Marianne Faithfullin (s. 1946) yhteydessä mainitaan aina seurustelu Mick Jaggerin kanssa 1960-luvun loppuun saakka. Hänen uransa alkoi vuonna 1964, kun hänen versionsa Mick Jaggerin ja Keith Richardsin laulusta As Tears Go By julkaistiin singlenä ja muodostui Faithfullin suurimmaksi hitiksi. Kappale nousi Ison-Britannian singlelistan kärkikymmenikköön ja teki Faithfullista yhden 60-luvun seuratuimmista nimistä sekä muusikkona, näyttelijänä että kuuluisuuksista koostuvan ystäväpiirinsä ansiosta. Myös toinen 1960-luvun hitti Sister Morphine (1969) oli Rollari-tuotantoa.
Suhteen päätyttyä Jaggerin kanssa hän vetäytyi julkisuudesta alati pahenevan huumeriippuvuutensa takia ja huumehuuruinen elämä vei hänet lopulta asunnottomaksi hylkiöksi Lontoon Sohoon. Satunnaisten 1970-luvun esiintymisten ja levytysten jälkeen paluu tapahtui vuoden 1979 albumilla Broken English, joka sai arvostusta kriitikoilta, mutta kaupallisesti suosio jäi vaatimattomaksi. Sama kaksijakoinen linja jatkui läpi 1980-luvun, jolloin julkaistuista albumeista Strange Weatheria (1987) on pidetty merkittävämpänä.
Uusin levy Give My Love to London (2014) on miellyttävä yllätys. Vanha rouva on levyllä yllättävän vetreässä kunnossa. Tämä konstailematon pop-laulelmalevy ottaa kaiken irti Marianne Faithfullin karhean kuluneesta äänestä. Levy pullistelee nimekkäitä artisteja ja Faithfullin synkähköt sanoitukset sekä Roger Watersin, Nick Caven, Steve Earlen ja monien muiden sävellykset sopivat hyvin Faitfullin nykyiseen ääneen ja ilmaisuun. Kokonaisuus muistuttaa hiukan Bob Dylanin viimeisimpiä levytyksiä. Erityisen vaikuttava esitys levyllä on lohduttomuudessaan kieriskelevä, apokalyptinen Late Victorian Holocaust.
Kieltämättä oli pienoinen järkytys nähdä Musiikkitalon lavalle vaivalloisesti kepin kanssa avustajan saattamana köpöttelevä mummelin oloinen Marianne Faithfull. Positiivisesti yllättäneellä uutukaisellaan ja Youtubesta aivan viime vuosinakin kuvatuissa videoklipeissä kun esiintyi varsin verevän näköinen vasta 67 vuotias nainen. Hieman jopa jännitti, että mitähän tästä tulee. Lavalle oli asetettu tuoli, jolla laulaja istui noin joka toisen kappaleen sekä pöytä, nuottiteline ja silmälasit. Avustaja toi välillä laulajalle kupillisen teetä.
Konsertti alkoi Faithfull yhdessä ”yhdysvaltojen viimeisen sosialistin”, Steve Earlen kanssa kirjoittamalla uuden albumin avauskappaleella. Give My Love to London on ylistys Lontoon kaupungille. Kitaristi Rob McVeyn soittama dobro (resonaattorikitara) helkkyi sointiin mukavaa väriä ja bändin nuorekas ilme loi melkoisen kontrastin solistin olemukselle. Heti alkuun kuultiin yksi illan komeimmista kappaleista. Faithfullin nykyinen elämän tragedioiden karheuttama ja hauras ääni soveltuu tällaiseen mollivoittoiseen, melko yksitoikkoiseen marssirytmiseen kappaleeseen paremmin kuin hyvin. Äänessä soi mennyt, risainen elämä raastavasti, tunteita ja muistoja tulvillaan.
Syyksi tuskaiseen oloonsa Faithfull kertoo lonkkaansa tehdyn tekonivelleikkauksen. Leikkaus jouduttiin tekemään toukokuisella lomamatkalla Rhodoksella tapahtuneen kaatumisen seurauksena. Lisäksi Faithfull kertoi, ettei voi syödä särkylääkkeitä. Vanha narkomaani tietää mistä puhuu: ”Painkillers will kill me.” Välillä hän ähkäisee kivusta ja "Fuck!" tärähtää pari kertaa antaumuksella. Faithfullin muuten kerrotaan olevan ensimmäinen näyttelijä, joka on käyttänyt kyseistä sanaa elokuvassa. Tuskaisesta olostaan huolimatta hän kuitenkin juttelee varsin leppoisasti, tosin melko itseironisia välispiikkejä yleisölle. Välillä hän veteli henkosia sähkötupakastaan ja aina niiden jälkeen laulu soi ehkä hieman kirkkaampana.
Huolimatta siitä, että kyseessä oli Faithfullin 50-vuotistaiteilijajuhlakiertue, oli konsertin pääpaino uusissa kappaleissa. Faithfull totesikin heti alkuun ettei meneillään oleva kiertue ole mikään greatest hits -tyyppinen muistelo. Hyvä näin, sillä niin vakuuttavia ja vaikuttavia uudet kappaleet ovat. Vanhempaa tuotantoa edustivat alussa mainitulta paluulevyltä lohkaistut Broken English, Witches' Song sekä yksi illan vaikuttavimmista esityksistä (Shel Silverstein cover) The Ballad of Lucy Jordan. Tässä seurassa Faithfullin illan "60-luvun nurkkauksessa" esitetty suurin hitti As Tears Go By oli vain kepeä välipala ja sen laulaja veti puolihuolimattomasti, jopa välinpitämättömän oloisesti istuallaan. Esityksestä ei ollut alkuperäisen levytyksen viattoman tyttömäisestä heleydestä mitään jäljellä. Samoin yksi uusimman levyn lainakappaleista, Everly Brothersin The Price of Love oli kevyt "rokettiroll"-vetäisy, mutta varmaan bändille hauska soittaa. Kuluvalla kiertueella on esitetty myös Broken English -levylle lainattua John Lennonin julistusta Workin Class Hero, mutta tällä kertaa sitä ei kuultu.
Faithfullin bändi oli ammattitaitoinen ja nuorekkaan energinen. Varsinkin kitaristi Rob McVey esitti persoonallisia ja loistavia sooloja voimakkaasti efektoidulla sähkökitaralla - kaikua ja säröä riitti. Akustinenkin kitara helkkyi hienosti hänen käsissään. Myös uusimmalla levyllä (rumpali Rob Ellisin lisäksi) soittanut kosketinsoittaja Ed Harcourt soitti hienoja sooloja. Valitettavasti Musiikkitalon klassiselle musiikille sovitettu akustiikka ei vaan oikein sovi sähköiselle rockmusiikille. Ainakin meidän paikoillemme alapermannolla piano ja ajoittain laulukin peittyivät rumpujen jyskeeseen ja kitaran ulvontaan. Saman ilmiön olen havainnut myös Lahden Sibeliustalolla.
Ennen vimmaisesti vedettyä Mother Wolfia Faitfull nousi kipua uhmaten seisomaan ja esitti pitkän Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta lainatun johdannon. Illan ehdottomasti vaikuttavin osuus oli loppupuolen "narkkarinurkkaus" eli yhteen putkeen soitetut alun perin Rolling Stonesin huumevieroituksesta kertova Sister Morphine sekä Nick Caven kanssa uusimmalle levylle syntynyt Late Victorian Holocaust. Kun näiden perään vielä kuultiin ex Pink Floyd -miehen, Roger Watersin säveltämä, jykevä Sparrows Will Sing, tuntui siltä, että pelkästään näiden kappaleiden takia kannatti paikalle vaivautua.
Loppuun kuultiin huikea tulkinta Faithfullin yhdessä Twin Peaks -musiikistaan parhaiten tunnetun Angelo Badalamentin kanssa tekemästä Who Will Take Your Dreams Away, joka on alun perin sävelletty vuoden 1995 ranskalaiseen elokuvaklassikkoon The City of Lost Children. Kappale esitettiin pelkän Ed Harcourtin sähköpianon säestyksellä. Kappaleen loppuun Marianne Faithfull kuiskaa päätössanansa: ”Life goes on until the end”, elämä jatkuu - loppuun saakka. Bändi ja Faithfull halailivat vielä toisiaan helpottuneen oloisina ja kumartelivat seisaallaan taputtavalle yleisölle joka suuntaan. Vaikka yleisö jaksoi hetken uskoa encoreen, sitä ei tullut, vaan bändi käveli pois lavalta ja Marianne Faithfull jäi vielä hetkeksi keppiinsä nojaten vilkuttelemaan yleisölle suosionosoituksista selvästi nauttien. Alun lievästä järkytyksestä ja jännityksestä huolimatta illasta kehkeytyikin varsin onnistunut ja vaikuttava, liikuttavakin elämys.
Setlist:
Give My Love To London
Falling Back
Broken English
Witches' Song
The Price of Love (The Everly Brothers cover)
Marathon Kiss
Love More Or Less
As Tears Go By
Come and Stay With Me
Mother Wolf
Sister Morphine
Late Victorian Holocaust
Sparrows Will Sing
The Ballad of Lucy Jordan (Shel Silverstein cover)
Who Will Take Your Dreams Away
Band:
Johnny Bridgewood (bs)
Rob McVey (gr)
Rob Ellis (dr)
Ed Harcourt (keyb)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti