 |
| "Too late to die young" |
Ahkera Suomen kävijä Deep Purple saapui tällä kertaa kahdelle keikalle Suomeen. Ensimmäisen kerran bändi konsertoi Suomessa Helsingin messuhallissa 16.2.1972. Sen jälkeen Purple on keikkaillut eri puolilla Suomea kaikkiaan parikymmentä kertaa. Tälle Ouluhallin keikalle tuli lähdettyä pikkuveljen täyttäessä pyöreitä vuosia. Keksimme sisarusten kanssa hänelle oivallisen "elämyslahjan" ja lähdimme porukalla Ouluun. Ilman tätä merkkipäivää en ehkä olisi keikalle tullut lähteneeksikään, olihan tämä minulle jo kolmas Deep Purple -keikka. Kaksi aikaisempaa olivat toukokuussa 2005 Tuurin Miljoonarockissa ja tammikuussa 2006 Jyväskylän jäähallissa. Ensimmäisenä Purple-livekokemuksenani Tuurin keikka oli ikimuistoinen ja sai minut uudelleen innostumaan yhtyeestä. Keikan setlistakin sisälsi kaikkien aikojen Purple-suosikkejani, kuten Higway Star, Space Tuckin', Demon's Eye, Speed King jne. Jyväskylän keikka on jäänyt mieleen edellisenä syksynä ilmestyneen Rapture Of The Deep -albumin uuden materiaalin ansiosta - toki silloinkin klassikoita kuultiin, mm. Pictures of Home, Living Wreck ja Mary Long.
Deep Purplen historia on monine eri kokoonpanoineen ja kaikkine vaikeuksineen mielenkiintoinen. Bändissä vuosien varrella vaikuttaneet 14 muusikkoa sekä eri aikakaudet erottuvat toisistaan myös musiikillisesti. Monet myös pitävät jostakin kokoonpanosta toisia enemmän. Minulle Deep Purple Mark 2 eli bändin toinen kokoonpano (1969 - 1973) on ollut se tärkein. Myöhemmät kokoonpanot eivät samalla tavalla ole innostaneet ja niiden levytkin jäivät vähälle kuuntelulle tai kokonaan hankkimattakin. Tämä Mark 2 kokoonpano (Ritchie Blackmore - kitara, Ian Gillan - laulu, Roger Glover - basso, Jon Lord - kosketinsoittimet ja Ian Paice - rummut) on bändin klassisin ja heidän kaudellaan bändi nousi maailmanmaineeseen. Se julkaisi neljä studiolevyä ja kaksi merkittävää livetallennetta. Studiolevyistä minulle merkittävimmät ovat In Rock (1970), Fireball (1971) sekä Machine Head (1972). Viimeksi mainittu onkin yksi rockin historian täydellisimmistä levyistä. Fireball ei ilmestyessään saanut kriitikoita ja fanejakaan täysin vakuuttuneiksi, mutta ajan saatossa tämäkin melkoisen tanakkaa tavaraa sisältävä albumi on saanut rutkasti ansaitsemaansa arvostusta. Kakkoskokooonpano on myös kasattu uudelleen kahteenkin otteeseen (1984 - 1989 ja 1992 - 1993). Syksyllä 1994 bändi kiinnitti kitaristikseen amerikkalaisen Steve Morsen bändistä omille teilleen lähteneen Blackmoren tilalle Mark 7 -versioon. Deep Purplen nykyinen kokoonpano (Mark 8) on toiminut vuodesta 2002, kun bändiin tuli uutena kosketinsoittajana Jon Lordin tilalle kokenut ja monipuolinen kosketinsoitinvirtuoosi Don Airey. Miehistönvaihdokset ovat osittain johtuneet vaikeista bändin sisäisistä henkilösuhteista. Varsinkin Gillanin ja Blackmoren välit ovat olleet ongelmalliset. Blackmore on kuulemma monilla keikoillakin mököttänyt jopa niin, ettei ole soittanut keikan aikana montakaan nuottia.
Bändin historiasta voi lukea tarkemmin uudesta kirjasta Dave Thompson: Smoke On The Water - Deep Purplen tarina (Minerva kustannus 2013). Kirja on yli kahteenkymmeneen vuoteen ensimmäinen, joka kertoo yhtyeen koko pitkän ja monipolvisen historian aina syntyhetkistä viimeisimmän levyn tekoon ja tämän päivän maailmankiertueisiin saakka.
Steve Morsen kitaratyöskentelyssä oli minulla alkuun sulattelemista. Pidin paljon enemmän Ritchie Blackmoren miehekkäästä bluestyylistä kuin Morsen vinguttelusta ja "olen maailman nopein kitaristi" -tyylisestä tiluttelusta. Nyt uusimpien levyjen myötä olen sopeutunut Morsenkin soittotyyliin ja kuuntelen sitä nyt mielelläni. Varsinkin viime vuonna kahdeksan vuoden levytystauon jälkeen ilmestyneellä, enimmäkseen myönteisen - tosin ristiriitaisenkin - vastaanoton saaneella, mestarituottaja Bob Ezrinin komennossa tehdyllä Now What!? -albumilla Morsen soittoa on jo ilo kuunnella. Vaikka kyllä uusimman levynkin sulattelemiseen meni aikaa. Aluksi se kuulosti jotenkin omituisen sekavalta ja vaikeaselkoiselta. Aireyn kosketinsoittimet ovat levyllä hyvinkin suuressa roolissa Morsen kitaroinnin ohella. Välillä niistä tulee mieleen Emerson, Lake & Palmerin majesteettiset urkumaalailut 1970-luvulla. Jon Lordin tyylistä säröurkua kuullaan vähemmän ja muitakin koskettimia levyllä kuullaan. Ian Gillanin lauluosuudet on sovitettu hänen nykyisten äänivarojensa mukaisiksi, kirkumiset ja falsettiosuudet ovat harvassa ja oikeastaan vasta levyn loppupuolella niitä kuullaan lyhyinä välähdyksinä. Kuten hyvät levyt yleensäkin, alkoi tämä Purple-uutukainenkin vasta useamman kuuntelun jälkeen vähitellen avautua varsinkin albumin Golden edition -version Now What Live Tapes bonus-livelevyn konserttiversioiden myötä. Levyn aluksi sekavuutena tuntunut vaihtelevuus on kirkastunut monipuolisuudeksi ja siitä on löytynyt selkeitä kaikuja 1970-luvulta. Levyllä on tarttuvia melodioita ja perinnetietoisia sovituksia, mutta myös modernia, kiihkeää groovea, jopa jazzvaikutteita piano-osuuksineen.
 |
| Now What?! |
Ouluhallissa oli soiton määrä alkaa klo 19.00 lämmittelijän eli Voice Of Finland -skaban voittajan Antti Railion voimin. Viivyimme kuitenkin veljemme syntymäpäiväillallisella paikallisessa ravintolassa sopivan myöhään säästyäksemme Railion osuudesta ja kuulimme ainoastaan puolet viimeisestä biisistä narikkajonossa. Yhteyttä Railion ja Deep Purplen välillä on kyllä vaikea keksiä ja ihmettelenkin suuresti lämmittelijän valintaa. DP:n Helsingin keikan arvioissa on kerrottu Railion laulaneen parin rockimman cover-biisin lisäksi lähes sietämätöntä tanssilavaiskelmää. Vähintäänkin siis outo valinta, eikä minusta Deep Purple olisi tarvinnut lämppäriä lainkaan.
Ouluhallissa oli paikallisen Kaleva-lehden arvion mukaan "pari tuhatta" henkeä, mutta kun lippuja oli myyty ennakkoonkin 4000, niin paikalla oli varmasti 4000 - 4500 henkeä. Eikö lehti voisi ottaa selvää myytyjen lippujen määrästä sen sijaan, että heittelee tuollaisia täysin pieleen meneviä arvioita? Kuitenkin urheiluhallin takaosassa oli hyvinkin väljää ja anniskelupisteitä oli kahdella seinustalla vähintäänkin riittävästi. Juomia sai koko illan ihan kohtuullisella jonotuksella (oli siellä yksi kahvipistekin). Anniskelualue kattoi koko hallin alueen, joten alaikäisillä ei ollut sisäänpääsyä lainkaan. Vessat oli ratkaistu erikoisesti ulkona teltalla peitetyillä bajamajoilla, joihin kulku oli aidattu välillä eksyttävillä metalliaidoilla.
Deep Purple saapui lavalle jokseenkin tasan ilmoitettuun aikaan eli 20.30, jolloin esirippuna ollut Now What?! -levyn kansiteksti vedettin alas. Alkumusiikkina soi Gustav Holstin “The Planets”-sävelteoksen Mars-osio (Mars, the Bringer of War). Uusimman albumin jykevästi soiva Après Vous aloitti setin vähän varkain ja meni meikäläisellä vähän ohi. Aikaisemmilla näkemilläni keikoilla on ollut huomattavasti päräyttävämpi alku: Silver Tongue ja Pictures of Home. Useimmilla keikoilla avausbiisinä on jo vuosia toiminut Machine Head -albumin loistava menopala Highway Star, joka tällä kertaa oli hieman yllättävästi pudotettu kokonaan pois setistä.
Sitten seurasi todellinen klassikkoputki eli In Rock -abumin perusjyrä Into The Fire, hengästyttävä rymistely Hard Loving Man sekä alunperin singlenä julkaistu, hieno Strange Kind Of Woman. Tässä vaiheessa olin jo siirtynyt fiilistelemään lähemmäs lavaa ja näin huvittavan tekstin Gillanin paidassa: "Too late to die young" - heh. Nyt miehellä näytti olevan kengät jaloissaan, kun aikaisemmilla näkemilläni keikoilla hän on esiintynyt paljain jaloin. Gillanin äänikin toimi kohtalaisesti, vaikka sen kestävyys on hiukan huolta aiheuttanutkin. Eihän laulu tietenkään enää nouse samanlaisiin korkeuksiin kuin parikymppisellä Gillanilla vaikkapa Child In Time -kappaleella, eikä sitä voi toki vaatiakaan. Alusta asti myös huomasi, että nämä herrat ovat - kuten aina ennenkin - todella hyväntuulisia. Hymy näytti olevan kaikilla herkässä ja soittamisen ilo tallella vielä 46 vuoden taipaleen jälkeenkin!
 |
| Lavakattaus oli näyttävä |
Uuden levyn materiaaliin palattiin synkällä kauhuelokuva-tyylisesti sanoitetulla komeilla kirkkouruilla alkavalla Vincent Price -kappaleella. Tästä kappaleesta Purple on tehnyt ensimmäisen musiikkivideonsa 20 vuoteen. Videolla on omalaatuinen, kauhuelokuvien klassikkoja mukaileva tarina muumioineen ja linnanherroineen.
Gillanin esiteltyä Steve Morsen alkoi Contact Lost, Bananas-levyn (2003) tunnelmallinen instrumentaali, jossa Morse loihtii herkkiä sävyjä kitarastaan soittaa yksinkin soolona. Tästä kehittyi uusimman albumin versiota huomattavasti paremmalta kuulostanut Uncommon Man, joka nimeään myöten muistuttaa aiemmin mainitun Emerson, Lake & Palmerin Fanfare for the Common Man -kappaleen (1977) majesteetillisia urkukuvioita. Well Dressed Guitar jatkoi Morse-sooloilua ja Gillan pääsi taas lavan taakse lepäämään. Jossakin on nähty solistin huilaavan jopa patjalla sermien takana näiden instrumentaali- ja soolo-osuuksien aikana.
Gillan esitteli kaimansa Paicen miehenä, joka on vastuussa tästä kaikesta (tarkoittaen ilmeisesti sitä, että Paice oli perustamassa bändiä 60-luvulla). Käynnistyi vetävästi soitettu The Mule (Fireball, 1971), joka sisälsi Ian Paicen loistavan ledeillä valaistuilla rumpupalikoilla maustetun rumpusoolon. Ian Paicehan on bändin ainoa ja kaikissa kokoonpanoissa mukana ollut perustajajäsen. Loistava rumpali, jonka taidot ovat yhä niin hyvin tallella, että se varmasti vaatii päivittäistä harjoittelua. Space Truckin´ -biisin "virvelipäristys-kiihdytys-räjäytys" (kuten eräässä blogissa sitä osuvasti kuvataan) on sellainen suoritus, että sen omin silmin näkeminen on aina keikkalipun hinnan väärti.
Vaihteleva, osittain herkkäkin Above and Beyond on uuden levyn parhaimmistoa ja se omistettiin viime vuonna haimasyöpään kuolleelle, pitkäaikaiselle urkurille Jon Lordille. Screeneillä näytettiin Jonin kuvia ja kurkistelipa hän kulisseistakin takaosan screeniltä. Hieno kappale!
Pitkän urkuintron saattamana alkoi verevä bluesjammailu Lazy, jonka aikana vein näkövammaisen pikkuveljenikin aivan lavan eteen diggailemaan ja näkemään idolinsa screeniltä. Lujaa meni meillä molemmilla! Tässä kuultiin myös Ian Gillanin maukasta huuliharppusooloilua.
Setin viides ja viimeinen uusinta materiaalia edustava Hell To Pay on DP:n perusjytää ilman sen kummempia koukkuja, mutta näytti menevän hyvin yleisöön. Don Airey jäi yksin sooloilemaan koskettimillaan ja loihtikin jälleen melkoisen säveltykityksen. Kuultiin monenlaista maalailua, pätkiä klassisesta musiikista, mm. Mozartin Turkkilainen tanssi sekä jokin minulle tunnistamattomaksi jäänyt pätkä Sibeliusta. Muilla Suomen keikoilla (mm. seuraavana iltana Helsingissä) Airey on soittanut pätkän Finlandiaakin, mutta täällä sitä ei jostain syystä kuultu. Vasta encorena kuullussa Black Nightissa kuultiin pätkä Sibeliuksen Karelissarjasta. Melkoinen velho tämä Airey. Urkumaalailu jatkui ja johti hieman liiankin ennalta arvattavasti Deep Purplen vuoden 1984 comeback -levyn nimikappaleeseen Perfect Stranger. No, mikäs siinä hyvinhän se taas jytisi kirkkaiden valokeilojen risteillessä lavalla.
Space Truckin' toimi jälleen hienosti Paicen taitavine rumpupäristyksineen. Varsinaisen setin lopetti se iänikuinen ja pakollinen, tämän bändin Paranoid eli Machine Headin Smoke On the Water, jonka "maailman kuuluisimman" kitaraintron soittaminen on jopa kielletty monissa musiikkiliikkeissä. Voisiko tuon biisin joskus jättää jollakin keikalla soittamatta? Ilmeisestikään ei voi. Yleisöhän oli tietysti haltioissaan ja Gillanin vetämä yleisölaulatuskin onnistui ihan komeasti. Näinkin puhkisoitettuun kappaleeseen Deep Purple onnistui taikomaan niin paljon maagista live-energiaa, että kuuntelihan sen jälleen kerran ihan mielellään.
 |
| Ian Gillan huilaa vaiheeksi jakkaralla. |
Vaihteleva, osittain herkkäkin Above and Beyond on uuden levyn parhaimmistoa ja se omistettiin viime vuonna haimasyöpään kuolleelle, pitkäaikaiselle urkurille Jon Lordille. Screeneillä näytettiin Jonin kuvia ja kurkistelipa hän kulisseistakin takaosan screeniltä. Hieno kappale!
Pitkän urkuintron saattamana alkoi verevä bluesjammailu Lazy, jonka aikana vein näkövammaisen pikkuveljenikin aivan lavan eteen diggailemaan ja näkemään idolinsa screeniltä. Lujaa meni meillä molemmilla! Tässä kuultiin myös Ian Gillanin maukasta huuliharppusooloilua.
Setin viides ja viimeinen uusinta materiaalia edustava Hell To Pay on DP:n perusjytää ilman sen kummempia koukkuja, mutta näytti menevän hyvin yleisöön. Don Airey jäi yksin sooloilemaan koskettimillaan ja loihtikin jälleen melkoisen säveltykityksen. Kuultiin monenlaista maalailua, pätkiä klassisesta musiikista, mm. Mozartin Turkkilainen tanssi sekä jokin minulle tunnistamattomaksi jäänyt pätkä Sibeliusta. Muilla Suomen keikoilla (mm. seuraavana iltana Helsingissä) Airey on soittanut pätkän Finlandiaakin, mutta täällä sitä ei jostain syystä kuultu. Vasta encorena kuullussa Black Nightissa kuultiin pätkä Sibeliuksen Karelissarjasta. Melkoinen velho tämä Airey. Urkumaalailu jatkui ja johti hieman liiankin ennalta arvattavasti Deep Purplen vuoden 1984 comeback -levyn nimikappaleeseen Perfect Stranger. No, mikäs siinä hyvinhän se taas jytisi kirkkaiden valokeilojen risteillessä lavalla.
Space Truckin' toimi jälleen hienosti Paicen taitavine rumpupäristyksineen. Varsinaisen setin lopetti se iänikuinen ja pakollinen, tämän bändin Paranoid eli Machine Headin Smoke On the Water, jonka "maailman kuuluisimman" kitaraintron soittaminen on jopa kielletty monissa musiikkiliikkeissä. Voisiko tuon biisin joskus jättää jollakin keikalla soittamatta? Ilmeisestikään ei voi. Yleisöhän oli tietysti haltioissaan ja Gillanin vetämä yleisölaulatuskin onnistui ihan komeasti. Näinkin puhkisoitettuun kappaleeseen Deep Purple onnistui taikomaan niin paljon maagista live-energiaa, että kuuntelihan sen jälleen kerran ihan mielellään.
 |
| Roger Glover ja bassosoolo |
Illan päätti odotetusti Black Night, jonka aikana jälleen laulatettiin yleisöä ja Morse sai yleisön jopa toistamaan soittamiaan kitarakuvioita. Harvempi pelkällä kitaralla pystyy yleisöä laulattamaan. Morse heitteli vielä lopuksi plektroja yleisölle ja Gillan tapansa mukaisesti kehui yleisöä hämmästyttävän upeaksi ja käski ottamaan iisisti.
On kyllä ihailtavaa, miten lähes seitsenkymppiset ("juniori" Morse on sentään vielä alle kuusikymppinen) äijät onnistuvat soittamaan vanhat ja kuluneetkin bravuurinsa niin tuoreesti, innostuneesti ja vakuuttavasti. Siitäkin huolimatta, että ohjelmisto on koko viime vuotisen kiertueen ajan pysynyt samana ja vielä tämän vuoden ensimmäisellä keikalla soitettiin täsmälleen nuo samat biisit vain kahden kappaleen järjestyksen muututtua. Nopeat osuudet kulkivat voimalla ja sulavasti, ja uutta mielenkiintoa vanhoihin kappaleisiin toivat rauhallisemmat jamiosuudet, joita kuultiin lähes jokaisessa kappaleessa. Jammailut eivät kuitenkaan venyneet niin pitkiksi kuin joskus takavuosina, jolloin biisit saattoivat kestää lähes puoli tuntiakin. Varsinkin Morsen ja Aireyn instrumentaalista vuoropuhelua oli hienoa kuunnella. Myös uudet kappaleet toimimivat, mikä antoi uskoa, että tämä bändi ei todellakaan ole vielä sanonut kaikkea sanottavaansa. Vaikkei bändi olekaan puhunut lopettamisesta, eihän sitä koskaan tiedä, vaikka nämä olisivat viimeiset Suomen keikat. Tämän kokemuksen perusteella voisin kyllä lähteä vielä neljännellekin Deep Purple -keikalleni.
Setlist:
Mars, the Bringer of War (Intro)
Guitar Solo (by Steve Morse)
The Mule (incl. Drum Solo by Ian Paice)
Keyboard Solo (by Don Airey)
Encore:
Hush (Billy Joe Royal cover)
Bass Solo (by Roger Glover)
Deep Purple:
Ian Gillan (voc)
Don Airey (keyb)
Ian Paice (dr)
Steve Morse (gr)
Roger Glover (bass)
Linkkejä:
The Highway Star
Deep Purplen virallinen kotisivu
Perfect Strangers of Finland
Deep Purple -faniyhdistyksen sivusto
Kotimaiset Deep Purple -harrastesivut
Linkkejä:
The Highway Star
Deep Purplen virallinen kotisivu
Perfect Strangers of Finland
Deep Purple -faniyhdistyksen sivusto
Kotimaiset Deep Purple -harrastesivut
