Jukka Gustavson @ Street Level, Jyväskylän kesä, Yliopiston juhlasali 10.7.2022

Jukka Gustavsonin Street Level yhtye on  perustettiin v. 2017 muutamaa yhteistä esiintymistä varten. Siitä kuitenkin alkoi pitempi aikainen yhteistyö luonnollisena jatkeena. Nimeksi valittiin rumpali Thomas Törnroosin ehdottamana ”Street Level” koska ensimmäinen konsertti oli katutasossa Porvoon Kahvila Rongossa. Jukka Gustavsonhan tunnetaan erityisesti suomiprogen pioneeriyhtye Wigwamista, jonka ensimmäisen kokoonpanon urkurina hän tuli tunnetuksi. Gustavson toi aikoinaan Hammond B3 sähköurkua Suomeen ja sen luihin ja ytimiin käyvät soundit ovat jääneet lujasti muistiini, joten niitä jäi kyllä kaipaamaan nytkin. Jukka Gustavson onkin keskeinen henkilö suomalaisen progressiivisen rockin (Wigwam), fuusiojazzin (Organ Fusion Band) ja bluesin (SF-Blues, Ilkka Rantamäki & Bluesbrokers) saralla. Toki hän on tehnyt paljon muutakin, mm. soolotuotantoa aina tanssiteatterimusiikista filosofisiin elämänpohdintoihin. Itse olenkin viimeksi nähnyt ja kuullut Gustavsonin urkujen takana ja laulamassa SF-Blues-yhtyeen kanssa Konnevedellä Häyrylänranta Bluesissa 2009. Silloisessa kokoonpanossa oli mukana muitakin suomirockin legendoja mm. Jukka Tolonen ja Eero Raittinen.

Jukka Gustavson & Street Levelin musiikkityylin perustana ovat progressiivinen rock, fuusiojazz ja funk, mutta myös 70-luvun popmusiikki. Musiikissa on myös runsaasti tilaa luovalle improvisoinnille. Yhtyeen muodostavat laulaja-kosketinsoittaja Jukka Gustavson, basisti Jan-Olof Strandberg sekä rumpali Thomas Törnroos. Yhtyeen ensimmäinen levy Natural High julkaistiin vuonna 2021. Enimmäkseen instrumentaaleja sisältävällä levyllä Gustavson soittaa urkuja, mutta tällä kertaa urut oli korvattu sähköpianolla ja syntikalla.

Täsmälleen klo 18.00 yhtye marssi lavalle ja Gustavson ilmoitti, että olemme täsmällisiä, koska soittoaikamme on rajallinen, sillä seuraavan esiintyjän (Linda Fredriksson & Juniper) on päästävä roudaamaan  kalustonsa lavalle. "Tällä kertaa ei siis tule akateemista varttia". Konsertin kestoksi olikin jo ennakkotiedoissa ilmoitettu 75 minuuttia.

Ensimmäisen kappaleen Gustavson spiikkasi kertomalla, että tämä kappale on vuodelta 1972 ja voitte miettiä, minkä yhtyeen tuotantoa se on. Kappale oli Stone flower, jonka alkuperäinen instrumentaaliversio on Antônio Carlos Jobimin samannimiseltä levyltä vuodelta 1970 ja sen on versioinut myös Santana levyllään Caravanserai vuodelta 1972. Kappale olikin heti melkoista rytmi-iloittelua basistinkin lyödessä tahtia basson kieliä taputtamalla. Strandberg kuulemma omaksui aikanaan ensimmäisten suomalaisten joukossa bassokitaran slap-soittotyylin ja antoi siitä nytkin maukkaita "peukkubasso" makupaloja. Strandberg tunnetaan myös pystybasson taitajana, mutta tällä kertaa ei "iso viulu" ollut mukana.

Myös Törnrosin rumputyöskentely oli koko illan erittäin monipuolista ja mielenkiintoista. Hän olikin sijoittuneena pienehköine rumpusetteineen aivan etualalle, joten hänen työskentelyään oli helppo seurata. Pitkässä, Gustavsonin pianosta löytyneiden rumpusoundien aloittamassa soolossa pienen rumpusetin kaikki osat mikrofonijalustoja myöten käytettiin hyväksi. Välillä rumpuja raavittiin kynsillä ja kyynärpäällä rumpukalvoja painamalla muutettiin sävelkorkeutta. Myös Gustavsonin piano- ja kosketinsoitintyöskentely oli nautittavaa kuunneltavaa ja laulukin sujui yllättävän hyvin.

Kaiken kaikkiaan ilta sisälsi erittäin nautittavaa ja monipuolista musiikkia! Bändin ja sen jäsenten omien kappaleiden (mm. Natural High-albumin  Downtown Jungle ja First Love sekä Jan-Olof Strandbergin loistavan sävellyksen The Searcher) lisäksi kuultiin muutamia, yllättäviäkin, covereita. Avauskappaleen lisäksi kuultiin varsin funkyna versiona Zombiesin She's not there, jonka myös Santana on levyttänyt v. 1977.  Billy Joel -bravuuri Honesty on meikäläisen makuun hieman liian imelä, mutta ihan kelpo versio siitäkin kuultiin. Sen sijaan hieno versio Procol Harumin Homburg -klassikosta toi todella nostalgisia fiiliksiä. Siinä tosin kaipasin niitä Hammond urkuja, mutta sen sijaan Gustavson loihti pianostaan maukkaita ja vauhdikkaita oikean käden lurituksia. Vähän odottelin, että bändi olisi versioinut jonkin Wigwaminkin kappaleen, mutta jouduin siltä osin pettymään.

Konsertti loppui yhtä täsmällisesti kuin alkoikin, tasan tunnin ja vartin kuluttua. Gustavson valittelikin, ettei nyt ehditä soittamaan enempää. Ilta oli mainio esimerkki Jyväskylän Kesän monipuolisesta tarjonnasta. Tämän yhtyeen keikka olisi ehkä paremmin sopinut vaikka pienelle, esimerkiksi Jyväskylän Jazzbaarin tapaiselle jazzklubille. Yliopiston juhlasali oli kuitenkin onneksi lähes täynnä, joten tunnelma oli sielläkin kohdallaan. Viihdyimmekin yliopiston juhlasalin tuttuakin tutummassa, mutta hieman steriilissä ympäristössä mainiosti. Musiikkia olisi kyllä mielellään kuunnellut pitempäänkin, mutta tällä kertaa näin. Konsertin jälkeen lähdimme vaimon kanssa pienelle terassikierrokselle. Myös Jyväskylän sataman laivaravintolat tuli tänäkin kesänä ainakin kerran koluttua. 

Bändin kokoonpano:

Jukka Gustavson; laulu & kosketinsoittimet

Jan-Olof Strandberg; basso

Thomas Törnroos; rummut

Jeff Beck (Feat. Johnny Depp) @ Tampere talo 20.6.2022

 

Harvemmin sattuu samalle viikolle kaksi maailman huippukitaristia samaan kaupunkiin. Eric Clapton esiintyi 17.6. Tampereen upouudella Nokia Areenalla ja Jeff Beck paria päivää myöhemmin Tampere talossa. Itse valitsin kuitenkin Jeff Beckin keikan, koska olen Claptonin nähnyt jo kolme kertaa. Näillä herroilla onkin samat juuret v. 1963 perustetussa legendaarisessa The Yardbirds -yhtyeessä, joka on tuottanut maailmalle joukon riuskoja kitaristeja, edellisten lisäksi mm Jimmy Pagen. Mutta niin samasta bluespohjasta kuin saman ikäiset Jeff Beck ja Eric Clapton ovatkin nousseet, he ovat kuitenkin menneet siitä aivan eri suuntiin. Clapton lähinnä eri tavoin painottuvaan juurimusiikkiin, kun taas Beck on suuntautunut enemmän instrumentaaliseen progressiiviseen rockiin ja fuusiojazziin. Beck ei lainkaan laula, vaan soittaa melodiat kitaralla. Hän on kehittänyt oman suvereenin tyylinsä ja voimakkaasti efektoidun soundinsa. Hän olikin ensimmäisiä särökitaraa ja erilaisia efektejä soittoonsa tuoneita kitaristeja ja myös metallimusiikin pioneereja. Toiset muusikot ja kriitikot ovat arvostaneet Beckiä, mutta kaupallinen menestys on jäänyt vähemmälle, mihin ehkä osittain vaikuttaa tuo laulamattomuus.  Soitto on aina helpon näköistä ja volyymisäädin sekä vibrakampi ovat ahkerassa käytössä värittämässä soittoa. Huomattava piirre soittotyylissä on myös se, ettei Beck juuri käytä plektraa soittaessaan, vaan näppäilee kieliä sormillaan ja etenkin peukalollaan. 

Johnny Depp on esiintynyt kevään aikana Jeff Beckin kanssa Britannian kiertueella ja vasta Helsingin Kaisaniemen ja Tampere talon konserttien lipun myynnin alettua tuli tieto, että Depp liittyy mukaan myös Manner-Euroopan kiertueelle. Lippujen myynti molempiin Suomen konsertteihin vauhdittui Deppin osallistumisen tultua tietoon. Itse ostin lippuni jo hyvissä ajoin ennen kuin oli tietoa Deppin tulosta, enkä tätä tähteä olisi lainkaan kaivannut kokoonpanoon. 

Konsertti alkoi reilut puoli tuntia myöhässä, kun Jeff Beck ja bändi Rhonda Smith (basso), Anika Nilles (rummut), Robert Stevenson (koskettimet)) saapui lavalle. Ilman kummempia seremonioita Beck aloitti omalla, hurjalla fuusiojazzin ja protometallin yhdistelmällä Star Cycle (There and Back 1980), jossa basisti Rhonda Smithkin pääsi funkysti sooloilemaan. Sama ilotulitus jatkui pelkistetyn mystiselle riffille perustuvalla pahaenteisen synkkäsävyisellä, alun perin John McLaughlinin Mahavishnu Orchestran kappaleella You Know You Know vuonna 1971 ilmestyneeltä The Inner Mounting Flame -albumilta. 

Billy Cobhamin ensimmäiseltä sooloalbumilta (Spectrum, 1973) peräisin oleva Stratus oli jo reippaampaa funk-meininkiä ja siinä kuultiin Rhonda Smithin hieno bassosoolo. Beck on kokoonpanoissaan käyttänyt usein naispuolisia basisteja, mm. nuori Tal Winkenfield oli pitkään mukana. Myös rumpali Anika Niles loisti tukevalla otteellaan. Stratuksesta siirryttiin hieman tyynemmille vesille balladinomaisella Nadialla, joka on hyvinkin itämaisvaikutteinen ujeltavaa kitaraa sisältävä alun perin Nitin Sawhneyn v. 1999 albumilleen "Beyond Skin" levyttämä kappale.

Kosketinsoittaja Robert Stevenson jäi melkoisen huomaamattomaksi taka-alalle lähinnä varovaisena värittelijänä, mutta Midnight Walkerissa kuultiin hänen kaunista ja tunnelmallista kosketinsoitin maalailuaan. Kyseessä oli irlantilainen säkkipilliartistin Davy Spillanen  "Pipedreams" (1991) levylle soittama biisi. 

Jeff Beck's Guitar Shop With Terry Bozzio & Tony Hymas -kokoonpanon 1989 levyttämä Big Block, kuten myös Beckin 7. albumilla Who Else! (1999) kuultava Brush With the Blues osoittavat Beckinkin juurien olevan syvällä bluesissa. Varsinkin jälkimmäinen on ehtaa, tunnelmallista, tosin Beckin persoonallisella tyylillä ja soundilla esitettyä bluestunnelmointia.

Myös kaunista melodiaa sisältävä Cause we've ended as Lovers on artistin omaa levytystuotantoa albumilta Blow By Blow (1975). Kitaristi Roy Buchananille omistetun kappaleen sävelsi pitkäaikainen ystävä Stevie Wonder anteeksipyynnöksi Jeffille siitä, että hän julkaisi "Superstition"-kappaleen ensimmäisenä. Superstitionia on Beck sittemmin versioinut keikoillaan.

Joissakin lehtijutuissa Kaisaniemen konsertin aikana ihmeteltiin "Missä viipyy Johnny Depp?". Jos olisi vähänkään tutustuttu aiempien keikkojen setlistoihin, olisi toimittajallekin selvinnyt, että Depp on vain vieraileva solisti, eikä suinkaan ole lavalla koko keikan ajan ja illan päätähti on Jeff Beck. Depp tuli lavalle Beckin lyhyesti "And now..." kuuluttamana, toisin kuin kuulemma Helsingissä, sen ihmeempiä yleisöreaktioita aiheuttamatta. Muutama kiljahdus kuului ilmeisesti lopulta melko harvalukuisesta Depp-fanijoukosta. Sen lisäksi, että Depp on kiertänyt ainakin Britannian keikoilla Beckin kanssa ovat herrat tehneet yhteisen levynkin nimeltään pelkistetysti "18". Jatkossa seurasi tuon albumin sisältämiä kappaleita. Myös jo edellä soitettu Midnight Walker sisältyy kyseiseen julkaisuun.

Johnny Deppin osuus alkoi kappaleella This Is a Song for Miss Hedy Lamarr. Alkujaan saksalainen Hedy Lamarr (oik. Hedwig Eva Maria Kiesler) oli Hollywood tähti 1930-luvulla. Hän myös teki keksinnön, taajuuksia vaihtavan radioteknologian johon perustuu mm. nykyinen Wi-fi. Nyt on kyllä pakko todeta, että ainakin minulla tunnelma lässähti tässä vaiheessa huomattavasti painotuksen siirtyessä pois fuusiosta kohti laulettua rockia. Deppin laulu oli minusta omituisen vaisua ja ähkivää ja kappaleet tylsiä, varsinkin Everly Brothers -ikivihreä Let It Be Me sekä käsittämättömän huono, lähes tunnistamaton versio Marvin Gayen tunnetuimmasta hitistä What's Going On (1971), jossa Deppin laulukaan ei kunnolla kuulunut, mikä ei ollut pelkästään miksaajan vika. Eikä miehen kitaran soittokaan oikein millään lailla vakuuttanut. Sen sijaan kohtalaisen hyvin toimi John Lennonin Isolation (Lennonin The Beatlesin hajoamisen jälkeen ensimmäiseltä sooloalbumilta Plastic Ono Band,1970).

Link Wrayn jylhä klassikko Rumble jytisi taas mukavasti tehden kunniaa rockmusiikille, hyvin uskollisena alkuperäiselle Deppin kompatessa kitarallaan ilman laulua. Se on Wrayn tunnetuin, vuonna 1958 julkaistu instrumentaali Link Wray & His Ray Menin kanssa, jota myös suomalainen yhtye 22-Pistepirkko on ahkerasti soittanut keikoillaan ja jopa levyttänyt The Others -nimellä. Kappale on myös inspiroinut useita kuuluisia rock-muusikkoja, kuten Iggy Popia ja Led Zeppelinin Jimmy Pagea. 

Monien kitaristien versioima, Jimi Hendrixin toiselle studioalbumilleen Axis: Bold as Love (1967) levyttämä Little Wing jäi oudon vaisuksi ja lopetettiin jostain kumman syystä kesken, mikä oli minulle paha pettymys.

Alun perin Killing Joke -yhtyeen raju The Death and Resurrection Show -rymistely oli Deppin osuuden kohokohta. Varsinaisen setin loppuun kuultiin vielä Syreeta -coveri Cause We've Ended as Lovers Beckin omalta Blow By Blow (1975) albumilta.

Encorena kuultiin pieni pätkä alun perin klassisesta kappaleesta Corpus Christi Carol (Emotion & Commotion, 2010), joka vaihtui pian The Beatlesin A Day In The Lifeen. Biisi on kuulunut Beckin vakiosettiin jo vuosia ja olen kuullut ja nähnyt siitä useita tallenteita YouTubesta. Tästä tuli mielenkiintoinen vertailukohta muutama vuosi sitten Neil Young & His Electric Bandin Hartwall Areenalla 7.8.2008 encorena vetämään erittäin rajuun rymistelyyn. Beckin näkemys biisistä on huomattavasti rauhallisempi, vaikka siinäkin omat paisuttelunsa on.

Kaiken kaikkiaan ilta maistui hiukan rutiinikeikalta, ehkä Jeff Beckin rautaisesta soittorutiinistakin johtuen. Tuntemukseeni oli ehkä vaikutusta silläkin, että olin nähnyt lähes kaikki illan esitykset etukäteen YouTube -klippeinä aikaisemmilta keikoilta. Lyhyeksikin keikka jäi, vain noin 1,5 tuntia. Deppin osuuden olisin kyllä jättänyt kokonaan pois ja halunnut tilalle lisää konsertin alkupuoliskon loistavaa kitarointia illan päätähdeltä. Jeff Beck on ennenkin käyttänyt keikoillaan vierailevia solisteja ja myös instrumentalisteja, mm. sellistiä. Nytkin olisin kyllä Deppin sijasta kuullut mieluummin vaikka sellon soittoa. Tällaisena elämys jäi vähän vaisuksi ja lieväksi pettymykseksi.

Edit this setlist | More Jeff Beck setlists

Personnel

Jeff Beck (gr)
Rhonda Smith (bs)
Anika Nilles (dr)
Robert Stevenson (keyb)
Johnny Depp (voc, gr)