Elton John Follow the Yellow Brick Road Tour @ Hartwall Arena, Helsinki 10.11.2014

Elton John esiintyi Suomessa viimeksi viisi vuotta sitten osana The Red Piano -kiertuettaan, joka oli melko suoraviivainen greatest hits -kiertue. Samaaa showta hän oli vetänyt kolme vuotta Las Vegasin The Colosseumissa. Silloin Eltonilla oli mukaanaan  Ceasar's Palacen Colosseum salin estradille suunniteltu hillitön määrä valo-, video-, ynnä muuta rekvisiittaa. Tämän kertainen Follow the Yellow Brick Road -kiertue juhlistaa viime vuonna 40-vuotta täyttänyttä  Goodbye Yellow Brick Road (1973) albumia. Se oli tuossa vaiheessa Elton Johnin seitsemäs albumi ja sitä on myyty maailmanlaajuisesti vähintään 31 miljoonaa kappaletta ja se on hänen myydyin albuminsa. Levyä pidetään yleisesti myös miehen parhaana. Itse olen kyllä pitänyt nyt juhlitun levyn ohella Elton Johnin parhaana levytyksenä hänen kantrirock-tyylistä kolmatta albumiaan Tumbletweed Connection (1970). Siltähän löytyy mm. suomeksi Maalaismaisemaksi käännetty Country Comfort -balladi.

Olimme tulleet areenalle Helsingin keskustasta ratikalla ja olimme melko aikaisin paikalla. Konsertin alku vielä myöhästyi ja syyksi ilmoitettiin kiertuehenkilökunnan vaikeudet päästä Pietarista lennolle Helsinkiin. Lämmittelybändi ehti soittaa vain muutaman biisin verran kasarivaikutteista syntikkapoppia. Eipä tuosta  Bright Light Bright Light -bändistä jäänyt oikein minkäänlaista mielikuvaa.

Tasan kello yhdeksän Elton John viimein aloittaa. Sisääntulo ei ole mahtipontisen juhlallinen. Hän ja bändin jäsenet vain marssivat lavalle ja asettuvat kukin paikalleen. Konsertti alkoi jylhästi kirkonkellojen kumahteluilla ja kirkkourkujen jylinällä. Urku- ja pianomaalailua kestikin varsin pitkään ja välillä tuli mieleen Procol Harumin sinfoninen rock. Kyseessä oli  Goodbye Yellow Brick Road -albumin yli 11 minuuttinen avauskappale Funeral for a Friend/Love Lies Bleeding / Medley. Taisi mennä ainakin viisi minuuttia ilman pihaustakaan maestron laulua, joka alkoikin mahtipontisesti ja voimakkaana. Miehen ääni siis tuntui olevan kunnossa. 

Taustascreeni ei tahtonut pysyä Eltonin
sormien vauhdissa

Pääpaino koko konsertissa oli luonnollisesti viime vuonna 40 vuotta täyttäneen Goodbye Yellow Brick Road -levyn kappaleissa ja pisimmillään konserteissa on kuultu 28 kappaletta, joka on melkein tuplasti enemmän kuin 15 kappaleen Red Piano -kiertueella. Muutenkin painopiste oli tutuissa ja vieläkin tutummissa kappaleissa. Bändi soitti hienosti ja irtonaisesti ja soundit olivat kohdillaan. Bändistä välittyy tunne, että he vetävät näitä kappaleita ties kuinka monetta kertaa, mutta kyllästyminen ei  ainakaan soitossa kuulu.

Lavakattaus oli nyt paljon vaatimattomampi kuin edellisellä kiertueella. Vain valtavan suuri taustascreeni, jolle näytettiin karaokevideon tyylisiä kuvia ja välillä Eltonin viliseviä sormia pianon koskettimilla sekä maestron nuoruuden kuvia. Tällä kertaa ei nähty mitään ylimääräistä rekvisiittaa, kuten valtavia puhallettavia fallossymboleina toimivia banaaneja ja jäätelötuutteja puhumattakaan "maitoa" ruiskivista valtavista rinnoista lavan yllä.

Ehkä 25 biisiä ja ja kaksi ja puoli tuntia Elton Johnia oli sittenkin vähän liikaa. Esitysten mahtipontisuus alkoi puuduttaa varsinkin, kun levyversioina hyvinkin herkät ja sielukkaat kappaleet esitettiin turboahdettuina voimaballadeina ja suurella paatoksella. Elton selvästi mahtailee pianovirtuositeetillaan ja lauluäänellään. Kieltämättä vahvahan hänen äänensä edelleen on ja hänestä huokuu jopa poikamaista elämäniloa. Osalle yleisöstä olisi riittänyt vähempikin, siksi nopeasti permanto alkoi jo tyhjentyä setin loppupuolella. Vieressämme istunut vanhempi pariskunta poistui jo muutaman ensimmäisen kappaleen jälkeen - mitä lie olivat tulleet kuuntelemaan? Toki konsertilla oli huippuhetkensäkin, joka monille näytti olevan encorena kuultu iänikuinen Crocodile Rock. Minulle huippuhetkiä olivat ehkä pitkän ja räiskyvän pianointron aloittama Rocket Man sekä kiertueen nimikkobiisi Goodbye Yellow Brick Road.

Tämän kertainen Elton John -kokemus ei siis ollut yhtä hieno ja viihdyttävä kuin edellisellä kerralla. Suurin syy oli kyllä konsertin viivästynyt alku ja liiallinen kesto. Osansa tähän oli kyllä myös istumapaikoillamme areenan takaosassa, jonne esiintyjät jäivät melko etäisiksi. Kaiken kukkuraksi ilta venähti vielä niin pitkälle, että myöhästyimme viimeisestäkin bussista ja ratikasta ja jouduimme tihkusateessa kävelemään majapaikkaamme Helsingin keskustaan.

Setlist:

Funeral for a Friend/Love Lies Bleeding

Bennie and the Jets
Candle in the Wind
All the Girls Love Alice
Levon
Tiny Dancer
Believe
Daniel
Philadelphia Freedom (Elton John Band song)
Goodbye Yellow Brick Road
Rocket Man (I Think It's Going to Be a Long, Long Time)
Hey Ahab
I Guess That's Why They Call It the Blues
The One
Your Song
Burn Down the Mission
Sad Songs (Say So Much)
Sorry Seems to Be the Hardest Word
Don't Let the Sun Go Down on Me
The Bitch Is Back
I'm Still Standing
Your Sister Can't Twist (But She Can Rock 'n Roll)
Saturday Night's Alright for Fighting

Encore:

Sacrifice
Crocodile Rock


THE ELTON JOHN BAND:
Davey Johnstone — Musical Director, Guitars, Mandolin, Banjo, Vocals
Matt Bissonette — Bass Guitar, Vocals
Kim Bullard — Keyboards
John Mahon — Percussion, Drums, Vocals
Nigel Olsson — Drums, Vocals

Marianne Faithfull 9.11.2014 Musiikkitalo, Helsinki

Marianne Faithfullin (s. 1946) yhteydessä mainitaan aina seurustelu Mick Jaggerin kanssa 1960-luvun loppuun saakka. Hänen uransa alkoi vuonna 1964, kun hänen versionsa Mick Jaggerin ja Keith Richardsin laulusta As Tears Go By julkaistiin singlenä ja muodostui Faithfullin suurimmaksi hitiksi. Kappale nousi Ison-Britannian singlelistan kärkikymmenikköön ja teki Faithfullista yhden 60-luvun seuratuimmista nimistä sekä muusikkona, näyttelijänä että kuuluisuuksista koostuvan ystäväpiirinsä ansiosta. Myös toinen 1960-luvun hitti Sister Morphine (1969) oli Rollari-tuotantoa.

Suhteen päätyttyä Jaggerin kanssa hän vetäytyi julkisuudesta alati pahenevan huumeriippuvuutensa takia ja huumehuuruinen elämä vei hänet lopulta asunnottomaksi hylkiöksi Lontoon Sohoon. Satunnaisten 1970-luvun esiintymisten ja levytysten jälkeen paluu tapahtui vuoden 1979 albumilla Broken English, joka sai arvostusta kriitikoilta, mutta kaupallisesti suosio jäi vaatimattomaksi. Sama kaksijakoinen linja jatkui läpi 1980-luvun, jolloin julkaistuista albumeista Strange Weatheria (1987) on pidetty merkittävämpänä.

Uusin levy Give My Love to London (2014) on miellyttävä yllätys. Vanha rouva  on levyllä yllättävän vetreässä kunnossa. Tämä konstailematon pop-laulelmalevy ottaa kaiken irti Marianne Faithfullin karhean kuluneesta äänestä. Levy pullistelee nimekkäitä artisteja ja Faithfullin synkähköt sanoitukset sekä Roger Watersin, Nick Caven, Steve Earlen ja monien muiden sävellykset sopivat hyvin Faitfullin nykyiseen ääneen ja ilmaisuun. Kokonaisuus muistuttaa hiukan Bob Dylanin viimeisimpiä levytyksiä. Erityisen vaikuttava esitys levyllä on lohduttomuudessaan kieriskelevä, apokalyptinen Late Victorian Holocaust.

Kieltämättä oli pienoinen järkytys nähdä Musiikkitalon lavalle vaivalloisesti kepin kanssa avustajan saattamana köpöttelevä mummelin oloinen Marianne Faithfull. Positiivisesti yllättäneellä uutukaisellaan ja Youtubesta aivan viime vuosinakin kuvatuissa videoklipeissä kun esiintyi varsin verevän näköinen vasta 67 vuotias nainen. Hieman jopa jännitti, että mitähän tästä tulee. Lavalle oli asetettu tuoli, jolla laulaja istui noin joka toisen kappaleen sekä pöytä, nuottiteline ja silmälasit. Avustaja toi välillä laulajalle kupillisen teetä.

Konsertti alkoi Faithfull yhdessä ”yhdysvaltojen viimeisen sosialistin”, Steve Earlen kanssa kirjoittamalla uuden albumin avauskappaleella. Give My Love to London on ylistys Lontoon kaupungille. Kitaristi Rob McVeyn soittama dobro (resonaattorikitara) helkkyi sointiin mukavaa väriä ja bändin nuorekas ilme loi melkoisen kontrastin solistin olemukselle.  Heti alkuun kuultiin yksi illan komeimmista kappaleista. Faithfullin nykyinen elämän tragedioiden karheuttama ja hauras ääni soveltuu tällaiseen mollivoittoiseen, melko yksitoikkoiseen marssirytmiseen kappaleeseen paremmin kuin hyvin. Äänessä  soi mennyt, risainen elämä raastavasti, tunteita ja muistoja tulvillaan.

Syyksi tuskaiseen oloonsa Faithfull kertoo lonkkaansa tehdyn tekonivelleikkauksen. Leikkaus jouduttiin tekemään toukokuisella lomamatkalla Rhodoksella tapahtuneen kaatumisen seurauksena. Lisäksi Faithfull kertoi, ettei voi syödä särkylääkkeitä. Vanha narkomaani tietää mistä puhuu: ”Painkillers will kill me.” Välillä hän ähkäisee kivusta ja "Fuck!" tärähtää pari kertaa antaumuksella. Faithfullin muuten kerrotaan olevan ensimmäinen näyttelijä, joka on käyttänyt kyseistä sanaa elokuvassa. Tuskaisesta olostaan huolimatta hän kuitenkin juttelee varsin leppoisasti, tosin melko itseironisia välispiikkejä yleisölle. Välillä hän veteli henkosia sähkötupakastaan ja aina niiden jälkeen laulu soi ehkä hieman kirkkaampana.

Huolimatta siitä, että kyseessä oli Faithfullin 50-vuotistaiteilijajuhlakiertue, oli konsertin pääpaino uusissa kappaleissa. Faithfull totesikin heti alkuun ettei meneillään oleva kiertue ole mikään greatest hits -tyyppinen muistelo. Hyvä näin, sillä niin vakuuttavia ja vaikuttavia uudet kappaleet ovat. Vanhempaa tuotantoa edustivat alussa mainitulta paluulevyltä lohkaistut Broken English,  Witches' Song sekä yksi illan vaikuttavimmista esityksistä (Shel Silverstein cover) The Ballad of Lucy Jordan. Tässä seurassa Faithfullin illan "60-luvun nurkkauksessa" esitetty suurin hitti As Tears Go By oli vain kepeä välipala ja sen laulaja veti puolihuolimattomasti, jopa välinpitämättömän oloisesti istuallaan. Esityksestä ei ollut alkuperäisen levytyksen viattoman tyttömäisestä heleydestä mitään jäljellä. Samoin yksi uusimman levyn lainakappaleista, Everly Brothersin The Price of Love oli kevyt "rokettiroll"-vetäisy, mutta varmaan bändille hauska soittaa. Kuluvalla kiertueella on esitetty myös Broken English -levylle lainattua John Lennonin julistusta Workin Class Hero, mutta tällä kertaa sitä ei kuultu.

Faithfullin bändi oli ammattitaitoinen ja nuorekkaan energinen. Varsinkin kitaristi Rob McVey esitti persoonallisia ja loistavia sooloja voimakkaasti efektoidulla sähkökitaralla - kaikua ja säröä riitti. Akustinenkin kitara helkkyi hienosti hänen käsissään. Myös uusimmalla levyllä (rumpali Rob Ellisin lisäksi) soittanut kosketinsoittaja Ed Harcourt soitti hienoja sooloja. Valitettavasti Musiikkitalon klassiselle musiikille sovitettu akustiikka ei vaan oikein sovi sähköiselle rockmusiikille. Ainakin meidän paikoillemme alapermannolla piano ja ajoittain laulukin peittyivät rumpujen jyskeeseen ja kitaran ulvontaan. Saman ilmiön olen havainnut myös Lahden Sibeliustalolla. 

Ennen vimmaisesti vedettyä Mother Wolfia Faitfull nousi kipua uhmaten seisomaan ja esitti pitkän Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta lainatun johdannon. Illan ehdottomasti vaikuttavin osuus oli loppupuolen "narkkarinurkkaus" eli yhteen putkeen soitetut alun perin Rolling Stonesin huumevieroituksesta kertova Sister Morphine sekä Nick Caven kanssa uusimmalle levylle syntynyt Late Victorian Holocaust. Kun näiden perään vielä kuultiin ex Pink Floyd -miehen,  Roger Watersin säveltämä, jykevä Sparrows Will Sing, tuntui siltä, että pelkästään näiden kappaleiden takia kannatti paikalle vaivautua. 

Loppuun kuultiin huikea tulkinta Faithfullin yhdessä Twin Peaks -musiikistaan parhaiten tunnetun Angelo Badalamentin kanssa tekemästä Who Will Take Your Dreams Away, joka on alun perin sävelletty vuoden 1995 ranskalaiseen elokuvaklassikkoon The City of Lost Children. Kappale esitettiin pelkän Ed Harcourtin sähköpianon säestyksellä. Kappaleen loppuun Marianne Faithfull kuiskaa päätössanansa: ”Life goes on until the end”,  elämä jatkuu - loppuun saakka. Bändi ja Faithfull halailivat vielä toisiaan helpottuneen oloisina ja kumartelivat seisaallaan taputtavalle yleisölle joka suuntaan. Vaikka yleisö jaksoi hetken uskoa encoreen, sitä ei tullut, vaan bändi käveli pois lavalta ja Marianne Faithfull jäi vielä hetkeksi keppiinsä nojaten vilkuttelemaan yleisölle suosionosoituksista selvästi nauttien. Alun lievästä järkytyksestä ja jännityksestä huolimatta illasta kehkeytyikin varsin onnistunut ja vaikuttava, liikuttavakin elämys.

Setlist:

Give My Love To London
Falling Back
Broken English
Witches' Song
The Price of Love (The Everly Brothers cover)
Marathon Kiss
Love More Or Less
As Tears Go By
Come and Stay With Me
Mother Wolf
Sister Morphine
Late Victorian Holocaust
Sparrows Will Sing
The Ballad of Lucy Jordan (Shel Silverstein cover)
Who Will Take Your Dreams Away

Band:

Johnny Bridgewood (bs)
Rob McVey (gr)
Rob Ellis (dr)
Ed Harcourt (keyb)