonille, jonka kanssa kirjoitetut monet hienot laulut ovat muuttaneet maailmaa. Laulun kertoo keskustelusta, joka Paulilta jäi Johnin kanssa käymättä. Hän puhuikin siitä, että sanokaa haluamanne asiat ystävällenne heti, sillä hetken päästä voi olla jo myöhäistä. Tässä kohtaa moni pyyhki liikuttuneena silmäkulmiaan.  Jatkossa yksi Abbey Road -albumin helmistä,  Something omistettiin tietysti George Harrisonille ja se aloitettiin edellisen Suomen keikan tapaan pelkän ukulelen säestyksellä, mutta tällä kertaa se kasvoi vaikuttavaksi bändiversioksi hienoine Rusty Andersonin kitarasooloineen.


Rusty Anderson soitti Georgen osuudet

Bändin terävää metallista soundia ja jopa riipivän kovaa volyymia on joissakin kritiikeissä moitittu. Kieltämättä meidänkin paikoillemme areenan takaosan alemmalla tasolla musiikki soi välillä niin kovaa, ettei omien korvatulppienikaan vaimennus ajoittain tuntunut riittävältä. Osansa soundeihin oli tietysti areenan surkealla akustiikalla, mutta kaiken kaikkiaan minusta äänentoisto oli vähän puuroisen alun jälkeen olosuhteisiin nähden jokseenkin kohdillaan, varsinkin rauhallisemmissa kappaleissa niin, ettei siinä välillä liiallisen volyymin lisäksi mitään pahempaa vikaa ollut. Pahiten terävästä ja kovasta äänentoistosta kärsivät yllättäen The Beatlesin kultakauden riffipohjaiset, ilmavat rokkikappaleet. Drive My Car, Paperback Writer ja Day Tripper kuulostivat hiukan liian raskailta ja suoraviivaisilta.  

Maestro oli tapansa mukaan hyvällä tuulella ja kertoili välillä anekdootteja Eric Claptonista, Jimi Hendrixistä ja Beatles-tovereistaan.  Lisäksi hän puhui yleisön suureksi riemuksi paljon suomea, mm. "Hyvää iltaa Suomi, Mitä kuuluu?", "Hienoa olla täällä takaisin" ja lopussa kiitti bändiään, kiertuehenkilöstöään ja tietysti yleisöä sanomalla "Kiitos koko porukalle". Kuuluttessaan Night Before -kappaletta hän sanoi "Soitan tämän kappaleen ensimmäistä kertaa Suomessa". Nuo repliikit hän luki toki paperilta, mutta yleisöllä oli hauskaa.
 "All we are saying is: Give Peace a Chance!"
Jo illan kolmantena kappaleena tuli ensimmäinen rakastettu Beatles-klassikko All My Loving, joka sai yleisön villeihin suosionosoituksiin.  Tämä yksi tunnetuimmista Beatles-lauluista on vuodelta 1963 ja löytyy alun perin albumilta With The Beatles. Kappaleen sävelsi ja sanoitti Paul McCartney, vaikkakin sen tekijäksi on yhtyeen tavan mukaisesti merkitty Lennon/McCartney. McCartney on kertonut saaneensa laulun sanat päähänsä runona partaa ajaessaan ja sävellystyön hän teki vasta myöhemmin.



Muita huippuhetkiä minulle olivat ehkä jonkun mielestä kuluneetkin, mutta minua aina sykähdyttävät Beatles-balladit, levyversiota mukaillen Paulin flyygelinsä takaa esittämät The Long and Winding Road ja aina yhtä koskettava Let It Be, jonka aikana  taustascreenin kynttilä kasvoi sydämen muotoiseksi kynttilämereksi ja lopulta kokonaiseksi maapalloksi. Hienoja hetkiä olivat myös yksin, akustisen kitaran kanssa esitetyt Yesterday, Here Today, Amerikan mustien kansalaisoikeuksien puolesta kantaa ottava Blackbird sekä tietysti ukulelella aloitettu Something. Myös enimmäkseen Lennonin säveltämä mestariteos A Day in the Life oli vaikuttava, vaikka se tylysti vaihdettiinkin kesken kaiken John Lennonin Give Peace a Chance -rauhanlauluun, johon yleisökin yhtyi, vaikkakin huomattavasti vaisummin kuin Hey Juden Naa Naa Naa Na Naa -kertosäkeeseen. Viimeksi mainitussa yhteislaulussa Paul laulatti jälleen miehiä ja naisia erikseen ja kaikkia yhdessä varsin pitkään. Yhteislauluun päästiin myös Ob-La-Di, Ob-La-Da -renkutuksessa.

Osoittautuipa Paul melkoiseksi sähkökitarasankariksi varsinkin Wings-kappaleessa Let Me Roll It, jossa hän pääsi revittelemään tehoriffejä oikein olan takaa ja vetipä loppuun pätkän Jimi Hendrixin Foxy Ladyakin. Paperback Writer -kappaleessa Paul soitti puoliakustista Epiphone -kitaraa, jolla hän sanoi soittaneensa myös kyseisen kappaleen levytyksessä aikoinaan. Basson varressa oli Paulin soittaessa muita soittimia toinen taustakitaristeista eli Brian Ray.

Loppuhuipennusta säästeltiin selvästi mahdollisimman pitkään. varsinainen setti huipetui Hey Jude -yhteislaulatukseen. Mutta taas kerran jotkut hätähousut olivat lähdössä poistumaan parkkihallin jo tässä vaiheessa. Eikö sitä voisi odottaa niin kauan, että halliin syttyy valot? Siitä tietää, että keikka on ohi! Pitäisi artistia sen verran kunnioittaa, ettei lähdetä kesken pois vaikka kuinka kiire olisi narikkaan tai parkkihalliin.

Ensimmäiseen encoreen Macca tuli Suomen lippua heilutellen ja se alkoi riemukkaasti svengaavalla vanhalla Beatles -kappaleella The Word, jonka loppuun oli ympätty pätkä All You Need Is Love -klassikkoa ehkä hieman päälle liimatustikin.  Day Tripper ja yksi suosikeistani Get Back saivat yleisön jälleen seisaaltaan vaatimaan lisää. Get Back sai tunteen, että tämän lähemmäs Beatles-kokemusta ei voi enää 2000-luvulla päästä. Toinen encore  alkoi herkästi Yesterdaylla jatkuen todella rajulla, lähes "varhaisheavymetalliksi" luokiteltavalla illan aggressiivisimmalla revityksellä Helter Skelter, jossa kitaroita hakattiin todella rankasti ja Paul lauloi kuin olisi viimeisellä keikallaan - tippaakaan säästelemättä. Videoscreenillä lavan taustalla mentiin vuoristoradalla, kuten tunteissa koko kolmetuntinen tähänkin saakka.

Beatlesin viimeisen albumin Abbey Roadin lopettava Golden Slumbers / Carry That Weight / The End summasi illan osuvasti, sillä tuohon sikermään loppui myös kaikkien aikojen legendaarisimman pop-yhtyeen levytysura. Beatlesin viimeinen julkaistu levyhän oli Let It Be -albumi, mutta se oli äänitetty jo ennen Abbey Roadia. Lopussa Paul vielä kiitteli yleisöä ja lupasi "See you next time", joten mistään jäähyväiskiertueesta ei liene kysymys.


Ensimmäinen encore alkoi Suomen lipun kera


Kuten alussa mainitsin, oli melko työläs ja kalliskin projekti osallistua tähän tapahtumaan. Oli kesken työpäivän lähdettävä ajamaan yli 200 kilometriä todella kurjassa kelissä ja pimeässä Helsinkiin. Vaivannäkö ja investointi suhteellisen kalliisiin lippuihin, bensaan ja näin viikolla törkeän kalliiseen hotellihuoneeseen oli kuitenkin saatuun musiikkielämykseen nähden enemmän kuin kannattavaa.

Kaikkiaan tämä oli uskomattoman hieno konsertti 69-vuotiaalta aatelismies-miljardööriltä. Hän on säilyttänyt poikamaisuutensa ja esiintymisen ilon. Kolmen tunnin taukoamaton setti jopa ilman juomaa on kova suoritus minkä ikäiselle tahansa.

Yleisökin kunnioitti kiitettävästi (muutamia edellä mainittuja liian aikaisin poistuneita urpoja lukuunottamatta) tätä legendaa nousemalla seisomaan jopa useampaan kertaan ylintä piippuhyllyä myöten. Tällaista kunnioitusta olen nähnyt Hartwall Areenalla vain kerran aikaisemmin: Leonard Cohenin upealla keikalla v. 2010. Hän vaan sai tämän aikaan ehkä hiukan erilaisin keinoin.

Kolmeen tuntiin mahtui paljon: soolouran ja Wingsin hittejä sekä paljon Beatlesia. Vaikka setti sisälsi tosi paljon meikäläisellekin mieluista Beatles-materiaalia, pakostakin tulee miettineeksi, mitä kaikkea jäi kuulematta tuosta valtavasta sävelaarteistosta. Itse kaipasin esimerkiksi mielestäni yhtä parhaista Beatles-biiseistä Got To Get You into My Life, jonka Paul oli paria päivää aiemmin esittänyt Tukholmassa. No, kaikkea ei tietenkään voi kerralla saada ja kuultiinhan tuokin biisi edellisellä Helsingin keikalla v. 2004. Kuten Sir Paul lupaili, saattaa olla, että hänet vielä nähdään kiertueella ja Suomessakin. Jospa silloin kuulisi niitä nyt kuulematta jääneitäkin Beatles-helmiä. Kotona tuli kaivettua The Beatles -vinyylilevyaarteeni hyllystä ja taas todettua, miten täydellisiä ja loistavia albumeja esimerkiksi Sgt Peppers Lonely Hearts Club Band ja Abbey Road edelleen ovat !

Band:


Paul McCartney (Lead Vocals, Bass, Guitar,Piano, Ukulele, Mandolin)
Rusty Anderson (Guitar, Backing Vocals) 
Brian Ray (Bass, Guitar, Backing Vocals)
Paul "Wix" Wickens (Keyboards, Guitar, Percussion, Harmonica, Backing Vocals)
Abe Laboriel jr. (Drums)



Setlist:

Yesterday
Ram On

encore 1:

encore 2:




Live and Let Die




Let It Be

Lisää kuvia Google-albumissani:

Paul McCartney On The Run Helsinki 12.12.2011
Lähettänyt klo 3 kommenttia:
Tunnisteet: , ,

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Orquesta Buena Vista Social Club feat. Omara Portuondo

Sibeliustalo, Lahti 4.12.2011


Ammattiyhdistyksemme teki joulumatkan pidennetyksi viikonlopuksi Berliiniin. Matkalta paluupäivälle osui Lahden Sibeliustalolle tämä mielenkiintoinen ja "pakollinen" konsertti. Kun yliopistomme kulttuuritoimikinta teki bussimatkan konserttiin, oli mahdollista lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Jäimme siis muutaman muun Berliininmatkalaisen kanssa yhteiskuljetuksesta Lahteen jatkaaksemme konsertin jälkeen matkaa kulttuuritoimikunnan kyydissä. Sibeliustalolle saavuimme jo pari tuntia ennen konsertin alkua. Nälkäkin jo oli, mutta lähistön ravintolat osoittautuivat olevan sunnuntai-iltana suljettuina. Siis Sibeliustalolla aikoja sitten loppuunmyyty konsertti ja lähistön ravintolat kiinni! No ei siinä sitten auttanut muukuin ajella kimppataksilla edestakaisin keskustaan ja käydä sielää syömässä.

Buena Vista Social Club oli aikoinaan arvostettu musiikkiklubi Kuuban pääkaupungissa Havannassa. Klubi jouduttiin kuitenkin Kuuban vallankumouksen myötä lopettamaan. Useimmat klubilla soittaneet muusikoista eivät pystyneet enää harjoittamaan ammattiaan Kuubassa. Kunkin oli yritettävä tulla toimeen kengänkiilloittajina, kaupan kassoina ja kuka mitenkin.

1990-luvun lopussa Yhdysvaltalainen kitaristi ja maailmanmusiikin harrastaja Ry Cooder matkusti Kuubaan ja keräsi yhteen kaikki elossa olevat vanhat Buena Vista -muusikot. Kasaan saatu ryhmä levytti  albumi ilmestyi 1998. Levystä tuli heti sekä kriitikko-, että myyntimestys. Se voitti Grammyn "parhaana levynä" ja möi 5 miljoonaa kappaletta ympäri maailmaa. Vuonna 2000 ilmestyi Wim Wenders ohjaama yhtyeestä kertova klassikoksi ja kultturiteoksi kiitetty elokuvan.

Levyn julkaisun jälkeen, alkuperäinen kokoonpano soitti vain kaksi keikkaa, olihan osa heistä jo yli yhdeksänkymmpisiä. Viime vuosina alkuperäiset jäsenet ovat vähentyneet yhtyeessä, mutta koska se ei ole tapahtunut yhdessä rysäyksessä, orkesteri on pysynyt kasassa ja se on saanut koko ajan uutta verta, mikä osoittaa kuubalaisessa kansanmusiikissa ihailtavaa jatkuvuutta vanhalta uudelle muusikkopolvelle.

Lahdessa esiintyi Omara Portuondon johdolla soittava Orquesta Buena Vista Social Club, johon laulajana toimivan Omaran lisäksi kuuluu vanhoista, Wendersin elokuvassakin esiintyneistä Buena Vista -muusikoista trumpetisti Guajiro Mirabal, pasunisti ja musiikillinen johtaja Agua Ramos sekä laud-soitinta (luuttu) soittava, Omara Portuondon aviomies Barbarito Torres. Nykyiseen kokoonpanoon on otettu mukaan nuorempia, erittäin taitavia muusikoita ja alkuperäisen, edesmenneen solistin Ibrahim Ferrerin paikan perinyt päävokalisti Carlos Calunga. Calunga selviytyikin komeasti tehtävästään ja  myös nuorten muusikoiden virtuositeetti pääsi valloilleen konsertin alkuosassa. Pianisti Ronaldo Lunan improvisaatioilla luulisi aukeavan minkä tahansa Jazzklubin ovet. Nuorten muusikoiden mukaan tulon myötä hyväntuulisuus on säilynyt, mutta esiintymiseen on tullut uutta energisyyttä. 

Orkesterin sielu ja tähti on kuitenkin itseoikeutetusti 81-vuotias veteraanilaulajatar Omara Portuondo. Monikulttuurilliseen perheeseen vuonna 1930 syntynyttä Omara Portuondoa on kutsuttu Kuuban Edith Piafiksi. Portuondon ilmaisuvoimainen, elämän eri sävyt sisältävä ääni sekä vaikuttava lavakarisma ovat saaneet osakseen varauksetonta ihailua ympäri maailmaa. Suomessa Portuondo on konsertoinut useaan kertaan 2000-luvulla. Siteet Suomeen ovat olleet vahvat jo ennen tätä, sillä Portuondo konsertoi maassamme useita kertoja jo 1970-luvulla, Jyväskylässäkin kuulemma useita kertoja. Onpa hän 70-luvulla levyttänytkin Suomessa. Love Records julkaisi Portuondon ja Martin Rojasin yhteisen levyn, jonka tuotti Portuondon ystävä Otto Donner. Tuon tyylinen musiikki kuitenkin assosioitui siihen aikaan ainakin meikäläisen rock-nuorukaisen mielessä lähinnä poliittisen laululiikkeen gengreen (Agit Prop, Kom-teatterin kuoro yms.), joka ei silloin lainkaan kiinnostanut eikä sytyttänyt.

Konsertin alussa meininki vaikutti melko viilelältä ja steriililtä jo arvokkaan miljöönkin takia. Saattoi siinä kyllä matkaväsymykselläkin olla vaikutuksensa, kun ei oikein jaksanut innostua. Soitto oli toki erittäin taitavaa ja rytmit tarttuvia. Salin loistava akustiikka sai jokaisen soittimen ja kilkuttimen kuulumaan ja Pedro Pablon pystybassokin soi todella hienosti ja matalimmat äänet suorastaan tärisyttivät koko salia. Äänentoisto Sibeliustalossa onkin aivan eri planeetalta kuin jossain Hartwall-areenalla.

Pitkään jatkuneen suuren suosion myötä orkesterin ohjelma on hioutunut niin rutiiniksi, ettei siinä oikein ollut aistittavissa hikeä tai riskien ottamista. Orquesta soittikin melko pitkään solistiensa Carlos Calungan ja naispuolisen taustalaulajan Idania Valdés'n laulun ja tanssahtelun johdattamana. Valdesin salsa-kuviot olivatkin vauhdikkaita lanteiden pyöriessä hyvinkin seksikkäästi ja kuubalaisesti. Erittäin taitavia sooloja loihtivat Rolando Luna pianostaan  ja Barbarito Torres Laud -kielisoittimestaan. Myös rumpalit La Noche, Filiberto Sanchéz ja  Angel Terry pääsivät kukin sooloilemaan energisesti ja mukaansa tempaavasti. Solistit koettivat parhaansa saadakseen yleisön taputtamaan tahtia ja ylös tuoleistaan, mutta järjestyksenvalvojat komensivat ihmisiä takaisin istumaan! Muutenkin Sibeliustalon virkailijat tuntuivat turhan tiukkapipoisilta mm. vahtiessaan kuvaamista. He kävivät minuakin kieltämässä kuvaamasta kännykällä. Aivan turhaa niuhottamista nykyaikana, jolloin melkein kaikilla on vähintään kännykkäkamera mukanaan. Sain kuitenkin otettua ylläolevan otsikkokuvan. Parin kohtuullisen tuntemattoman biisin jälkeen kuultiin muutamia hittejä ja yleisö lämpeni heti . "De Camino A La Verada" ja koko yhtymän ruumiillistuma "Chan Chan" sytyttivät Finlandia-talon lopullisesti ja lämpimät kuubalais-rytmit valtasivat koko salin.

Oikeastaan koko konsertti alkoi uudestaan puolivälissään itse Omara Portuondon saapuessa lavalle. Ensin näytti, että hän ei pääse edes kunnolla liikkumaan ja olisi tarvinnut rollaattorin avukseen. Mutta mikin varteen päästyään hänen äänensä vakuutti yhä. Ääni oli nuorekas ja voimakas, vaikka hiukan horjahtelikin välillä. Omara varasti lavalle noustessaan karismallaan koko shown, ja sai lopulta koko salin tanssimaan aina parvia myöten. Tämä täti on maailmanluokan diiva ja ottaa yleisönsä vaikka väkisin. “Kuuban Piaf” vilautteleli sääriään, kujeili muusikoiden, varsinkin pianisti Ronaldo Lunan kanssa ja tanssahteli nuorempien solistien kanssa. Tähän asti jäykähkö yleisö sulikin juuri Portuondon ja orkesterin vanhojen herrojen esiintyessä – heissä kiteytyy Buena Vista Social Clubin syvin olemus. Portuondon laulamat kappaleet olivat enimmältään hivelevän kauniita balladeja - boleroja, mutta pystyi hän vauhdikkaampaankin menoon ikäisekseen varsin vetreästi. Portuondo sanoo Rytmi-lehden haastattelussa: “Esitämme tyypillistä trova-nimistä kansanlaulua, joka on maamme ‘antiikkista’ musiikkia ja jatkamme sen perintöä, koska se on hyvänlaatuista. Esimerkiksi lauluni jonka nimi on Veinte Anos, on vuodelta 1930. Laulan myös modernia trova-laulua levyilläni.”

Omara poistui vielä lavalta ja orkesteri jatkoi nuorempien solistien kanssa. Yksi hauska episodi nähtiin, kun Barbarito Torres soitti sooloa Laudillaan ja solisti Carlos Calunga alkoi laulaa kesken soolon. Tästä Torres (muka) suuttui ja työnsi soittimen solistin käteen elehtien, että soitapa sitten itse. Calunga näppäili soittimesta yhtä säveltä, kunnes Torres komensi Calungan taakseen pitelemään soitinta. Torreshan soitti selkänsä taakse ihan komean soolo! Showtahan tuo tietenkin oli, mutta yleisöllä oli hauskaa. Omara palasi vielä encoren ajaksi lavalle ja sai olemuksellaan, laulullaan ja huudahduksillaan yleisön aivan villiksi.


Konsertin kappaleista Portuondolla oli oma suosikkinsa. Se oli toisen kuubattaren Maria Teresa Veran säveltämä Veinte años.Muita tuttuja Beuena Vista biisejä illan aikana kuultiin runsaaasti, mm. Can Can, Dos Gardenias sekä Candelas.

Melko rankan Berliininmatkan (olimme lähteneet Jyväskylästä bussilla Helsinkiin edellisenä keskiviikkona puolilta öin ja Berliinin kone lähti klo 7.00 torstaiaamuna) jälkeen Omara sekä vanhat ja nuoremmat Buena Vista -muusikot saivat karismaattisesti ja ammattitaitoisesti rakennetulla showllaan ja letkeällä musiikillaan hyvälle tuulelle. Loppumatkan Jyväskylään meni väsymyksestä huolimatta varsin rattoisasti kuubalaismelodioiden soidessa mielessä.


Omara Portuondo - Lead Vocal
Guajiro Mirabal - Trumpet
Jesús “Aguaje” Ramos - Musical Director, Trombone & Vocal
Barbarito Torres - Laud
Pedro Pablo - Double Bass
La Noche - Bongos
Idania Valdés - Vocal & Minor Percussion
Rolando Luna - Piano
Filiberto Sanchéz -  Timbales
Angel Terry - Congas
Carlos Calunga - Vocal
Luis Alemany - Trumpet
Guajirito Mirabal - Trumpet

Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , , ,

torstai 27. lokakuuta 2011

Hector and His Powerband - AikaMatka 1966 - 2011



Jyväskylän jäähalli 27.10.2011

Hector and his Powerband

Heikki "Hector" Harma teki täytettyään 60 vuotta v. 2007 ison, samannimisen kappaleen mukaan nimetyn Näkemiin - Kuulemiin -jäähyväiskiertueen tarkoituksenaan lopettaa esiintymiset ainakin isoilla areenoilla ja keskittyä elämänkertansa kirjoittamiseen sekä uuden musiikin tekemiseen. Silloin hän tunsi olonsa loppuun palaneeksi: uusia ideoita ei enää tuntunut syntyvän.

Hectorin yllättävä paluu mittavan ja suurille areenoille suunnatun Aikamatka 1966–2011 -kiertueen myötä herätti monilla kysymyksiä. Miksi jo esiintymiset lopettanut ja useammankin taiteilijajuhlakiertueen tehnyt Hector kuitenkin lähtee jälleen kiertueelle ?

"Mulla tuli välillä aika pitkäksi, ja ehtihän siinä jo tulla 45 vuotta tätä muusikon uraakin täyteen. Palkkasoturi-levynihän julkaistiin vuonna 1966. Tämä kiertue on myös paluu kuvioihin, koska kyllähän se aiempi jäähyväiskiertue oli sitten vähän ennenaikainen" on mies itse todennut.

Paluuseen innoitti myös toipuminen vakavasta käsivammasta, joka uhkasi lopettaa soittamisen kokonaan. Heikki sai nimittäin käteensä hermoratavaurion tennistä pelatessaaan ja vähältä piti, ettei menettänyt kokonaan työkykyään. Hector sanoo päättäneensä, että jos saa vielä käden kuntoon ei jää neljän seinän sisälle. Lopulta käsi kuitenkin ihmeen kaupalla parani kahden leikkauksen ja sinnikkään kuntoutuksen ansiosta. Lisäksi paluuseen vaikutti monen muusikko- ja ikätoveriystävän siirtyminen muutaman vuoden sisällä autuaammille keikkamarkkinoille. Siksi Hector on kokenut jopa velvollisuudekseen jatkaa uraansa ja myös keikkailua niin kauan kuin vielä pystyy. Viime vuosina Hector onkin saanut monesti "virallisen surijan" roolin joutuessaan mediassa muistelemaan liian varhain poismenneitä kollegoitaan.


Hectorin kiertueella soittavan Powerbandin muusikot ovat maamme huippuja ja tuttuja jo hänen edellisiltä kiertueiltaan: kiertueen kapellimestari Okko Laru, rummut ja laulu, Masa Maijanen, basso, Jarmo Nikku, kitarat, Timo Kämäräinen, kitarat, Matti Kallio, irlanninhuilu, koskettimet ja laulu, Esa Kotilainen, koskettimet, Panu Syrjänen, saksofonit ja Janne Toivonen, trumpetti.


Hector on säveltänyt ja sanoittanut yhteensä noin tuhat kappaletta, joten konsertin ja koko kiertueenkin repertuaarin kokoaminen on ollut melkoinen valintaprosessi. Varsinkin, kun Hectorilla on kymmenkunta laulua, joita yleisö haluaa kuulla jokaisella keikalla. Ilman niitä hän ei kertakaikkiaan voi esiintyä ilman, että yleisö tuntee itsensä petetyiksi. Materiaali on myös valtaosaltaan huippulaadukasta, mutta toki tuollaisen määrään "hutejakin" mahtuu. Kiertueen musiikki koostuu kappaleista kuudelta eri vuosikymmeneltä ja sisältää myös näytteitä kyseisten aikakausien muusta musiikista. Hectorin keikoilla ohjelmisto on aina liian lyhyt, koska esitettävää riittäisi miltei rajattomasti. Kahteen settiin jaetun konsertin ensimmäinen puoliaika meni nostalgiapainotteisesti 60- ja 70-lukujen merkeissä alkaen  Hectorin 18-vuotiaana folk-laulajana levyttämästä debyyttisinglestä Palkkasoturi (alun perin Buffy Sainte-Marien rauhanlaulu Universal Soldier).

Jo illan toinen biisi oli harvinaisempaa materiaalia. Jossain jysähtää on peräisin 1987 julkaistulta Nuku idiootti -albumilta, jolta olen aiemmin kuullut Hectorin esittävän vain kappaletta Sota on kaunis". Kolmannella kappaleella mentiinkin taas takaisin 1960-luvulle. Wooly Bully (Sam the Sham and the Pharaohs, 1965) on Hectorin mielestä "pöhköpäisin" biisi 60-luvulta. Tässä vaiheessa maestro varoitti, että tästä tulee pitkä ilta: toivottavasti olette saaneet lasten lapsille hoitajat. Ylivoimainen enemmistö yleisöstä  näyttikin olevan isovanhemmuusiässä.

Hectorin mielestä hyvä lainabiisi voittaa huonon oman. Seuraava kappale olikin David Bowien tunnutuksi tekemä Perjantai on mielessäin (Friday On My Mind) Hectorock 1 -albumilta (1974). Vielä Nostalgia-levyllä (1972) kaikki kappaleet yhtä lukuunottamatta ovat kokonaan Hectorin omia, mutta LP:tä edeltäneillä singleillä ja myöhemmillä levytyksillä hän on suomalaistanut (eli ei välttämättä kääntänyt, vaan useimmiten tehnyt aivan oman sanoituksensa) huomattavan määrän omien suosikkiensa lauluja. Joillekin ehkä yllättäen niinkin keskeiset Hector-kappaleet kuin Kuinka voit väittää (Ralph McTell: Streets Of London), Suomi-neito, Kissojen yö ja Ei mittään (The Fugs: Nothing) monien muiden joukossa ovat amerikkalaista ja brittiläistä alkuperää. Näin runsas vieraan materiaalin esittäminen ei ole kovin yleistä tässä Hectorin edustamassa laulaja-lauluntekijäperinteessä. Radion musiikkitoimittajan uransa aikana Heikki Harma pääsikin hyvin perehtymään ajan uusiin ilmiöihin ja valitsemaan niistä "suomalaistettavakseen" ja levytettäväkseen parhaat päältä.

Seuraavaksi päästiin Beatles-tuotantoon ja vuoteen 1967: Strawberry Fields Forever alkuperäiskielellä hienona näytteenä ja loistavana tulkintana aikakauden merkittävimmän yhtyeen musiikista. Hector kuvaili tätä ehkä kaikkien aikojen parhaimmaksi biisiksi. Version hän omisti John Lennonille.

Upea Vanhan kirkon puisto (Richard Harrisin McArthur Park) on pitkä ja monivaiheinen kappale, jonka Hector suomensi silloisen H.E.C-yhtyeensä levylle vuonna 1977. Kappaleen yksi osio on puolitoista minuuttia kestävä nopeatempoinen instrumentaalijakso, jonka aikana muusikot pääsivät loistamaan. Jälleen loistava esimerkki Hectorin käännöskappaleeseen tekemästä sanoituksesta ja sovituksesta.

Kuningatar on alunperin Peter Sarstedtin Where Do You Go to (My Lovely), johon Hector on tehnyt suomenkieliset sanat. Kappale kertoo ironisesti etuoikeutettua jet set -elämää Pariisissa viettävästä seurapiirikuningattaresta.  Tässä laulussa käännös eroaa monista muista Hectorin käännöksistä siten, että laulu edelleen sijoittuu Ranskaan, kun monet muut hänen kääntämänsä sanoitukset on "suomalaistettu" sijoittumaan kotimaahamme. Kosketinsoitinvelho Esa Kotilaisen "pariisilaishaitari" soi taustalla leppoisasti ja aiheeseen hyvin sopivasti.

Maistiaisina Hectorin uudesta tuotannosta kuultiin jo singlenä julkaistu Tähän vuodenaikaan. Laulu kietoo kuulijansa lohdulliseen tunnelmaan syksyn tuulissa ja pimeydessä. Tähän vuodenaikaan on alun perin 1960-luvulta kanadalaisen laulaja-lauluntekijä Gordon Lightfootin laulu Pussywillows, Cat-Tails, johon Hector on tehnyt suomenkieliset sanat. Kappale on tulossa myös ensi keväänä ilmestyvälle uudelle albumille.

Cumulus oli suomalainen folkmusiikkiyhtye, joka perustettiin vuonna 1969. Perustajajäseniä olivat mm. Anki Lindqvist, Cay Karlsson ja Hector, joka erosi yhtyeestä vuonna 1974. Cumuluksen Länstuuli tuli toiseksi Syksyn Sävel -laulukilpailussa vuonna 1970, jolloin Irwin Goodman voitti St. Pauli ja Reeperbahnilla. Näitä harvinaisempia Hector-kappaleita löytyy vuonna 2005 julkaistulta kuuden CD-levyn Hectobox-kokoelmalta, joka sisältää kaikkien Hectorin julkaisemien singlejen A- ja B-puolet.

Lava-, valo- ja äänitekniikka oli viimeisintä huutoa. Lavaa hallitsi takaseinän suuri kaksikerroksinen led-screeni. Taustascreenillä näytettiin myös kuvia Hectorin uran varrelta. Muutenkin visuaalisuuteen oli panostettu taustakuvien ja valojen muodossa kiitettävästi. Mandoliinimiehen Hector omisti uransa merkkihenkilöille, jo edesmenneille Matti ja Pirjo Bergströmille. Ilman heitä tämäkin kappale olisi  kuulemma voinut olla aivan erilainen. Laulu onkin keskeisimpiä hittejä Hectorin tuotannossa. Muutenkin konsertissa olivat läsnä myös artistin edesmenneet soittokaverit ja kollegat. Oman huomionsa sai myös viime jouluna pois nukkunut Kari Tapio, jolle Hector on kappaleen Paalupaikka säveltänyt ja sanoittanut.

Freeman


Ensimmäisen setin loppupuolella maestro lähti huilaamaan ja lauteille astui Hectorin ex-lanko ja nykyinen hyvä ystävä Freeman (Leo Friman). Freeman lauloi tietysti ne kaksi kaikkien aikojen "inhokkiani" (Hectorin sanoittamia tosin nekin) eli Ajetaan Tandemilla sekä Kaksi lensi yli käenpesän, mutta myös aivan uuden, ihan siedettävän kappaleen  Mattolaituri. Pakkohan nuo inhokitkin oli kuunnella, koska permannon kolmannesta rivistä ei viitsinyt lähteä rynnimään vessaan tai baariin. "Tandemissa" oli onneksi hiukan uutta sovitusta puhallinosuuksissa. Niissä tosin olisi voinut vähän enemmän mielikuvitusta käyttää pelkän "tuuttauksen" sijasta (kuten myös muutamissa muissakin kappaleissa). Freeman on kiertänyt takavuosina keikoilla Virve "Vicky" Rostin ja Menneisyyden vangit -yhtyeen kanssa, mutta on nyt sooloartistina hyvässä nosteessa myös nuorten parissa. Lisäksi hänkin juhlii 35-vuotista taiteilijauraansa tällä kiertueella.


Freemanin osuuden jälkeen homma jatkui laululla Laura (sua kaipaan), joka on hiukan humoristinen ja parodinen  parisuhdekuvaus ja tuo minulle elävästi mieleen inttiajat vuosina 1974 - 75, koska singleä soitettiin silloin ahkerasti "sotkun" jukeboxissa.

Hector nousi ensimmäiseksi suomalaisen, itse tehdyn ja suomeksi lauletun rokin, supertähdeksi vuonna 1973 ilmestyneellä Herra Mirandos -LP:llä. Siinä mies otti folkista pitkiä askeleita kohti psykedeliaa ja levyltä nousi useita suuria hittejä. Päällimmäisenä oli tietysti Lumi teki enkelin eteiseen. Tämä laulu onkin muodostunut ikisuosikiksi myös minulle ja vaimolleni. Sen  ilmestyminen kun sijoittuu parhaaseen nuoruuteemme - aikaan, jolloin tapasimme ja aloittelimme seurusteluamme. Tämä laulu onkin suomirockin Hotel California ja Stairway To Heaven, sytkäriballadien klassikko. Tällä kertaa sovitus oli Hectorin viimeaikoina suosima alkuperäistä rauhallisempi ja ilmavampi versio. Alkuun Matti Kallio soitti irlantilaishuilullaan pitkän ja kauniisti kaiutetun intron. Kallio olikin vaikuttavan huiluarsenaalinsa kanssa varsin keskeisessä roolissa bändin soinnin ja laulujen tunnelman luomisessa. Kokenut kosketisoittaja Esa Kotilainen oli myös tärkeä tekijä bändisoundissa kosketinsoittimineen ja hanureineen.

Toisessa setissä yhtye rikkoi ensimmäisen setin kronologiaa ja esitti sävellyksiä eri  vuosikymmeniltä. Toisen puoliajan aloitti hieman yllättävästi Halleluja (Leonard Cohenin Hallelujah), joka löytyy Hectorin suomentamana  albumilta Kultaiset lehdet (1995). Esitetty Okko Larun sovittama versio oli moninverroin alkuperäistä tuhdimpi. Esitys ei kuitenkaan tunnevaikutukseltaan yltänyt pari vuotta sitten kuullun itse Leonardin Hartwall-areenalla esittämän tasolle.  Lisää harvinaisempaa tuotantoa seurasi: Nuorallatanssija on Hectorin suomennos ruotsalaisen laulaja-lauluntekijä Mikael Wiehen kappaleesta Lindansaren (1983). Hector on sen levyttänyt Ei selityksiä -albumilleen 2004 huomattavasti nyt kuultua enemmänkin  alkuperäisesitystä myötäilevää versiota rankempana. Myös Susanna Haavisto on levyttänyt kyseisen laulun.

Kissojen yö - Year of the Cat (säv. Al Stewart suom. san. Hector) levyltä Kadonneet lapset oli ennen keikoilla esittämätöntä materiaalia. Tässä saksofonisti Panu Syrjänen pääsi kunnolla loistoonsa soittaessaan alkuperäissovitukseenkin kuuluvat saksofoniosuudet. Yllättävimmän sovituksen sai protestilaulu Ei mittään (Työttömän arkiviisu), joka oli ajankohtaistettu humoristiseksi rapiksi uusine puolueiden nimineen Perussuomalaisista lähtien.

Jos sä tahdot niin on kaunis rakkauslaulu, jonka Jippu ja Samuli Edelmann ovat "päivittäneet" duettoalbumilleen uudeksi versioksi, joka oli yksi vuoden 2010 suosikkikappaleita. Duetto pysytteli radioiden single- ja latauslistojen kärjessä useiden viikkojen ajan.
Uusinta uutta oli eeppinen balladi Mandala, joka sai Jyväskylässä kantaesityksensä. Mystisesti sanoitettu kappale, jossa on myös itämaisia sävyjä sitarmaisine soundeineen. -Biisi alkoi syntyä 2,5 vuotta sitten erään tragedian jälkeen, kertoi Hector.

Ei selityksiä -levyn (2004) suurimmaksi hitiksi osoittautui ensimmäisenä singlenä julkaistu Kuunnellaan vaan taivasta, joka monella tavalla edustaa "hectorismia" tyylipuhtaimmillaan ja sisältää myös uskonnollisia aineksia, joita kyseisellä levyllä muissakin lauluissa ja Hectorin tuotannossa laajemminkin esiintyy - tosin melko kriittiseen sävyyn. Samalta levyltä kuultiin myös Lähes onnellinen mies, jossa Janne Toivasen trumpetti soi lähes lattarisoundeilla.

Yhtenä iltana samannimiseltä  albumilta (1990) on Hectorin kauneimpia lauluja ja herkisti nytkin yleisön. Tämäkin on päivitetty nykyaikaan muiden artistien toimesta: Kotimainen Sara-yhtye on julkaissut sen singlenä. Kyseessä on vaikuttava, melankolinen, tunnelmaltaan vahva cover-version joka on tilaustyö  Roskisprinssi-elokuvaan. Näistä covereista Hector on sanonut olevansa hyvin otettu ja sanoo niiden osoittavan, että hänen laulunsa ovat myös päivitettävissä nykyaikaan.

Varsinaisen setin kolme viimeistä, rokkaavaa kappaletta Koko hela maailma, Olen hautausmaa sekä tietysti Ake, Make, pera ja mä Freemanin kanssa saivat vihdoin permantoyleisön liikkeelle ja tanssimaankin lavan eteen. Maestro ja bändi poistui ja yleisö jäi seisaallaan villisti taputtamalla ja huutamalla vaatimaan lisää.

"Ei siinä mennyt kuin kaksi ja puoli tuntia, että löytyi tämä", Hector kiitteli ensimmäisenä encoren Kaikki tahtoo rakastaa jälkeen viitaten sähköistyneeseen tunnelmaan. Hector olikin jo aiemmin pyytänyt yleisöä "innostumaan edes vähän" ihmetellen koleaa tunnelmaa. Mutta ihmekös tuo, niin koleaa jäähallissa olikin, että ainakin permannolla oli pakko pitää takki päällä. Silti varpaita ja takapuolta paleli. Permannon ohuen maton alla kun oli varmastikin jää seuraavan päivän lätkäottelua varten. Jäähalli on kyllä ehdottomasti liian kalsea paikka tällaiselle konsertille. Nostalgia (osa 1) ensimmäiseltä, samannimiseltä albumilta sulki Aikamatkan ympyrän nostalgisesti ja liikuttavasti.

Tämän ja vuoden 2007 jäähyväiskeikan lisäksi olen aiemmin nähnyt Hectorin  Jyväskylässä esiintymässä yli 10 kertaa - ensimmäisen kerran vuonna 1976 yliopiston juhlasalissa Hectour-kiertueella H.E.C. -yhtyeessä. Ainakin neljä konserttia olen nähnyt Jyväskylän Paviljongin Wilhelm-salissa, joka on paljon sopivampi paikka tämän kaltaisen musiikin esittämiseen. Tunnelmaltaan ja musiikillisesti  ehkä paras näkemäni Hector-keikka onkin ollut v. 2003 Pave Maijasen kanssa Wilhelm-salissa esitetty Pitkä ja Pätkä - Kadonneet laulut -konsertti. Siinä Hector ja Pave versioivat harvinaisempaa tuotantoa (myös muiden sanoittamia), eikä niinkään niitä ilmeisimpiä hittibiisejään. Harvoista hittikappaleistakin kiertuetta varten tehdyt sovitukset tekivät uudenoloisia. Taustaorkesterikin jousistoineen oli tuolloin kokoonpanoltaan erikoisempi. Kyseisestä kiertueesta on myös tallenne tupla-CD:n Total Live! 1991-2003 kakkoslevyllä. Eräällä vuoden 1999 Jyväskylässäkin vierailleen Mestarit areenalla -jäähallikiertueen (Hector, Kirka, Pave Maijanen ja Pepe Willberg) jälkeisellä Jyväskylän keikallaan Hector sanoikin Wilhelm-salin intiimisyyttä noiden suurten areenojen jälkeen hieman hämmentäväksi. Siihen aikaan kun tuossa salissa ei ollut edes esiintymislavaa, vaan siellä esiintyjät olivat lattiatasossa. Mestarien esittäminä Hectorinkin laulut palvelivat lähinnä nuoruuteensa juuttuneen yleisön nostalgiannälkää (kuten ainakin osittain tämäkin Aikamatka), mutta tuon 2003 Pitkä ja Pätkä -konsertin kappaleet näyttivät voimansa rehellisemmän ja vilpittömämmän tuntuisina.

Minulle Hector on ollut tärkeimpiä kotimaisia artisteja ja lauluntekijöitä koko 45-vuotisen uransa ajan  (esim. Juicen, Dave Lindholmin, Tuomari Nurmion ja miksei J. Karjalaisenkin ohella) ja mukava nytkin oli kuulla häntä livena ja tosi ammattitaitoisen bändin ja visuaalisesti hienon kattauksen kera. Omistan kaikki hänen levynsä ja voin sanoa tuntevani hänen levyttämänsä tuotannon lähes läpikotaisin. Toivottavasti hän jaksaa keikkailla jatkossakin ja myös pienimuotoisemmin. Olisikin hienoa nähdä mies esiintymässä jossain intiimimmässä paikassa, pienemmällä kokoonpanolla (tai peräti soolona) ja harvinaisemman tuotantonsa parissa. Hänen suurimpia ja tunnetuimpia hittejään en konsertissa välttämättä kaipaisikaan. Sitä odotellessa ...


Kuvat: ©Kari Jaakonaho

Setlist:

1. Palkkasoturi
2. Jossain jysähtää
3. Wooly Bully
4. Perjantai mielessäin
5. Strawberry Fields Forever
6. Vanhan kirkon puisto
7. Tähän vuoden aikaan
8. Kuningatar
9. Länsituuli
10 Mandoliinimies
Freeman
11. Kaksi lensi yli käenpesän
12. Mattolaituri
13. Ajetaan tandemilla
14. Laura (sua kaipaan)
15. Lumi teki enkelin eteiseen

Väliaika
16. Hallelujah
17. Nuorallatanssija
18. Kissojen yö
19. Ei mittään (työttömän arkiviisu) - 2011 Remix
20. Jos sä tahdot niin
21. Kuunnellaan vaan taivasta
22. Mandala
23. Paalupaikka
24. Lähes onnellinen mies
25. Yhtenä iltana
26. Koko hela maailma
27. Olen hautausmaa
28. Ake, Make Pera ja mä
Encore
29. Kaikki tahtoo rakastaa
30  Nostalgia (osa 1)


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: ,

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Tuomari Nurmio ja Paratiisin Puutarhaorkesteri, Jyväskylä 13.7.2011



Tuomari (Hande) Nurmio on yksi merkittävimpiä suomalaisia laulaja-lauluntekijöitä. Hänen "rasitteenaan" on ollut kova hinku uusiutua ja yllättää jokaisella levyllään (vähän Neil Youngin malliin). Siksi suosio ja levymyynti ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Nurmion tuotannon laajuudesta ja monimuotoisuudesta saa hyvän kuvan  v. 2010 miehen 30-vuotistaiteilijajuhlan kunniaksi julkaistulla seitsemän levyn CD-Boxilla Dumari - raskauttavaa todistusaineistoa 1979-2009. Boxilla kappaleet on ryhmitelty sanoitustensa mukaan kuuteen "arkkityyppiseen" aihepiiriin. Juuri tuon aihepiireittäisen jaottelun ansiosta Nurmion tuotanto jäsentyy tällä kokoelmalla aivan uudella tavalla ja jatkuva uudistuminen näyttäytyy panoraaman omaisesti järkevänä ja johdonmukaisena.  Lisäksi viime vuonna ilmestyi elämänkertateos Dumari - Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan (WSOY) ja tupla-DVD kokoelma miehen live-esiintymisistä otsikolla Dumari Elää, potkii ja puree: Huutoa ja Hakkausta 1990 - 2010.

Tuomari Nurmio on siis edelleen hyvin ajankohtainen artisti,  tekihän hän viime vuonna myös uuden levyn "Paratiisin puutarha", joka rankattiin yhdeksi vuoden parhaimmista. Uuden levyn tekemisen pontimena ovat varmasti toimineet nuo edellä mainitut kokoelma- ja elämänkertateokset: "Tällainen boxi vois helposti olla hautakivi polun päässä. Siks tarvitaan vielä ylösnousemus ja iankaikkinen elämä paratiisin puutarhassa", on Nurmio itse todennut. Uusi levy on hyvällä tavalla selvästi "kaupallisempi" kuin monet aikaisemmat levytykset ja ehkä oudonkin seesteinen, iloinen ja rento. Musiikki levyllä on lattari/etno/orientaalivaikutteista ja hyvinkin svengaavaa, mitä Nurmio on aikaisemmin jopa tietoisesti pyrkinyt välttämään. Sanoitukset ovat edelleen nerokkaan puhuttelevia. Nurmion oman määritelmän mukaan niillä pyöritellään erilaisia näkökulmia rakkauden olemukseen. Levyllä on myös jo tutuksi tullutta Dumarin "nyrjähtänyttä" ja vähän hullua otetta.


Edellä mainitussa elämänkertateoksessa Dumari - Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan kuvataan Paratiisin puutarha -albumia seuraavasti: "Albumilla yhdistyvät monet eri levyillä pyöritellyt asiat. Itämaiset vaikutteet, jotka ovat jääneet pysyväksi osaksi Nurmion musiikkia, muistuttavat Kinaporin kalifaatista. Mukana on Tanssipalatsin ja Karaokekuninkaan kepeää tanssittavuutta ja romantiikkaa, Tangomanifestin lattarifiiliksiä, Kuun rytmibluesia, Luuta ja Nahkaa -levyn tummia tunnelmia ja tylyä huumoria, Hullun puutarhurin jylhiä visioita. Kolmentoista naulan ja Onnen numeron twang-kitara tuo mieleen jopa Köyhien ystävät." Tuomari Nurmion tuotantoon perehtyneen on helppo yhtyä tuohon kuvaukseen. Levyllä voisi sanoa olevan mukana rhythm & bluesia, ja funkkya, mutta myös laveasti World music -vaikutteita - orientaalisia, länsiafrikkalaisia, karibialaisia ja kuubalaisia aineksia. Näitä ei kuitenkaan ole hyödynnetty puhdasoppisesti eikä välttämättä kovin tietoisestikaan.

Jyväskylän Kesän tapahtumateltan konserttia varten tämä suomirockin legenda oli koonnut ympärilleen (yhtä miestä lukuun ottamatta) levylläkin soittaneen bändin, joka on aikaisemmin nähty livena vain yksityisillä Nurmion 60-vuotisjuhlilla marraskuussa 2010. Paratiisin puutarhaorkesterissa soittivat: Hande Nurmio (laulu), Miikka Paatelainen (kitara), Pekka Gröhn (basso), Janne Haavisto (rummut), Zarkus Poussa (lyömäsoittimet), Okke Komulainen (koskettimet), Antti Hynninen (saksofoni), Juho Viljanen (pasuuna), Janne Toivonen (trumpetti). Tällä kokoonpanolla keikka oli ainut laatuaan. Tämän takia Jyväskylän konsertti myös taltioitiin, sillä näillä huippumuusikoilla on sen verran vientiä, että tällaista määrää musiikin ammattilaisia ei yleensä saada yhteen. Tässä kokoonpanossa kohtasivat sukupolvet ja tulevaisuuden tähdet. Tuomari Nurmio ei tänä kesänä muutenkaan turhan ahkerasti esiinny: heinä - elokuussa vain kuusi keikkaa, mutta sitäkin mielenkiintoisempia, sillä Dumari esiintyy niillä neljässä eri kokoonpanossa.

Edellä kerrotun perusteella oli lupa odottaa todella mielenkiintoista ja antoisaa konsertti-iltaa kesäisellä kampuksella. Konsertissa kuultiinkin uusimman, Paratiisin puutarha -levyn kaikki kappaleet höystettynä muutamalla vanhemmalla, mutta tyyliin istuvalla kappaleella. Tällä keikalla Tuomari ei itse soittanut lainkaan kitaraa, vaan keskittyi pelkästään laulamiseen. Tämä oli minulle oikeastaan melkoinen pettymys, sillä Handen rujon omaperäistä,  hullua kitarointia olisi mielellään kuunnellut. Lauluun keskittyminen selittyy kuitenkin sillä, että Paratiisin puutarha -levylläkään ei Hande itse soita kitaraa. Hän on perustellut soittamattomuuttaan sillä, että ei pysty saamaan aikaan tasalaatuista jälkeä, koska soittaa hyvin spontaanisti. Siksi uuden levyn monista päällekkäisäänityksistä olisi tullut erittäin hankalia. Miikka Paatelainen hoiteli sitten levyn kaikki kitaraosuudet Nurmion antamien esimerkkien ja ohjeiden mukaisesti.

Miikka Paatelainen, gr

Uusimman levyn kappaleita ei soitettu samassa järjestyksessä kuin ne levyllä ovat. Konsertti käynnistyi utuisesti svengaavalla kappaleella Rakkautta rahalla et saa. Sitä seurannut Kolmetoista naulaa kertoo henkipatosta, joka joutui kirjautumaan väärillä nimillä matkustajakoteihin ja odottelemaan revolveri tyynyn alla junan vihellystä, jotta voisi paeta ikkunasta sen kyytiin. Kappale on selkeästi letkeää hittikamaa, jota jengi voisi rallattaa baareissa.

Groovaavan ja bluesahtavan tanssirallin Ei kukaan pääse pakoon jälkeen kuultu Syyllinen edusti illan rokkaavinta antia, mutta liittyi sanoitukseltaan kiinteästi illan rakkausteemaan: "Tein väärin mutta kadu en. Vaikka saisin elinkautisen. Rakkaus on rikokseni. Siihen olen syyllinen.”. 

Pahaa joulua on aiheeseensa (hiljentävä tilitys kipeästä eroprosessista) nähden kepeän keinuva laulu. Laulu on myös julkaistu singlenä, mutta vain digitaalisessa muodossa. Tuomari laulaa karun eleettömästi, lähes puheen omaisesti: "’Pahaa joulua ja onnetonta uutta vuotta!’  tekstiviesti mulle toivottaa. Onko rakkauden toinen puoli sama määrä vihaa, vai onko siinä rakkautta koskaan ollutkaan? "


Ensimmäinen uusimman levyn ulkopuolinen kappale oli Arrivedeci Mona. Tällaisena versiona se on peräisin Tuomari Nurmion ja Kongotien orkesterin Tangomanifesti -levyltä. Alunperin kappale on kuitenkin nimeltään Kolmannen linjan Mona-Lisa  ja se löytyy Nurmion Alamaailman vasarat -yhtyeen kanssa tekemältä Kinaporin kalifaatti -levyltä. Lattarivaikutteisena versiona tämä Mona sopi illan settiin jo edellä kerrotunkin perusteella. Samoin Ramona on niitä tanssittavimpia Nurmion ralleja. Ankara on illan aikana esitetyistä kappaleista vanhin, sehän löytyy jo Tuomari Nurmion ja Köyhien ystävien levyltä Kohdusta hautaan (1979). Nyt biisi esitettiin kuitenkin hyvin itämaissävyisesti hieman samaan tapaan kuin se on Radio Mafian Live-levyllä Tuomari Nurmio ja Hungry Tribal Marching Band (1992), nyt tosin laulettuna versiona, kun em. oli instrumentaali torvisoittokuntaversio. Ikuisesti minun on julkaistu Hullu puutarhuri -albumilla.

Hunajainen kuu keinui leppoisasti jazz-vaikutteisine puhallinosuuksineen. Singlenäkin julkaistu Onnen numero kulki Miikka Paatelaisen letkeän tyylikkäästi väpättävän kitaratwangin varassa muistuttaen jälleen 70-luvun lopun Köyhien ystävien rautalankafiiliksistä. Konsertin loppupuolen Sähkö! taas poikkesi illan muusta, rennosti svengaavasta linjasta kulmikkaana elektrofunkina, tuoden mieleen   Lasten mehuhetken 80-luvulta.

Ilta loppui encorena esitettyyn levyn nimikappaleeseen Paratiisin puutarha, joka oli hyvin levollinen ja rauhallinen lopetus konsertille. Tämä - kuten moni muukin illan lauluista - uskonnollisiakin aineksia ("Ei syntiä eikä syntiinlankeemustakaan voi tuntea silloin, kun rakastaa. Me ollaan uskovaisia, rakkauteen uskotaan. Se tie vie Paratiisin puutarhaan.”) sisältävä laulu jätti hyvän ja seesteisen olon ja yleisö poistui teltasta tyytyväisenä ja kiitollisena kesäiseen yöhön. Tuomari päättikin illan sanomalla "Amen".

Jyväskylän Kesän tapahtumateltan keikka oli varmasti sitä kuulijaystävällisintä ja yleisöön menevintä Tuomari Nurmiota. Tuomari on itse kuvannut ajatteluaan ja tuotantoaan kaksijakoiseksi. "Toinen on piittaamaton Mr. Hyde, joka haluaa soittaa raivokasta, rämisevää, tempoilevaa, nyrjähtänyttä, kuolaavaa ja läähättävää musaa, ja toinen on sosiaalinen Dr. Jekyll, joka haluaa soittaa tanssittavaa musiikkia, jonka hyvä sanoma toivon mukaan tavoittaa yleisön." Tällä kertaa asialla oli selkeästi tuo Dr. Jekyll. Joskus olisi kyllä koettava Nurmio vaikkapa soolokeikalla tai Doc Hillin  (= Markku Hillilä, dr.) kanssa Mr. Hydena repimässä kitarastaan rujoa räminää ja  tulkitsemassa raivoisasti aivan muita, tutuiksi tulleita ja oudompiakin kappaleitaan - esimerkiksi sellaisia kuin Kurjuuden kuningas, Tonnin stiflat, Luuta ja nahkaa, Rannanjärvi elää!, Lasten mehuhetki jne jne. Tähän iltaanhan nuo kappaleet eivät olisi missään tapauksessa sopineetkaan ...

Lähde ja lainaukset: Jukka Lindfors, Markku Salo, Raimo Pesonen: Dumari - Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan (WSOY 2010)

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho


Setlist:


1. Rakkautta rahalla et saa
2. 13 naulaa
3. Ei kukaan pääse pakoon
4. Syyllinen
5. Tuomion päivä
6. Pahaa joulua
7. Arrivederci Mona
8. Onnen numero
9. Ankara
10. Lemmensairas
11. Ramona
12. Hunajainen kuu
13. Ikuisesti minun
14. Sähkö!
15. Tulivuori

Encore
16. Paratiisin puutarha

Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , ,

torstai 28. huhtikuuta 2011

Roger Waters - The Wall Live - Hartwall Areena 27.4.2011

Pink Floyd julkaisi The Wall –tupla-albumin vuonna 1979. Albumin musiikkia esitettiin jo 80-luvulla lavakonseptina ja 1982 valmistui sen musiikkiin ja sanoituksiin perustuva, Alan Parkerin ohjaama elokuva Pink Floyd The Wall, joka on musiikkielokuvien klassikko ja monet pitävät sitä edelleen kaikkien aikojen parhaimpana ja voimakkaimmin kantaaottavana ”rock-oopperana”. Elokuvan on käsikirjoittanut ja laulut pääosin tehnyt Pink Floydin basisti Roger Waters. Pääosaa, eristäytynyttä ja itsetuhoista vain huumeiden voimalla esiintymään pystyvää rocktähteä (Pink) näyttelee Live Aid  –hyväntekeväisyyskonserttien järjestäjänä parhaiten tunnettu rokkari Bob Geldof. Elokuvassa on varsin vähän dialogia, tarinaa kuljetetaan Pink Floydin musiikilla ja piirrosanimaatiopätkillä. Laulut kertovat Pinkin tarinaa, joka pohjautuu pitkälti Watersin omiin kokemuksiin: hänen isänsä kuoli toisessa maailmansodassa Rogerin ollessa vasta vuoden vanha ja hänen ylihuolehtivainen äitinsä miltei tukahdutti poikansa hengiltä. 

Watersin nykyisessä The Wall -kiertueessa on historian havinaa. Viime vuonna Kanadasta käynnistyneellä ja maaliskuussa Eurooppaan saapuneella kiertueella Wall esitetään alusta loppuun ensimmäinen kerta pariinkymmeneen vuoteen. Edellisen kerran teos nähtiin Saksassa vuonna 1990, kun albumi soitettiin Berliinin muurin kaatumisen kunniaksi yli 300 000 katsojalle Potsdamer Platzin ja Brandenburgin portin tienoilla lukuisten solistivieraiden kanssa. Livelevykin tuosta konsertista julkaistiin.  Nyt kuunneltuna tuo levy kuulostaa jotenkin vanhanaikaiselta alkuperäiseenkin verrattuna. Nyt Waters on päivittänyt ideaa edelleen uusimmalla esitystekniikalla. 30 vuotta alkuperäisen show'n jälkeen, hän lähti jälleen The Wallin kanssa kiertueelle, tällä kertaa teknisesti komeammin kuin koskaan.
Olen nähnyt tuon Alan Parkerin elokuvan lukuisia kertoja, mutta parin vuoden takainen The Wall –kokemukseni oli hieman erilainen, kun teos esitettiin Jyväskylän Nyrölässä sijaitsevassa Kallioplanetaariossa tammikuussa 2009. Planetaariossa esitetty elokuva ei ollut vuoden 1982 klassikko, vaan 3d-tietokonegrafiikalla tehty, planetaario-kupuun varta vasten suunniteltu, vuonna 2008 nykymuotoonsa valmistunut uusintaversio. Esityksen pääanimaattori oli Aaron McEuen. Elokuvan julkaissut yhdysvaltalainen Starlight Productions –tuotantoyhtiö muokkasi esitystä aina kunkin paikan mukaan. Kallioplanetaarion versiossa oli 20 minuuttia sellaista materiaalia, jota ei ollut näytetty missään muualla, mutta tuttua Pink Floyd-kuvastoa sekin sisälsi. Katsoja tunsi olevansa elokuvan sisällä ja vaeltelevansa välillä vatsaa kääntävissäkin kamera-ajoissa. Tosin tässä versiossa olivat ideat pikkuisen loppuneet kesken, sillä se sisälsi myös paljon toistoa ja täytemateriaalina toimivia fraktaalikuvioita.

Olin myös Watersin edellisellä Suomen keikalla Hartwall Areenalla toukokuussa 2002. Silloin Waters esitteli tuotantoaan laajemmin. Silloinen In the Flesh -konsepti sisälsi The Wallin musiikin lisäksi vanhempaa Pink Floyd -materiaalia sekä näytteitä miehen soolouralta. 

Tällä kertaa istumapaikkamme areenalla olivat ylemmässä katsomossa areenan takaosassa. Sieltä lavan rakennelmat ja tehosteet näki kyllä hyvin, mutta esiintyjiä ei juuri erottanut ainakaan paljaalla silmällä. Kiikareita siis tarvittiin. Konsertin alussa lavalle ja sen sivuille oli rakennettu jo osa muurista ja areenan katossa näkyi runsaasti tekniikkaa: kaiutinrykelmiä, projektoreita ja valaistustekniikkaa. Kaikesta näki, että tulossa oli vaikuttava elämys.

Ennen konsertin alkua kuulutettiin varsin poikkeuksellisesti, että valokuvaaminen on sallittua, kunhan ei käytä salamalaitetta ja kehotettiin laittamaan kameroista salamalaitteet pois päältä. Sitä paitsi, koska kuvat heijastetaan muuriin projektoreilla, salamalla saisi kuvaan vain valkoista seinää. Yleensä Hartwall-areenalla kuvaaminen on ollut ankararasti kiellettyä ja järjestyksen valvojat ovat kieltoa myös tiukasti vahtineet. Itsekin olin netistä saanut tietoa kiertueen kuvauspolitiikasta, joten olin ottanut kameran ja sain myös kuvattua jonkin verran tätä hienoa spektaakkelia.



Konsertti alkoi saksalaisen pommikoneen pienoismallin lentäessä yleisön yli jysähtäen lavalle rakennettuun muuriin. Tulenlieskat leiskuivat ja raketit paukkuivat kuvaten ilmapommitusta. Levyn aloittavan In The Flesh –kappaleen raskaat alkuriffit kajahtivat ilmoille ja spektaakkeli pyörähti käyntiin. 

The Wall on levynäkin kokonaisuus, jolla varsinaisia yksittäisiä kappaleita ei ole kovin monta, suuri osa musiikista on levyllä ja elokuvassa tarinan kerrontaan liittyvää musiikkitaustaa. Kappaleet toistetaan konserteissakin (lähes) nuotti nuotilta, kuten klassisessa musiikissa, johon Waterskin tunsi vetoa ja sävelsi perinteisemmän oopperan. Watersin viimeisin sooloalbumi on vuonna 2005 valmistunut ooppera Ça Ira, joka kertoo Ranskan vallankumouksesta.


Hienoja laulujakin kokonaisuudesta toki erottuu. Ensimmäisen puoliskon ehdottomaksi kohokohdaksi muodostui Another Brick In the Wall Part 2, jonka voimakkaat, hienot kitarasoolot saivat aikaan kylmiä väreitä ja palan kurkkuun. Näin siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia), että Show'n kitaristit Dave Kilminster ja alkuperäisproduktiossakin soittanut Snowy White tekivät parhaansa toistaakseen alkuperäisen Pink Floydin kitaristin David Gilmourin levylle soittamat kitaraosuudet. Kappaleessa avusti kuorona Helsingin Elias-steinerkoulun oppilaat. He panivat kampoihin kulisseista lavalle huojuneelle öykkäröivälle opettajahahmolle: "Hey, teacher leave those kids alone!" 

Konsertin ensimmäisen puoliskon aikana lavalle rakentui pala palalta korkea muuri, joka peitti lopulta koko bändin taakseen. Välillä bändi ja Waters näkyivät vain pienistä muurin aukoista. 


Lavarakennelma muureineen sekä tehosteet eli Gerald Scarfen luoma visuaalinen ilme painajaismaisine nukkeineen, eroottisine kukkineen, marssivine vasaroineen ja voimakkaine 3D projisointeineen olivat The Wall Liven keskeinen elementti – jopa siinä määrin, että Waters yhtyeineen jäi väkisinkin etäiseksi. Usein tällaisissa konserteissa käytetyt lavatapahtumia välittävät screenit puuttuivat, joten kauemmaksi ei soittajista nähnyt juuri mitään. Toisaalta, jos istumapaikkamme olisivat olleet lähempänä, olisi osa visuaalisesta kokonaisuudesta jäänyt hahmottumatta. Watersin lavakuvaa heijastettiin vain Mother –kappaleen aikana muuriin ja siinäkin osaksi 30 vuotta vanhaa kuvaa nuoresta Watersista esittämässä samaa kappaletta.

Spektaakkeli on toki myös uusiutunut. Väliajalla muurin täyttävät sotien ja terrorismin uhrien kuvat ja tarinat, jotka Waters pyysi faneiltaan kotisivujensa kautta. Sotakuvastoa on päivitetty myös Afganistanin sekä Irakin "öljysodan" kuvilla. Pommikoneet pudottavat pommien sijasta kaupallisia  ja uskonnollisia symboleja ja logoja: Shellin simpukoita ja Mersun tähtiä sekä ristejä, puolikuita ja davidin tähtiä.  Bring The Boys Back Home huipentaa esityksen sodanvastaisuuden. Muutokset tekevät The Wallista yleispätevämmän, alkuperäisen The Wall –elokuvan keski-ikäisen rocktähden ruikutuksen sijaan painotus on pasifismissa.

Väliajalla kuulemani keskustelun perusteella kaikki eivät tienneet, mitä olivat tulleet kuuntelemaan. Joku valitti, ettei Waters esitä enemmän Pink Floydin hittejä ja toinen lohdutti, että varmaan toisella puoliskolla tulee Shine On You Crazy Diamond ja muut suuret hitit …

Väliajan jälkeen bändi siirtyi muurin etupuolelle näkyviin. Toisella puoliskolla vaikuttavin kappale oli ehdottomasti Comfortably Numb, jonka kitarasooloissa Kilminster pääsi irrottelemaan muurin harjalla kuten Gilmour alun perin. Nämäkin soolot ovat levyversioina syöpyneet lujasti vuosikymmenien aikana niin sanotusti ihoni alle ja saivat minussa aikaan tunnemyrskyn. Kitarasoolot taitavat olla minulle se vaikuttavin elementti rock-musiikissa, kuten olen jossain aikaisemmassakin blogini keikkakuvauksessa todennut. Kappaleen alun perin Gilmourin verrattomasri esittämät lauluosuudet lauloi tällä kertaa Robbie Wyckoff. Hän lauloi ne ihan hyvin, mutta jäi jotenkin etäisen värittömäksi, mikä lienee täysin tarkoituksellista.

Soundillisesti keikka oli täydellinen. Jäähallikeikkojen äänentoistoa harvemmin pääsee kehumaan, mutta The Wall kuulosti uskomattoman hienolta myös aivan hallin takaosassa. Äänikuvassa käytettiin myös muualta kuin lavan suunnasta tullutta informaatiota: levyltäkin tutut tehosteet ja puheenpätkät kaikuivat surround-järjestelmän välittämänä hallissa joka puolelta niin, että esimerkiksi lentokoneet ja helikopterit  tuntuivat todella lentävän katsomon yli. Watersin ääni ei ollut muuttunut juurikaan, hän lauloi hyvin sillä inhoan-ja-halveksun-kaikkea-äänellään.

The Wall oli kaikkiaan erittäin onnistunut spektaakkeli sekä musiikillisesti että visuaalisesti. Lopussa muuri tietysti hajosi valtavalla rytinällä konkreettisesti palasiksi melkein yleisön syliin. Muurin "raunioilla" bändi esitti encorena akustisesti kappaleen "Outside the Wall".

Verrattuna viimekesäiseen visuaalisesti myös erittäin vaikuttavaan U2:n stadionkeikkaan tässä oli paljon rehellisemmän tuntuista sanomaa ja vaikuttavampaa kuvastoa. U2:n ”ongelma” minusta on jonkinlainen epäuskottavuus ja laskelmoidun tuntunen, imelä yleisön kosiskelu. Watersin kattauksessa tällaista imelyyttä ja yleisön kosiskelua ei juurikaan ole. Pink Floydin musiikkihan on tietysti aivan eri painoluokkaa kuin U2:n materiaali.
Watersin bändissä tällä kiertueella esiintyvät Dave Kilminster (kitara), Snowy White (kitara), G.E. Smith (kitara), Jon Carin (koskettimet), Harry Waters (koskettimet), Graham Broad (rummut), Robbie Wyckoff (laulu), Jon Joyce (taustalaulu), Michael Lennon (taustalaulu), Mark Lennon (taustalaulu) sekä Kipp Lennon (taustalaulu).

Olimme tällä kertaa majoittuneet hotelliin Espoossa, josta ajoimme bussilla Leppävaaraan ja sieltä paikallisjunalla Pasilaan. Paluukyydistä ei ollut tietoa, joten menimme Areenan edessä olevaan parisataa metriseen taksijonoon. Melkoinen jono taksejakin kiersi areenan edustalla, joten näytti siltä, ettei jonossa kauan tarvitse seisoa. Vuoromme lähestyessä taksien virta näytti kuitenkin tyrehtyvän ja alkoi jo näyttää huolestuttavalta. Loppujen lopuksi pääsimme kuitenkin taksiin alle puolen tunnin jonotuksella.


Kuvat:  ©Kari Jaakonaho




Lähettänyt klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)