lauantai 21. elokuuta 2010

U2 Helsingin Olympiastadion 20.8.2010


Maailmalta kantautuneiden viestien perusteella U2:n 360 Degrees -kiertueen konsertit ovat olleet puitteiltaan suurinta ja mahtavinta, mitä tällaisessa stadion-rockissa on koskaan nähty. Onhan U2:n konsertit ennenkin olleet näyttäviä, mutta tämän kiertueen shown kerrottiin ylittävän kaikki edeltävät. Olen nähnyt Rolling Stonesin kolme kertaa Sadionilla ja joka kerta edellistä suuremmissa lavarakennelmissa. Madonnan Show Pariisissa oli myös visuaalisesti näyttävä ja hieno kokemus huolimatta siitä, että kyseisen rouvan musiikki ei meikäläistä oikein kosketa.

Siispä U2 oli nähtävä Helsingin keikallaan, veikken U2:n musiikkia edes kovin hyvin tunne. Omistin tälle keikalle liput ostaessani vain yhden, vuonna 1987 ilmestyneen bändin läpimurtoalbumin "The Joshua Tree" vinyylilevynä. Tällä levyllä ovatkin U2:n kolme edelleenkin suurinta hittiä, jotka myös konserteissa "pakollisina" numeroina kuullaan. Ostin ennen tätä Helsingin keikkaa U2:n kokoelma CD:n sekä 360 -kiertueen Rose Bowl stadionilla Kalifornian Pasadenassa konsertista kuvatun BluRay -tallenteen, jotta pääsin vähän paremmin tutustumaan U2:n musiikkiin ja live-meininkiin. Kyseiseltä kokoelmalta kuunneltuna bändin musiikki ei kyllä oikein sytyttänyt, enkä live-tallennettakaan jaksanut (tai kerinnyt) kertaakaan katsoa kokonaan läpi. Olemmekin konsertin jälkeen velimiehen (joka ei itse ollut keikalla) kanssa Facebookin välityksellä pohtineet sitä, onko U2:n musiikki hyvää ja onko sen suosiossa musiikki peräti sivuseikka konserttispektaakkeleiden ja bändin johtohahmon, Paul "Bono" Hewsonin politikoinnin ynnä muun maailmanparantamisen ja saarnaamisen ollessa pääosassa. Bändin suosio perustuneekin pitkälti muihin kuin musiikillisiin ansioihin. Bändin konsertit ovat pitkään olleet isoja ja näyttäviä ja Bonon julistus on tehnyt niistä lähes "herätyskokouksia". U2:n suosion taustoja ja syitä pohditaan myös Hesarin artikkelissa pari päivää ennen keikkaa. U2:n historiasta voi lukea myös Wikipediasta. Paljon tietoa yhtyeestä löytyy myös on suomalaisen U2-faniyhteisön ylläpitämältä U2 Finland -sivustolta. 

Olemme myös pohtineet sitä, onko musiikin ja levyjen ylipäätään oltava taidetta, joka toimii itsenäisenä teoksena ilman ulkomusiikillisia elementtejä. Itse olen tullut siihen tulokseen, että nykymusiikissa ja varsinkin populaarimusiikissa on ilmeisesti vaan hyväksyttävä se, ettei tätä musiikkia enää tehdä "vain" levyiltä kuunneltaviksi. Kyllä sen esittäminen livenä yleisölle ja myös musiikkivideot ovat oleellinen osa kokonaisuutta. U2:n kohdalla tämäkään ei vielä ole koko juttu, vaan Bonon karisma, politikointi ja maailmanparantaminen valtionpäämiesten tapailuineen (niin kornia kun se monien mielestä onkin) kuuluu U2:n "taiteeseen" (vai mitä termiä tuosta kokonaisuudesta nyt käyttääkään). Sama kyllä koskee monia muitakin artisteja, esimerkiksi Madonnaa. Musiikkitaideteos ei enää ole pelkästään se levytetty versio eikä se levyllä oleva biisi välttämättä ole itsenäinen taideteos. Voisiko sanoa jopa, että on "vanhanaikaista" kuunnella musiikkia pelkästään levyiltä ja pelkästään musiikkina. Toki sellaistakin musiikkia ja levyjä on ja pitää olla (nykymusiikissakin), jotka toimivat itsenäisinä taideteoksina.

Sitten itse konserttiin. Tällä kertaa emme majoittuneetkaan hotelliin vaan tyttären lomamatkan vuoksi tyhjillään olevaan asuntoon Espoossa, josta ajoimme bussilla Kamppiin ja sieltä kävellen Mannerheimintietä ja Töölön rantaa pitkin oopperatalon takaa stadionille. Matkan varrella Töölön rannan puistossa oli monet bileet menossa ja ihmiset näyttivät olevan juhlatuulella. Stadionia lähestyttäessä U2:n korkean lavarakennelman yläosa ja huippu näkyi jo kauas katsomoiden yli ja näytti yltävän stadionin tornin puoliväliin saakka. Stadionin ympäristössä tungos oli valtava 53 000 ihmisen tungeksiessa jokseenkin kaikki yhtä aikaa paikalle. Lisäksi satoja ihmisiä näytti "leiriytyvän" stadionin ympäristön kallioille kuuntelemaan konserttia ulkopuolelta. Meidän piti vielä kiertää melkein stadionin toiselle puolelle päästäksemme E-katsomoon johtavalle portille. Sillä portilla ei juuri jonoa turvatarkastukseen ollutkaan, koska suurin tungos oli A-katsomoon ja kentälle johtavien porttien edessä. Itse turvatarkastus oli pelkkä muodollisuus. Kädessä roikottamani takki kopeloitiin vain päältäpäin. Portista sisälle päästyämme olikin sitten melkoinen työ raivata tiensä kaljajonojen läpi katsomolohkomme sisäänläynnin luokse. Matkan varrella saimme kuitenkin ostettua kaksi vesipulloa, joista korkit otettiin "turvallisuussyistä" pois ja niinhän siinä kävi, että illan aikana potkaisin pullon kumoon. Seuraavalla kerralla otankin oman korkin mukaan :)

Lämmittelybändi Razorlight oli jo ehtinyt lopettaa settinsä asettuessamme katsomoon. Lämppärin soitto kyllä kuului jo stadionille kävellessämme ja se kuulosti lähinnä Clash-vaikutteiselta punkilta. Eli eipä tuossa varmaan suurta menetystä tullut, vaikkei sitä ehdittykään katsomaan. Ensimmäinen näky kentällä olevasta lavarakennelmasta oli melko hätkähdyttävä. Se muistutti nelijalkaista hyönteistä (hämähäkkiä), toisaalta se toi mieleen Eiffel-tornin alaosan neljine jalkoineen. Jalat oli päällystetty vihertävällä muovin näköisellä materiaalilla. Ylhäällä jalkojen yhtymäkohdan tuntumassa oli kaksi kaiutintornia neljään suuntaan sekä lieriön muotoinen led-screeni. Näin mahdollistettiin kuuluvuus ja näkyvyys joka suuntaan. Jalkojen keskellä oli torni (korkeus 51 m ja "jalkojen" väli 63 m), joka toi mieleen avaruusraketin. Itse lava tuon rakennelman alla oli pyöreä ja sitä kiersi ympyrän muotoinen käytävä, jolle johti kaksi liikuteltavaa siltaa. Yleisöä oli myös lavan ja tuon ulkokehän välissä. Myös keskellä kenttää oli kaiutin/valaisintorni. Valtava rakennelma sai stadionin näyttämään todellista pienemmältä, mikä on sen lavan suuren koon tarkoituskin em. konserttitallenteen dokumenttiosassakin kerrottujen suunnittelun lähtökohtien mukaisesti.

Odotus venyikin melko pitkäksi, sillä konsertin piti alkaa 20.45, mutta jättimäinen (korkeuskin 6 metriä) videolieriö laskettiin alas ja miehiä rupesi hääräämään sen kimpussa. Lavamanageri ilmoitti "Our TV is broken, we are trying to fix it". Sama ilmoitettiin myös suomeksi ja kiitettiin yleisöä kärsivällisyydestä. Valitettavasti ”televisiota” ei saatu kunnolla toimimaan keikan aikanakaan. Aiemmin se on nimittäin hajonnut välillä lukuisiksi pikkuruuduiksi, ikäänkuin koriksi lavan päälle, kuten tässä.  Tällä kertaa tämä  efekti jäi näkemättä. Puolen tunnin odottelun aikana yleisö alkoi jo vihellellä ja muodostaa aikansa kuluksi katsomoa kahdessa osassa kiertäviä ns. meksikolaisia aaltoja.

Vihdoin videolieriö nostettiin ylös ja kaiuttimista alkoi soida "lähtölaskentana" David Bowien Space Oddity. Kappaleen soidessa näytettiin screenillä bändin: David "The Edge" Ewans (gr, piano), Larry Mullen (dr), Adam Clayton (bass) sekä Paul "Bono" Hewson (voc) tulo lavalle jo jostain stadionin käytäviltä asti. Yleisö otti heidät vastaan heiluttelemalla tuhansia sinisiä ja valkoisia liinoja. Keikka alkoi uudella vahvan kitarariffin sisältävällä The Return of the Stingray Guitar -instrumentaalilla, jonka aikana Bono lähinnä juoksenteli ympäri lavaa ympäröivää kehää tervehtimässä yleisöä ja nostattamassa tunnelmaa. Vielä ensimmäisen kappaleen aikana paloivat stadionin valot ja ne sammutettiin heti perään soimaan jyrähtäneen , bändin 2000-luvun suurimmaksi hitiksi muodostuneen Beautiful Dayn alkaessa. Tässä vaiheessa tuo puolen tunnin viivästys tuntuikin olevan keikan tunnelmalle ja näyttävyydelle vain hyväksi - ehti tulla lähes pimeää jo ennen konsertin alkua. Äänentoisto kuulostaa ainakin meidän paikoillemme tosi hyvältä, vaikka volyymi onkin melkoinen. Basso jyrisee todella lujaa, muttei puuroudu ja kaikki muukin soi todella kirkkaasti ja selkeästi. Katoksellisissa A- ja D -katsomoissa olleet valittivat kyllä äänen puuroutumista ja basson jymisemistä.

Kaikkia yksittäisiä kappaleita en tässä ryhdy tarkasti analysoimaan, mutta monet edellä mainitulla kokoelmalevyllä vähemmän kiinnostavat, jopa tylsätkin konsertin alkupuolen biisit toimivat livenä hyvin, eikä siihen ollut syynä pelkästään valtava lava ja sen valoshow. Esimerkiksi Get On Your boots jytisi ja kulki mahtavasti saaden jalat vipattamaan, mutten edes yhtään muista, mitä silloin lavalla tapahtui. Nämä - tai ainakin osa niistä (osa kyllä vähän puuduttikin muistuttaessaan liikaa toinen toistaan) - vaan kuulostivat stadionilla mahtavilta sillä volyymilla ja sillä äänentoistolla. Ehkä ne vaativatkin juuri tuollaisen esitystavan ja ympäristön toimiakseen (ainakin minulle). Yksittäisistä kappaleista minulle parhaiten toimivat juuri nuo "Joshua Tree" -levyn kappaleet I Still Haven’t Found What I’m Looking For (joka suurimmaksi osaksi laulatettiin yleisöllä pelkkien rumpujen säestyksellä), Where The Streets Have No Name sekä konsertin lopulla illan parhaita hetkiä tarjonnut With Or Without You. Lisäksi loppupuolen rauhallisemmat kappaleet, kuten In A Little While (joka muistutti suuresti jotakin Rolling Stonesin balladia kitaratyöskentelyltään ja jopa Bonon laulussa), One sekä Ultra Violet kuulostivat minusta parhaimmilta.  In a Little While nousikin yksinkertaisuudessaan minusta tämän konsertin kohokohtien joukkoon. Tuolla hetkellä valtavasta rakennelmasta ja spektaakkelista oli jäljellä vain pimeä lava, Bonon hieno tulkinta ja muun yhtyeen sielukkaan yksinkertainen soitto.  Kappaleen lopussa screenillä tulee videolähetys (nauhoite) kansainväliseltä avaruusalukselta, jossa lentoinsinööri Frank De Winne lausuu yhden säkeen juuri kuullusta laulusta.
 
Varsinkin konsertin alkupuolen valoshow ja videoesitykset olivat näyttäviä ja rajujakin, mutta ei mauttomuuksiin asti. Esimerkiksi pyrotekniikkaa ei ollut lainkaan - ei tulta eikä ilotulitusraketteja. Lavalla oli vain bändi, ei tanssijoita, nyrkkeilijöitä, autoja tms. ylimääräistä krääsää, toisin kuin edellä mainitussa Madonnan Pariisin konsertissa. Eikä edes yhtään taustamuusikkoa. Konsertin rauhallisempi loppupuoli olikin minusta konsertin musiikillisesti parasta antia. Sen aikana valoshow oli huomattavan hillittyäkin ja silti koettiin hienoja hetkiä. Sunday Bloody Sundayn aikana lava oli pelkkää vihreää. Kappale oli solidaarisuuden osoitus Iranin kansalle (Solidarity with people of Iran).

Ennen kappaletta I Still Haven't Found What I'm Looking For Bono puheli irlantilaisista juuristaan ja kehui Suomea ja suomalaisia niin vuolaasti, että välillä epäilytti, voiko mies olla edes tosissaan.  ”Irlantilaiset rakastavat suomalaisia, koska olette ainoa pohjoinen kansa, joka ei ole purjehtinut suurilla veneillään saarellemme lyömään meitä nuijalla päähän!" Hän sanoi myös arvostavansa Suomea, jolla on niin paljon annettavaa maailmalle. Lisäksi hän kertoi tavanneensa pääministerimme Mari Kiviniemen ja oli hyvin otettu siitä, että han tuli katsomaan yhtyeen showta. Mainitsipa vielä senkin, että hänen selkäänsä on pitänyt kunnossa suomalainen fysioterapeutti. Tämä nyt oli niin Bonoa, sulavakielistä showmiestä, joka tasapainottelee välispiikeissään korniuksien ja kohteliaisuuksien rajoilla. Teknisesti mielenkiintoinen yksityiskohta oli Bonon puheiden tekstittäminen reaaliajassa yleisölle screenin välityksellä. Kirjoitusvirheiltä ja omituisia käännöksiä tässä yhteydessä tietysti tuli, mutta ele oli hieno. Toisaalta joku oli sitä mieltä, että tällä aliarvioitiin suomalaisyleisön kielitaitoa ja tekstitys jopa haittasi kommunikointia yleisön kanssa.

Alunperin Martin Luther Kingille omistettu MLK -kappale jatkui kauniilla kappaleella Walk On, joka omistettiin Burmalaiselle (nykyisen Myanmar) kovan kohtalon kokeneelle  tunnetulle poliittiselle vangille Aung San Suu Kyi:lle. Tässä kohtaa ryhmittyi  lavan ympärille ringiksi joukko Amnestyn vapaaehtoisia valolyhtyineen. Seuraavan kappaleen One alkuun screenillä puhui piispa Desmond Tutu, jälleen suomeksi tekstitettynä siitä, miten me kaikki olemme yhtä Bonon ONE-kampanjaan liittyen.

Where The Streets Have No Name -kappaleen alkuun Bono lauloi yksin, ilman säestystä pätkän gospelkappaletta Amazin Grace. Tämän jälkeen laskettiin korkeuksista vaijerin päässä valaistu rengas, jonka keskellä olevaan mikrofoniin Bono lauloi runsailla, punaisilla, kirkkailla ledeillä valaistu, valopisteitä lavalle heittävä takki päällään hienon kappaleen Ultra Violet, jota seurasi yksi yhtyeen tunnetuimmista hiteistä With Or Without You. Tämän Bono lauloi samaan, nyt punaiseksi muuttuneeseen valomikkiin keinuen välillä lavalla ja jopa yleisön yllä vaijerin varassa roikkuen. Valonheittimien suuntaaminen taivaalle ja lavan tornin huipulla olevaan "kupoliin" sai stadionin täyttymään peilipallovaloefekteillä ripottelluksi valomereksi ja valaisten varmaan puoli Töölöäkin. 

Konsertissa näkeminen oli tärkeää siinä missä kuuleminenkin. Illan päättäneen Moment of Surrenderin ajaksi Bono pyysi yleisöä nostamaan kännykänvalonsa ylös ja muodostamaan "linnunradan". Vaikka kuinka kliseistä, niin kaunista ja vaikuttavaahan se oli, kun 50000 kännykkää ynnä muuta valopistettä kimalteli pimeydestä kaikkien lavan valojen ollessa sammutettuina ja valomeri kertautui vielä screeniltä. 

Kaiken kaikkiaan, vaikken U2:n musiikista (ainakaan tähän saakka) suuremmin ole välittänykään, keikka oli joka tapaukseessa elämys. Ainakin suurena showna, sirkuksena, tekniikkana, nähtävyytenä, kokemuksena jne jne. Valtava lavarakennelma sai stadionin tuntumaan ikään kuin pienemmältä ja jopa intiimiltä tilalta ja lava tuntui olevan lähellä kaikkia. Eli sen suuruus ja komeus teki tilanteesta intiimin ja varsinkin loppupuolen rauhallisemmat kappaleet tuntuivat todella upeilta niissä puitteissa! Show oli taitavasti rakennettu. Alussa efektejä vähitellen lisättiin niin, että katsoja ja kuulija sai koko ajan uutta nähtävää. Jossain vaiheessa kyllä katsojan totuttua efekteihin alkoi muutaman hyvinkin saman kaltaisen kappaleen aikana hiukan pitkästyttääkin. Loppupuolella taas rauhoituttiin ja tuli hillitympiä ja herkempiä hetkiä.

Viimeisen kappaleen jälkeen alkoi kaiuttimista soida alkumusiikin hengessä Elton Johnin Rocket Man. Sen tahdissa poistuttiin taas valtavassa tungoksessa stadionilta. Kokonaisuutena ja varsinkin spektaakkelina tämä konserttielämys jää kyllä yhtenä huippuhetkenä mieleen. Oikeastaan stadionkeikoista samalle tasolle tai tämän yli menee Rolling Stonesin ensimmäinen näkemistäni keikoista v. 1998, Bruce Springsteenin kaksi stadionkeikkaa (etenkin musiikillisesti Tampereen keikka v.2009) ja miksei Paul McCartneyn keikka Olympiastadionilla v. 2004.  

Toisaalta on kyllä muisteltava, ettei vaikuttavaan musiikkielämykseen aina spektaakkelia tarvita. Yksi suurimpia musiikkielämyksiäni on nimittäin Neil Young & Crazy Horse 1.7.2001 Hartwall Areenalla. Silloin Neil mm. lauloi horjuvalla, nasaalilla äänellään kappaleen After The Goldrush yksin, kynttilän valossa ja selin yleisöön harmoonilla säestäen! Huh, se oli vaikuttavaa ja siinä ihan meni kylmät väreet pitkin selkää ...


Kuvat:  ©Kari Jaakonaho
Lähettänyt klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , ,

torstai 12. elokuuta 2010

Leonard Cohen @ Hartwall Areena, Helsinki 10.8.2010

Mestareiden mestari Areenalla




Kanadalainen runoilija, kirjailija ja laulaja-lauluntekijä Leonard Cohen esiintyi viimeksi Suomessa lokakuussa 2008. Silloin hän aloitti pitkästä aikaa uuden maailmankiertueensa. Tuo edellinen konsertti jäi meikäläiseltä väliin ja siitä luettujen ylistävien arvioiden ja saman kiertueen Lontoon konsertin DVD-taltioinnin (johon suosittelen konsertin "missanneita" tutustumaan!) perusteella oli nyt pakko nähdä tämänkertainen konsertti. Cohen täyttää syyskuussa jo 76 vuotta, joten saattaahan tämä kiertue olla hänen viimeisensä.

Tätä kertaa varten otimme kaksi päivää lomaa ja ajoimme jo iltapäivällä Hotelli Pasilaan kyydissämme eräs ystäväpariskuntamme. Hotellin ravintolassa nautitun aterian jälkeen kävelimme rauhassa Hartwall Areenalle, jossa istumapaikkamme osoittautuivat olevan ns. klubikatsomossa, jonka aulatiloihinkaan ei päässyt muuten kuin tiettyjen lohkojen lipuilla. Täällä koko käytävä oli anniskelualuetta ja katsomon istuimetkin osoittautuivat muuta areenaa hiukan paremmiksi, käsinojallisiksi tuoleiksi.

Hetken odottelun aikana lavan sivuilla olevilla screeenillä näkyi kiertueen logo, jonka alla teksti "Leonard Cohen United heart Touring Co 2010". Pian tuli kiertuebändi, kuusi soittajaa ja kolme taustalaulajaa lavalle. heti heidän jälkeensä itse Maestro juoksi (!) lavalle tummassa puvussa ja mustassa "Sinatra-hatussa" ja yleisö puhkesi valtaviin suosionosoituksiin. Hatun hän ottaa päästään vain esitellessään orkesterin jäseniä ja kiittäessään yleisöä. Noita samoja hattuja näkyi muuten myös konserttiin saapuvan yleisön joukossa ainakin yksi pikkubussilastillinen ennen konsertin alkua. Samalla tavalla juosten tai tanssahdellen Cohen tuli lavalle ja poistui sieltä useaan kertaan illan aikana. Ikäisekseen varsin ketterä mies.

Konsertin alku oli melko reipas. Aloitusbiisi Dance Me To The End Of Love on Cohenin suurimpia hittejä 1980-luvulta ja saa yleisön heti mukaan. Tämän jälkeen Maestro kiitti lämpimästä vastaanotosta ja totesi "En tiedä, koska seuraavan kerran tännepäin tulemme, mutta voin vakuuttaa teille, että annamme teille kaiken, mitä meillä on".

Jo ensimmäisistä tahdeista lähtien on selvää, että nyt tekniikkamiehet ovat tehtäviensä tasalla. Soundit ovat todella kirkkaat ja selkeät ja ilman suuria volyymejä lavalta erottuu jokainen ääni. Minäkään en kaipaa korvatulppia, vaikka melulle herkät korvani näissä tilanteissa yleensä ne tarvitsevat. Lisäksi useampi kamera kuvaa lavan tapahtumista todella terävää kuvaa lavan sivustan screeneille. Näin esityksen kaikki vivahteet kantautuvat varmasti kauimmaiselle ja ylimmäisellekin penkkiriville asti.

Toisen kappaleen alussa kaksi taustalaulajaa (The Webb Sisters) tekee jopa kärrynpyörän lavalla ja saa yleisöltä applodit. The Future käynnistyy ja tuo mieleen Chris Rean "aikuisrockin". Jo tässä vaiheessa koko suuri areena on esiintyjien hallussa. Ain't No Cure For Love on hiukan soul-vaikutteinen. Suuri osa Cohenin kappaleista on varsinkin levytysversioina melankolisia, synkkiä ja varsin monotonisiakin. Nyt näihinkin kappaleisiin oli sovituksilla ja sooloilla saatu uutta ilmettä ja kiinnostavia uusia elementtejä.

Bird On the Wire on yksi illan setin rungon muodostaneita klassikoita. Kaunis kappale, jossa puhtailla soundeilla, ilman efektilaitteita soittanut sähkökitaristi Bob Metzger soittaa kantrivaikutteisen soolon. Cohen laulaa konsertin alkuosan hyvin keskittyneesti hattunsa lierin varjossa välillä polvistuen ja pitäen molemmin käsin mikrofonia.

Everybody Knows on sovitettu melko rokkaavaksi versioksi. Uudempaakin tuotantoa kuultiin: In my Secret Life on yhden taustalaulajista, Sharon Robinsonin kanssa vuonna 2001 tehdyltä "Ten new Songs" –albumilta. Cohen esitteleekin ensimmäisen jakson lopun bändiesittelyssä Robinsonin co-writerikseen. Cohen käyttää nykyisin äänensä käheämpää alarekisteriä niin, että tässäkin kappaleessa hänen äänensä jyrisi välillä niin matalalta, että se tuntui menevän luihin ja ytimiin. Hänellä on kuitenkin myös tallella ensilevyiltään tuttu korkeampi ääni, jolla hän välillä lauloikin.

