Kesän perhejuhlaputken lomassa päätimme osallistua kymmenen vuoden (!) tauon jälkeen, edellisenä päivänä täyttyneiden pyöreiden ikävuosienikin kunniaksi Pori Jazzeille. Tällä kertaa paikalle houkutteli etenkin tämän vuotisten jazzien suurin stara Bob Dylan. Kukapa merkkipäivääni voisikaan hienommin juhlistaa.
Pori Jazz oli tälle kesälle uusinut reippaasti konseptiaan. Musiikkia tarjoiltiin Kirjurinluodolla kolmelta lavalta: Pori Jazz -areenalla Päälavalta ja ns. Nurmilavalta vuorotellen suurin piirtein tauotta. Perinteisempää jazzia oli tarjolla vanhalta Lokkilavalta ja puheohjelmistoa ns. SuomiAreenalta. Jazzeista voisi sanoa nyt muodostuneen musiikin supermarket, josta kuulija voi valita makunsa mukaista musiikkia. Erityisen mobiilisovelluksen avulla pysyi hyvin selvillä siitä, mitä milläkin lavalla kulloinkin tapahtuu. Olimme kuitenkin päättäneet keskittyä Areenan tarjontaan ja jättää Lokkilavan jazz-ohjelmisto tällä kertaa väliin.
Kesän 2014 jazzien suurin ja kuumin puheenaihe oli kuitenkin anniskelumääräyksien tiukentaminen ja yleisön omien picnicjuomien kieltäminen alueella. Tähän astihan kävijä on saanut tulla Kirjurinluodolle aivan vapaasti, kukaan ei ole kytännyt eväslaukun sisältöä, eikä mitään muutakaan. Muutos näkyi jo portilla, sillä sisääntulo oli aiempaa huomattavasti vaivalloisempaa tiukkojen turvatarkastusten vuoksi. Uusi tarkastus oli vielä anniskelualueen portilla, jossa korkkaamattomat juomapullot - myös vesipullot - piti tyhjentää. Alkoholijuomalinjauksen taustalla eivät ole järjestyshäiriöt, vaan tällä tiukennuksella Pori Jazz on nyt saatu samaan ruotuun muiden festareiden kanssa alkoholipolitiikan suhteen. Alkoholijuomia saa nauttia, mutta vain paikan päältä ostettuna. Myöhemmin ilmeni, että juomia todellakin sai varmasti riittävästi. Halvimmillaan 20 euron hintaisia viinipulloja kannettiin anniskelupisteistä urakalla jopa laatikoittain laajalle anniskelualueelle (jota oli aivan lavan edustaa lukuun ottamatta koko areena-alue). Tämä kyllä näkyikin sitten loppuillasta humalaisten määränä ja jalattomiksi pehmenneiden festarikävijöiden taluttamisena ulos alueelta. Aivan samanlaista oli kyllä jo kymmenen vuotta aiemmin edellisellä Pori Jazz -käynnillämme. Silloin oli juuri yleistyneet hana-viiniboxit, joita näki yhden jos toisenkin vierellä penkeillä - ja loppuillasta porukan kunto oli sitten sen mukainen. Tuolloin tosin sattui olemaan "nuorison päivä", esiintyjinä olivat mm. Redrama ja Alicia Keys.
Asetuimme festarituoleinemme ja leirivarusteinemme aurinkoiseen rinteeseen Päälavan ja Nurmilavan puoliväliin, mistä oli oivalliset näkymät ja kuunteluolosuhteet molemmille lavoille. Välillä kävin lavojen edustalla kuvaamassa esiintyjiä, mutta enimmäkseen istuimme tuoleissamme tai makoilimme viltillä auringosta ja musiikista nauttien.
Tullessamme alueelle oli jo kaksi ensimmäistä esiintyjää (HERD & Aili Ikonen sekä PRISM featuring Dave Holland, Kevin Eubanks, Craig Taborn and Eric Harland) settinsä soittaneet. No, eipä tuo ensin mainitun Jazziskelmäikivihreät olisi niin kiinnostaneetkaan. Jälkimmäisen olisin kyllä mielelläni tsekannut, mutta tulomatkan sattumusten takia missasimme senkin.
 |
| John Németh |
Yhdysvaltain Idahosta tuleva valkoinen soul/blues laulaja John Németh oli oranssissa puvussaan laulamassa Nurmilavalla paikalle saapuessamme ja ihan kelpo blues-mausteista souliahan mies esitti. Kuitenkin melko perinteistä sellaista, vaikka Pori Jazzin artistiesittelyssä miehen sanottiinkin kaihtavan retroilua. Settiin mahtui myös ainakin yksi coverbiisi, hieno tulkinta Roy Orbisonin Cryingista. Keikan jälkeen John lupasi jakaa nimikirjoituksia levyihin myyntikojulla, mutta eipä tullut levyä ostettua. Myöhemmin tutustuin Spotifyssa miehen tuoreimpaan, mainioon Memphis Grease -albumiin. Levy on saanut hyvän vastaanoton kriitikkopiireissä ja menestynyt alan listoilla. Levyn pehmeämmin soulahtavista biiseistä tulee vahvasti mieleen laulaja-kitaristi Robert Cray, mutta särmikkäämpiäkin sävyjä levyllä kuulee. Löytyypä levyltä myös äsken mainittu Roy Orbison-coverkin.
Larry Carlton (syntynyt 2. maaliskuuta 1948 Kaliforniassa) on yksi maailman tunnetuimmista jazzkitaristeista. Uransa aikana hän on voittanut kolme Grammy-palkintoa levytyksistään ja sävellyksistään. Yksi Carltonin kuuluisimmista tuotoksista lienee takavuosien televisiosarjan
Hill Street Bluesin tunnusmusiikki. Vaikka Carlton ei olekaan kovin kuuluisa varsinaisena "kitaralegendana", hänen menestyksensä studio- ja sessiokitaristina on huomattava. Hänen vaikutuksensa nuoremman sukupolven jazzkitaristeihin on erittäin merkittävä. Koska hänen monipuolinen soittotyylinsä ei rajoitu pelkästään smooth jazziin, häntä ei voida kategorioida mihinkään erilliseen genreen. Tämä tekeekin Carltonista mielenkiintoista kuunneltavaa kaikille kitaristeille. Carlton on tehnyt yhteistyötä niinkin kovien artistien kanssa kuin mm.
Joni Mitchell, Quincy Jones,
Stanley Clarke ja Steely Dan. Viimeksi mainitun hieno
Josie (Steely Dan: Aja, 1977) kuultiin Carltonin setissä ja onpa hän sen levyttänytkin albumille
On Solid Ground (1989).
Carltonin setti meni vähän "ohi" koska kävimme sen aikana ruokailemassa alueen ravintolateltassa. Vaikka soitto kuului hyvin myös ravintolapöytään, jäi keskittyminen musiikkiin siellä vähemmälle. Ihan maistuvaa gumboa, olutta ja valkoviiniä sai melko kohtuulliseen hintaan. Festariravintolan systeemi vaan oli aika omituinen. Samaan pöytään ei nimittäin meinattu millään päästää ihmisiä eri seurueista ilmeisesti laskutuskäytäntöjen takia. Istutettiin vaikka vain yksi henkilö yhteen pöytään ja muut sitten jonottivat, vaikka vapaita paikkoja oli runsaasti. Lyöttäydyimme yhteen erään helsinkiläis-herrasmiehen kanssa ja jaoimme pöydän - ja laskun. Kuitista huomasimme, että ravintolaa piti ja myös anniskelun hoiti Tavastiaklubi, Helsinki (!). Minkähänlaisella kilpailutuksella ravintoloitsija ja anniskelija lienee valittu, kun ei paikallisille ole annettu mahdollisuutta?
Nurmilavalla aloitti seuraavaksi kanadalainen Souljazz Orchestra. Bändi yhdistelee musiikissaan nimensä mukaisesti soulia ja jazzia, mutta mukana on myös runsaasti afrikkalaisia ja karibialaisia rytmejä sekä lattarisävyjä melko retroilla soundeilla. Hyvin tuo hyväntuulinen maailmanmusiikki toimikin helteisenä iltapäivänä saaden muutamat jopa tanssimaan lavan edustalla. Ehkä ympäristö ei kuitenkaan ollut ihan oikea tämänkaltaiselle bailumusiikille, siksi vaatimattomaksi tanssivan yleisön määrä kuitenkin jäi ihmisten istuessa mieluummin retkituoleillaan ja huovillaan.
 |
The Souljazz Orchestra: Pierre Chrétien, koskettimet, lyömäsoittimet, laulu; Marielle Rivard, lyömäsoittimet, laulu; Philippe Lafrenière, rummut lyömäsoittimet, laulu; StevePatterson, tenorisaksofoni, lyömäsoittimet, laulu;
Zakari Frantz, alttosaksofoni, lyömäsoittimet, laulu |
 |
| Bettye LaVette |
68-vuotias detroitlainen soulkuningatar Bettye LaVette on aloittanut uransa 16-vuotiaana v. 1962. Laajempaan suosioon hän kuitenkin nousi vasta 2005, jolloin cover-albumi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. LaVette aloitti settinsä versiollaan Bob Dylanin biisillä Everything Is Broken (Oh Mercy, 1989) ja kulki tunnelmasta toiseen rennon mehevällä otteella sekä aidolla, kirpeän karhealla Souläänellään välillä jopa istuen herkistelemässä lavan reunalla. En kovin hyvin tunne LaVetten tuotantoa, mutta toinen tunnistamani biisi oli alun perin Animalsin, mutta myös mm. Joe Cockerin versioima Don't let me be misunderstood. LaVette onkin tehnyt brittirockia ja -popia tunnelmallisesti ja soulahtavasti versioivan albumin Interpretations: The British Songbook (2010). Animals-hitin lisäksi levy sisältää mm. Beatlesia, Paul McCartneya, Pink Floydia, Moody Bluesia, Rolling Stonesia ja jopa Led Zeppeliniä. Kaiken kaikkia erittäin nautittava setti tältä soulmammalta, vaikka keikka jäikin hiukan etäiseksi melko kaukaa katsottuna.
 |
Suzanne Vega ja tavaramerkiksi
muodostunut silinterihattu |
Suzanne Vegan setin edettyä Nurmilavalla hieman yli puolivälin jätimme leirimme ja siirryimme jo päälavan eteen odottamaan illan päätähden eli Bob Dylanin keikkaa. Vegan osuuden pystyi hyvin seuraamaan loppuun sieltäkin päälavan screenien kautta. Vegalle on tyypillistä surumielinen ja mutkaton laulutyyli, jossa ei ole vibraattoa, ja hänen sanoituksensa ovat kirpeän runollisia ja tiiviitä, mutta eivät suoran poliittisia. Setti sisälsi enimmäkseen Vegan tuoreen, seitsemään vuoteen ensimmäinen albumin Tales From The Realm Of The Queen Of Pentacles (2014) materiaalia sekä muutamia vanhempia hittejä, joista tunnistamiani olivat ainakin Marlene On the Wall sekä ehkäpä Vegan suurimmat, 30 vuoden takaiset (!) hitit, encorena kuullut Luka ja Tom’s Dinner. Suzanne Vega on haastatteluissaan ihmetellyt yleisön tanssimista Luka-kappaleensa tahdissa. Kappale kun kertoo surullisen tarinan lapseen kohdistuvasta väkivallasta. Olisiko tähän yksinkertainen selitys, ettei täällä vaan kaikki ymmärrä tai kuuntele sanoja? Uuden levyn biiseistä parhaiten tuntui yleisöön uppoavan Vegan pukeutumista kommentoiva I Never Wear White.
 |
| Gerry Leonard |
Vegan bändissä ei ollut lainkaan basistia, vaan taustalla oli vain rumpali sekä kitaristi Gerry Leonard. Leonard näytti lavalla tutulta ja myöhemmin hoksasin, että mieshän soitti Earl Slickin ohella kitaraa David Bowien Reality-kiertueen bändissä 2003 näkemälläni Helsingin keikalla. Vegan taustalle olisin kyllä kaivannut bassoa ja ehkä kosketinsoittimetkin olisivat tuoneet lisäväriä taustoihin. Nyt säestys jäi ehkä hiukan kuivakaksi.
