Jukka Gustavson @ Street Level, Jyväskylän kesä, Yliopiston juhlasali 10.7.2022

Jukka Gustavsonin Street Level yhtye on  perustettiin v. 2017 muutamaa yhteistä esiintymistä varten. Siitä kuitenkin alkoi pitempi aikainen yhteistyö luonnollisena jatkeena. Nimeksi valittiin rumpali Thomas Törnroosin ehdottamana ”Street Level” koska ensimmäinen konsertti oli katutasossa Porvoon Kahvila Rongossa. Jukka Gustavsonhan tunnetaan erityisesti suomiprogen pioneeriyhtye Wigwamista, jonka ensimmäisen kokoonpanon urkurina hän tuli tunnetuksi. Gustavson toi aikoinaan Hammond B3 sähköurkua Suomeen ja sen luihin ja ytimiin käyvät soundit ovat jääneet lujasti muistiini, joten niitä jäi kyllä kaipaamaan nytkin. Jukka Gustavson onkin keskeinen henkilö suomalaisen progressiivisen rockin (Wigwam), fuusiojazzin (Organ Fusion Band) ja bluesin (SF-Blues, Ilkka Rantamäki & Bluesbrokers) saralla. Toki hän on tehnyt paljon muutakin, mm. soolotuotantoa aina tanssiteatterimusiikista filosofisiin elämänpohdintoihin. Itse olenkin viimeksi nähnyt ja kuullut Gustavsonin urkujen takana ja laulamassa SF-Blues-yhtyeen kanssa Konnevedellä Häyrylänranta Bluesissa 2009. Silloisessa kokoonpanossa oli mukana muitakin suomirockin legendoja mm. Jukka Tolonen ja Eero Raittinen.

Jukka Gustavson & Street Levelin musiikkityylin perustana ovat progressiivinen rock, fuusiojazz ja funk, mutta myös 70-luvun popmusiikki. Musiikissa on myös runsaasti tilaa luovalle improvisoinnille. Yhtyeen muodostavat laulaja-kosketinsoittaja Jukka Gustavson, basisti Jan-Olof Strandberg sekä rumpali Thomas Törnroos. Yhtyeen ensimmäinen levy Natural High julkaistiin vuonna 2021. Enimmäkseen instrumentaaleja sisältävällä levyllä Gustavson soittaa urkuja, mutta tällä kertaa urut oli korvattu sähköpianolla ja syntikalla.

Täsmälleen klo 18.00 yhtye marssi lavalle ja Gustavson ilmoitti, että olemme täsmällisiä, koska soittoaikamme on rajallinen, sillä seuraavan esiintyjän (Linda Fredriksson & Juniper) on päästävä roudaamaan  kalustonsa lavalle. "Tällä kertaa ei siis tule akateemista varttia". Konsertin kestoksi olikin jo ennakkotiedoissa ilmoitettu 75 minuuttia.

Ensimmäisen kappaleen Gustavson spiikkasi kertomalla, että tämä kappale on vuodelta 1972 ja voitte miettiä, minkä yhtyeen tuotantoa se on. Kappale oli Stone flower, jonka alkuperäinen instrumentaaliversio on Antônio Carlos Jobimin samannimiseltä levyltä vuodelta 1970 ja sen on versioinut myös Santana levyllään Caravanserai vuodelta 1972. Kappale olikin heti melkoista rytmi-iloittelua basistinkin lyödessä tahtia basson kieliä taputtamalla. Strandberg kuulemma omaksui aikanaan ensimmäisten suomalaisten joukossa bassokitaran slap-soittotyylin ja antoi siitä nytkin maukkaita "peukkubasso" makupaloja. Strandberg tunnetaan myös pystybasson taitajana, mutta tällä kertaa ei "iso viulu" ollut mukana.

Myös Törnrosin rumputyöskentely oli koko illan erittäin monipuolista ja mielenkiintoista. Hän olikin sijoittuneena pienehköine rumpusetteineen aivan etualalle, joten hänen työskentelyään oli helppo seurata. Pitkässä, Gustavsonin pianosta löytyneiden rumpusoundien aloittamassa soolossa pienen rumpusetin kaikki osat mikrofonijalustoja myöten käytettiin hyväksi. Välillä rumpuja raavittiin kynsillä ja kyynärpäällä rumpukalvoja painamalla muutettiin sävelkorkeutta. Myös Gustavsonin piano- ja kosketinsoitintyöskentely oli nautittavaa kuunneltavaa ja laulukin sujui yllättävän hyvin.

Kaiken kaikkiaan ilta sisälsi erittäin nautittavaa ja monipuolista musiikkia! Bändin ja sen jäsenten omien kappaleiden (mm. Natural High-albumin  Downtown Jungle ja First Love sekä Jan-Olof Strandbergin loistavan sävellyksen The Searcher) lisäksi kuultiin muutamia, yllättäviäkin, covereita. Avauskappaleen lisäksi kuultiin varsin funkyna versiona Zombiesin She's not there, jonka myös Santana on levyttänyt v. 1977.  Billy Joel -bravuuri Honesty on meikäläisen makuun hieman liian imelä, mutta ihan kelpo versio siitäkin kuultiin. Sen sijaan hieno versio Procol Harumin Homburg -klassikosta toi todella nostalgisia fiiliksiä. Siinä tosin kaipasin niitä Hammond urkuja, mutta sen sijaan Gustavson loihti pianostaan maukkaita ja vauhdikkaita oikean käden lurituksia. Vähän odottelin, että bändi olisi versioinut jonkin Wigwaminkin kappaleen, mutta jouduin siltä osin pettymään.

Konsertti loppui yhtä täsmällisesti kuin alkoikin, tasan tunnin ja vartin kuluttua. Gustavson valittelikin, ettei nyt ehditä soittamaan enempää. Ilta oli mainio esimerkki Jyväskylän Kesän monipuolisesta tarjonnasta. Tämän yhtyeen keikka olisi ehkä paremmin sopinut vaikka pienelle, esimerkiksi Jyväskylän Jazzbaarin tapaiselle jazzklubille. Yliopiston juhlasali oli kuitenkin onneksi lähes täynnä, joten tunnelma oli sielläkin kohdallaan. Viihdyimmekin yliopiston juhlasalin tuttuakin tutummassa, mutta hieman steriilissä ympäristössä mainiosti. Musiikkia olisi kyllä mielellään kuunnellut pitempäänkin, mutta tällä kertaa näin. Konsertin jälkeen lähdimme vaimon kanssa pienelle terassikierrokselle. Myös Jyväskylän sataman laivaravintolat tuli tänäkin kesänä ainakin kerran koluttua. 

Bändin kokoonpano:

Jukka Gustavson; laulu & kosketinsoittimet

Jan-Olof Strandberg; basso

Thomas Törnroos; rummut

Jeff Beck (Feat. Johnny Depp) @ Tampere talo 20.6.2022

 

Harvemmin sattuu samalle viikolle kaksi maailman huippukitaristia samaan kaupunkiin. Eric Clapton esiintyi 17.6. Tampereen upouudella Nokia Areenalla ja Jeff Beck paria päivää myöhemmin Tampere talossa. Itse valitsin kuitenkin Jeff Beckin keikan, koska olen Claptonin nähnyt jo kolme kertaa. Näillä herroilla onkin samat juuret v. 1963 perustetussa legendaarisessa The Yardbirds -yhtyeessä, joka on tuottanut maailmalle joukon riuskoja kitaristeja, edellisten lisäksi mm Jimmy Pagen. Mutta niin samasta bluespohjasta kuin saman ikäiset Jeff Beck ja Eric Clapton ovatkin nousseet, he ovat kuitenkin menneet siitä aivan eri suuntiin. Clapton lähinnä eri tavoin painottuvaan juurimusiikkiin, kun taas Beck on suuntautunut enemmän instrumentaaliseen progressiiviseen rockiin ja fuusiojazziin. Beck ei lainkaan laula, vaan soittaa melodiat kitaralla. Hän on kehittänyt oman suvereenin tyylinsä ja voimakkaasti efektoidun soundinsa. Hän olikin ensimmäisiä särökitaraa ja erilaisia efektejä soittoonsa tuoneita kitaristeja ja myös metallimusiikin pioneereja. Toiset muusikot ja kriitikot ovat arvostaneet Beckiä, mutta kaupallinen menestys on jäänyt vähemmälle, mihin ehkä osittain vaikuttaa tuo laulamattomuus.  Soitto on aina helpon näköistä ja volyymisäädin sekä vibrakampi ovat ahkerassa käytössä värittämässä soittoa. Huomattava piirre soittotyylissä on myös se, ettei Beck juuri käytä plektraa soittaessaan, vaan näppäilee kieliä sormillaan ja etenkin peukalollaan. 

Johnny Depp on esiintynyt kevään aikana Jeff Beckin kanssa Britannian kiertueella ja vasta Helsingin Kaisaniemen ja Tampere talon konserttien lipun myynnin alettua tuli tieto, että Depp liittyy mukaan myös Manner-Euroopan kiertueelle. Lippujen myynti molempiin Suomen konsertteihin vauhdittui Deppin osallistumisen tultua tietoon. Itse ostin lippuni jo hyvissä ajoin ennen kuin oli tietoa Deppin tulosta, enkä tätä tähteä olisi lainkaan kaivannut kokoonpanoon. 

Konsertti alkoi reilut puoli tuntia myöhässä, kun Jeff Beck ja bändi Rhonda Smith (basso), Anika Nilles (rummut), Robert Stevenson (koskettimet)) saapui lavalle. Ilman kummempia seremonioita Beck aloitti omalla, hurjalla fuusiojazzin ja protometallin yhdistelmällä Star Cycle (There and Back 1980), jossa basisti Rhonda Smithkin pääsi funkysti sooloilemaan. Sama ilotulitus jatkui pelkistetyn mystiselle riffille perustuvalla pahaenteisen synkkäsävyisellä, alun perin John McLaughlinin Mahavishnu Orchestran kappaleella You Know You Know vuonna 1971 ilmestyneeltä The Inner Mounting Flame -albumilta. 

Billy Cobhamin ensimmäiseltä sooloalbumilta (Spectrum, 1973) peräisin oleva Stratus oli jo reippaampaa funk-meininkiä ja siinä kuultiin Rhonda Smithin hieno bassosoolo. Beck on kokoonpanoissaan käyttänyt usein naispuolisia basisteja, mm. nuori Tal Winkenfield oli pitkään mukana. Myös rumpali Anika Niles loisti tukevalla otteellaan. Stratuksesta siirryttiin hieman tyynemmille vesille balladinomaisella Nadialla, joka on hyvinkin itämaisvaikutteinen ujeltavaa kitaraa sisältävä alun perin Nitin Sawhneyn v. 1999 albumilleen "Beyond Skin" levyttämä kappale.

Kosketinsoittaja Robert Stevenson jäi melkoisen huomaamattomaksi taka-alalle lähinnä varovaisena värittelijänä, mutta Midnight Walkerissa kuultiin hänen kaunista ja tunnelmallista kosketinsoitin maalailuaan. Kyseessä oli irlantilainen säkkipilliartistin Davy Spillanen  "Pipedreams" (1991) levylle soittama biisi. 

Jeff Beck's Guitar Shop With Terry Bozzio & Tony Hymas -kokoonpanon 1989 levyttämä Big Block, kuten myös Beckin 7. albumilla Who Else! (1999) kuultava Brush With the Blues osoittavat Beckinkin juurien olevan syvällä bluesissa. Varsinkin jälkimmäinen on ehtaa, tunnelmallista, tosin Beckin persoonallisella tyylillä ja soundilla esitettyä bluestunnelmointia.

Myös kaunista melodiaa sisältävä Cause we've ended as Lovers on artistin omaa levytystuotantoa albumilta Blow By Blow (1975). Kitaristi Roy Buchananille omistetun kappaleen sävelsi pitkäaikainen ystävä Stevie Wonder anteeksipyynnöksi Jeffille siitä, että hän julkaisi "Superstition"-kappaleen ensimmäisenä. Superstitionia on Beck sittemmin versioinut keikoillaan.

Joissakin lehtijutuissa Kaisaniemen konsertin aikana ihmeteltiin "Missä viipyy Johnny Depp?". Jos olisi vähänkään tutustuttu aiempien keikkojen setlistoihin, olisi toimittajallekin selvinnyt, että Depp on vain vieraileva solisti, eikä suinkaan ole lavalla koko keikan ajan ja illan päätähti on Jeff Beck. Depp tuli lavalle Beckin lyhyesti "And now..." kuuluttamana, toisin kuin kuulemma Helsingissä, sen ihmeempiä yleisöreaktioita aiheuttamatta. Muutama kiljahdus kuului ilmeisesti lopulta melko harvalukuisesta Depp-fanijoukosta. Sen lisäksi, että Depp on kiertänyt ainakin Britannian keikoilla Beckin kanssa ovat herrat tehneet yhteisen levynkin nimeltään pelkistetysti "18". Jatkossa seurasi tuon albumin sisältämiä kappaleita. Myös jo edellä soitettu Midnight Walker sisältyy kyseiseen julkaisuun.

Johnny Deppin osuus alkoi kappaleella This Is a Song for Miss Hedy Lamarr. Alkujaan saksalainen Hedy Lamarr (oik. Hedwig Eva Maria Kiesler) oli Hollywood tähti 1930-luvulla. Hän myös teki keksinnön, taajuuksia vaihtavan radioteknologian johon perustuu mm. nykyinen Wi-fi. Nyt on kyllä pakko todeta, että ainakin minulla tunnelma lässähti tässä vaiheessa huomattavasti painotuksen siirtyessä pois fuusiosta kohti laulettua rockia. Deppin laulu oli minusta omituisen vaisua ja ähkivää ja kappaleet tylsiä, varsinkin Everly Brothers -ikivihreä Let It Be Me sekä käsittämättömän huono, lähes tunnistamaton versio Marvin Gayen tunnetuimmasta hitistä What's Going On (1971), jossa Deppin laulukaan ei kunnolla kuulunut, mikä ei ollut pelkästään miksaajan vika. Eikä miehen kitaran soittokaan oikein millään lailla vakuuttanut. Sen sijaan kohtalaisen hyvin toimi John Lennonin Isolation (Lennonin The Beatlesin hajoamisen jälkeen ensimmäiseltä sooloalbumilta Plastic Ono Band,1970).

Link Wrayn jylhä klassikko Rumble jytisi taas mukavasti tehden kunniaa rockmusiikille, hyvin uskollisena alkuperäiselle Deppin kompatessa kitarallaan ilman laulua. Se on Wrayn tunnetuin, vuonna 1958 julkaistu instrumentaali Link Wray & His Ray Menin kanssa, jota myös suomalainen yhtye 22-Pistepirkko on ahkerasti soittanut keikoillaan ja jopa levyttänyt The Others -nimellä. Kappale on myös inspiroinut useita kuuluisia rock-muusikkoja, kuten Iggy Popia ja Led Zeppelinin Jimmy Pagea. 

Monien kitaristien versioima, Jimi Hendrixin toiselle studioalbumilleen Axis: Bold as Love (1967) levyttämä Little Wing jäi oudon vaisuksi ja lopetettiin jostain kumman syystä kesken, mikä oli minulle paha pettymys.

Alun perin Killing Joke -yhtyeen raju The Death and Resurrection Show -rymistely oli Deppin osuuden kohokohta. Varsinaisen setin loppuun kuultiin vielä Syreeta -coveri Cause We've Ended as Lovers Beckin omalta Blow By Blow (1975) albumilta.

Encorena kuultiin pieni pätkä alun perin klassisesta kappaleesta Corpus Christi Carol (Emotion & Commotion, 2010), joka vaihtui pian The Beatlesin A Day In The Lifeen. Biisi on kuulunut Beckin vakiosettiin jo vuosia ja olen kuullut ja nähnyt siitä useita tallenteita YouTubesta. Tästä tuli mielenkiintoinen vertailukohta muutama vuosi sitten Neil Young & His Electric Bandin Hartwall Areenalla 7.8.2008 encorena vetämään erittäin rajuun rymistelyyn. Beckin näkemys biisistä on huomattavasti rauhallisempi, vaikka siinäkin omat paisuttelunsa on.

Kaiken kaikkiaan ilta maistui hiukan rutiinikeikalta, ehkä Jeff Beckin rautaisesta soittorutiinistakin johtuen. Tuntemukseeni oli ehkä vaikutusta silläkin, että olin nähnyt lähes kaikki illan esitykset etukäteen YouTube -klippeinä aikaisemmilta keikoilta. Lyhyeksikin keikka jäi, vain noin 1,5 tuntia. Deppin osuuden olisin kyllä jättänyt kokonaan pois ja halunnut tilalle lisää konsertin alkupuoliskon loistavaa kitarointia illan päätähdeltä. Jeff Beck on ennenkin käyttänyt keikoillaan vierailevia solisteja ja myös instrumentalisteja, mm. sellistiä. Nytkin olisin kyllä Deppin sijasta kuullut mieluummin vaikka sellon soittoa. Tällaisena elämys jäi vähän vaisuksi ja lieväksi pettymykseksi.

Edit this setlist | More Jeff Beck setlists

Personnel

Jeff Beck (gr)
Rhonda Smith (bs)
Anika Nilles (dr)
Robert Stevenson (keyb)
Johnny Depp (voc, gr)

J. Karjalainen: Sä kuljetat mua. Jyväskylä Paviljonki 6.11.2019

Setlist:

Set 1

1. Hölmö nuori sydän (soolo)
2. On kaikki niin kuin ennenkin
3. Villejä lupiineja
4. Paskahousua
4. Mustat lasit
5. Enkeli
6. Moderni mies
7. Violetti puku
8. Paskahousua
9. Pelastusrengas
10. Merenneitoni ja minä
11. Missä se Väinö on?
12. Sekaisin

Set 2

13. Sä kuljetat mua
14. Tule kesäyö
15. Terve, Sirkka Lautamies
16. Ilmassa pieni sydän
17. Hän
18. Keihäänkärki
19. Sinisestä kankaasta
20. Sydänlupaus
21. Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään
22. Stindebinde
23. Meripihkahuone
24. Mennyt mies

Encore:

25. Viimeinen laulu
26. Ankkurinappi

Bändi:

J. Karjalainen (gr, harp)

Mikko Lankinen (gr)

Pekka Gröhn (keyb)

Tom Nyman (bs)

Olli Haavisto (dr)

Bon Jovi @ Tallinna 2.6.2019

Bon Jovi tuli minullekin tunnetuksi 80-luvun ns. taivaskanavilta eli kaapeli Tv:ssä näkyvillä pitkälti musiikkivideoihin keskittyviltä satelliittikanavilta. Bon Jovi tuntui silloin ja tuntuu vieläkin jonkinlaiselta saippuaheviltä. Onpa sitä kuvattu myös sanoilla tukkahevi ja kasarihevi. Musiikkikriitikot ovat tunteneet lähes kansalaisvelvollisuudekseen Bon Jovin haukkumisen, eikä v. 2007 ilmestyneellä Lost Highway -albumilla esiintyneet Country-vaikutteet ainakaan parantaneet kriitikoiden suhtautumista yhtyeeseen. New Jerseyn mies (Jon Bongiovi) on usein herättänyt kriitikoilta suorastaan huvittavan vahvoja purkauksia.

Bon Jovi perustettiin vuonna 1983 Yhdysvaltojen New Jerseyssä. Yhtyeen ensimmäisen kokoonpanon muodostivat Jon Bon Jovi (voc), Richie Sambora (gr), Tico Torres (dr) ja David Bryan (synt. David Bryan Rashbaum) (keyb). Samboran korvasi kuitenkin Phil X (synt. Philip Eric Xenidis) v. 2013 alkaen. Yhtyeen ensimmäiset albumit Bon Jovi ja 7800° Fahrenheit ilmestyivät vuosina 1984 ja 1985. Varsinainen läpimurto tapahtui v. 1986 ilmestyneellä Slippery When Wet -albumilla ja menestys jatkui vuoden 1988 New Jersey -levyn myötä. Nuo läpimurtoalbumit ovat minullekin tutuinta Bon Jovia. Myöhempiin albumeihin en olekaan juuri perehtynyt. Bon Jovi on kylläkin menestynyt vielä 2000 luvullakin mainiosti varsinkin Yhdysvalloissa. Se on julkaissut kaikkiaan 13 studioalbumia, joista viimeisin on This House Is Not for Sale (2016). Myös kiertueet ovat olleet valtavia menestyksiä, mm. Lost Highway Tour (2007 – 2008) oli vuoden 2008 menestynein konserttikiertue 210,6 miljoonan dollarin lipputuloillaan. Suomessakin Bon Jovi on konsertoinut 12 kertaa, viimeksi Tampereella Ratinan Stadionilla v. 2013.

Tallinnan Laululavan keikalle tuli lähdettyä, koska näkemieni YouTube-videoiden perusteella oli odotettavissa kunnon Show. Lisäksi tulisi ensimmäistä kertaa nähtyä myös Tallinnan kuuluisa Laululava ja -aukio (Laulväljak). Kun lisäksi ammattiyhdistyksemme järjesti reissun matkatoimiston bussilla ja Silja Europalla varsin kohtuulliseen hintaan, niin matkaan lähtöpäätös oli helppo, yöpyminenkin kun tapahtui laivalla ja siten säästyttiin hotellimajoituksen etsimiseltä.

Tallink oli aikaistanut Silja Europan lähtöä kolmella tunnilla, jotta se olisi perillä 18.30 eli hyvissä ajoin ennen konsertin alkua. Ruuhka länsiterminaalissa oli melkoinen, sillä keikalle lähteneet matkustajat joutuivat tekemään lähtöselvityksen tiskillä sieltä lunastettavien keikkalippujen takia. Meille oli jaettu liput jo bussissa, joten siltä jonotukselta vältyttiin. Laivan lähtö kuitenkin viivästyi reilusti Tallinkin lippujentarkastus systeemien kaaduttua. Niinpä kaksi henkilöä tarkasti kaikkien 2000 laivaan tulevan matkustajan liput yksitellen. Laivan saavuttua Tallinnaan lähdettiin kävelemään tuhansien muiden eri laivoilla tulleiden lailla rantaa ja tietyömaille aidattua kulkureittiä pitkin n. kolmen kilometrin matkan. Portilla oli melkoinen ruuhka, mutta siitä selvittiin kuitenkin siedettävän nopeasti alueelle. Laukut tarkastettiin melko ylimalkaisesti ja erikoisuutena miehille ja naisille oli eri tarkastajat.

Bajamajojen kautta siirryttiin konserttipaikalle varsinaisen Laululavan eteen rakennetun Bon Jovin valtavilla screeneillä varustetun lavarakennelman sivuitse rinteen alapäähän, aivan miksauskatoksen viereen ihan optimipaikoille. Illan ensimmäinen lämmittelijä suomalainen Santa Cruz oli jo ehtinyt esiintyä ja lavalla oli virolainen, Tallinnassa vuonna 1987 perustettu ja yli kymmenen albumia julkaissut Terminaator. Bändi soitti ihan kelvollista, raskaahkoa melodista rockia. Vironkieliset sanoitukset vaan kuulostivat aika huvittavilta. Tässä näyte kappaleesta Torm.

Terminaattorin lopetettua jäimme paikoillemme odottamaan illan pääesiintyjää. Alueella olisi ollut myös paljon juoma- ja ruokatarjontaa, mutta ei tehnyt mieli lähteä hyviltä paikoilta minnekään. Olimmehan laivalla syöneet hyvin. Noin puolen tunnin seisoskelun aikana ei tällaisissa tilanteissa usein esiintyvää rynnimistä juurikaan tapahtunut, vaan saimme hyvin pidettyä paikkamme ja näkyvyyden lavalle. Hieman silläkin kohtaa nouseva rinne auttoi asiaa.

Bon Jovi aloitti uusimman albuminsa ja kiertueen nimikappaleella This House Is Not For Sale. Valtavalle tausta screenille nousikin talo ja ikkunoista näkyi livekuvissa soittajia lavalta. Taustascreenit olivatkin koko illan hyvin hallitseva elementti. Valtavilla näytöillä sekoitettiin valmiiseen materiaaliin myös kuvia lavalta ja saatiin aikaan mitä hienoimpia efektejä. Myös erittäin kirkkaat valot pääsivät illan pimetessä oikeuksiinsa. Minkäänlaista pyrotekniikkaa ei käytetty eli tulenlieskoja tai raketteja ei nähty.

Jo kolmantena kappaleena tuli yksi yhtyeen suurimmista hiteistä ja yleisön laulatusbiisi You Give Love A Bad Name. Näissä raskaammissa kappaleissa Jon Bon Jovi kyllä selvästi säästeli ääntänsä varmaankin illan aikana kuultuja balladeja varten ja muut bändin jäsenet tukivat häntä taustalaulullaan. Rauhallisemmissa lauluissa (Amen, Bed Of Roses, These Days) solistin ääni kuulostikin parhaimmalta. Moni tuntui kaipaavan ysärihittiä Always (singlejulkaisu 1994). No onneksi sitä imellystä ei sentään kuulru. Voihan olla, ettei solistin ääni olisi sen laulamiseen nykykunnossaan riittänyt.

God Bless This Mess

Runaway on Bon Jovin ensimmäinen single vuodelta 1983. Jon kysyi ”Tunnistatteko tämän?” ja Kosketinsoittaja soitti kappaleen tuttuakin tutumman pianointron pari kertaa. Yleisöhän tietysti vastasi hurraamalla, että kyllä tunnetaan.

Lay Your Hands on Me

Lavan suuria ja kirkkaita screeniejä käytettiin koko ajan hyvin monipuolisesti. God Bless This Mess toi näytölle lehden sivuja, joissa kuvituksena oli lavalta kuvattua mustavalkoista livekuvaa. Lehtien sivujen tekstitkin olivat näytöltä luettavissa. Lay Your Hands on Me ja lava muuttui katedraaliksi ikkunamaalauksineen. Jon kulki yleisön edessä kättelemässä eturiviä.

Minulle toimivat hittien lisäksi parhaiten rauhallisemmat kappaleet Bed Of Roses, These Days, Amen ja eniten minulle jytisi varsinaisen setin kaksi viimeistä We Got it Going On sekä Bad Medicine villeine tausta-animaatioineen.

Illan setti rakentui suurelta osin kahden menestyneimmän 1980-luvun albumin, Slippery When Wet (1986) ja New Jersey (1988) kappaleista. Biisilista oli täsmälleen sama kuin kiertueen avauskeikalla Moskovassa. Jostain syystä encoreja kuultiin täällä kuitenkin vain kaksi eli yhtyeen ehkä kovimmat hitit Wanted Dead Or Alive sekä Livin’ on a Prayer, molemmat yhtyeen läpimurtoalbumilta Slippery When Wet (1986). Moskovassa ensimmäisenä encorena kuultu In These Arms jäi siis tällä kertaa soittamatta. Valitettavasti Jon Bon Jovin aiemmin konsertissa säästelemä ääni petti viimeisessä encoressa pahasti ja varsinkin sen alku meni häneltä todella alavireisesti – ellei peräti penkin alle. Yleisö kyllä innostui laulamaan mukana ja välillä solistin ääni melkein hukkui yleisön lauluun. Yleisö (ja taustalaulajat) oikeastaan pelasti tuon biisin täydelliseltä katastrofilta.  Phil X:n kitara sentään soi Talk box -efekteineen liki alkuperäisen veroisesti. Muuten kitaristi ei ainakaan minua sooloillaan säväyttänyt. Minulle kitarasoolot ovat yleensä rock konserttien kohokohtia ja menen niistä melkein ekstaasiin. Nyt sellaista ei jostain syystä tapahtunut. Liekö syynä ollut lavatekniikan näyttävyys, joka vei huomioni sooloilta. Olisikohan alkuperäinen kitaristi Richie Sambora sitten pystynyt parempaan? Uskonpa, että olisi ainakin tästä Youtubesta löytyvästä Samboran soolo koosteesta päätellen.

Kaiken kaikkiaan todella hieno ja viihdyttävä ilta. Konserttialueelta ulospääsyyn meni aikaa, kun alkuun ei pystynyt valtavassa ruuhkassa kävelemään kuin kymmenen sentin askelilla. Rannassa kohtasi sitten todella upea auringonlasku, joka lähes peittosi Bon Jovin valoshown. Palasimme laivalle samaa tietä kuin tultiinkin, mutta ruuhka oli sielläkin melkoinen. Laivalle oli taas jonotettava sataman ”putkessa” melkoisen pitkään. Ensimmäinen tällainen bussi – laivamatka rock keikalle Tallinnaan osoittautui kaiken kaikkiaan miellyttäväksi kokemukseksi niin, että sellaiselle voisi lähteä kyllä uudelleenkin, jos sopivaa tarjontaa sattuu olemaan.

Setlist:

This House Is Not for Sale

Raise Your Hands

You Give Love a Bad Name

Born to Be My Baby

Whole Lot of Leavin'

Lost Highway

Runaway

We Weren't Born to Follow

Have a Nice Day

Keep the Faith

Amen

Bed of Roses

It's My Life

We Don't Run

These Days

Lay Your Hands on Me

God Bless This Mess

Blood on Blood

We Got It Goin' On

Bad Medicine

Encore:

Wanted Dead or Alive

Livin' on a Prayer

Personnel:

Jon Bon Jovi – lead vocals, rhythm guitar

Phil X – lead guitar, talkbox, backing vocals

John Shanks – rhythm guitar, backing vocals

Hugh McDonald – bass, backing vocals

Tico Torres – drums, percussion

David Bryan – keyboards, backing vocals

Everett Bradley – percussion, backing vocals

Pori Jazz 18.7.2015 (Orquesta Buena Vista Social Club Feat. Omara Portuodo, Kool an the Gang, Robert Plant and the Sensational Space Shifters)

Tämän vuotisen historiansa 50:nnen Pori Jazzin minulle ehdottonmasti mielenkiintoisin päivä oli jazzien päätöspäivä lauantai 18.7. Eniten kiinnosti toki juhlajazzien pääesiintyjä, Led Zeppelinin keulakuva Robert Plant Sensational Space Shifterseineen. Robert Plant esiintyi nyt Porissa toista kertaa, sillä vuonna 2001 hän esiintyi silloisen His Strange Sensations -yhtyeensä kanssa Workshop-hallissa. Olen ollut Led Zeppelin fani jo 1970-luvun alusta saakka ja uutta mielenkiintoa Led Zeppeliniin Plantin ovat tuoneet varsinkin Plantin eri bändiensä kanssa tekemien 2000-luvun soololevyjen ja uudelleenjulkaistujen myydyimpien albumien listoillekin nousseiden LZ-klassikoiden ansiosta. Plant ei ole juuri tyyliään muuttanut sitten Led Zeppelinin päivien. Pitkät hiukset ovat edelleen tallella charmantisti harmaantuneina, ryppyjä on tullut ja rock-kukkoilu on vaihtunut paljon nöyrempään esiintymistyyliin.

Plant olikin minulle (hius)tyyli-ikoni 1970-luvulla Oma tyylini on vaihtunut kaljuun ja maltillisempaan pukutumiseen jo aikoja sitten, mutta Plantilla tyyli on säilynyt. Kerran olen nähnyt Plantin keikalla, loistavassa konsertissa Finlandiatalolla marraskuussa 2001 Strange Sensation -bändinsä kanssa. Samana vunna Plant esiintyi myös Pori Jazzin Workshopissa. Robert Plant on pysynyt mielenkiintoisena ja uudistunut jatkuvasti uransa aikana. Vuonna 2007 julkaistu Alison Kraussin kanssa tehty yhteisalbumi "Raising Sand" oli maailmanlaajuinen arvostelu- ja myyntimenestys. Se voitti kaikkiaan huikeat kuusi Grammy-palkintoa. Uusin, v. 2014 ilmestynyt komea ja monipuolinen kymmenes soololevy on Lullaby and... The Ceaseless Roar. Plant on tuottanut albumin itse ja kirjoittanut levyn kappaleet yhdessä bändinsä The Sensational Space Shiftersin kanssa. Ennen uuden levyn äänityksiä Plant teki yhtyeen kanssa mittavan maailmankiertueen.

Tällä kertaa olimme jo aikaisin keväällä saaneet varattua törkeän kalliin hotellihuoneen Porin Cumuluksesta. Ajeltuamme kolmisen tuntia hyvinkin kesäisessä säässä saavuimme Poriin pian puolen päivän jälkeen, löysimme ilmaisen parkkipaikan Porin linja-autoaseman liepeiltä ja buukkasimme itsemme hotelliin. Taivas alkoi muuttua lännestä päin yhä harmaammaksi ja sade alkoikin pian. Sadetutkan mukaan näytti siltä, että sade menisi ohi viiteen mennessä. Päätimmekin suosiolla lähteä Kirjurinluodolle vasta sateen lakattua. Nautiskelimme hotellin ravintolassa kahvit ja muutaman punaviinilasillisen sekä hotellihuoneessa pienet "päikkärit". Näin jäi kuitenkin kokematta päivän kolme ensimmäistä esiintyjää eli laajennetun kokoonpanon kanssa esiintyvä helsinkiläislaulajatar Aino Venna, brasilialainen Bossa Negra with Hamilton De Holanda and Diogo Nogueira sekä etukäteen näistä ehkä mielenkiintoisimpana amerikkailainen rock-mausteista soulia ja R&B:tä laulava Liv Warfield featuring The Npg Hornz. Näistä ainoastaan viimeksimainitun jääminen näkemättä hiukan harmitti, sillä Youtube-videoiden perusteella kyseessä olisi ollut kova mimmi ison, muhkeasointisen bändin kanssa.

Kun sitten sateen vihdoin lakattua pääsimme Kirjurinluodolle saakka, oli alueen sorakäytävät kuraisia ja nurmikot litisevän märkiä, joten ainakaan mitään picnic-nautiskelua illasta ei tulisi. Sateeseen ja kylmään olimme varustautuneetkin sadetakein, viltein ja lämpimin vaattein.

Orquesta Buena Vista Social Club Feat. Omara Portuodo

Annikelualueen laajalle nurmikolle ei siis tehnyt mieli, joten tovin etsiskeltyämme löysimme hyvät istumapaikat lavan edustan penkeiltä. Sadetakki ja kumisaappaat näytti olevan melko yleinen varustus yleisön joukossa ja itsekin piti kiskoa lämmintä puseroa päälle ja vilttiä polville. Hetken odottelun jälkeen lavalle nousi Pori Jazzissa v. 2000 kaikkien aikojen ensimmäisellä Suomen keikallaan loppuunmyydyllä Lokkilavalla esintynyt Buena Vista Social Club, tällä kertaa jäähyväiskiertueellaan (Adios Tour) nimellä Orquesta Buena Vista Social Club feat. Omara Portuondo. Tuon ensiesiintymisen jälkeen kuubalaiskokoonpano on ollut melko ahkera Suomen kävijä. Itse näin nyt Porissa esiintyvän kokoonpanon Lahden Sibeliustalossa joulukuussa 2011. Omara Portuondo puolestaan on ollut yhtyettä paljon ahkerampi Suomen kävijä. Hän on käynyt Suomessa 1970-luvulla jopa vuosittain. “Aikoinaan kävin siellä kaksi kertaa vuodessa kansainvälisissä konserteissa. He kutsuivat minut aina. Ensimmäisellä käynnilläni jo ihastuin maahan. Ihmiset olivat tosi herkkiä ja suopeita”, om rouva jossain haastattelussa kertonut.

Wim Wendersin vuonna 2000 ilmestyneestä kulttuuriteoksi kiitellystä Buena Vista Social Club -elokuvasta tunnettuista konkareista mukana ovat Omara Portuondon lisäksi vielä trumpetisti Guajiro Mirabal, laúd-virtuoosi, Omaran aviomies Barbarito Torres, orkesterin kapellimestari ja pasunisti Jesús “Aguaje” Ramos sekä kitaristi-laulaja Eliades Ochoa. Nuoremman sukupolven nimekkäitä kuubalaismuusikkoja esittäytyy kokoonpanossa muun muassa vokalisti Carlos Calunga ja pianisti Rolando Luna. Taivaalliseen orkesteriin jo siirtyneitä Buena Vista -muusikoita, Rubén Gonzáles (1909-2003), Compay Segundo (1907-2003), Ibrahim Ferrer (1927-2005), Cachaito Lopez (1933-2009) ja Manuel Licea (1921-2000) kunnioitettiin taustascreenin kuvissa.

Omara Portuondo

Aurinkoista musiikkiahan tämä orquesta soitti, mutta varsinkin keikan alkupuoli kului hiukan odottavissa tunnelmissa. Bändi soitti rutinoituneesti, nuoremmat solistit Calunga sekä seksikkäästi tanssahteleva naissolisti Angel Terry lauloivat hyvin ja kukin soittaja esitti vuorollaan taitavia sooloja. Huvittavana esimerkkinä tästä rutiinista nähtiin täsmälleen sama "sketsi", kuin Lahden Sibeliustalolla 2011. Barbarito Torres soitti vähän räpellyjkseksi menneen soolon Laudillaan (luuttu) ja solisti Carlos Calunga näytti sitä arvostelevan. Tästä Torres (muka) suuttuneena tökkäsi soittimen solistin käteen, että soitapa sitten itse. Calunga näppäili soittimesta muutaman sävelen, kunnes Torres otti soittimen ja soitti mm. selkänsä takana. Pilvisellä ja viileällä säällä oli varmasti vaikutuksensa tunnelmaan, joka ei oikein tahtonut nousta. Yksi kukkaseppelein koristautunut pari koetti tanssia salsaa märällä nurmikolla. Yleisö innostui ja tunnelma lämpeni vasta, kun itse grand old lady Portuondo köpötteli lavalle oranssissa kaavussan ja huivissaan. Omara lauloi mm. kappaleet Quizas, Quizas, erittäin tunteellisesti tulkittu Mesame Mucho sekä Chan, Chan. Omara Portuondon lavasäteily ja karisma saivatkin auringon melkein paistamaan tai ainakin pikkuisen kuultamaan pilvien läpi. Hän todella hurmasi yleisön, ääni oli ihmeen hyvässä kunnossa  ja ottipa vanha rouva muutamia tanssiaskeleitakin. Suurin osa Buena Vista Social Clubin suurimmista hiteistä kuultiin ammattitaitoisesti esitettyinä. Ihan hyvä setti.

Kool and The Gang

Seuraavana lavalle nousi yhdysvaltalainen R&B/soul/funk/disko -yhtye Kool and The Gang. Poppoo on perustettu  alun perin New Jerseyn Jersey Cityssä vuonna 1964. Bändin uralla on ollut useita vaiheita. Se aloitti soittamalla R&B– sekä funk –musiikkia ja päätyi lopulta diskoyhtyeeksi. Varsinkin 1970-luvulla Kool and The Gang oli hyvinkin suosittu. Useissa arvioissa yhtyeen vuonna 1975 julkaisema funk-levy Spirit of the Boogie nostetaan yhtyeen kokonaisuutena parhaaksi albumiksi. Tämän jälkeen yhtye kuitenkin lähti diskomusiikin tielle, eikä Spirit of the Boogien jälkeisiä levyjä pidetä yleisesti kovin hyvinä.

Kool and The Gangin nykyinen kokoonpano on melko pitkälti sama kuin kesällä 2000, jolloin yhtye esiintyi edellisen kerran Pori Jazzissa. Alkuperäisjäseniäkin on vielä mukana. Setti alkoi vuoden 1985 singlellä Fresh ja solisti huuteli yleisölle "Haluatteko kuulla Jungle Boogie ? Cherish ? Get Down On It ? Celebration ?". Jonkinlaista vastakaikua saatuaan mies lupasi, että kaikki suuret hitit tullaan kuulemaan. Melkoiseksi hittikavalkaadiksi keikka sitten muodostuikin. Kovasti äijät yrittivät heilua ja innostaa yleisöä. Trumpetisti, alkuperäisjäsen Michael Ray yritti varastaa shown hyperenergisellä esiintymisellään ravaamalla pitkin lavaa, heittämällä kärrynpyörää ja heilumalla kultaisessa faarao-päähineessä. Muutenkin bändiltä kuultiin enemmän kuin tarpeeksi “how you doin’ tonight?!” ja “where my sexy ladies at?” -huutelua ja nähtiin hyvin harjoiteltuja, sulavia tanssiliikkeitä. Vähän vaisuksi yleisön (tai ainakin itseni?) reaktiot kuitenkin jäivät. En oikein jaksanut kiinnostua tuosta välillä melko sliipatusta diskoilusta, varsinkaan toisen solistin korkeahkosta hunajaisen imelästä lauluäänestä. Kohokohtina keikasta jäivät mieleen huikeat puhallinsoolot ja itse herra Koolin eli Robert Bellin maukkaasti groovaava bassottelu.

Robert Plant and The Sensational Space Shifters

Robert Plant

Jännitys alkaa tiivistyä illan hämärtyessä ja odotukset ovat korkealla Youtubesta löytyvien kokonaisten konserttien taltiointien perusteella. Tätä vartenhan tänne oli tultu! Vertailtuamme potentiaalisia setlistojamme erään minua huomattavasti nuoremman Plant/Led Zeppelin -fanin kanssa siirryimme hyvälle näköetäisyydelle aivan lavan eteen n. viidennelle riville. Tuossa lavan edustalle pyrkimisessä toistuu aina sama kaava. Kun eteen haluavat ovat varanneet paikkansa seisomalla pitkänkin aikaa odottamassa, katsovat jotkut urpot (yleensä humalaiset) varsinkin keikan alkupuolella oikeudekseen tunkea eteen väkisin ja röyhkeästi tungoksen läpi. Nytkin saimme voimalla ja melko terävin kyynärpäin puolustaa asemiamme.

Reilun puolen tunnin odotuksen jälkeen ilmestyi taustascreenille bandin uusimman Lullaby and... The Ceaseless Roar -levyn kannen logo kolmeen kertaan ja siellä ne olivatkin koko keikan ajan. Screenille ei mitään muuta näytetty, ainoastaan valoshow väritti keikkaa ja lähikuvia näytettiin lavan sivuilla oleville screeneille. Kaiuttimista kuului alkumusiikkina Plantin itsensä valitsemia vanhoja blueskappaleita muistuksena siitä, että LZ:n ja Plantin juuret vahvasti bluesissa. Led Zeppeliniä on monet erehtyneet luokittelemaan (nykytermeillä) hevibändiksi. Tosiasiassa se oli paremminkin blues- tai jopa folkbändi. Myös etniset vaikutteet olivat voimakkaat jo Led Zeppelinillä ja Plantin tuotannossa varsinkin aasialaiset ja afrikkalaiset sävyt ovat nykyisin niin hallitsevia, että voidaan jo puhua maailmanmusiikista.

Liam "Skin" Tyson ja Justin Adams

Plant aloitti rräväkästi loistavalla Led Zeppelin -kappaleella Trampled Under Foot (Physical Graffiti, 1975). Kappale alkaa klavinetti-introlla ja jatkuu varsin funkyna. Tämä alunperin studiojammailun seurauksena syntynyt kappale on levyversionakin varsin funk- ja R&B -vaikutteinen varsinkin, kun klavinetti-intro ja riffi on osin lainattu Stevie Wonderin kappaleesta ”Superstition”.

Toisessa kappaleessa Turn It Up päästiin jo uusimman soololevyn materiaaliin. Tässä on kuultavissa selviä Led Zeppelin -aineksia raskaan riffin muodossa. Tämän lisäksi Plantin soolotuotantoa edustivat uusimman levyn huilean kaunis Rainbow sekä amerikkalaisesta kansanlaulusta monityyliseksi sovitettu Little Maggie hienoine syntetisaattoriarpeggioineen.

Juldeh Camara (kolongo), Dave Smith (dr),
Justin Adams (gr), Billy Fuller (bs)

Ehkä hieman yllättäen illan setti koostui kuitenkin suurimmaksi osaksi vanhasta Led Zeppelin tuotannosta ja vanhasta bluesista (Spoonful kera Liam Tysonin voimakkaasti efektoidun kitaran ja Crawking King Snake) Plantin soolotuotannon jäädessä vähemmistöön. Led Zeppelin-klassikot kylläkin soitettiin sekä erilaisen tunnistettavina että tunnistettavan erilaisina, Klassikkobiisit aloitettiin hiukan muunnetuilla, mutta hyvinkin tunnistettavilla riffeillä. Biisien keskivaiheilla meno yltyi aina hyvinkin etniseksi ja kiihkeäksi improvisaatioksi Juldeh Camaran tullessa lavalle soittamaan taitavia sooloja afrikkalaisella kolongo-jousisoittimella tai jollain muulla eksoottisella kielisoittimella. Lopussa palattiin aina melko tunnistettaviin Led Zeppelin-teemoihin. 

Led Zeppelin-klassikoista yleisöä säväytti erityisesti The Lemon Song (Led Zeppelin II, 1969), joka alkaa hitaana blues-riffittelynä, mutta yltyy välillä raväkäksi rokiksi  kitaristien maukkaine sooloiluineen. On pakko myöntää, että Justin Adamsin soolot hakkaavat kirkkaasti alkuperäisen levytyksen Jimmy Pagen soolot. Kappaleen keskivaiheilla sekä levyversiossa että nykyversiossa on selviä vaikutteita Howlin’ Wolfin ja myös Jimi Hendrixin levyttämästä Killing Floorista. 

Led Zeppeliin kauneimpia ja herkimpiä kappaleita on Houses Of the Holy (1973) -levyllä alun perin julkaistu The rain song. Kosketinsoittaja John Baggot sai soitinarsenaalistaan irti herkät viulutaustat. The Wanton Song (Physical Graffiti, 1975) puolestaan jyräsi suoraviivaisena riffirockina.

Zeppelin-klassikoita soitettiin myös medleynä vanhojen blues-kappaleiden kera. Mm. Fleetwood Macin levyttämän No Place to Go aloittamana kuultiin tuttu, aleneva bassokulku, vaikuttava ja minulle illan ehdottomaksi kohokohdaksi muodostunut Dazed and Confused (Led Zeppelin, 1969) soi tummansävyisellä bluesasenteella. Jimmy Pagen soittaessa The Yardbirdsissä yhtye esitti kappaletta nimellä "I'm Confused", jonka katsotaan perustuvan folkmuusikko Jake Holmesin samannimiseen sävellykseen vuodelta 1967. Vuonna 2010 Jake Holmes jopa haastoi Led Zeppelinin oikeuteen kappaleen plagioinnista. Led Zeppelinin keikoilla Dazed... sisälsi runsaasti improvisointia, ja sen kesto saattoi venyä jopa puolen tunnin mittaiseksi. Melko pitkä improvisaatio afrikkalaisviuluineen nytkin kuultiin. Muistan 1970-luvulla kuunnelleeni radiossa esitetyistä ja C-kasetille nauhoittamistani Led Zeppelinin BBC-sessioista tätäkin kappaletta ja ihmetelleeni, miten Page sai niin ihmeellisen kitarasoundin aikaan. Vasta myöhemmin ilmeni, että Page soitti ja hakkasi kitaraansa viulun jousella. Olenpa kuullut tuon kappaleen livena myös Yardbirdsin esittämänä Keitelejazzissa v. 2010.

Myös ehkä kaikkien aikojen suurin ja yleisön eniten odottama Led Zeppelin -hitti Whole Lotta Love aloitettiin hitaalla Willie Dixonin/Muddy Watersin -blues-riffillä I Just Want to Make Love to You. Sanat kuitenkin paljastivat jo, mikä tästä kehittyy ja pian tuttuakin tutumpi kitarariffi Liam Tysonin soittamana saikin yleisön villiintymään.  Whole Lotta Love kulki hienosti ja Plantin äänikin riitti melko hyvin palauttamaan ajatukset Led Zeppelinin loiston päiviin. Pitkän improvisaatiojakson jälkeen palattiin taas teemaan tutun tehokkaan rumpufillin myötä. Mahtava lopetus varsinaiselle setille!

Yleisön tietysti villisti vaatimana encorena kuultiin odotetusti led Zeppelin -klassikko Rock and Roll (Led Zeppelin IV, 1971). Tässä kyllä jo huomasi, ettei Plantin ääni enää aivan yltänyt Led Zeppelinin parhaiden aikojen korkeuksiin, vaikka ääni yllättävän sävykäs ja hyvässä kunnossa olikin. Yleisönkin Plant sai laulamaan mukana, kuten muutamissa kappaleissa aiemminkin. Keikan alkupuolella hänellä oli tosin vaikeuksia saada yleisö mielestään tarpeeksi mukaan: "Talk to me, Pori!", hän pyysi pariinkin kertaan.

Robert Plant and the Sensational Space Shifters oli kyllä parasta, mitä ikinä olen Pori Jazzissa kokenut ja kyllähän tämä menee kaikissa keikkamuistoissani aivan terävimpään kärkeen. Plantin ääni ja karisma olivat tallella ja miehen itseään korostamatonta esiintymistä oli ilo seurata. Tämä bändi on parasta, mitä tällä musiikin saralla on saatavissa. Uuteen levyyn verrattuna Sensational Space Shifters soitti rockaavammin ja raskaammin, mikä minusta oli kuitenkin ainakin Led Zeppelin materiaalissa paikallaan. Toisaalta olisi ollut mukava kuulla enemmän myös Plantin muuta 2000-luvun tuotantoa, mikä olisi tietysti verottanut Led Zeppelin -osastoa. Jos jotakin Led Zeppelin -klassikkoa jäin kaipaamaan, niin se olisi ollut Babe I'm Gonna Leave You, josta löytyy upeita Youtube-klippejä tämänkin bändin tulkitsemana. Mutta hyvä siis näinkin.

Koska hotellimajoituksemme ansiosta ei ollut mitään kiirettä minnekään, katsastimme illan lopuksi vielä Tedin teltassa puolen yön aikaan aloittaneen yhdysvaltalaisen Lee Field & the Expressionsin soulkattaus parin punaviinilasillisen kera.

Setlist:

Trampled Under Foot (Led Zeppelin song)

Turn It Up

Black Dog (Led Zeppelin song)

Rainbow

The Wanton Song (Led Zeppelin song)

Spoonful (Willie Dixon cover)

The Rain Song (Led Zeppelin song)

No Place to Go / Dazed and Confused

Little Maggie ([traditional] cover)

The Lemon Song (Led Zeppelin song)

Crawling King Snake

I Just Want to Make Love to You / Whole Lotta Love / Mona

Encore:

Rock and Roll (Led Zeppelin song)

Robert Plant & the Sensational Space Shifters:

Robert Plant
Liam "Skin" Tyson (gr)
Justin Adams (gr)
Billy Fuller (bs)
John Baggot (keyb)
Dave Smith (dr)
Juldeh Camara (kolongo)

Tom Jones @ Sataman yö, Jyväskylä 12.6.2015

Sir Tom Jones saatiin uudistuneen, tällä kertaa yksipäiväisenä Lutakon aukiolla järjestetyn Sataman yö –tapahtuman pääesiintyjäksi. Illan "lämmittelijän" osan sai Paula Koivuniemi. Aiemmin Sataman yötä on vietetty Jyväskylässä kolmipäiväisenä markkinatapahtumana, jossa on rihkama- ja ruokakojurivistöjen ohella ollut runsaasti kaljatelttoja sekä erilaisia bändien esiintymislavoja ja –telttoja. Vaikken mikään Tom Jones –fani ole koskaan ollutkaan, oli tietysti mentävä katsomaan parin kilometrin päässä kotoani esiintyvää maailman tähteä. Tom Jones on tosin ollut melko ahkera Suomen kävijä, sillä hän on esiintynyt täällä 2000-luvullakin 7 kertaa, viimeisimmät kerrat ovat Hartwall-areenalla 20. syyskuuta 2009, Pori Jazzissa 14. heinäkuuta 2011 noin 18 000 ihmisen edessä ja viimeksi Turussa Turun linnan juhlilla 22. elokuuta 2012.

Thomas John ”Tommy” Woodward syntyi 7. kesäkuuta 1940 kaivosmiehen poikana Treforestin kylässä Pontypriddin kaupungin kupeessa Rhonddan laaksojen hiilikaivosalueella Etelä-Walesissa. Jones teki läpimurtonsa laulajana vuonna 1965. Tuolloin Decca julkaisi Jonesin ja studiomuusikoista koostuneen taustabändin Motown-soundia ja puhallinorkesteria yhdistelevän It's Not Unusual -levytyksen, joka on säilynyt yhtenä Jonesin tunnetuimmista kappaleista. Single nousi maaliskuussa 1965 Englannin listojen kärkeen. Menestystä jatkoi Burt Bacharachin kirjoittama What's New Pussycat sekä esiintymiset Ed Sullivan Show'ssa ja Yhdysvaltain konserttisaleissa. Samana vuonna Jones julkaisi kaksi ensimmäistä albumiaan Along Came Jones ja It's Not Unusual. Niitä seurasi pitkä ja väsyttävä Yhdysvaltain kiertue ja sen myötä alkoi pitkä ystävyyssuhde Jonesin suuren idolin Elvis Presleyn kanssa. Vuonna 1965 Jones sai myös esittää James Bond -elokuvan Pallosalama tunnussävelmän Thunderball. 

Vuosina 1969–1971 Jones teki yhdysvaltalaiselle ABC-televisiokanavalle varietee-televisio-ohjelmaa Tom Jones Show, jota kuvattiin Lontoossa ja Los Angelesissa. Ohjelmassa oli sketsejä, Tomin lauluesityksiä ja vierailevia esiintyjiä, joiden kanssa Jones lauloi myös duettoja. Ohjelma oli tyyliltään viihteellinen, mutta Jones kutsui vieraikseen myös vanhoja rock'n'roll-idoleitaan, kuten Little Richardin ja Jerry Lee Lewisin. Muistan itsekin nuorena poikana katsoneeni noita ohjelmia televisiosta 70-luvun alussa ja ihmetelleeni naisten kiihkoa studioyleisössä.

80-luvulla Jonesin suosio notkahti, mutta ponnahti uuteen nousuun Reload-levyn avulla, kun Jones työsti materaalia 90-luvun nuorten megatähtien The Cardigansin, Robbie Williamsin, Natalie Imbrgulian ja Mousse T:n kanssa. Tuossa vaiheessa Jones löysi nuorempia kuuntelijoita ja vitsaili äitien ja tyttärien rakastavan ääntään ja musiikkiaan. ”Ehkä minusta onkin tulossa miespuolinen Tina Turner”, Jones oli tuolloin jossain haastattelussa naureskellut.

Tom Jonesilla on vuosikymmenien fanipohja Suomessa, mutta täällä hänet miellettäneen edelleen lähinnä iskelmälaulajana sekä camp-henkisenä, machona "Walesin tiikerinä" ja naistennaurattajana. Jones on kuitenkin vanhemmiten kunnostautunut varsin uskottavana rhythm’n blues- ja soul-artistina. Bilevaihde on nyt heitetty syrjään ja kaksi uusinta albumiaan Jones on tehnyt hyvinkin juurevalta pohjalta. Mikä parasta, mies on nykyisin tulkitsijana sävykkäämpi kuin koskaan.  Tom Jonesin 39. studioalbumi Praise & Blame (2010) näytti suunnanmuutoksen, jolla hän palasi perusasioiden äärelle. Levyn menestyksen myötä Tom julkaisi vuonna 2012 Spirit in the Room –levyn. Yleisvaikutelma näillä levyillä on seesteinen, rauhallinen, ja tämä hengellistyminen kuulostaa siltä että Jones on tullut jonkun tien päähän ja jatkaa arvokkaasti vanhentuen. Näillä uusimmilla julkaisuillaan  hän versioi mm. Leonard Cohenia, Bob Dylania, Paul Simonia, Tom Waitsia ja Paul McCartneya. Tom Jones tuo biiseihin äänen, jonka vain hän pystyy niihin luomaan. Kaksi viimeistä levytystä vertautuvat Johnny Cashin muiden tekijöiden aiemmin levyttämää musiikkia tulkitsevaan American Recordings –trilogiaan tai Robert Plantin Allison Kraussin kanssa tekemään harrasta folkblues–musiikkia sisältävään Raising Sand -levyyn ja miksei myös kotoiseen Vesa-Matti Loirin Ivalo –sarjaan.

Sataman yö -tapahtuman Facebook-sivuilla ilmoitettiin yleisön sisäänpääsyn alueelle viivästyvän puolesta tunnista tuntiin esiintymislavan teknisten ongelmien vuoksi. Niinpä en pitänyt mitään kiirettä ja pyöräilin satamaan vasta reilusti kahdeksan jälkeen. Saapuessani paikalle oli alue jo todella täynnä, olihan melko pienelle alueelle ahtautunut yli 5000 lipun lunastanutta. Lisäksi ympäristössä, Lutakon aukiolla ja lavan takana rannassa kerrotaan olleen liputtomiakin kuulijoita vähintään satoja. Luovin itseni kaupungin puoleiselle anniskelualueelle, jossa oli vielä hyvinkin tilaa. Puolisen tuntia myöhässä aloittaneen Paula Koivuniemen setti jo lopuillaan. "Jouduin" kuitenkin kuuntelemaan Paulan 3 - 4 viimeistä biisiä, joukossa yleisöä kovasti laulattaneet hitit Aikuinen nainen ja - tietysti - illan pääesiintyjälle omistettu Kuuntelen Tomppaa. Asetuin hyvälle naköetäisyydelle anniskelualueen aidan viereen odottelemaan ja katselemaan Tompan roudareiden työskentelyä. Joku valitti asvaltilla seisoskelun rasittavuutta, mutta eihän tuo ollut vielä mitään verrattuna parin vuoden takaiseen seitsemän tunnin seisomiseeni Helsingin Kaisaniemen sorakentällä Neil Young & Crazy Horsen eiintymistä odotellessa ja seuratessa.

Vas. Robbie McIntosh – Guitar

Vajaan puolen tunnin odottelun jälkeen Tomppa tuli lavalle muutaman minuutin etuajassa pelkän rock-trion kanssa ja ilmoille kajahti vakuuttavana, räväkkänä alkuna alunperin John Lee Hookerin v. 1964 levyttämä blues-saarna Burning Hell. Alkoi tuntua siltä, että Tomppa ei tule päästämään yleisöä helpolla. Jones on levyttänyt kappaleen Praise & Blame (2010) albumilleen. Kokenut huippu-brittimuusikko Robbie McIntosh (s. 1957) soitti varsin mallikkaasti slide-putkellaan säröistä blueskitaraa. Taustascreenillä oli Lutakko liekeissä. Robbie McIntosh on tullut tunnetuksi Pretenders-yhtyeen jäsenenä ja kitaristina vuosina 1982 - 1987. Sen jälkeen mies on toiminut kiertuemuusikkona Paul McCartneyn 1989 - 90 maailman kiertueella sekä soittanut hänen 1990-luvun alun levytyksillään. Mainittakoon tässä, että bändin musiikillinen johtaja ja rumpali Gary Wallis on soittanut niinkin nimekkäissä kokoonpanoissa kuin 10cc:ssä ja Jean Michel Jarren bändissä. Ehkä parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan Roger Watersin jälkeisen Pink Floydin rumpalina 1990-luvun kiertueilla ja levytyksissä.

Didn't It Rain (Praise & Blame, 2010) antoi viitteitä illan tulevasta melko hengellispitoisesta annista. Lisää gospelia kuultiin Mavis Staplesilta lainatun Don't Knock (Praise & Blame, 2010) myötä.

Chris Papendieck

Tom kertoi Tomorrow Night -laulun olevan hänen uudelta (tulevalta?) albumiltaan. Kappale soi hitaasti keinuvana country/swingballadina koristeltuna McIntoshin kauniilla slide-kitaralla ja leppoisasti soivalla hanurilla. Alun perin kappale on Sam Coslow'n ja Will Groszin käsialaa ja tunnetuksi sen on tehnyt Lonnie Johnson 1947. Elvis Presley teki siitä oman versionsa vuonna 1965. Myös Bob Dylan on versioinut kappaleen Good as I Been to You -albumilleen v.1992. Tompan mainitessa äskettäisen syntymäpäivänsä, alkoi osa yleisöstä spontaanisti laulaa hänelle onnittelulaulua. Mies kyllä väitti täyttäneensä 37, mutta kertoi sitten olevansa 40 - 1940, hän vielä tarkensi. Leppoisaa kantria oli myös seuraava, Hank Williamsin Why Don't You Love Me, joka sisälsi hienon akustisen kitarasoolon Robbie McIntoshilta. Edellisten linjaa  jatkoi hieman vauhdikkaammin J.E. Mainer's Mountaineersin vanha bluegrass/gospel -standardi Raise A Ruckus Tonight.

Illan ensimmäinen suurempi hitti Sexbomb sai tuttuna menopalana aikaan jo aikaisempaa isompia reaktioita yleisössä. Sexbomb on vuonna 1999 julkaistulta albumilta "Reload", joka sisältää Jonesin ja tunnettujen laulajien duettoja. Reloadista tuli Jonesin ensimmäinen brittilistan ykkösalbumi vuoden 1975 jälkeen ja myös siltä otetut singlet mm. tämä saksalaisen DJ:n Mousse T.:n kanssa duetoitu Sexbomb menestyivät hyvin.  Singlestä tuli 2004 suuri hitti Yhdysvaltain klubilistoilla.

Vanha Louis Armstrongin jazz-standardi St. James Infirmary Blues päästi puhaltajatkin sooloilemaan ja I'll Never Fall in Love Again -hitillä palattiin takaisin tunteelliselle klassikkolinjalle. Tämä alunperin v. 1962 julkaistu Lonnie Doneganin laulu menestyi kaupallisesti parhaiten Tom Jonesin levyttämänä 1967.

Totta kai Tom Jones esitti hittejäänkin, mutta onneksi erittäin tyylikkäästi sovitettuina. Vauhtiin päästyään yleisön ehkä eniten odottama 1960-luvun Delilah -hittikään ei haukotuttanut, vaan se rokkasi komeasti  Scott McKeonin jykevän sähkökitaran ja Alex Meadowsin tukevan basson voimalla. Kuningatar Elisabet II:n 60-vuotisen hallitsijakauden kunniaksi 2012 järjestetyssä konsertissa Buckinhamin palatsin edustalla Tomppa veti Delilahin aivan erilaisena, paljon kepeämpänä  flamencoversiona.

Elvis Presley Blues

Illan parasta ja vaikuttavinta antia minulle edustivat seuraavat kolme kappaletta. Elvis Presley Blues kuultiin kunnianosoituksena pitkäaikaiselle ystävälle. Amerikkalaisen folk/country laulaja-lauluntekijä Gillian Welchin herkkä akustinen folkballadi sai aivan uuden käsittelyn voimakkaasti efektoidun jyrisevän, ulisevan ja sykkivän tremolokitaran myötä. Soul Of a Man - lisää vanhaa bluesia. Willie Johnsonin  (1902 – 1945) v. 1930 levyttämä kappale soi hitaasti bluesahtavana pelkkien kaiutettujen, murisevien sähkökitaroiden säestämä ja huuliharpun koristelemana. Kappale löytyy Tompan uusimmalta, todella mielenkiintoista musiikkia sisältävältä albumilta Spirit In the Room (2012). Leonard Cohenin Tower of Song jälleen uusimmalta levyltä. Bluesiksi tai souliksi biisiä ei voi kutsua, mutta molempia siinä on niin paljon, että se on nousemassa 2000-luvun Tom Jonesin tunnuskappaleeksi. Voisi ajatella, että Cohenin itseironia: ”I was born with the gift of a golden voice” saa Jonesin tulkitsemana aivan uusia vivahteita. Cohen pilkkaa itseään, mutta Jones takoo röyhistellen rintaansa. 

Puhallinosasto:
Frank Walden – Saxophone, Henry Collins – Trumpet

Trevor Mires – Trombone

Tässä vaiheessa kuului yleisöstä huuto "Nynniitä vanahoja!" ja alkoihan niitä vanhoja hittejäkin tulla. Johnny Darrellin balladin Green Green Grass of Home, jonka hän oli kuullut Jerry Lee Lewisin country-albumilla. Tämä nyyhkyjen nyyhky lauluhan on tarina vankilassa kotiin pääsystä uneksivasta vangista, joka pettymyksekseen herääkin harmaiden vankilan seinien ympäröimänä. Tämänkin hyvin kanrtisessa sovituksessa oli sellaista raikkautta, että jaksoihan tuonkin kuunnella, vaikka mieleen pyrkivät väkisinkin nousemaan useammankin laulajan kappaleesta tekemät suomi-iskelmäjollotukset.


Vuonna 1966 Jones levytti yhden suurimmista hiteistään. Tompan ensisingle ja läpimurto It's Not Unusual on säilynyt yhtenä Jonesin tunnetuimmista hiteistä. Tällä kertaa sovitus kulki Zydeco-tyylisesti haitarilla karibialaisrytmi-iloittelulla maustettuna.

You Can Leave Your Hat On aloitti illan loppukiihdytyksen ja tuoreempien hittien putken, jos nyt ysärihittejä enää kovin tuoreina voi pitää. Tämä alunperin Randy Newmanin keskitempoinen, nokkela ja  tahallisen pervo rock-biisin on Joe Cocker levyttänyt vuoden 1986 albumilleen Cocker ja se kuullaan myös Adrian Lynen elokuvassa "9½ viikkoa" striptease esityksen taustalla. Tom Jones versioi tämän v. 1997 Brittiläisen The Full Monty (Housut pois!) -komediaelokuvan soundtrackille. Näihin elokuviin viittasi myös taustascreenin  seksiä tihkuva kuvitus.

If I Only Knew oli illan vauhdikkain kappale Tomin mahtavine karjahteluineen ja kahden kitaristin sooloineen. The Lead and How to Swing It (1994) -albumilta lohkaistusta singlestä tuli hitti Britanniassa ja tuli suomalaisille tunnetuksi, kun 1995 jääkiekon MM-kisojen  aikana laulusta leivottiin jääkiekkojoukkueen kannustuslaulu. Tom Jones itse on todennut: "Rakastan nyrkkeilyä ja kuntosalilla treenaamista, mutta Suomessa olen oppinut pitämään jääkiekosta. Muistan ainakin sen, että If I Only Knew -hittini  kannusti suomalaiset MM-kultaan. Se oli hieno saavutus".

Menevämpää bluesia edusti varsinaisen setin lopetus I Wish You Would (säv. Chicagoblues-muusikko Billy Boy Arnold v. 1955). Kappaletta ovat versioineet myös mm. brittiyhtye The Yardbirds debyyttisinglellään v. 1964 sekä amerikkalaiset blues-rockbändit Hot Tuna ja Canned Heat. Tässä kuultiin molemmilta kitaristeilta niin väkeviä sooloja, että ne kirvoittivat jopa aplodit yleisöltä.

Ensimmäisenä encorena kuultiin odotetusti James Bond -leffabiisi Thunderball maustettuna Laika & The Cosmonauts –tyylisellä ”kuivalla” urkusoundilla. Viimeistään tämän kappaleen loppukarjaisu  antoi kuvan Tompan edelleen mahtavista äänivaroista, vaikkei ihan niin pitkää loppuvenytystä kuultukaan kuin biisin levyversiossa.

Kiss

Prince-cover Kiss jatkoi diskofunklinjalla. Vuonna 1987 Jones esiintyi Channel 4:n musiikkiohjelmassa The Last Resort, jossa hänen esittämänsä versio Princen kappaleesta "Kiss" ja siitä seuraavana vuonna levytetty single olivat hänen uransa toinen käännekohta, joka nosti hänet takaisin maineeseen uudella nuorekkaalla imagolla.

Illan päättävä Praise & Blame (2010) -levyn Sister Rosetta Tharpe -cover Strange Things sai yleisönkin yhtymään kertosäkeeseen. Tomppa itse kuvasi tätä kappaletta Rock’n roll/country/gospel/blues –kappaleeksi ja näitä americana-musiikkityylejähän koko ilta olikin kuultu enemmän tai vähemmän sekoitettuna. 

Ilta Tom Jonesin seurassa oli yllättävänkin antoisa ja ennen kaikkea monipuolinen. Bändi oli todella ammattitaitoinen, hienoja sooloja ja suorituksia kuultiin joka mieheltä. Setin rungon muodostivat (onneksi) uusimmat, 2010 -luvun levyjen kappaleet. Niitä vanhoja, 1960-luvun hittejäkin tuli ainakin minulle ihan tarpeeksi ja ysärihiteillä kiihdytettiin loppua kohden. Näiden vanhojen tähtien ja klassikkobändien keikkojen jälkeen kuulee aina sitä narinaa, ettei vanhoja hittejä kuultu tarpeeksi. Itse kyllä kuuntelen mieluummin uutta tuotantoa. Kannattaakin ennen keikka ottaa selvää mahdollisista kuultavista biiseistä ja kuunnella niitä esimerkiksi Spotifysta tai Youtubesta. Näin konsertista saa paljon enemmän irti, kuin odottamalla niitä iänikuisia vanhoja hittejä. Pitäisi myös sen verran kunnioittaa artisteja, ettei vaadi heitä esiintymään pelkkinä jukebokseina.

Pakko on todeta, että mies on 75-vuotiaaksi rautaisessa kunnossa, ääni on tallella, hyväntuulista esiintymisvarmuutta  ja -rutiinia löytyy.  Silti keikka ei tuntunut rutiinilta. Näin jälkeenpäin muisteltuna illan setti oli yllättävän hengellinen, gospel/soul/negrospiritual -henkisiä lauluja kuultiin useita ja loppuun Sir Tom toivotti vielä: "God bless you all".

Setlist:

Burning Hell (John Lee Hooker cover)
Mama Told Me Not to Come (Randy Newman cover)

Didn't It Rain ([traditional] cover)

Don't Knock

Tomorrow Night (Lonnie Johnson cover)

Why Don't You Love Me (Hank Williams cover)

Raise the Ruckus

Sexbomb

St. James Infirmary Blues

I'll Never Fall in Love Again (Lonnie Donegan cover)

Shake A Hand

Delilah

Elvis Presley Blues (Gillian Welch)

Soul of a Man (Blind Willie Johnson cover)
Tower of Song (Leonard Cohen cover)

Green, Green Grass of Home (Johnny Darrell cover)

It's Not Unusual

You Can Leave Your Hat On (Randy Newman cover)

If I Only Knew

I Wish You Would  (Billy Boy Arnold cover)

Encore:

Thunderball

Kiss (Prince cover)

Strange Things (Sister Rosetta Tharpe cover)

Band:

Gary Wallis – Musical Director / Drums

Alex Meadows – Bass

Sam Grimley – Keyboard/Guitar/Harmonica/BV

Chris Papendieck – Keyboard/Guitar/Accordian/BV

Robbie McIntosh – Guitar

Scott McKeon – 2nd Guitar

Frank Walden – Saxophone

Henry Collins – Trumpet

Trevor Mires – Trombone