Mestareiden mestari Areenalla
Kanadalainen runoilija, kirjailija ja laulaja-lauluntekijä Leonard Cohen esiintyi viimeksi Suomessa lokakuussa 2008. Silloin hän aloitti pitkästä aikaa uuden maailmankiertueensa. Tuo edellinen konsertti jäi meikäläiseltä väliin ja siitä luettujen ylistävien arvioiden ja saman kiertueen Lontoon konsertin DVD-taltioinnin (johon suosittelen konsertin "missanneita" tutustumaan!) perusteella oli nyt pakko nähdä tämänkertainen konsertti. Cohen täyttää syyskuussa jo 76 vuotta, joten saattaahan tämä kiertue olla hänen viimeisensä.
Tätä kertaa varten otimme kaksi päivää lomaa ja ajoimme jo iltapäivällä Hotelli Pasilaan kyydissämme eräs ystäväpariskuntamme. Hotellin ravintolassa nautitun aterian jälkeen kävelimme rauhassa Hartwall Areenalle, jossa istumapaikkamme osoittautuivat olevan ns. klubikatsomossa, jonka aulatiloihinkaan ei päässyt muuten kuin tiettyjen lohkojen lipuilla. Täällä koko käytävä oli anniskelualuetta ja katsomon istuimetkin osoittautuivat muuta areenaa hiukan paremmiksi, käsinojallisiksi tuoleiksi.
Hetken odottelun aikana lavan sivuilla olevilla screeenillä näkyi kiertueen logo, jonka alla teksti "Leonard Cohen United heart Touring Co 2010". Pian tuli kiertuebändi, kuusi soittajaa ja kolme taustalaulajaa lavalle. heti heidän jälkeensä itse Maestro juoksi (!) lavalle tummassa puvussa ja mustassa "Sinatra-hatussa" ja yleisö puhkesi valtaviin suosionosoituksiin. Hatun hän ottaa päästään vain esitellessään orkesterin jäseniä ja kiittäessään yleisöä. Noita samoja hattuja näkyi muuten myös konserttiin saapuvan yleisön joukossa ainakin yksi pikkubussilastillinen ennen konsertin alkua. Samalla tavalla juosten tai tanssahdellen Cohen tuli lavalle ja poistui sieltä useaan kertaan illan aikana. Ikäisekseen varsin ketterä mies.
Konsertin alku oli melko reipas. Aloitusbiisi Dance Me To The End Of Love on Cohenin suurimpia hittejä 1980-luvulta ja saa yleisön heti mukaan. Tämän jälkeen Maestro kiitti lämpimästä vastaanotosta ja totesi "En tiedä, koska seuraavan kerran tännepäin tulemme, mutta voin vakuuttaa teille, että annamme teille kaiken, mitä meillä on".
Jo ensimmäisistä tahdeista lähtien on selvää, että nyt tekniikkamiehet ovat tehtäviensä tasalla. Soundit ovat todella kirkkaat ja selkeät ja ilman suuria volyymejä lavalta erottuu jokainen ääni. Minäkään en kaipaa korvatulppia, vaikka melulle herkät korvani näissä tilanteissa yleensä ne tarvitsevat. Lisäksi useampi kamera kuvaa lavan tapahtumista todella terävää kuvaa lavan sivustan screeneille. Näin esityksen kaikki vivahteet kantautuvat varmasti kauimmaiselle ja ylimmäisellekin penkkiriville asti.
Toisen kappaleen alussa kaksi taustalaulajaa (The Webb Sisters) tekee jopa kärrynpyörän lavalla ja saa yleisöltä applodit. The Future käynnistyy ja tuo mieleen Chris Rean "aikuisrockin". Jo tässä vaiheessa koko suuri areena on esiintyjien hallussa. Ain't No Cure For Love on hiukan soul-vaikutteinen. Suuri osa Cohenin kappaleista on varsinkin levytysversioina melankolisia, synkkiä ja varsin monotonisiakin. Nyt näihinkin kappaleisiin oli sovituksilla ja sooloilla saatu uutta ilmettä ja kiinnostavia uusia elementtejä.