Suzanne Vegan setlista oli seuraava:
Fat Man And Dancing Girl, Marlene On the Wall, Fool’s Complaint, Crack in the Wall, Jacob and the Angel, The Queen and The Soldier, Don’t Uncork What you Can’t Contain, Layin’ On Of Hands, Left Of Center, I Never Wear White, Some Journey Encore: Luka, Tom’s Dinner
Bob Dylan olikin sitten kiinnostavuudessaan omaa luokkaansa näillä juhlilla ja yksi maailman merkittävimmistä artisteista millä tahansa skaalalla mitattuna ja olen hänen uraansa seurannut ja levyjä ostanut jo nelisenkymmentä vuotta! Siksi asetuimmekin hyvissä ajoin mahdollisimman lähelle päälavaa odottamaan Dylanin osuuden alkua. Olimmekin noin kolmannessa rivissä, joten näkymät lavalle olivat erinomaiset. Vaikka kuvauskielto oli niin ankara, ettei edes kännykkäkameroita saanut käyttää, otin järjestelmäkamerani mukaan lavan edustalle. Eihän sitä voinut leiripaikallemmekaan jättää. Niinpä sitten jouduinkin haukankatseisten järjestysmiesten silmätikuksi niin, että jo ottaessani kuvaa Dylanin lavakattauksesta ennen keikan alkua, ilmoitti järjestysmies, ettei saa kuvata. Minä siihen, että älä nyt viitsi, eihän keikka ole vielä alkanutkaan. Järkkäri sanoi vaan varoittavansa "jo etukäteen". Kuvauskielto harmitti, sillä siltä paikalta olisin varmasti saanut hienoja otoksia suuresta legendasta. Huomasin myös jo odotellessa, että screeneille kuvaavat lavakameratkin oli poistettu päälavalta ja screeneille näytettiin vain rakeista yleiskuvaa lavasta ja bändistä.
Muitakin ankaria rajoituksia Dylan oli esittänyt festivaaliorganisaatiolle ehdottoman kuvauskiellon lisäksi. Nämä vaatimukset on kyllä mediassa tulkittu aivan väärin. Nuo mediassa yleisön "fanituskielloksi" väännetyt toiveet oli kyllä osoitettu lavan takaiselle festivaalin henkilökunnalle. Asiallinen käytös ja artistien kunnioitus ja heille keskittymisrauhan antaminen kuuluvat kyllä festivaalityöntekijöiden ammattitaitoon ja pitäisi olla itsestään selvää. Dylan (73) on varmasti pitkän uransa aikana nähnyt keikkojen kaikki mahdolliset ikävimmätkin lieveilmiöt, joten kyllä hänellä on oikeus suojella itseään ja vaatia saada olla rauhassa.
 |
| Bob Dylanin ja bändin lavakattaus ennen aktin alkua |
Dylanin tämän vuotisella kiertueella on ollut hyvinkin vakiona pysynyt uusimman,
Tempest -levyn (2012) materiaaliin painottuva setlista. Parilla keikalla on kuultu aivan erilainen, enemmän vanhoja klassikoita sisältävä setti. Odotin jännityksellä, mitä tällä kertaa tulee ja olinkin tulostanut mukaani molemmat setlistat, joista seurasin keikan etenemistä.
Noin 20 minuuttia myöhässä Dylan astelee tummassa puvussaan vaaleine lierihattuineen hyväntuulisena ja hymyssä suin bändinsä kanssa lavalle. Tapansa mukaan hän ei tervehdi eikä näytä millään tavalla huomioivan yleisöä. Keikan vihdoin käynnistyessä kappaleella Things Have Changed iloni legendan näkemisestä oli ylimmillään, olihan edellisestä näkemästäni Dylan-keikasta kulunut jo 14 vuotta. Aloituskappaleesta päättelin, että nyt tuleekin se ennakkoon toivomani vakiosetti. Halusin kuulla Tempest-levyn svengaavia rhytm'n blues -kappaleita livena.
Things Have Changed -kappale on peräisin vuoden 2000 Wonder Boys -elokuvasta ja sen soundtrackilta. Nyt laulu esitettiin kiihkeän nopeana ja Dylan sylki kyynisiä lauseita käheän murisevalla äänellään suorastaan riemukkaasti. Rautaisen ammattitaitoinen bändi soitti erittäin dynaamisesti ja selkeän ilmavasti hyvällä svengillä. Dylanin nykyinen, karhea lauluääni saattoi kyllä aiheuttaa tottumattomammille kuulijoille jonkinlaisen alkutyrmistyksen, mutta pian Dylanin saattoi huomata ärisevän tekstejään jopa hyvinkin ilmeikkäästi. Itse olen kyllä jo tottunut hänen nykyääneensä kuunnellessani maestron 2000-luvun levytyksiä. Vuosi vuodelta karheammaksi muuttuva ääni tuo hänen lauluihinsa syvyyttä ja rosoa. Minusta ei siis voida puhua hänen "äänensä rippeistä", kuten joku lehtikriitikko kirjoitti.
She Belongs to Me (Bringing it All Back Home, 1965). 1960-luvun klassikko vedettiin rutiinilla. Dylanin soitti simppelin huuliharppusoolon, jossa taisi olla välillä kolmaskin sävel.
Bob aloitti keikan lavan keskellä mikrofonin takana seisten, mutta seuraavan Beyond Here Lies Nothin' (Together Through Life, 2009) hän siirtyi laulamaan flyygelin takaa. Kappale on rullaavaa "americanaa" viiden vuoden takaiselta levyltä. Dylan pimputteli kahdella sormella hauskoja fillejä flyygelillään ja Donnie Herronin mandoliini toi kepeää lisäväriä kappaleeseen.
Mutta mitä nyt? Yllättäen setti hyppäsikin sille toiselle, klassikkopainotteiselle listalle eli nyt arvatenkin tulee jonkinlainen yhdistelmäkeikka! Vanha, alun perin akustinen balladi To Ramona (Another Side of Bob Dylan, 1964) vedettiin reippaana valssina koko yhtyeen versiona.
The Levee's Gonna Break (Modern Times, 2006) seurasi uskollisesti vanhoista blues- ja folkaineksista kootun kappaleen levyversiota. Basisti Tony Garnier siirtyi akustiseen pystybassoon.
Shelter From The Storm (Blood on the Tracks, 1975). Siirryttiin 1970-luvulle nyt countryvaikutteiseksi steel-kitaroineen uudelleen sovitetun akustisen klassikon myötä. Dylan lauloi tunnetta tihkuen ja soitti hieman melodisemman huuliharppusoolon. Erittäin hieno ja tunteellinen hetki, joka sai itsenikin hiukan herkistymään.
Million Miles / Cry A While (Time Out of Mind, 1997 ja Love and Theft, 2001). Jälkeen päin luin, että tässä Dylan yhdisteli sanoituksiaan aloittaen Million Miles -kappaleen säkeillä. Paikan päällä en kyllä tuota rekisteröinyt. Levytysten rhythm and blues oli vaihtunut sovituksessa kevyeksi ja hyvinkin jazzahtavaksi swingiksi.
Girl From The North Country (Freewheelin', 1963). Dylanin kouluaikaiselle tyttöystävälleen (Echo Helstrom, jolla oli suomalaislähtöiset vanhemmat) kirjoittama vanha laulu palasi ohjelmistoon kiertueen suuntautuessa Pohjoismaihin. Bob duetoi kappaleen aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Basisti soitti kontrabassoaan jousella yhtä karheasti kuin Dylanin laulu, joka soi tässä yllättävän kauniisti. Kuka vielä sanoo, ettei Dylan osaa laulaa? Harras, liikuttavakin hetki ja illan ehdoton kohokohta.
Summer Days (Love and Theft, 2001). Levyllä rockabilly-tyylinen kappale rullasi livenakin hyväntuulisesti. "Kaikki tytöt sanovat, että olen loppuun kulunut tähti", Dylan ilveili sanoituksessaan ja pimputteli hulvattoman minimalistisen flyygelisoolon.
Desolation Row (Highway 61 Revisited, 1965). Hieno mammuttibiisi ja klassikkojen klassikko, jonka melodiaan Dylan ei enää yrittänytkään yltää. Hän puhkui ja murisi kuitenkin yllättävän elävästi mestarillista sanoitustaan kepeästi rullaavan bänditaustan päälle. Hieno hetki!
Tweedle Dee & Tweedle Dum (Love and Theft, 2001). Levyllä vähän tylsä rockbiisi hitaampana, akustisena ja countryhenkisenä sovituksena. Dylan oli keksinyt kappaleeseen uuden ja levyversiota paremman laulumelodian. Näinhän Dylan on aina tehnyt, eli ei välttämättä seuraa varsinkaan vanhimpien laulujensa levytysversioiden melodiaa ja sovitusta, vaan tekee ne aina enemmän tai vähemmän uusiksi. Tästähän ei satunnaisemmat kuulijat pidä, kun eivät aina keikkaversioista tunnista tunnetuimpiakaan kappaleita. Ahkerasti kiertävä Dylan ei haluakaan olla mikään jukeboxi, joka jauhaa samoja hittejä illasta toiseen samalla tavalla. Hän myös inhoaa yleisön osallistumista yhteislauluun keikoillaan. Se hänelle suotakoon ja se on vaan hyväksyttävä. Dylan ei tälläkään kertaa tarjoa kuulijoille mitä he haluavat vaan mitä hän itse haluaa heille antaa.
Lonesome Day Blues (Love and Theft, 2001). Jälleen levytystä keveämpi ja leikkisämpi versio. Kuten myös A Hard Rain's A-Gonna Fall (Freewheelin', 1963). Tämä alkujaan synkkä, apokalyptinen akustinen balladi kuultiin nyt kepeänä jazzvalssina, missä saattoi olla puritaanisimmilla "dylanologeilla" nielemistä. Laulu sisälsi nyt Dylanin omalaatuista komiikkaa ja hän jopa naureskeli kesken laulun uusia kepeitä melodianpätkiä keksiessään. Loppuun tuli vielä kunnon paisutukset.
Thunder On The Mountain (Modern Times, 2006). Levyn "ränttätänttä blues" sai nyt kevyitä swingsävyjä, mutta kuultiinpa myös hienoa rock'n roll -henkistä kitarointia Charlie Sextonilta. Bob ja bändi vilkuilivat hetken toisiaan ja poistuivat sitten lavalta. Aiemmilla keikoilla tällä setillä on kuultu vielä ennen encoreja Ballad Of The Thin Man, mutta nyt se jäi harmittavasti, ilmeisesti ajanpuutteen vuoksi kuulematta. Yleisö sai kuin saikin aikaan sen verran meteliä, että maestro ja bändi palasivat vielä lavalle.
Ainoana encorena kuultiin All Along The Watchtower (John Wesley Harding, 1967). Dylanin erikoista pianismia ja puhelaulua Jimi Hendrixin aikoinaan ikimuistoisesti versioimassa klassikossa. Loppuun pitkähkö herkistely. Soittoaika alkoi kuitenkin loppua ja Dylan jätti väliin toisen ylimääräisensä, joka on viikkokausia ollut Blowin' in the Wind. Lopetus tuntui hieman hätäiseltä, mutta minkäs teet, vaikka olisihan tuonkin klassikon nykyversion mielellään kuullut. Olisi voinut vaikka verrata edelliskesänä Neil Youngilta Helsingin Kaisaniemessä kuultuun cover-versioon.
Keikan päätteeksi Dylan kerääntyi bändin kanssa lavalle riviin kiittämään yleisöä. Mutta ei, ei hän tälläkään kertaa sanonut sanaakaan, kuten ei keikoillaan yleensäkään, eikä myöskään kumartanut yleisölle. Katseli vain hetken kauas Kirjurinluodon rinteeseen yltänyttä yleisömerta, kääntyi ja käveli pois.
 |
Tämän yhden surkean kännykkäkamerakuvan
sain napattua haukankatseisen järjestysmiehen (oik.)
vilkaistessa muualle. |
Kaiken kaikkiaan Dylan oli hyvässä vedossa ja bändi oikea herrasmiesorkesteri, joka soi todella hyvin ja ammattitaitoisesti, mutta välillä ehkä vähän rutiininomaisesti ja kuivasti. Kitaristien vuoropuhelu Dylanin flyygelin kanssa vaelteli amerikkalaisen juurimusiikin,
viihdeperinteen, svingin ja jazzin välisissä maastoissa basson ja rumpujen
mehevästi kannattelemana. Ehkä noihin blues/rock/swing -sävyihin olisi voinut olla enemmänkin vaihtelua muutaman countrytyylisen sovituksen lisäksi. Huomattavaa oli, ettei Dylan soittanut
lainkaan kitaraa ja huuliharppuakin säästeliäästi vain parissa kappaleessa. Pianon
takaa hän nousi aina ohjaamaan kappaleiden lopetuksen ja kävi kappaleiden välissä ottamassa
juotavaa lavalla olleen kaiuttimen päältä valkoisen patsaan takaa. Saman kaiuttimen päällä taisi muuten seistä myös Oscar pysti tai ainakin jäljennös siitä. Dylanhan sai v. 2000 Oscarin parhaasta alkuperäiskappaleesta konsertin avausbiisistä Things Have Changed elokuvassa Wonder Boys.
Upea keikka loistavalta artistilta! Puolitoista tuntia, viisitoista laulua eikä yhtään notkahdusta koko setin aikana. Olisin ehkä sittenkin mieluummin kuullut kiertueen vakiosetin Tempest-levyn materiaalein, mutta se vaan tosiaankin on niin, että tämä herra ei esitä sitä, mitä yleisö haluaa vaan sitä, mitä itse haluaa. Hienoa oli nähdä legenda lavalla noinkin vetreänä melko läheltä, mutta ehkä tämä herra ei sittenkään tehnyt aivan yhtä suurta vaikutusta, kuin toiset äskettäin näkemäni suuret legendat: Leonard Cohen lämpimällä karismallaan 2010 Hartwall Areenalla ja Neil Young Crazy Horsen kanssa edellisenä kesänä hurjalla rymistelyllään ja akustisella herkistelyllään Kaisaniemessä.
Illan päätti Nurmilavalla Dumari ja Spuget, jonka olimme nähneet Jyväskylän kesän telttakeikalla vajaat kaksi viikkoa aikaisemmin. Tuomari Nurmio vitsaili alussa, että täällä onkin hyvä soittaa ihan nimikkolavalla: Nurmiolava! Dumari aloitti samoilla biiseillä kuin Jyväskylässäkin, joten lähdimme suunnistamaan autollemme jatkaaksemme matkaa Raumalle yöpymään törkeän kalliissa (=jazz-hintaisessa), hikisessä hotellihuoneessa. Porista emme aikaisin keväälläkään saaneet varattua hotellihuonetta. Niinpä ajoimme Raumalle yhtenäisessä autoletkassa. Hotellin aamupalalla taidettiin lähes jokaisessa pöydässä keskustella Pori Jazzista, joten monet muutkin olivat päätyneet kanssamme samaan ratkaisuun.
Ensi kesänä Pori Jazz viettää 50-vuotisjuhliaan, joten saapa nähdä, millaista tähtisadetta silloin jazzeilla nähdään.
Bob Dylan & His Band:
Bob Dylan, laulu, piano, huuliharppu
Tony Garnier, basso
George Recile, rummut
Stu Kimball, kitara
Charlie Sexton, kitara
Donnie Herron, steel kitara, mandoliini
Bob Dylanin Setlist:
Things Have Changed
She Belongs to Me
Beyond Here Lies Nothin'
To Ramona
The Levee's Gonna Break
Shelter from the Storm
Cry a While
(with "Million Miles" first verse intro)
Girl from the North Country
Summer Days
Desolation Row
Tweedle Dee & Tweedle Dum
Lonesome Day Blues
A Hard Rain's A-Gonna Fall
Thunder on the Mountain
Encore:
All Along the Watchtower
 |
| Dumari & Spuget |
Bennie and the Jets
