Eva Dahlgren Live 23 sånger @ Sibeliustalo, Lahti 5.10.2012

Eva Dahlgren on yksi Pohjoismaiden suosituimmista laulajista, säveltäjistä ja sanoittajista. Viimeiset kaksi vuotta Eva on suuntautunut teatteritaiteeseen Suomessakin nähdyllä monologillaan ”Ingen är som jag”, jonka levytys päättää myös vasta ilmestyneen ”Tid - Urval av sånger 1980 till nu” -tuplakokoelman. Kokoelma kattaa hienosti artistin upean uran tärkeimmät vaiheet. Eva Dahlgren on tehnyt hienoa musiikkia 1980-luvulta alkaen sekä kaksi lastenromaania, joiden pääosassa ovat koirakaverukset Lasse & Urmas: Täti Luun salaisuus (2004) ja Pennut pinteessä (2005). Lisäksi hän on kirjoittanut luovan työn ilosta ja vaikeudesta sekä omasta elämästään kertovan "matkapäiväkirjan" Kuinka lähestyä puuta (2006). Eva Dahlgren tekee myös uutta musiikkia, sillä hän on myös äsketäin julkaissut Spotifyssa 10 aiemmin julkaisematonta demoversiota lauluistaan. Lisää demoja julkaistaan kun Tid - Urval av sånger 1980 till nu -albumista julkaistaan lokakuussa myös 17 demoversiota sisältävä Deluxe 3CD -painos. Dahlgren on siis edelleen ajankohtainen, monipuolinen, karismaattinen ja tinkimätön taiteilijapersoona.

Tänä syksynä Eva Dahlgren lähti ensimmäiselle, odotetulle kiertueelleen viiteen vuoteen otsikolla Live 23 sånger ja aloitti sen tapansa mukaan Suomesta. Konsertin alussa Dahlgren kertoikin aloittavansa aina kiertueensa Suomesta, koska oli jo nuorena artistina saanut täällä niin lämpimän vastaanoton, eikä enää uskalla aloittaa kiertuettaan muualta. Hän myös kiitteli yleisöä siitä, että oli saapunut sateesta huolimatta paikalle. Onhan Eva toki käynyt yksittäisillä keikoilla Suomessa useammankin kerran viime vuosina, mutta meikäläiseltä on nämäkin keikat jääneet väliin. Nyt piti tuo puute korjata jo yleissivistyksenkin kannalta, kun Eva tuli näinkin lähelle esiintymään.

Illan yleisö näytti olevan enimmäkseen päälle nelikymppisiä naisia ja miehiä,  ehkä naisilla oli kuitenkin (odotetusti?) lievä enemmistö. Istumapaikkamme olivat korkealla kakkosparvella, mutta se ei Sibeliustalossa haittaa, sillä kaikkialta näkee ja kuulee todella hyvin. Jostain syystä ennakkomyynnissä suuri osa ja ainoat jäljellä olevat permantopaikoista  olivat ns.  Show&Dinner -paikkoja ja hinta olisi ollut suolainen, joten näihin piippuhyllypaikkoihin oli tyytyminen.

Konsertin Eva aloitti yksin soittamalla sähkökitarallaan yhtä säveltä, jonka päälle alkoi laulaa kappaletta Jag är Gud. Yksitellen bändi (kitaristi, basisiti, kosketinsoittaja, rumpali sekä puhallinsoittaja) saapui lavalle ja alkoi soittaa säestystä. Eikä Evan kitarointi toki jäänyt yhteen säveleeseen, vaan hän soitti useimmissa kappaleissa erilaisia kitaroita. Kappale paisui melko raskaaksi ja jylhäksi versioksi varsinkin rumpalin hakatessa riuskasti hyvin suoraviivaista komppia. Pitkin iltaa rumpali paukutti suunnilleen samalla rytmillä ja voimakkuudella jopa balladityyppisissä biiseissä. Olikohan Sibeliustalon salin hieno akustiikka tehnyt miksaajalle ja rumpalille tepposen, sillä huomattavasti pienempi volyymin ja voiman käyttö olisi rummuissa kyllä riittänyt. Muutenkin rumputyöskentely oli minusta liian suoraviivaista ja nyanssitonta hukuttaen välillä alleen muut soittimet ja jopa solistin kauniin äänen. Toki joissakin herkemmissä kappaleissa (Vem tänder stjärnorna,  Ängeln i rummet) rumpalikin onneksi hieman rauhoittui ja soitti hillitymmin ja monipuolisemmin.

Konsertissa nähtiin Evalla uutena elementtinä videoseinä. Seinän esityksen perustana oli siinä koko ajan enemmän tai vähemmän näkyvissä ollut muuri. Alussa taustakuvissa muurin editse kulki luonnollisen kokoisia ihmisiä ja autoja. Keltaisista takseista päätellen tuo muuri oli kuvattu New Yorkissa. Myöhemmin videoseinällä näkyi muurin lisäksi paljon muutakin, mm. Eva itse Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla kuvattuna  ja kiinalaisten kuljeskelua aukiolla. Kuvitus, kuten melko niukka ja hillitty valoshowkin sopivatkin hyvin illan tyylikkääseen kattaukseen. Näillä saatiin hienoa visuaalisuutta mm. konsertin keskivaiheilla rauhallisesti alkaneessa, mutta loppua kohti voimakkaaksi paisuneessa Snö-kappaleessa, kun taustascreenillä satoi lunta ja lumisade saatiin aikaan valoilla myös koko saliin. Konsertissa käytettyä taustakuvitusta voi nähdä Eva Dahlgrenin uuden När skuggorna faller -laulun videolla .

Pari ensimmäistä kappaletta vedettiin rivakasti putkeen ilman taukoa, mutta siitä lähtien Eva jutteli yleisölle kappaleiden välillä hyvinkin pitkään tarinoiden laulujensa taustoista. Alussa yleisö oli melko vaisusti mukana, mikä johtui ehkä alkupuolen uudemmista ja yleisölle vieraammista biiseistä. Kyllähän tässä naisessa vielä ytyäkin on, mutta ainakin minulle herkemmät kappaleet toimivat parhaiten, ehkä tuon rankemmissa kappaleissa liiallisen rummunpaukutuksenkin takia. Dahlgren tuntuukin olevan omimmillaan herkissä balladeissa. Evan tumma ääni on edelleen voimissaan ja varsinkin hitaammissa kappaleissa se on suorastaan lumoava. Myös taustalaulu ja varsinkin kaiutettu nais-taustalaulajan soittama trumpetti ja muut puhaltimet toivat bändin sointiin lisää hienoja sävyjä.

Mitä pitemmälle konsertti eteni, sitä paremmin yleisökin oli mukana. Kaunis "pakollinen", kaikissa konserteissa yleisön ehdottomasti haluama konsertin puolenvälin jälkeen kuultu hittikappale Vem tänder stjärnorna sai jo tunnistamisen merkiksi alkuaplodit ja se olikin yksi illan kohokohdista. Lyhyehkö keikka (tunti ja 45 minuuttia, ei väliaikaa) sekoitti hidasta ja nopeampaa materiaalia ja vauhti kiihtyi loppua kohden. Varsinaisen setin loppupuolella Ung och stolt sekä Gunga mej rokkasivat mallikkaasti.

Ensimmäinen encore Jag Klär Av Mig Naken jatkoi hakkaavalla rytmillään varsinaisen setin lopun menoa. Keinuvarytminen, 70-luvun discomusiikin mieleen tuova Kom och Håll Mig ja varsinkin yleisön eniten odottama ja ennalta arvattavasti viimeiseksi jätetty, koskettavan kaunis, hienosti tulkittu superhitti Ängeln i rummet eivät jätä enää ketään kylmäksi ja saavat yleisön räjähtäviin suosionosoituksiin seisaaltaan.

"Valkaistu blondi" tarjosi yleisölleen viihdyttävän, taiteellisen ja tyylikkään, loppua kohti kasvavan shown sekä nostalgisia, herkkiä hetkiä. Illan aikana kuultiin  laaja skaala herkkyydestä voimaan. Ihan hyvillä mielin mekin poistuimme konsertista, vaikka Sibeliustalon edustalla taksijonossa vettä tulikin niskaan taivaan täydeltä ja tuulen kanssa lähes vaakasuoraan.

Setlistaa ja bändin kokoonpanoa en saanut ylös, mutta seuraavat kappaleet kuultiin Örebrossa Ruotsissa. Lista lienee ollut sama myös Lahdessa.

Jag är Gud
Fromme mannen
Varje dag
Ja
Lev så
Här vill jag vara
För att du är här
Häxorna
Sand
Novemberregn
Vem tänder stjärnorna
Snö
Så härlig är jorden
Ung & stolt
Gunga mig
Sommarbarn

Jag klär av mig naken
Kom och håll om mig
Ängeln i rummet

Herbie Hancock and His Band, Musiikkitalo, Helsinki 17.7.2012

Herbie Hancock and his band: Herbie Hancock, kosketinsoittimet, James Genus, basso, Trewor Lawrence, rummut, ja Lionel Loueke, kitara

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho

Yhdysvaltalainen jazzpianisti Herbert Jeffrey Hancock (s. 12. huhtikuuta 1940) nousi kuuluisuuteen jo 1960-luvulla. Tuolloin hän levytti merkittäviä akustisia jazzteoksia. Myöhemmin hän on kuulunut fuusiojazzin vaikutusvaltaisimpiin edustajiin. Hancockia pidetäänkin yhtenä suurimmista jazzpianisteista, joka on vuosien varrella reippaasti vaihdellut tyyliään.

Hancock aloitti soittamisen seitsenvuotiaana ja oli pianon ihmelapsi, joka soitti Mozartin pianokonserttoja orkesterin kanssa jo 11-vuotiaana. Vuonna 1962 Miles Davis pestasi hänet kvintettiinsä, jossa Hancock nousi maailman maineeseen. Samoihin aikoihin Hancock teki myös ensimmäisen soololevynsä. Miles Davisin kanssa soittamisen ohella hän myös sävelsi ja muutamista niistä (mm. Watermelon Man, Cantaloupe Island, Dolphin Dance ja Maiden Voyage) tuli jazzin standardeja. 1960-luvulla Hancockin tuotanto oli pääasiassa tuon ajan akustista jazzia, tyylillisesti lähellä Davisin kvintetin edistyksellistä hard bopia.

1970-luvun alkupuolella Herbie Hancock siirtyi kolmella Mwandishi-yhtyeensä levyllä rohkean kokeilevaan fuusiojazziin. Noilla levyillä hän kokeili jo syntetisaattoreitakin, vaikkei itse vielä soittanut niitä, vaan enimmäkseen sähköpianoa. Hän ei aluksi pitänyt tästä soittimesta, mutta alkoi soittaa sillä alun perin Miles Davisin vaatimuksesta. Seuraavilla levyillään Hancock ryhtyi soittamaan sooloja myös syntetisaattoreilla.

Pettyneenä ensimmäisten fuusiojazzevyjensä huonoon vastaanottoon Hancock ryhtyi kokeilemaan onneaan 1970-luvun funk-musiikin parissa. Hän perusti uuden yhtyeen ja tuloksena syntyi vuonna 1973 ilmestynyt jazz-funkin suurin klassikkolevy Headhunters. Tällä levyllä saivat päivänvalon Hancockin suurimmat hitit, kuten 15 minuuttia pitkä, syntikkariffiin perustuva Chameleon sekä vanha hitti Watermelon Man uutena versiona.

Tämän jälkeen Hancockin tuotanto lähti entistä kaupallisempaan suuntaan. Seuraavat levyt Man-Child (1975) ja Secrets (1976) olivat paljon edellisiä keveämpiä ja Sunlight (1978) ja Feets don't fail me now (1979) – levyillä Hancock alkoi laulaa vokooderin läpi. Näistä jälkimmäisellä musiikki on jo lähempänä discofunkkia kuin jazzia. Vuonna 1979 julkaistiin Hancockin ensimmäinen rock-levy Monster, joka ei sekään juuri kiitosta saanut. Kehitys kulminoitui 1980-luvulla puhdasta poppia sisältäneisiin levyihin ja 1982 julkaistu, hiphopista ja industrialista vaikutteita saaneen Rockit- singlen myötä Hancockin nimi tuli MTV-kanavaa seuraavan nuorisonkin tietoisuuteen.

Ajoittain Hancock on palannut myös akustisen jazzin pariin todistaakseen yhä olevansa yksi merkittävimmistä jazz-pianisteista. 1970-luvun jälkipuoliskolla esiintynyt Hancockin akustinen V.S.O.P.-kvintetti antoi vahvoja vaikutteita nousevalle jazz-muusikoiden sukupolvelle, joka halusi enimmäkseen pysyä akustisen jazzin parissa.

Vaihtelevan uransa viimeisin projekti on ollut Hancockin The Imagine Project. Se on kansainvälinen levytys- ja filmiprojekti, jossa Hancock tekee yhteistyötä musiikin supertähtien kanssa. Mukana ovat olleet muun muassa Jeff Beck, Seal, Pink, Juanes ja Anoushka Shankar tulkitsemassa uudelleen sovitettuja, maailmoja syleilevää humanismia tihkuvia mm. Bob Dylanin, Peter Gabrielin, John Lennonin ja Bob Marleyn kappaleita.

Mutta nyt itse keikalle! Edellä esitetyn pitkähkön johdannon perusteella oli siis todella mielenkiintoista mennä tähän konserttiin. Nyt 72-vuotiaalta rytmimusiikin väriä vaihtavana kameleonttina tunnetulta pianistilta kun saattoi olla odotettavissa melkein mitä tahansa: akustista jazzia, funkya, fuusiojazzia, uudelleen sovitettuja pop-kappaleita tai jopa ihan discomusiikkia. Joku onkin kuvannut Hancockin musiikkia hauskasti ”ufoelektrofunkkigroovepoppijatsiksi”.  Mielenkiintoiseksi keikan teki myös konserttipaikka, Helsingin musiikkitalo, jonka pääsimme katsastamaan nyt ensimmäistä kertaa.

Jazz-legendan suosiosta kertoi jotain jo se, että loppuunmyydyn Musiikkitalon konserttisalin yleisö taputti jo kauan ennen kuin bändi asteli lavalle. Toinen osoitus Hancockin musiikin ihmisten tajuntaan uppoamisesta voisi olla musiikkitalolle tulleen yleisön monimuotoisuus, väki oli iältään ja olemukseltaan varsin sekalaista seurakuntaa.

Herbie Hancock and His Band: sooloartistinakin tunnettu Lionel Loueke (kitara), James Genus (basso) ja Trevor Lawrence Jr. (rummut) saapui Musiikkitalon lavalle yksi mies kerrallaan, aloittaen kappaleella Actual Proof, jonka nimi tulee buddhalaisesta filosofiasta ja on peräisin vuonna 1974 ilmestyneeltä melkein edeltäjänsä Headhuntersin veroiselta Thrust-levyltä. Jo tässä ensimmäisessä kappaleessa kävi ilmi illan juoni, nyt soitetaankin Herbie Hancockin omia, vanhoja hittejä ja enimmäkseen sähköisillä soittimilla. Ei siis esimerkiksi muiden tekemiä pop-kappaleita, kuten kiertueen nimen (The Imagine Project) perusteella olisi ehkä voinut odottaa.

Ensimmäisen kappaleen jälkeen nuorekas, lämmintä karismaa uhkuva maestro esittelee selvästi ylpeänä bändinsä jäsenet monisanaisesti jokaisen erikseen kehuen. Kitaristi Lionel Louekesta hän sanoi: ”Tulette kuulemaan tältä mieheltä niin huimia suorituksia, että suunne loksahtaa auki hämmästyksestä”. Sitten hän siirtyi katsomon puolelle pyytäen bändiä soittamaan jotakin katsastaakseen musiikkitalon akustiikan. Hyvältähän se kuulosti! Musiikkitalon akustiikka on todellakin jotain uskomatonta ja ainakin minulle aivan ennen kuulematonta.  Hancockin ja Loueken soittaessa hyvin hiljaa pystyi kuulemaan itse koskettimien liikkeen ja kitaran kielien hennot helähdykset. Heti seuraavassa hetkessä tärykalvot olivat lujilla muusikoiden antaessa todella kyytiä soittimilleen. Eli dynamiikkaa riitti musiikkitalon akustiikassa ajoittain vähän liikaakin.

Ohjelmiston rungon muodostaneita Hancockin funk-fuusiojazz-hittejäkin toki kuunteli mielellään ja ne tekivät vaikutuksen. Minulle kuitenkin konsertin kliimaksi oli sen keskivaiheilla, kun kitaristi Loueke ja Hancock jäivät kahdestaan lavalle sekä varsinkin molempien herrojen soolosuoritukset. Ensin jäi Loueke yksin lavalle, kun myös Hancock poistui takahuoneeseen.  

Hämmästyttävä kitara- ja vokaalivirtuoosi Lionel Loueke (vas)
ja maestro Herbie Hancock

Lionel Loueke sai funkbasistien käyttämällä perkussiivisella "peukkubassotyylillään"  soittimestaan ja kehostaan irti kokonaisen orkesterin lyömäsoittimineen kaikkineen. Kaiken lisäksi mies alkoi vielä laulaa säestäen itseään beatboksaamalla, kielen naksutuksilla, rintaansa rummuttamalla sekä vokooder-efekteillä aikaansaadulla taianomaisella afrikkalaistyylisellä kuorolaululla. Yleisö kuunteli hartaana hiiren hiljaa eikä sitä tarvinnut toista kertaa kehottaa tulemaan mukaan esitykseen kuorolaulun ja rytmin muodossa. Uskomaton taituri, varsinainen yhden miehen kuoro ja orkesteri! Eipä Maestro yhtään liioitellut miestä kehuessaan. Tässä näyte Loueken hämmästyttävästä taituruudesta, koska sitä on vaikea sanoin kuvailla.

Loueken sooloesityksen jälkeen kuultiin se kuuluisa Watermelon Man. Seuraavaksi Hancock soitti pitkään myös yksin akustista pianoaan. Soitto kulki jazzin ja klassisen musiikin välillä saaden musiikkitalon tunnelman vieläkin hartaammaksi. Tätä puolta Hancockin soitossa olisi kuunnellut enemmänkin paitsi soolona, myös akustisen bändin kanssa. Herkulliset yksityiskohdat ja jazzin hypnoottinen lumo jäivät nyt raskaamman sähköisen materiaalin alle ja pianismin herkkyys tuli esiin vasta pidemmissä akustisissa sooloissa ja improvisaatiossa.  Oikeastaan vaikuttikin välillä siltä, että Hancock oli jopa lapsellisen mieltynyt vempaimiinsa, vokooderiin, syntetisaattoriin sekä kaulassa roikkuvaan kitaramaiseen kosketinsoittimeen keytariin. Sen soittaminen näytti olevan hauskinta ja sitä kävelyttäessään hän sai synnytettyä myös bändifiilistä yhtyeeseen, jossa jokainen hoiti osuutensa myhäilevästi fiilistellen.

Varsinaisen setin päättävän pitkän Cantaloupe Islandin myötä meno tiivistyi jälleen melkoiseksi rytmitykitykseksi ja sai jo jalatkin vipattamaan. Sitten maestro ja bändi poistuivat lavalta, mutta yleisön raikuvien taputusten vaatimana bändi tuli takaisin ja melkein räjäytti Musiikkitalon katon encorellaan.  Rockitin mielettömät säkätykset ja riffit nostivat tunnelman ufoihin funkkihiphopsfääreihin. Illan päätti osuvasti Hancockin maineeseen ”rytmimusiikin kameleonttina” sopiva Chameleon tiukalla tykityksellä ja valtavalla energialla.

Ennen konsertin alkua kuulutettiin useampaan kertaan, että konsertissa suositellaan korvatulppien käyttöä. Siis hetkinen: Jos volyymi on niin kova, että tarvitaan korvatulppia, menee näin hienon salin mahtava akustiikka hukkaan. Itselläni on kalliit, ääniä vääristämättömät ns. muusikkotulpat, joten minua ei niinkään haitannut kova volyymi, mutta hiljaisemmissa kohdissa oli  tulpat otettava pois ja laitettava taas takaisin volyymin noustessa lähes sietämättömäksi. Voin vain kuvitella tavallisia oransseja "raksatulppia" käyttäneiden kuulemia tumppuisia soundeja. Ei siinä kyllä hienosta akustiikasta ole enää mitään jäljellä. Tuota aiemmin mainitsemaani dynamiikkaa oli siis turhankin paljon ja voimakkaimmissa kohdissa hiukan pienemmällä volyymilla soitosta olisi varmasti nauttinut vielä paljon enemmän.

Illan setti oli kyllä loistava ja taitavasti rakennettu kaiken kaikkiaan. Olisin kuitenkin mieluusti kuunnellut enemmän Hancockin akustista soittoa V.S.O.P ja Miles Davis -aikojensa tyyliin, mikä olisi musiikkitalolle ehkä paremmin sopinutkin. Mutta tällä kertaa näin ja siihenkin olin enemmän kuin tyytyväinen. Onneksi niitä miehen 1970-luvun pahimpia discofunkhirvityksiä tai 1980-luvun popkappaleita ei sentään kuultu.

Setlist:

Actual Proof

Seventeen

Lionel Loueke Solo

Watermelon Man

Herbie Hancock Solo

Cantaloupe Island

Encore:

Rockit

Chameleon

Liljan Loisto, Alamaailman Vasarat Jyväskylän kesän ohjelmateltassa 13.7.2012

Alamaailman Vasarat:Jarno "Stakula" Sarkula (saksofonit, klarinetit, tubax ja erikoispuupuhaltimet), Erno Haukkala (pasuuna, tuuba & piccolopasuuna), Miikka Huttunen (polkuharmooni, piano & melodika), Tuukka Helminen (sello), Marko Manninen (sello), Santeri Saksala (rummut ja lyömäsoittimet)

Minulle ja vaimolleni on muutaman viime vuoden aikana muodostunut lomaperinteeksi vähintään yksi Jyväskylän kesän telttakonsertti. Tällä kertaa valintamme osui 15-vuotisjuhliaan viettävän Alamaailman Vasaroiden ja Liljan loisto -yhtyeiden konserttiin. Edellisenä kesänähän Jyväskylän kesän ohjelmateltassa esiintyi mm. Tuomari Nurmio Paratiisi-orkesterinsa kanssa. Tuomari on tehnyt yhteistyötä ja levyttänytkin myös Alamaailman Vasaroiden kanssa, joten siinäkin mielessä oli odotettavissa kiinnostava ilta.

Konserttipaikka eli yliopiston kampuksen urheilukentälle pystytetty teltta on kasvanut vuosi vuodelta ja tällä kertaa teltta oli ilmeisesti lainattu Keitele Jazzilta. Teltassa olisi tosin ollut tilaa huomattavasti suuremmallekin yleisölle. Tänä iltana teltta ei täyttynyt, mihin varmaan suurin syyllinen edellisen illan loppuunmyyty, tähtiesiintyjillä kuorrutettu UMO Jazz Orchestran Stevie Wonder Night -konsertti.

Puppa J. ja Yona

Illan aloitti kansanmusiikkia, reggaeta ja balkansoundia yhdistelevä Lilja Loisto -yhtye. Yhtyeen rungon muodostavat poppia ja kansanlaulua debyyttilevyllään (Pilvet liikkuu, minä en, 2010) sekoitellut Yona (oik. Johanna Louhivuori) ja laulaja-kitaristina reggaeyhtyeessä Puppa J & Tasottavat sekä hip hop - ja reggae-yhtyeessä Jätkäjätkät  toimiva Puppa J (oik. Janne Siro).

Liljan Loiston esikoisalbumi Takaisin Karjalan maille (2010) sisälsi Karjalaan liittyviä kansanlauluja ja iskelmiä reggae-sovituksilla. Yhtyeen toinen, kuluvana vuonna ilmestynyt Vapauden hurma sisältää hieman tuoreempia takavuosien iskelmiä uudellen sovitettuina. Tuolla levyllä reggae-rytmit ovat jääneet vähemmälle ja tilalle on  tullut monipuolisempia vaikutteita mm. mustalaismusiikista ja balkan-sävyjä.

Tämän illan repertuaari painottui toisen levyn kappaleisiin ja mikäs siinä, kyllähän noitakin raikkaina, uusina sovituksina kuunteli. Yleisökin näytti tykkäävän ja osa tanssi illan aikana aina vaan villimmiksi käyvillä, mitä moninaisinnilla tyyleillä. 

Liljan loiston setissä kyytiä saavat muun muassa Jarno Sarjanen, Mimmi Mustakallio ja Hortto Kaalo. Osa kappaleista toimi yllätyksellisyytensä takia hienosti (Vapaa oon, Kauan sitten), kuultiinpa vuoden 1996 Jasminen esittämä euroviisuviisuhirvitys Niin kaunis on taivas. Osa kappaleista taas oli jo selvästi liian kuluneita (Eeva, Katupoikien laulu) eikä Hanna Ekolan Villihevoset ole juuri muuttunut siedettävämmäksi uudelleen sovitettunakaan. Parhaiten minusta toimi Mimmi Mustakallion suomeksi levyttämä Varkaat kulkurit (Cher: Gypsys, Tramps & Thieves) sekä ehkä setin vaikuttavin esitys romanialaiseen kansanlauluun perustuva Mustalaisen kyyneleet. Näissä Yonan perinaisellinen ääni ja täysin maneeriton fraseeraus pääsivät oikeuksiinsa.

Liljan Loisto: Yona (laulu), Puppa J (laulu, kitara), Matti Pitkänen (viulu, mandoliini), Kim “Kasio” Rantala (urku, haitari), Tatu Rönkkö (lyömäsoittimet), Antti Kivimäki (kontrabasso).

Ainakin minulle illan odotetumpi esiintyjä oli ehdottomasti Alamaailman Vasarat. Yhtye kiinnosti, koska olen aiemmin tutustunut sen tuotantoon oikeastaan vain Tuomari Nurmion kanssa 2003 tehdyn Kinaporin kalifaatti -levyn kautta.

Vasaroiden musiikkia on vaikea määritellä ja sitä onkin yritetty monin tavoin. Yhtyeen johtaja ja saksofonisti Jarno Sarkula on kuvailllut yhtyettään ”fiktiiviseksi kansanmusiikiksi”. Yksi hauskimmista määrittely-yrityksistä on "kebabkosherjazz-filmtrafficpunk". Paras kuvailuyritys taitaa olla väljä "fiktiivinen maailmanmusiikki". Yhtyeen instrumentaalimusiikissa lyövätkin kättä niinkin erilaiset ainekset kuin jazz, itämainen musiikkiperinne, speedmetalli, progressiivinen rock sekä puhtaasti suomalainen melankolia. Soitosta löytyy runsas annos huumoria, mikä tuo mieleen monesti myös Frak Zappan hullut istrumentaalihurjastelut.

Illan keikkaa on hiukan vaikea kuvailla, mutta ajoittain meininki oli todella rajua. Sarkulan Tubax, lattiaan kiinnitetty jättimäinen bassobaritonisaksofoni törähteli matalalta ja kovaa luihin ja ytimiin, jopa munaskuihin saakka. Välillä Sarkula soitti sopraanosaksofonillaan kireitä sooloja. Kaksi metalikitaroita simuloivaa selloa taas toivat mieleen Apocalyptican, mutta soivat ne välillä jopa kauniin pehmeästikin. Koko bändin esittämät uskomattoman huimat kuviot pitää itse kuulla levyltä tai mieluummin livenä. Sanat eivät kerta kaikkiaan riitä !

Vasaroiden illan setlistaa en saanut ylös, koska en tunne kappaleita, enkä Sarkulan spiikeistä aina saanut selvää. Kappaleiden nimet kuitenkin ovat yhtä hulluja ja humoristisia kuin musiikkikin. Mainittakoon esimerkkeinä Riistomaasiirtäjä, Luu messingillä, Haudankantaja, Kyyhylly ja Häntä hellii käärme.

Alamaailman Vasarat Homepage

Kuvat: ©Kari Jaakonaho