Bird On the Wire on yksi illan setin rungon muodostaneita klassikoita. Kaunis kappale, jossa puhtailla soundeilla, ilman efektilaitteita soittanut sähkökitaristi Bob Metzger soittaa kantrivaikutteisen soolon. Cohen laulaa konsertin alkuosan hyvin keskittyneesti hattunsa lierin varjossa välillä polvistuen ja pitäen molemmin käsin mikrofonia.
Everybody Knows on sovitettu melko rokkaavaksi versioksi. Uudempaakin tuotantoa kuultiin: In my Secret Life on yhden taustalaulajista, Sharon Robinsonin kanssa vuonna 2001 tehdyltä "Ten new Songs" –albumilta. Cohen esitteleekin ensimmäisen jakson lopun bändiesittelyssä Robinsonin co-writerikseen. Cohen käyttää nykyisin äänensä käheämpää alarekisteriä niin, että tässäkin kappaleessa hänen äänensä jyrisi välillä niin matalalta, että se tuntui menevän luihin ja ytimiin. Hänellä on kuitenkin myös tallella ensilevyiltään tuttu korkeampi ääni, jolla hän välillä lauloikin.
Who By Fire käynnistyy Javier Masin pitkällä kitaraintrolla. Mas soittaa hieman erikoisen näköistä isoa akustista, 12-(nailon)kielistä kitaraa. Soitossa on vaikutteita espanjalaisesta flamencosta (onhan mies Barcelonasta kotoisin) ja muualta välimeren maista (Kreikka, Turkki), mutta myös selviä itämaisia vaikutteita. Muutenkin muusikoista eniten soolotilaa saa illan aikana Javier Mas. Hän soittaa myös erikoista, lyhytkaulaista mandoliinia. Välillä Cohen polvistuu Masin viereen ja innostaa häntä yhä huimempiin suorituksiin kielisoittimillaan. Masin soitto toi mieleen heinäkuussa Jyväskylän kesässä esiintyneen israelilaisen laulajan Yasmin Levyn välimerellisten tyylien sekoituksen. Javier Mas olikin orkesterista eniten esiin nouseva muusikko, vaikka myös kosketinsoittaja Neil Larsen Hammond-urkutyöskentely vakuutti ja kitaristi Bob Metzger soittaa hienoja sooloja. Myös Cohen soittaa tästä lähtien puoliakustista kitaraa suurimmassa osassa kappaleita. Basisti ja kiertueen musiikillinen johtaja Roscoe Beck soittaa loppuun kontrabassollaan hieman erikoisen soolon. Enimmäkseen hän soittaa kuitenkin viisikielistä sähköbassoa.
Heart With No Companion on peräisin 1984 Various Positions –albumilta. Nyt se oli sovitettu kepeäksi kantriralliksi steelkitaroineen kaikkineen. Varsinaisen puhallinsoittajan lisäksi itse Leonardkin soittaa tähän huuliharppusoolon. Ihan hauska tulkinta tähän väliin. Alkuperäinen levyversio on huomattavasti melankolisempi ja hitaampi.
Yllättäen konsertissa kuultiin kolme aivan uutta laulua. Ne on ilmeisesti tarkoitettu loppuvuodesta julkaistavalle uudelle albumille. Niistä ensimmäinen oli The Darkness, joka puolestaan oli melko blues-vaikutteinen sovitus. Cohen soittaa itse kitaraintron. Hieno kappale, josta tuli mieleen Bob Dylanin nykytuotanto.
 | ||
| The Webb Sisters: (vas) Carley ja Hattie Webb |
Ensimmäisen setin kolme viimeistä, Chelsea Hotel #2, Waiting For A Miracle sekä Anthem ovat niitä melankolisia, melkein synkkiä Cohenin peruskappaleita. Ehkä tässä kohtaa vähän liian monta saman tyylistä kappaletta peräkkäin aiheutti jopa pientä pitkästymistä.