Who By Fire käynnistyy Javier Masin pitkällä kitaraintrolla. Mas soittaa hieman erikoisen näköistä isoa akustista, 12-(nailon)kielistä kitaraa. Soitossa on vaikutteita espanjalaisesta flamencosta (onhan mies Barcelonasta kotoisin) ja muualta välimeren maista (Kreikka, Turkki), mutta myös selviä itämaisia vaikutteita. Muutenkin muusikoista eniten soolotilaa saa illan aikana Javier Mas. Hän soittaa myös erikoista, lyhytkaulaista mandoliinia. Välillä Cohen polvistuu Masin viereen ja innostaa häntä yhä huimempiin suorituksiin kielisoittimillaan. Masin soitto toi mieleen heinäkuussa Jyväskylän kesässä esiintyneen israelilaisen laulajan Yasmin Levyn välimerellisten tyylien sekoituksen. Javier Mas olikin orkesterista eniten esiin nouseva muusikko, vaikka myös kosketinsoittaja Neil Larsen Hammond-urkutyöskentely vakuutti ja kitaristi Bob Metzger soittaa hienoja sooloja. Myös Cohen soittaa tästä lähtien puoliakustista kitaraa suurimmassa osassa kappaleita. Basisti ja kiertueen musiikillinen johtaja Roscoe Beck soittaa loppuun kontrabassollaan hieman erikoisen soolon. Enimmäkseen hän soittaa kuitenkin viisikielistä sähköbassoa.

Heart With No Companion on peräisin 1984 Various Positions –albumilta. Nyt se oli sovitettu kepeäksi kantriralliksi steelkitaroineen kaikkineen. Varsinaisen puhallinsoittajan lisäksi itse Leonardkin soittaa tähän huuliharppusoolon. Ihan hauska tulkinta tähän väliin. Alkuperäinen levyversio on huomattavasti melankolisempi ja hitaampi.

Yllättäen konsertissa kuultiin kolme aivan uutta laulua. Ne on ilmeisesti tarkoitettu loppuvuodesta julkaistavalle uudelle albumille. Niistä ensimmäinen oli The Darkness, joka puolestaan oli melko blues-vaikutteinen sovitus. Cohen soittaa itse kitaraintron. Hieno kappale, josta tuli mieleen Bob Dylanin nykytuotanto.

The Webb Sisters:
(vas) Carley ja Hattie Webb

Toinen konsertissa kuulluista uusista, vielä levyttämättömistä lauluista oli Born In Chains, jossa taustalaulajat pääsivät kukin laulamaan omat soolo-osuutensa. Ensin Sharon Robinson ja hänen jälkeensä Hattie ja Charley Webb (Englantilaiset The Webb Sisters). Tummaihoisen Robinsonin laulu on bluesahtavaa ja Webbin sisarusten kuulasta, korkeaa seireenien laulua. Kappale on miltei "itkettävän" kaunis!

Ensimmäisen setin kolme viimeistä, Chelsea Hotel #2, Waiting For A Miracle sekä Anthem ovat niitä melankolisia, melkein synkkiä Cohenin peruskappaleita. Ehkä tässä kohtaa vähän liian monta saman tyylistä kappaletta peräkkäin aiheutti jopa pientä pitkästymistä.

Konsertin ensimmäisen osan lopussa Cohen esittelee orkesterinsa kehuen jokaisen muusikon erikseen ja mainiten myös kotipaikat. Muusikot esiteltiin vielä jatkossakin ainakin pariin kertaan. Javier Mas (kitarat, mandoliini), Roscoe Beck (musiikillinen johtaja, sähköbasso, kontrabasso), Neil Larsen (kosketinsoittimet, hanuri, puhaltimet), Bob Metzger (kitarat, steel-kitara, laulu), Dino Soldo (kosketinsoittimet, saxofoni, puhaltimet, laulu), Rafael Gayol (rummut, lyömäsoittimet) sekä Sharon Robinson ja The Webb Sisters (Hattie ja Charley Webb), taustalaulu. Tarkempi muusikoiden esittely löytyy täältä

Seuraa 20 minuutin väliaika. Väliajalla kuulutetaan 5 minuutin välein, paljonko taukoa on jäljellä. Silti konsertin jatkuessa osa yleisöstä vielä palailee paikoilleen, kun Cohen juoksee ketterästi lavalle. Hän asettuu kosketinsoittimen taakse lavan etualalla ja vitsailee soittimen olevan siitä hyvä, että se soi itsekseenkin. Soitin alkaa soittaa säestystä kappaleeseen Tower Of Song. Kappaleen aikana Cohen soittaa kömpelön soolon koskettimillaan ja saa yleisöltä villit aplodit. Lopussa hän vitsailee: "Ette ilmeisesti ole tulleet tänne kuuntelemaan musiikkia".

Suzanne on yksi tunnetuimpia Cohenin lauluja ja oli juuri niin valtaisa kokemus kuin mihin sen voi parhaimmillaan kuvitella yltävän. Sen Cohen laulaa miltei yksinään säestäen itseään kitaralla. Ainoastaan Neil Larsenin urut ja taustalaulu myötäilevät. Samaan järeään klassikkosarjaan kuuluu myös seuraava kappale Sisters Of Mercy.

The Gypsy's Wife alkaa Javier Masin soittamalla pitkällä espanjalaisvaikutteisella mandoliinisoololla. Mandoliini värittää kappaletta ja tuo siihen mustalaisvaikutteita. Tässä kuullaan myös klarinettisoolo ja maukkaita bassokuvioita.

Feels So Good oli kolmas illan uusista lauluista, tyyliltään hidas ja letkeä kantriballadi. Kitaristi Metzgeriltä kuullaan myös hyvin kantrityylinen soolo. The Partisan puolestaan jyräsi lähes marssirytmisenä balladina ja oli yksi illan vaikuttavimmista hetkistä.

Edellä mainitulta "Ten New Songs" –levyltä peräisin olevan kappaleen Boogie Street lauloi Sharon Robinson osin solona ja osin duettona Cohenin kanssa. Kappale on melko jazzahtava, kuitenkin Robinson laulaa suoraa melodiaa ilman jazzlaulun fraseerauksia. Robinson olisi varmasti pystynyt irrottelemaan ja revittelemään enemmänkin, mutta ilmeisesti hän ei halunnut varastaa Maestrolta showta. Tässä kappaleessa kaikki soittajat pääsivät sooloilemaan vuorollaan. Soolot olivat koko illan yleensä melko lyhyitä ehkä juuri esitettyjen laulujen määrän (kaikkiaan peräti 28 !) vuoksi. Silti ilta venyi väliaikoineen 3,5 tuntiseksi. Tässä yhteydessä on erikseen mainittava puhaltimia soittanut Dino Soldo. Hän soitti tässä kappaleessa komean saksofonisoolon. Muutenkin hän oli Javier Masin ohella orkesterin toinen merkittävä hahmo moninaisine puhaltimineen. Valikoimaan kuului ainakin kaksi erilaista sähköpuhallinta, erilaiset saksofonit, klarinetti sekä huuliharppu. Erittäin taitava soittaja!



Hallelujah menee melko tarkkaan levytysversion mukaisesti. Kuitenkin Cohen muunteli sanoja: "I didn't come to Helsinki to fool You", todistaen näin lunastaneensa alussa esittämänsä lupauksen. Tätä kappalettahan on versioitu maailmalla varsin runsaasti ja esimerkiksi jo aiemmin mainittu Yasmin Levy lauloi Jyväskylän Kesässä oman, täysin erilaisen tulkinnan tästä kappaleesta.

I'm Your Man kuvaa hyvin illan ydintä. Se sisältää macho-ironiaa ja yleisö osoittaa suosiotaan aina, kun Cohen "murahtaa" kertosäkeessä hyvin matalalta "I'm your man". Cohenin albumeista muuten suurimman huomion saikin juuri tämä illan eräänlaiseksi kulmakiveksi muodostunut, vuonna 1988 ilmestynyt samanniminen albumi. Siltä kuultiinkin peräti kuusi kappaletta.

Take This Waltz päätti varsinaisen setin ja Cohen poistuu tanssahdellen lavalta. Koko 12000 hengen yleisö nousi seisomaan ja vaatimaan lisää. En ole ennen nähnyt koko Hartwall-areenan yleisön viimeistä piippuhyllyä myöten nousevan seisaalleen osoittamaan suosiotaan ja vaatimaan encorea. Tänä iltana se tapahtui KOLMEEN kertaan. Yleensä täällä ei yleisö tahdo saada itseään ylös penkistä vaikka millainen tähti olisi lavalla. Leonard Cohenin ongelma onkin nykyisin hieman erikoinen – hän ei tahdo päästä millään lavalta pois, koska encore-vaatimukset eivät ota laantuakseen. Nyt lopetus onnistui kolmen lavalle paluun ja kuuden lisäkappaleen jälkeen.

Ensimmäinen encore So Long, Marianne oli ainakin minulle varsin tunteikas hetki ja laulu jäi mieleen soimaan pitkäksi aikaa. Tässä vaiheessa osa permannon yleisöstä siirtyi istuimiltaan rauhallisesti lavan eteen kunnioittamaan artistia. Toisaalta melko suuri osa yleisöstä lähti jo poistumaan luullen illan olevan ohi. Itse kyllä tiesin odottaa vielä viittä tai jopa kuutta kappaletta lisää. Kun Cohen vielä jatkoikin jykevästi First We Take Manhattanilla, jäi yleisöä portaiden yläpäähän seisomaan ja katselemaan konsertin loppuun. Minusta ei ole suuri vaiva ottaa etukäteen netistä aikaisempien keikkojen setlistojen avulla selvää konserttien pituudesta, ettei tulisi poistuttua kesken kaiken. Vähän nolotti noiden hätähousujen puolesta!

Jatkoa seurasi: kaunismelodiainen Famous Blue Raincoat hienoine saksofonisooloineen sekä erittäin herkkä ja koskettava The Webb Sistersien esittämä If It Be Your Will. Siinä Cohen itse lausui yhden säkeistön runona (rukouksena) ja Webbin sisarukset jatkoivat Hattien sylissään soittaman pienen harpun ja Charleyn kitaran säestyksellä. Kaunista ja koko konsertin hienoimpia hetkiä!

Seuraavan encoren nimi jo vihjaisee, että olisiko jo aika lopettaa: Closing Time. Mutta ei – vielä yleisö vaatii seisaallaan lisää. Viimeisen I Tried to Leave You ensisanat saavat yleisön räjähtämään nauruun. Laulussa kuullaan myös yleisölle suunnattu humoristinen hyvästijättö "good night, my darling. I hope you're satisfied". Viimeisessä kappaleessa kaikki muusikot taustalaulajia ja rumpalia myöten pääsevät vielä sooloilemaan, mikä toimi oivallisena illan loppuhuipentumana.

Lopuksi Cohen kiitti fanejaan laulujensa pitämisestä hengissä kaikki nämä vuodet. Lisäksi hän kiitti myös paikalla ollutta Jarkko Arjatsaloa, joka on ylläpitänyt hänen web-sivustoaan ja samalla pitänyt hänen äänensä kuuluvilla hiljaisten vuosiensa aikana. Jarkko Arjatsalo on espoolainen 52-vuotias KHT-tilintarkastaja ja hän on pitänyt Cohenin tuotantoa esittelevää kansainvälistä sivustoa Leonard Cohen Files jo vuodesta 1995 saakka. Arjatsalon ja Cohenin yhteistyö alkoi vuonna 1997, kun Cohen otti yllättäen Arjatsaloon yhteyttä. Hän asui tuolloin zen-luostarissa Mount Baldyn vuorella Los Angelesin lähellä. Luostariin oli juuri saatu internet-yhteys. Cohen antoi sivuston käyttöön ennen julkaisemattomia runoja, piirroksia ja tietokonegrafiikkaa. Sivujen ylläpito on johtanut Aejatsalon jatkuvaan yhteydenpitoon Cohenin ja hänen toimistonsa kanssa. Cohen on havainnut internetin mainioksi kanavaksi, ja nykyään yhteistyössä on mukana muitakin hänen tuotantoaan esitteleviä sivustoja eri maista. Arjatsalo ja hänen perheensä ovat myös henkilökohtaisesti tutustuneet Leonard Coheniin.

Kaikki oleelliset, Cohenin uran alkuvaiheen klassikot ja hitit kuultiin illan aikana. Ohjelmiston runko muodostuikin kestosuosikeista 40 vuoden ajalta. En ole juuri kirjoittanut laulujen sanoituksista, koska siihen en tunne runouden tuntemukseni (suomenkielisenäkään!) oikein siihen riittävän. Ovathan nämä sellaisia runouden "järkäleitä": Suzanne, Bird On The Wire, Everybody Knows, First We Take Manhattan, The Partisan, Anthem, Sisters Of Mercy jne. Yleisesti voi sanoa, että Cohenin tekstit käsittelevät rakkautta, seksiä, huumeita, ihmissuhteita, uskontoa, masennusta ja musiikkia itseään. Sanoitusten uskonnollisesta sisällöstä kertoo Sana-lehti artikkelissaan.

Myös uudempaa tuotantoa ja aivan uusiakin kappaleita kuultiin. Setlista oli erittäin taitavasti rakennettu ja kuten jo mainitsin, äänimiehet onnistuivat todella hyvin. Myös valoshow oli sopivan hillitty ja lavastuksena ainoastaan lavan taustalla oleva verho ja siihen suunnattu valaistus. Pääosassa todellakin oli Musiikki ja hyväkuntoinen, nöyrä, suurenmoinen mestari. Hän osasi ottaa yleisönsä vaatimattomalla karismallaan ja loistavasti ajoitetulla huumorillaan. Hän kiitteli yleisöä etuoikeudesta esiintyä täällä rauhallisessa kaupungissa, kun niin monet kaupungin on syösty kaaokseen. Cohen selvästikin kunnioitti yleisöä ja yleisö häntä. Musiikillisesti illan tunnelmat vaihtelivat gospelin, bluesin ja jopa rockin välillä sekä haikeista menneen maailman itä-eurooppasävyistä ehtaan amerikan meininkiin. Kun vielä orkesteri ja kappaleiden sovitus olivat kokonaisuudessaan huippuluokkaa, muodostui illasta ikimuistoinen ja yksi ehdottomasti parhaista näkemistäni ja kuulemistani konserteista. Tätä en olisi halunnut jättää välin mistään hinnasta! Nyt sitten odotellaan U2:n 360 -kiertueen keikkaa Olympiastadionilla, joka sekin tulee olemaan hieno, mutta varmasti täysin erilainen elämys.

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho


Setlist:

Kappaleiden nimet toimivat linkkeinä YouTube-videoihin


Väliaika


Encore 1

Encore 2

Encore 3


Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tunnisteet: , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)