Mark Knopfler on yksi menestyneimmistä brittimuusikoista kautta aikojen. Tuoreen, kahdeksannen soololevynsä Privateering myötä huhtikuussa 2013 käynnistynyt kiertue käy 25 Euroopan eri maassa ja pysähtyi sunnuntaina 9. kesäkuuta 2013 Hartwall Areenalla. Tasaisin väliajoin Pohjoismaissa vieraillut Mark Knopfler konsertoi Suomessa viimeksi huhtikuussa 2008. Sitä aikaisemmin kitarasankari on nähty täällä 2005, 2001 sekä Dire Straitsin johtohahmona vuosina 1985 ja 1992.
Mittavasta elämäntyöstään monesti palkitun Mark Knopflerin levyjä on myyty yli 120 miljoonaa kappaletta, mukaan lukien Dire Straits -klassikkoalbumit ja hänen säveltämänsä elokuvamusiikki. Läpimurtonsa Knopfler teki Veljensä David Knopflerin kanssa perustaman Dire Straitsin johtomiehenä 35 vuotta sitten. Sillonen pikkubändi puski maailmanmenestykseen musiikkitelevision ja punkin nousukaudella soittaen ajan henkeen nähden juuri päinvastaista
kevyttä, pehmeää ja erittäin radioystävällistä keskitien rockia. Itsekin pidän eniten Dire Straitsin ensimmäisestä levystä Dire Straits (1978), jolta lohkaistusta Sultans of Swing -singlestä tuli jättimenestys. Kyseinen levy ja toinen albumi Communiqué (1979) ovat vielä pienimuotoista, Mark Knopflerin omintakeisella näppäilytekniikalla soittaman kitaran hallitsemaa musiikkia. Toki myöhemmilläkin albumeilla on omat huippuhetkensä. On kuitenkin myönnettävä, että yhtyeen viimeisimmät levyt olivat paljon tylsempiä, varsinkin keikkaversioina nälkävuoden pituisia biisijärkäleitä sisältäneitä ”aikuisrock” –levyjä. Vanhan vitsin mukaan tylsyyden huippu onkin Dire Straitsin live-levy.
Knopflerin soolotuotanto rakentuu pitkälti amerikkalaisesta bluesin ja kantrin perinteestä, mutta myös kotisaartensa kansanmusiikki ja kelttisävyt ovat vahvasti kuultavissa varsinkin miehen runsaassa elokuvamusiikissa. Monet rocktähdet sanovat haluavansa päästä pois supertähtisirkuksesta ja soittaa rakastamaansa vanhan ajan musiikkia. Mark Knopfler on yksi harvoista, joka on siinä todella onnistunut.
Privateering-kiertueen setlista on pysynyt keikasta toiseen melko vakiona ja sisältänyt pääosin soolotuotannon aikaisia kappaleita muutamin Dire Straits -teoksin varustettuna. Viimeksi mainitutkin on valittu sieltä vähemmän kuluneesta päästä.
Mark Knopflerin suosiosta Suomessakin kertoo Hartwall Areenan melkein täyteen saaneen yleisön malttamaton ja iloinen odotus ennen konsertin alkua. Knopflerin suosio onkin helppo ymmärtää, sillä hän on hyvin sympaattinen ilmestys - voisiko sanoa - yleisönsä näköinen. Jo paljon ennen bändin saapumista lavalle yleisö taputti ja tömisteli varsin äänekkäästi ja eli alusta asti mukana ensimmäisestä What It Is kappaleesta lähtien.Tämä onkin miehen soolotuotannon ehkäpä suurin ja tunnetuin hitti, joka tällä kertaa soitettin kuitenkin huiluvetoiseksi sovitettuna.
Seuraavaksi päästiinkin jo tuoreen Privateering -albumin materiaaliin, joka ymmärrettävästi muodosti illan setin rungon. Corned Beef City on levyn muuta varsin rauhallista linjaa räväkämpi ja siinä on kuultavissa jopa ohuita kaikuja Dire Straitsin ajoilta. Alun pienen haparoinnin jälkeen soundit olivat koko illan erittäin hyvät, kaikki kuului todella kirkkaasti ja matalimmat bassot ja tehosteet menivät sisuskaluihin saakka. Miksaajilta harvinaisen ammattitaitoista työtä! Privateering jatkoi uuden levyn esittelyä hyvin levollisessa tunnelmissa.
Father and Son kera Mike McGoldrickin ujeltavan säkkipillin, joka ei ollut se perinteinen skottisoitin, vaan ns. uilleann pipe eli irlantilaistyyppinen säkkipilli. Hill Farmer's Blues ja pillit vaihtuivat kielisoittimiin, joita McGoldrick ja McCusker hallitsivat useampiakin.
Vahvasti folk/country -henkinen I Dug Up a Diamond on peräisin Knopflerin Emmylou Harrisin kanssa tekemältä kriitikoiden ylistämältä albumilta All The Roadrunning (2006).
I Used To Could kappale oli räväkkää ja komeasti rullaavaa, jonkinlaista bluesvaikutteista rockabillya. Sitten päästiinkin jo Dire Straits -materiaaliin ja yleisö otti raivoisilla aplodeilla vastaan Romeo & Juliet (Making Movies 1980) Knopflerin teräksisellä resonansissikitaralla soittamat alkutahdit. Takaisin illan teemaan palauttava Haul Away soi kauniisti huilutaustoineen.
Postcards from Paraguay soi kahden huilun hallitsemana nimensä mukaisesti eteläamerikkalaisittain tuoden mieleen Simonin ja Garfunkelin El Condor Pasan.
Marbletown sisälsi pitkähkön kontrabasson (Glenn Worf) ja viulun (John McCusker) jami/sooloiluosuuden. Mutta jälleen kerran täytyy ihmetellä suomalaisyleisön käyttäytymistä. Tällä kertaa sitä, miksi hiljaisessa ja herkässä kohdassa piti joidenkin mennä taputtamaan tahtia. Kun kaikilla ei tuntunut olevan oikein rytmitajuakaan, niin vaikutus oli jokseenkin häiritsevä! Totta kai taputtaa saa, mutta hiukan reippaammissa kohdissa ja mielellään silloin, kun esiintyjä ilmaisee tahdin taputusta haluavansa.
Speedway at Nazareth miehen soolouran toiselta albumilta Sailing to Philadelphia (2000) oli yksi illan kohokohdista. Mark Knopfler revitteli välillä kitaraansa oikein kunnolla ja lopussa korvia hiveli Jim Coxin todella hieno urkusoolo.
Varsinaisen setin päätti yksi parhaista Dire Straits -hiteistä, Telegraph Road, jota ei levyversion 14-minuuttisen kestonsakaan vuoksi ole monien muiden vastaavien tapaan radioissa aivan puhki soitettu. Sen maestro aloitti resonanssikitaralla, joka vaihtui sähköiseen Jim Coxin herkän pianosoolon aikana. Kappaleen loppuun saakka saatiin sitten makeaa mahan täydeltä eli Mark Knopflerin taitavaa ja tyylikästä kitaramaalailua. Tässä kohtaa osa permantoyleisöstä nousi ylös tuoleistaan ja siirtyi kohti lavaa täyttäen lopulta lavan edustan kokonaan.Tällaista ei olisi etukäteen odottanut tässä konsertissa tapahtuvan.
Encore alkoi yleisön villien taputusten ja huutojen myötä. Laimeahkon Dire Straits -kappaleen So Far a Way (Dire Straitsin kansainväliseen huippusuosioon nostaneelta albumilta Brothers in Arms, 1985) ensimmäisenä encorena
olisi tosin voinut korvata parilla menevämmällä Dire Straits -hitillä -
vaikkapa Sultans of Swing tai Money for Nothing (tai vaikka molemmat).
Nyt Encore jäi hiukan vaisuksi, eikä kunnon loppunousua saatu aikaan ennen
rauhoittavaa Piper to the Endiä.
Kaiken kaikkiaan ilta varsin onnistunut: ei mitenkään riehakkaan ikimuistoinen, mutta miellyttävä ja jotenkin arvokas ja lämmin tapahtuma. Bändi soitti antaumuksella ja Knopfler joukkoineen oli silminnähden tyytyväinen yleisön tunnelmaan. Kuten jo todettua, äänimiehet onnistuivat erinomaisesti ja soundit olivat harvinaisen hyvät tälle areenalle. Valoshowkin oli hillityn tyylikäs, mutta koska minkäänlaisia screeneja ei käytetty, esiintyjät jäivät kauempaa katsottuna hiukan etäisiksi. Illan maestro on pikemminkin rock-tähteydestä luopunut, vaatimattoman vähäeleinen pokerinaama kuin räiskyvä showmies, mutta musiikki kyllä riitti hyvin tunnelman ylläpitäjäksi. Osa yleisöstä tosin syttyi vain setissä melko vähälukuisiksi jääneille vanhoille Dire Straits -hiteille. Mark Knopflerin musiikissa kokonaisvaltainen maltti on
valttia, mutta kyllä hänen persoonallisen tunnistettavaa kitarointiaan olisi
silti kuunnellut enemmänkin.
Setlist:
What It Is
Corned Beef City
Privateering
Father and Son
Hill Farmer's Blues
I Dug Up a Diamond
I Used to Could
Romeo and Juliet (Dire Straits song)
Haul Away
Postcards from Paraguay
Marbletown
Speedway at Nazareth
Telegraph Road (Dire Straits song)
Encore:
So Far Away (Dire Straits song)
Piper to the End
Band personnel:
Mark Knopfler, vocals, electric, slide and acoustic guitars
Guy Fletcher, keyboards and vocals
Richard Bennett, guitars, bouzouki and tiple
Glenn Worf, Bass
Ian Thomas, drums
Jim Cox, piano and organ
John McCusker, fiddle and cittern
Mike McGoldrick, whistles and uilleann pipes