Konsertin ensimmäisen osan lopussa Cohen esittelee orkesterinsa kehuen jokaisen muusikon erikseen ja mainiten myös kotipaikat. Muusikot esiteltiin vielä jatkossakin ainakin pariin kertaan. Javier Mas (kitarat, mandoliini), Roscoe Beck (musiikillinen johtaja, sähköbasso, kontrabasso), Neil Larsen (kosketinsoittimet, hanuri, puhaltimet), Bob Metzger (kitarat, steel-kitara, laulu), Dino Soldo (kosketinsoittimet, saxofoni, puhaltimet, laulu), Rafael Gayol (rummut, lyömäsoittimet) sekä Sharon Robinson ja The Webb Sisters (Hattie ja Charley Webb), taustalaulu. Tarkempi muusikoiden esittely löytyy täältä
Seuraa 20 minuutin väliaika. Väliajalla kuulutetaan 5 minuutin välein, paljonko taukoa on jäljellä. Silti konsertin jatkuessa osa yleisöstä vielä palailee paikoilleen, kun Cohen juoksee ketterästi lavalle. Hän asettuu kosketinsoittimen taakse lavan etualalla ja vitsailee soittimen olevan siitä hyvä, että se soi itsekseenkin. Soitin alkaa soittaa säestystä kappaleeseen Tower Of Song. Kappaleen aikana Cohen soittaa kömpelön soolon koskettimillaan ja saa yleisöltä villit aplodit. Lopussa hän vitsailee: "Ette ilmeisesti ole tulleet tänne kuuntelemaan musiikkia".
Suzanne on yksi tunnetuimpia Cohenin lauluja ja oli juuri niin valtaisa kokemus kuin mihin sen voi parhaimmillaan kuvitella yltävän. Sen Cohen laulaa miltei yksinään säestäen itseään kitaralla. Ainoastaan Neil Larsenin urut ja taustalaulu myötäilevät. Samaan järeään klassikkosarjaan kuuluu myös seuraava kappale Sisters Of Mercy.
The Gypsy's Wife alkaa Javier Masin soittamalla pitkällä espanjalaisvaikutteisella mandoliinisoololla. Mandoliini värittää kappaletta ja tuo siihen mustalaisvaikutteita. Tässä kuullaan myös klarinettisoolo ja maukkaita bassokuvioita.
Feels So Good oli kolmas illan uusista lauluista, tyyliltään hidas ja letkeä kantriballadi. Kitaristi Metzgeriltä kuullaan myös hyvin kantrityylinen soolo. The Partisan puolestaan jyräsi lähes marssirytmisenä balladina ja oli yksi illan vaikuttavimmista hetkistä.
Edellä mainitulta "Ten New Songs" –levyltä peräisin olevan kappaleen Boogie Street lauloi Sharon Robinson osin solona ja osin duettona Cohenin kanssa. Kappale on melko jazzahtava, kuitenkin Robinson laulaa suoraa melodiaa ilman jazzlaulun fraseerauksia. Robinson olisi varmasti pystynyt irrottelemaan ja revittelemään enemmänkin, mutta ilmeisesti hän ei halunnut varastaa Maestrolta showta. Tässä kappaleessa kaikki soittajat pääsivät sooloilemaan vuorollaan. Soolot olivat koko illan yleensä melko lyhyitä ehkä juuri esitettyjen laulujen määrän (kaikkiaan peräti 28 !) vuoksi. Silti ilta venyi väliaikoineen 3,5 tuntiseksi. Tässä yhteydessä on erikseen mainittava puhaltimia soittanut Dino Soldo. Hän soitti tässä kappaleessa komean saksofonisoolon. Muutenkin hän oli Javier Masin ohella orkesterin toinen merkittävä hahmo moninaisine puhaltimineen. Valikoimaan kuului ainakin kaksi erilaista sähköpuhallinta, erilaiset saksofonit, klarinetti sekä huuliharppu. Erittäin taitava soittaja!
 |
I'm Your Man kuvaa hyvin illan ydintä. Se sisältää macho-ironiaa ja yleisö osoittaa suosiotaan aina, kun Cohen "murahtaa" kertosäkeessä hyvin matalalta "I'm your man". Cohenin albumeista muuten suurimman huomion saikin juuri tämä illan eräänlaiseksi kulmakiveksi muodostunut, vuonna 1988 ilmestynyt samanniminen albumi. Siltä kuultiinkin peräti kuusi kappaletta.
Take This Waltz päätti varsinaisen setin ja Cohen poistuu tanssahdellen lavalta. Koko 12000 hengen yleisö nousi seisomaan ja vaatimaan lisää. En ole ennen nähnyt koko Hartwall-areenan yleisön viimeistä piippuhyllyä myöten nousevan seisaalleen osoittamaan suosiotaan ja vaatimaan encorea. Tänä iltana se tapahtui KOLMEEN kertaan. Yleensä täällä ei yleisö tahdo saada itseään ylös penkistä vaikka millainen tähti olisi lavalla. Leonard Cohenin ongelma onkin nykyisin hieman erikoinen – hän ei tahdo päästä millään lavalta pois, koska encore-vaatimukset eivät ota laantuakseen. Nyt lopetus onnistui kolmen lavalle paluun ja kuuden lisäkappaleen jälkeen.
Ensimmäinen encore So Long, Marianne oli ainakin minulle varsin tunteikas hetki ja laulu jäi mieleen soimaan pitkäksi aikaa. Tässä vaiheessa osa permannon yleisöstä siirtyi istuimiltaan rauhallisesti lavan eteen kunnioittamaan artistia. Toisaalta melko suuri osa yleisöstä lähti jo poistumaan luullen illan olevan ohi. Itse kyllä tiesin odottaa vielä viittä tai jopa kuutta kappaletta lisää. Kun Cohen vielä jatkoikin jykevästi First We Take Manhattanilla, jäi yleisöä portaiden yläpäähän seisomaan ja katselemaan konsertin loppuun. Minusta ei ole suuri vaiva ottaa etukäteen netistä aikaisempien keikkojen setlistojen avulla selvää konserttien pituudesta, ettei tulisi poistuttua kesken kaiken. Vähän nolotti noiden hätähousujen puolesta!
Jatkoa seurasi: kaunismelodiainen Famous Blue Raincoat hienoine saksofonisooloineen sekä erittäin herkkä ja koskettava The Webb Sistersien esittämä If It Be Your Will. Siinä Cohen itse lausui yhden säkeistön runona (rukouksena) ja Webbin sisarukset jatkoivat Hattien sylissään soittaman pienen harpun ja Charleyn kitaran säestyksellä. Kaunista ja koko konsertin hienoimpia hetkiä!
Seuraavan encoren nimi jo vihjaisee, että olisiko jo aika lopettaa: Closing Time. Mutta ei – vielä yleisö vaatii seisaallaan lisää. Viimeisen I Tried to Leave You ensisanat saavat yleisön räjähtämään nauruun. Laulussa kuullaan myös yleisölle suunnattu humoristinen hyvästijättö "good night, my darling. I hope you're satisfied". Viimeisessä kappaleessa kaikki muusikot taustalaulajia ja rumpalia myöten pääsevät vielä sooloilemaan, mikä toimi oivallisena illan loppuhuipentumana.
Lopuksi Cohen kiitti fanejaan laulujensa pitämisestä hengissä kaikki nämä vuodet. Lisäksi hän kiitti myös paikalla ollutta Jarkko Arjatsaloa, joka on ylläpitänyt hänen web-sivustoaan ja samalla pitänyt hänen äänensä kuuluvilla hiljaisten vuosiensa aikana. Jarkko Arjatsalo on espoolainen 52-vuotias KHT-tilintarkastaja ja hän on pitänyt Cohenin tuotantoa esittelevää kansainvälistä sivustoa Leonard Cohen Files jo vuodesta 1995 saakka. Arjatsalon ja Cohenin yhteistyö alkoi vuonna 1997, kun Cohen otti yllättäen Arjatsaloon yhteyttä. Hän asui tuolloin zen-luostarissa Mount Baldyn vuorella Los Angelesin lähellä. Luostariin oli juuri saatu internet-yhteys. Cohen antoi sivuston käyttöön ennen julkaisemattomia runoja, piirroksia ja tietokonegrafiikkaa. Sivujen ylläpito on johtanut Aejatsalon jatkuvaan yhteydenpitoon Cohenin ja hänen toimistonsa kanssa. Cohen on havainnut internetin mainioksi kanavaksi, ja nykyään yhteistyössä on mukana muitakin hänen tuotantoaan esitteleviä sivustoja eri maista. Arjatsalo ja hänen perheensä ovat myös henkilökohtaisesti tutustuneet Leonard Coheniin.
Kaikki oleelliset, Cohenin uran alkuvaiheen klassikot ja hitit kuultiin illan aikana. Ohjelmiston runko muodostuikin kestosuosikeista 40 vuoden ajalta. En ole juuri kirjoittanut laulujen sanoituksista, koska siihen en tunne runouden tuntemukseni (suomenkielisenäkään!) oikein siihen riittävän. Ovathan nämä sellaisia runouden "järkäleitä": Suzanne, Bird On The Wire, Everybody Knows, First We Take Manhattan, The Partisan, Anthem, Sisters Of Mercy jne. Yleisesti voi sanoa, että Cohenin tekstit käsittelevät rakkautta, seksiä, huumeita, ihmissuhteita, uskontoa, masennusta ja musiikkia itseään. Sanoitusten uskonnollisesta sisällöstä kertoo Sana-lehti artikkelissaan.
Myös uudempaa tuotantoa ja aivan uusiakin kappaleita kuultiin. Setlista oli erittäin taitavasti rakennettu ja kuten jo mainitsin, äänimiehet onnistuivat todella hyvin. Myös valoshow oli sopivan hillitty ja lavastuksena ainoastaan lavan taustalla oleva verho ja siihen suunnattu valaistus. Pääosassa todellakin oli Musiikki ja hyväkuntoinen, nöyrä, suurenmoinen mestari. Hän osasi ottaa yleisönsä vaatimattomalla karismallaan ja loistavasti ajoitetulla huumorillaan. Hän kiitteli yleisöä etuoikeudesta esiintyä täällä rauhallisessa kaupungissa, kun niin monet kaupungin on syösty kaaokseen. Cohen selvästikin kunnioitti yleisöä ja yleisö häntä. Musiikillisesti illan tunnelmat vaihtelivat gospelin, bluesin ja jopa rockin välillä sekä haikeista menneen maailman itä-eurooppasävyistä ehtaan amerikan meininkiin. Kun vielä orkesteri ja kappaleiden sovitus olivat kokonaisuudessaan huippuluokkaa, muodostui illasta ikimuistoinen ja yksi ehdottomasti parhaista näkemistäni ja kuulemistani konserteista. Tätä en olisi halunnut jättää välin mistään hinnasta! Nyt sitten odotellaan U2:n 360 -kiertueen keikkaa Olympiastadionilla, joka sekin tulee olemaan hieno, mutta varmasti täysin erilainen elämys.
Kuvat: ©Kari Jaakonaho
Setlist:
Kappaleiden nimet toimivat linkkeinä YouTube-videoihin
Väliaika
Encore 1
Encore 2
Encore 3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti