Neil Young & Crazy Horse, J. Karjalainen, Latebirds All Stars
Kesälomani ”loppukiri viikonlopun” kylpyläreissun jatkoksi otin vielä pari päivää lomaa, jotta pystyimme osallistumaan kolmatta kertaa Helsingin Kaisaniemen puistossa järjestettyyn Helsinki Classic Festivaliin, jonne houkutteli illan pääesiintyjä, legendaarinen, jo 70-luvulta alkaen suuresti ihailemani Neil Young Hulluine hevosineen. Tulimme paikalle jo klo 15:n jälkeen, jolloin pelkäksi sorakentäksi osoittautunut festivaalialue oli vielä melkein tyhjillään. Istumapaikkoja ei ollut kuin Vip-alueilla muutama pöytä penkkeineen, joten tiedossa oli 7 – 8 tuntia seisomista. Ruokakojuja ja oluttiskejä näytti olevan runsaasti eikä jonoja ollut vielä missään. Otettiin yhdeltä teltalta tapas-annokset ja sen seuraksi toiselta teltalta mukilliset valkoviiniä. Varustauduimme myös vessakäynnillä ja vesitäydennyksellä odotettavissa olevaan pitkään koitokseen.
 |
| Markus Nordenstreng |
Siirryimme lähemmäs lavaa miksausteltan varjoisammalle puolelle suojaan paahtavalta auringolta. Kauan ei tarvinnutkaan odotella, kun lavalle nousi 10 minuuttia ilmoitettua aikaisemmin kotimainen, laulaja-kitaristi Markus Nordenstrengin vetämä The Latebirds. Juurimusiikin klassikoita ja muita cover-helmiä esittävä yhtye aloitti uusilla, jokin aika sitten Yhdysvalloissa äänitetyillä kappaleillaan. Latebirdsin peruskokoonpanossa soittavat Nordenstrengin lisäksi, Janne Haavisto (dr), Mikko Mäkelä (bs), Jussi Jaakonaho (gr) Matti Pitsinki (keyb). Latebirds-yhtyeen ympärille rakennetussa The Latebirds All Stars –juhlakokoonpanossa vierailevina solisteina ja muusikkovahvistuksina lavalla nähtiin mm. Tuomo Prättälä, Anssi Kela, Jonna Tervomaa, Tokela, Ninni Poijärvi, Mika Kuokkanen ja Miikka ‘McGyver’ Paatelainen, Juho Viljasen luotsaama puhallinsektio sekä Olli Haavisto.
 |
| Jussi Jaakonaho ja Jonna Tervomaa |
Anssi Kela aloitti oman osuutensa itseironisesti ”aion soittaa yhden kaikkien aikojen parhaista biiseistä, joten ymmärrätte varmaan, etten aio soittaa omaa tuotantoa”. Tämä pitikin paikkansa ja Anssi lauloi hienot biisit: Don Henleyn The Boys of Summer sekä Bruce Springsteenin Atlantic City. Jonna Tervomaa puolestaan esitti hienot tulkinnat Dr. Johnin leppoisasti keinuvasta New Orleans –biisistä Such a Night sekä hieman yllättäen Tina Turnerin Private Dancerista.
 |
| Anssi Kela ja Ninni Poijärvi |
Latebirdsien setissä oli kelpo otos yhden kaikkien aikojen lempibändini The Bandin tuotannosta: Don’t do It, Evangeline (Ninni Poijärven ja Mika Kuokkasen laulamana) sekä koko köörin yhteislauluna vetämä aina yhtä vaikuttava The Weight. Latebirdsien vierailijoineen tulkitsemat kappaleet aloittivat lämpöisen kesäillan leppoisasti. Parhaimmillaan lavalla esiintyi yhtä aikaa yli kymmenen muusikkoa joten pieni tila lavan etuosassa kävi kokoonpanolle ajoittain ahtaaksi.
J. Karjalaisen settiä odotellessa kävimme vielä bajamajassa ja täydentämässä vesivarastoamme kolmen euron vesipullolla sekä ostamassa evääksi metrilakua, koska sen myyntikojulle ei muiden ruoka- ja kaljakojujen tapaan ollut jonoa. Nämä toimenpiteet osoittautuivatkin viisaaksi teoksi, sillä koko kenttä ja sen aidattu lavan edusta olivat tauon aikana täyttyneet jo siinä määrin, ettei ollut viisasta sieltä enää poistua, jos aikoi nähdä illan pääesiintyjän lähietäisyydeltä. Eikä kymmenien metrien pituisiin kaljajonoihinkaan tehnyt mieli mennä. Jäimme paikoillemme siitä huolimatta, että kuuluttaja varoitti useaan kertaan Neil Youngin soittavan TODELLA kovaa ja suositteli ostamaan alueella olevasta kojusta korvatulpat. Siispä seisoimme koko loppuajan, yli neljä tuntia yksillä jalansijoilla. Kentän etuosaan oli alun perin ollut suunnitteilla jopa istumapaikkoja, mutta niistä oli paikalle tulossa olevan yleisömäärän (15000 henkeä) selvittyä päätetty turvallisuussyistä luopua.
Illan kuuluttaja Arttu Harkki esitteli J. Karjalaisen saatesanoilla ”kaikkien aikojen come backin tehnyt”. Minusta Jukka ei ole poissa ollutkaan, niin vahvaa tuotantoa hän on tehnyt kolmella levyllisellään amerikansuomalaisia lauluja Lännen Jukkana ja Paratiisin pojat –kokoonpanonsa kanssa myös keikoilla. Onhan hän tietysti nyt palannut vanhaan tyyliinsä ja omien sanojensakin mukaisesti hän ei ole varsinaisesti uudistunut eikä siis ”palannut” mistään.
Illan kuuluttaja Arttu Harkki esitteli J. Karjalaisen saatesanoilla ”kaikkien aikojen come backin tehnyt”. Minusta Jukka ei ole poissa ollutkaan, niin vahvaa tuotantoa hän on tehnyt kolmella levyllisellään amerikansuomalaisia lauluja Lännen Jukkana ja Paratiisin pojat –kokoonpanonsa kanssa myös keikoilla. Onhan hän tietysti nyt palannut vanhaan tyyliinsä ja omien sanojensakin mukaisesti hän ei ole varsinaisesti uudistunut eikä siis ”palannut” mistään.
 |
| J. Karjalaisen settilista: Kolme cowboyta/Mennyt mies/Et ole yksin/Yksi kerrallaan/Meripihkahuone/Avaruuden ikkuna/Telepatiaa/Riisinjyvä/Hän/Sydänlupaus/Missä se Väinö on?/Sinisestä kankaasta/Villejä lupiineja/Sekaisin//Mustat lasit |
J. Karjalainen aloitti napakan, tunnin settinsä nostalgisesti (Kolme Cowboyta), mutta heti toisena kuultu maaginen, hypnoottisesti svengaava Mennyt mies vei uuden levyn (Et ole yksin, 2013) tunnelmiin. Tämä saikin yleisöltä raikuvimmat aplodit, mutta levyltä kuultiin lisääkin materiaalia ja nyt viimeistään huomaa kuinka hyvä levy se todellakin on. Karjalaisella riittää helmiä soitettavaksi keikoillaan. Villejä lupiineja on soitettu jokaisella keikalla sen julkaisun jälkeen (Lännen Jukka –keikkoja lukuun ottamatta). Megahitistä Missä se Väinö on? kuultiinkin täysin uusi, puhallinpainotteinen sovitus. Loppuun pikaisena encorena heitettiin vielä nostalgisesti Mustat lasit Karjalaisen ensimmäiseltä studioalbumilta.
Bändi (Janne Haavisto, Mikko Lankinen, Tom Nyman ja Pekka Gröhn) soitti hienosti ja vierailevat muusikot (Latebirdsinkin kanssa soittanut puhallinsektio ja Olli Haavisto steelkitaroineen) toivat lisää täyteläisyyttä bändin sointiin. Maininnan ansaitsee myös Karjalaisen pitkäaikainen luottokitaristi Mikko Lankisen tyylikäs, ajoittain rautalankavaikutteinen kitaratyöskentely. J. Karjalaisen hyväntuulisen setin jälkeen olikin hyvä jäädä odottelemaan illan huipennusta.
 |
| Taustalakanassa bändin tavaramerkki - legendaarinen Oglala Sioux-soturi Tasunka Witko alias Crazy Horse. |
Seisoimme paikallamme koko Neil Youngin ja Crazy Horsen puolen tunnin roudaustauon ajan, koska lavan edustalle palaaminen olisi ollut ilmeisen mahdotonta. Parin hellesäässä vilvoittavan tuulahduksen lisäksi tauon aikana satoi pikkuisen vettäkin, mutta sepä ei yhtään haitannut, vaikka jotkut jo vetivät sadetakkejaan esiin. Ympärille vilkuilu paljasti yleisön olevan melko varttunutta keski-iän ollessa hyvinkin 50+, ellei enemmänkin. Lavalle roudattiin hyvin vanhan ja rupisen näköisiä vahvistimia ja kaiuttimia, piano, toteemipaalu (!), taakse nostettiin kangas Crazy Horse -logolla. Lavarakennelman katossa roikkui jotakin, jonka myöhemmin luin olleen kosketinsoitin, jota komppikitaristi Frank ”Poncho” Sampedro soittaa Like A Hurricane –kappaleessa (jos se päätetään soittaa). Muilla tämän Alchemy Touriksi ristityn kiertueen keikoilla on ollut lavastuksena 1970-luvun lopun Live Rust -kiertueelta tutut jättiläisvahvistimet ja -kaiuttimet, mutta tänne saakka niitä ei näköjään ole jaksettu rahdata.
Yleisö alkoi jo hyvissä ajoin ennen keikan ilmoitettua alkamisaikaa taputtaa tahdissa ja vaatia Hullua hevosta lavalle. Yksi roudareista esiintyi tähden elkein ja innosti yleisöä taputtamaan vielä lisää. Vain viitisen minuuttia myöhässä Frank Sampedro, Billy Talbot, Ralph Molina ja Neil Young mustissa vaatteissa ja mustassa hatussaan marssivat lavalle ihan kuin olisivat nousseet jonkin paikallispubin lavalle. Neilin kaulaan ripustettiin kuuluisa Old Black eli musta Gibson Les Paul –sähkökitara, joka keikan aikana vaihtui välillä Les Paul Gold Topiin.
Love and Only Love (Ragged Glory, 1990), aloitti setin varsin räväkästi, ottaen luulot pois vanhojen "äijänkantturoiden" soittokyvyn epäilijöiltä. Minusta ei kuitenkaan ihan niin äänekkäästi, kuin oli peloteltu. Ainakin minun korvan muotoon valetuilla laadukkailla ”muusikkotulpilla” kuunneltuna volyymit olivat siedettävät ja soundit kuulostivat todella hyviltä. Kappale venyi Crazy Horselle ominaiseen tyyliin yli varttitunnin jamiksi lukuisine ujeltavine feedbackilla maustettuine kitarasooloineen ja loppurevityksineen.
Neil Youngin & Crazy Horsen musiikkiin perehtyneet kyllä tiesivätkin, mitä oli odotettavissa. Ei mitään lavashowta, ei turhaa yleisön kosiskelua eikä edes kommunikointia yleisön kanssa. Nytkin Neil sanoi vain pari kertaa bändiin viitaten lyhyesti ”Crazy Horse!”, siinä kaikki. Tyylilleen uskollisina bändin jäsenet kokoontuivat valtavalla lavalla pieneen nippuun rumpukorokkeen eteen aivan kuin olisivat soittaneet toisilleen jossakin peräkylän pubin nurkassa tai treenikämpällä välittämättä vähääkään siitä, mitä yleisössä tapahtui. Siinä missä karismaattinen Bruce Springsteen kutsuu jokaikisen katsojan mukaan bileisiin, Young yhtyeineen kääntää selkänsä yleisölle sanoman ollessa: ”Ota tai jätä.” Neilin soittotyyli on hyvin fyysinen, mies heiluu kuin heinämies ja ikään kuin kaivautuu kitaraansa kallonporaajan lailla. Välillä hän ottaa etäisyyttä soittokavereihinsa siirtyen lavan toiseen reunaan palaten aina takaisin tuohon tiiviiseen muodostelmaan. Neil Young & Crazy Horse on kokonaisuudessaan bändi, ei solisti ja taustabändi.
Vanhempaa tuotantoa edustava Powderfinger (Rust Never Sleeps, 1979) meni kompaktisti, mutta hiukan läpisoitetun oloisesti ilman sen suurempaa paatosta. Tuoreimmalta, erittäin hyväksi osoittautuneelta ja yhtyeen nykyisen huippuvireen ja luomisvoiman todistavalta levyltä (Psychedelic Pill, 2012) kuultiin useampiakin näytteitä. Uuden levyn materiaalin aloitti nimikappale napakkana kitaroiden vuoropuheluna.
 |
| Walk Like a Giant -kuvitusta screenillä |
Illan kohokohdaksi minulle muodostui uuden levyn erittäin pitkänä versiona soitettu massiivinen Walk Like a Giant (Psychedelic Pill, 2012). Kappaleen ensimmäisen kymmenen minuutin kaunis melodia ja hauska vihellysriffi jäivät soimaan päähäni konsertin jälkeen koko loppuillaksi ja seuraavaksi päiväksikin. Useimmiten Neil Youngin raskaissakin biiseissä on kuitenkin pohjalla herkkä ja kaunis melodia. Crazy Horse on tunnettu siitä, että livetilanteissa biisejä ei millään maltettaisi lopettaa ja loppuja venytetään jopa naurettavuuksiin asti. Ulinaa, pörinää, vinkunaa ja melua riittää. Onpa Neil Young koonnut kokonaisen pelkkää kakofoniaa (katkelmia Weld-kertueen eri konserteista, sisältäen äänen kiertoefektiä, vokaaliosuuksia sekä kitaroiden säröääniä) sisältävän montaasilevynkin (Arc, 1991). Tämänkin biisinjärkäleen loppua rymisteltiin ukkosen jylinän lailla ja screeneillä vilauteltiin vanhaa Crazy Horse –kuvastoa sekä kuvaa lavalta rankkasateen ja salamoiden kera. Molinan rummut muistuttivat paalujunttaa ja kitaroiden feedbackit kirskuivat ja ulisivat todella rajusti. Taisi tuo loppumetelöinti venyä lähes yhtä pitkäksi kuin itse biisi, joka ei ole niitä lyhimpiä sekään. Kaiken kukkuraksi lavalle puhallettiin tuulikoneella kaikenlaista roskaa, muovipusseja ja paperinsilppua, jotka roudarit sitten keräsivät jätesäkkeihin. Tuon roskaspektaakkelin sanoma jäi kyllä hiukan hämäräksi, mutta ehkä nyt voi ajatella Neil Youngillakin olevan lavashown !
Rymistelyn jälkeen rauhoituttiin uuden, julkaisemattoman, gospel-vaikutteisen ilmastonmuutoksesta kertovan Hole in the Skyn myötä. Kappale soi kauniisti ja herkästi esitellen myös bändin stemmalauluosaamista. Herkkä tunnelma jatkui, kun bändin poistuttua lavalta alkoi illan akustinen soolo-osuus. Akustiset kappaleet soitettiin niin hiljaa, että korvatulpat olivat edessäkin tarpeettomat. Mahtoikohan alueen takaosassa olevat ja porttien ulkopuolella olleet kuulemma sadat liputtomat kuulla juuri mitään. Neil liikkui ympäri lavaa laulaen kaulatelineessä olevan huuliharpun mikkiin.
Akustisen setin aloitti Ilahduttavasti Human Highway yhdeltä Neil Youngin sooloalbumisuosikiltani Comes a Time (1978). Paljon soitettu, mutta aina yhtä vaikuttavan kaunis, Youngin suurin hitti Heart of Gold (Harvest, 1972) ja joidenkin mielestä puhki soitettu, mutta minusta aina yhtä ajankohtainen Bob Dylan –laina Blowin' in the Wind saivat jo yleisönkin laulamaan mukana. Lavan edustalla yleisö lauloi Blowin’n in the Windia vielä itsekseenkin Neilin siirtyessä käsillään yleisökuoroa johtaen pianon ääreen.
Seurasi jälleen uusi kappale Singer Without a Song, jossa Neilin piano soi kapakkasoundeilla Billy Talbotin laulaessa kertosäkeen stemmoja. Biisin sanoitus kertoo biisinteon vaikeudesta. Young kertoo elämäkertateoksessaan Muistelmat (Like-kustannus, 2012) olleensa raitistumisensa jälkeen todella huolissaan siitä, ettei uusia lauluja tahtonut syntyä selvin päin. Kiertueella esitetyt uudet kappaleet asettavat odotuksia tulevaisuuteen, uskoakseni Neilin ura jatkuu ja uutta materiaalia vielä tulee. Ehkä tämä ei olekaan vielä viimeinen kiertue, vaikka Frank Sampedro onkin jo sitä uumoillut.
Crazy Horse -soundiin palattiin kappaleella Ramada Inn (Psychedelic Pill, 2012), joka oli illan koskettavimpia slovareita ja kestoltaan hyvinkin parikymmentä minuuttia. Kirkan aikoinaan coveroimana nimen Kanelipuun alla saanut Cinnamon Girl (Everybody Knows This Is Nowhere, 1969) oli jo tuttuakin tutumpaa Neil Young –standardia.
Illan kohokohtiin kuului myös hulvattomasti tulkittu, miltei posketon ja ihan uuden kompin löytänyt versio kappaleesta F*!#in' Up (Ragged Glory, 1990). Siinä bändi tavoistaan poiketen innostui yleisölle keskisormeaankin vilauttelevan ”Poncho” Sampedron johdolla huudattamaan yleisöä rytmikkäästi ”Just a fuck up!”. Hauska mehustelu sai tunnelman oudonkin hilpeäksi - ei olisi etukäteen uskonut ihan tällaista tapahtuvan näiden herrojen keikalla. Vanhinta Neil Youngin tuotantoa edustava Buffalo Springfield -kappale Mr Soul (Buffalo Springfield Again, 1967) soitettiin taas ujeltavien kitaroiden hallitsemana. Kappaleen alussa Neil tai Poncho soitti väärän äänen ja koko kappaleen ajan bändi soitti tahallaan tuon väärän äänen makeasti nauraen joka kerta sen tullessa kohdalle. Bändillä näytti muutenkin olevan hauskaa keskenään ja yleensä vakavana naama peruslukemilla esiintyvällä Youngillakin nähtiin leveitä hymyjä pitkin iltaa.
Koska Fuckin’ Up venyi niin pitkäksi, jätettiin muilla kiertueen keikoilla tässä kohtaa kuultu, aiemmin harvoin esitetty Surfer Joe and Moe the Sleaze (Re-Ac-tor, 1981) kokonaan väliin ja siirryttiin varsinaisen setin päättävään tanakkana versiona soitettuun Rust never sleeps- albumin (1979) päätösraitaan Hey Hey, My My (into the Black). Biisin säe ”rock'n' roll will never die” kuulosti ihan uskottavalta. Ruoste ei ehkä koskaan nuku, mutta se näkyy näissä konkareissa vain ulkomuodossa.
 |
| Kosketinsoitin katossa |
Olen aiemmin nähnyt Neil Youngin kaksi kertaa keikalla: 2001 Hartwall Areenalla Crazy Horsen kanssa ja 2008 samassa paikassa Electric Bandin kanssa. Vuoden 2001 keikka oli tämän iltaista leppoisampi sisältäen enemmän rauhallista jamittelua (mm. Don't Cry No Tears, Down By The River, Roll Another Number) ja Neilin akustisia soolokappaleita. Toinen keikka taas oli monipuolisempi isomman bändin ja useampien akustisten bändiosuuksien ansiosta. Tämän illan keikka oli tasapainoinen sekoitus kompaktisti vedettyjä klassikoita ja bändin tyyliksi muodostunutta pitkää ja harrasta kitaran kurittamista. Kyllähän tämä Kaisaniemen keikka oli ehdottomasti näkemistäni Neil Young keikkoista kaikkein ”päräyttävin” kokemus, vaikka olisihan se Like a Hurricane ollut ekstaattinen lopetus tälle keikalle ...
Seitsemän tunnin (!) yhtämittainen seisominen sorakentällä otti kieltämättä voimille. Jalat olivatkin lyijynraskaat ja turvoksissa lähtiessämme raahautumaan kaupungille. Mieli oli kuitenkin keveä ja virkistynyt illan musiikkiannista. Kaikessa tuossa ujelluksessa, rytinässä ja paukkeessa kun oli jotakin hypnoottista ja puhdistavaa. Kesäiset olosuhteet ja leppoisa alku The Latebirds All Starsin vierailevien solistien sekä J. Karjalaisen seurassa viritti mukavasti Crazy Horsen hulvattomaan rymistelyyn ja mahtavaan elämykseen. Hetken verryteltyämme jaksoimme vielä hyvissä fiiliksissä pienelle terassikierrokselle Helsingin kesäyöhön.
Setlist:
Love and Only Love
Powderfinger
Psychedelic Pill
Walk Like a Giant
Hole in the Sky
Human Highway
Heart of Gold
Blowin' in the Wind
Singer Without a Song
Ramada Inn
Cinnamon Girl
F*!#in' Up
Mr Soul
Hey Hey, My My (into the Black)
Encore:
Sedan Delivery
Neil Young - vocals, electric guitar, acoustic guitar, piano, harmonica
Frank Sampedro - electric guitar, acoustic guitar, vocals
Billy Talbot - bass, vocals
Ralph Molina - drums, vocals
Kuvat: ©Kari Jaakonaho
Linkkejä:
