Elton John Red Piano Show Hartwall Areenalla 10.10.2009

Ajelimme lauantaina Helsinkiin hyvässä syysaurinkoisessa säässä. Saavuimme hyvissä ajoin hotelli Pasilaan, joka on meidän vakiohotelli näillä konserttikeikoilla. Ehdimme jopa ottaa pienet päiväunet ennen siirtymistä päivälliselle hotellin Sevilla-ravintolaan. Söimmekin pitkän kaavan mukaan kolme ruokalajia asiaankuuluvine aperitiiveineen ja ruokajuomineen. Ruokailu ja varsinkin laskun saaminen kesti niin kauan, että tuntui jo, että tulee jopa kiire siirtyä Hartwall Areenalle. Käveltyämme areenalle ja saatuamme takit narikkaan kuulimme, että konsertissa on myös lämmittelijä, joka aloittaa kahdeksalta ja Elton aloittaisi vasta yhdeksältä. Lämmittelijä oli yksin akustisen kitaran kanssa esiintynyt Teddy Thompson . Emme menneet lämppäriä kuuntelemaan lainkaan, vaan ovelta vilkaistuamme jäimme baariin odottelemaan varsinaisen konsertin alkua. Eli eipä olisi ollut mitään kiirettä ...

Lähempänä yhdeksää hakeuduimme erinomaisiksi osoittautuneille istumapaikoillemme. Jo hiukan ennen konsertin alkua valot pimenivät ja sivuscreeneiltä näytettiin kuvia ilmeisesti Elton Johnin perheabumista(?) ja filmejä jostain levytyssessioista. Kiiltävän mustalla lavalla oli kaikki lavarekvisiitta peitettynä mustilla kankailla ja pari minuuttia ennen konsertin alkua kävi puolenkymmentä valkoisiin pukuihin ja huppuihin pukeutunutta henkilöä paljastamassa konsertin pääosassa olevan punaisen flyygelin (The Red Piano), joka oli sijoitettu tähden muotoiselle, punaisilla valoilla reunustetulle korokkeelle. Samat valkopukuiset otsalamppuineen hääräsivätkin sitten pitkin iltaa pystyttelemässä vaikka minkälaisia ilmalla täytettäviä tilperhöörejä lavalle. Minuutilleen klo 21.00 tuli bändi lavalle perässään itse Maestro Sir Elton John, joka siirtyi muutaman kumarruksen jälkeen pianonsa taakse ja aloitti Motown soul vaikutteisen kappaleen Bennie and the Jets. Äänentoisto kuulostaa todella hyvältä ja lavalle näkee hyvin. Kappaleen jälkeen Elton tervehti yleisöä ja pahoitteli vuolaasti viime marraskuussa (oikeasti päivä oli kyllä 1. joulukuuta) viime hetkellä sairauden takia peruuntunutta Helsingin keikkaansa ja kiitteli faneja kärsivällisyydestä.

Vielä ensimmäisen kappaleen aikana visuaalinen puoli oli vielä melko hillittyä, tavallista valoshowta ja taustalla suuret, eri muotoiset ja -väriset vilkkuvat neonvalokirjaimet E L T O N. Seuraavan Philadelphia Freedom –kappaleen taustascreeinillä pyörikin sitten jo kuvakollaasia vanhasta pehmopornosta.

The Red Piano Show on alunperin suunniteltu yhdelle maailman suurimmista, alunperin Celine Dionin showta varten rakennetulle Ceasar's Palacen Colosseum salin estradille Las Vegasissa. Visuaaliset efektit on suunnitellut valokuvaaja ja videotaiteilija David LaChapelle, jolle Elton John on antanut vapaat kädet ja ainoana ohjeenaan täyttää tuo valtava estradi - "tai muuten olen pulassa". Lavasteet ovatkin sitten Las Vegas-tyyliin hillittömät, taustalla noin 40 metriä leveä 10 metriä korkea (!) ledscreeni, jolle näytettiin biisien sanoituksiin löysästi liittyviä filmejä, kuvia ja grafiikkaa. Lisäksi lavalle ilmestyy illan aikana valtavia ilmalla täytettäviä esineitä. Elton John esitti The Red Piano Show'n Las Vegasissa 243 kertaa vuodesta 2004 lähtien ja lähti sitten kiertämään maailmaa saman show'n kanssa. Ainahan Elton Johnin keikat ovat sisältäneet kornia glamouria, huonoa makua ja mahtipontisuutta. Tällä kiertueella hän on kuitenkin malttanut olla pukeutumatta sarjakuvahahmoiksi tai jopa vapaudenpatsaaksi, kuten joskus takavuosina. Samoin ennen niin näyttävät silmälasit olivat vaihtuneet pieniin punaisiin linsseihin. Olipa mies kuitenkin pukeutunut punaiseen silkkipaitaan ja paljetein koristeltuun pikkutakkiin ja taisipa housunlahkeiden sivussakin olla punaiset raidat. Vähintään sen verran glamouria pitää tällä herralla aina olla vaatteissaan.

Yllättävänkin hyvin rokkaava Believe -laulu antoi jo viitteitä tulevasta lavarekvisiitasta - lavalle ilmestyi muutama iso ruusu. Mustavalkoisessa taustafilmissä tanssii mies portailla. Ennen seuraavaa tuttuakin tutumpaa ja kaunista Daniel -kappaletta Elton kertoi häneltä usein kyseltävän, mitä hänen laulujensa Bernie Taupinin kirjoittamat sanat oikein tarkoittavat. Kyselyihin hän kertoi aina vastaavansa: "Ei aavistustakaan". Danielkin oli levy-yhtiön mielestä liian pitkä ja viimeinen säkeistö piti jättää levyltä pois. Se kuitenkin olisi selittänyt koko laulun! Nyt laulu esitettiin kokonaisena, mutta eipä tuo sanoma silti juuri selvinnyt. Danielin aikana taustascreeinillä pyöri filmi, jossa nuori mies nukkui edustalla ja taustalla pyöri unena muun muassa varsin sotaista materiaalia.

Rocket Manin aikana taustalla esitettiin nostalgisia vanhoja kuvia ja filmejä nuoresta Eltonista ja lavalle ilmestyi neon-mainosvaloja. Kaikki kappaleet soitettiin hyvin uskollisesti levyversioille, mutta tämän Rocket Manin lopussa oli maukasta pianosooloilua, sekä pientä jamittelua kitaristin ja Eltonin pianon kesken. Tätä kappaletta on joskus aikaisemmilla kiertueilla venytetty jopa äärimmilleen ylipitkäksi. Elton Johniahan on sanottu maailman parhaaksi valkoihoiseksi gospelpianistiksi. Loistava pianisti ja laulaja hän onkin ja soittotyyli on lähinnä gospelia. Tuota pianismia olikin tietysti paljon ja sitä oli ilo kuunnella. Kappaleen jälkeen Maestro nousee pianonsa takaa ja pasterailee kumarrellen ja vilkutellen yleisölle ympäri lavaa. Muuten mies istuu melko tiiviisti pianon takana.

Yhdessä sanojensa mukaan omista mielikappaleistaan I Guess That's Why They Call It Ihe Blues päästi maestron pianistin lahjat oikeuksiinsa. Hienossa, gospel-sävyisessä kappaleessa piano soi erityisen komeasti. Kappale oli koskettava, vaikka olikin paljon hillitympi kuin monet muut illan paisutellun tunteelliset esitykset, tosin paremminkin taustalla pyörineen erilaisia amerikkalaisia kuvaavan kuvataustan kuin itse biisin takia.

Someone Saved My Life Tonight kertoo itsemurhayrityksestä (Eltonin itsensä, kuten jossain on kerrottu) ja taustafilmissä näyttelijä laittaa tyynyt kaasu-uuniin ja sen eteen polvistuen tyynylle pää uunissa ja avaa hanan. Taustalla tanssii mies enkelinä (tai paholaisena?). Mies jää kuitenkin lopussakin uuniin. Hiukan outo juttu ja katsoja jäi miettimään, missä kohtaa siinä se hengenpelastus oli ?

Goodbye Yellow Brick Road on yksi Eltonin suurimpia hittejä 70-luvulta ja tosi kaunis kappale. Se esitetäänkin hillitysti ilman taustavideoita. Samoin kuin seuraava hieman yllättäen ja vaimon toiveen täyttäjänä setissä ollut Nikita, jonka mies esitti soolona pelkän pianon säestyksellä. Parin päivän takaisen Moskovan keikan arvioissa pohdittiin tuon Nikita -kappaleen olleen setissä vain venäläistä yleisöä varten ja itsekin arvelin sen korvautuvan täällä jollain toisella, esimerkiksiSacrifice balladilla. Nikita kuitenkin esitettiin myös täällä - ajattelikohan Elton meitäkin venäläisiksi ? Saa nähdä, onko Nikita vielä seuravalla, Belgian Antwerpenin keikalla mukana. Tiny Dancer ja katosta laskeutuu "sykkivä" neonsydän flyygelin taakse ja toiseen päähän lavaa discopallo, joka heittää valopisteitä ympäri salia.

Tässä vaiheessa esitellään taustabändi: Davy Johnstone (musiikillinen johtaja, kitarat ja laulu), Kim Bullard (kosketisoittimet),Bob Birch (basso ja laulu), Nigel Olsson (rummut), John Mahon (perkussiot, laulu). Soittajista Nigel Olsson on ollut Elton Johnin taustalla jo vuodesta 69. Bändin uusin jäsen Kim Bullard taas on ollut mukana vasta kaksi kuukautta. Hän tuli syyskuussa 53-vuotiaana äkillisesti kuolleen Guy Babylonin tilalle. Tätä kuolemantapausta Elton ei kuitenkaan mainitse lainkaan, mitä jäin hiukan ihmettelemään, olihan tuo niin tuore tapaus. Kiertueen musiikillinen johtaja, kitaristi Davy Johnstone on kokenut, pitkän linjan muusikko. Hän on soittanut kitaraa myös Alice Cooperin, Meat Loafin, Rod Stewartin, Lenny Kravizin, ja Don Henleyn sekä itsensä John Lennonin kanssa.

Don’t Let The Sun Go Down On Me, kaunis balladi tämäkin ja taustakuvissa tanssii mies ja vähäpukeinen nainen rajua, tappelua kuvaavaa tanssia ja kuvassa näkyy myös Elton telkkarin ruudusta ”livena” suoraan tältä lavalta kuvattuna. Lopussa pariskunta näyttää vetäytyvän makuuhuoneen puolelle sovintoa hieromaan …

Sorry Seems To Be The Hardest Word -kappaleen Elton John omisti talebanien Pakistanissa murhaaman toimittaja Daniel Pearlin muistolle. Tämä omistus korosti kappaleen lähes pakahduttavaa sentimentaalisuutta. Candle In The Wind esitettiin soolona pelkän pianon kanssa. Tämä lauluhan leimautui uutena versiona 1997 traagisesti kuolleen Prinsessa Dianan muistokappaleeksi ja myi miljoonia levyjä. Elton kertoo Las Vegasin konsertissaan olleensa esittämättä tätä laulua viisi vuotta. Nyt se oli palautettu alkuperäiseen yhteyteensä Marilyn Monroe -tribuutiksi. Taustafilmissä Marilyniä esitti kylläkin kovasti esikuvaansa muistuttava näyttelijä. Edellisen jälkeen tämä varsin vaikuttavakin laulu tuntui jopa kevennykseltä.

Tässä kohtaa Elton poistuu hetkeksi lavalta ja katosta tipahtaa vaijerin päässä metallin värinen (ilma)pallo valtavan jysäyksen kera. Alkaa The Whon Tommy-oopperasta peräisin oleva Pinball Wizard ja sen myötä konsertin loppuun saakka kestävä yhä uusia efektejä ja yllätyksiä tuova bailausjakso. Katosta tippuu noin metrin halkaisijaltaan kokoisia ilmapalloja - tietysti Eltonin (nuoruuden) kuvalla varustettuja - yleisön pomputeltaviksi (ja kotiin vietäviksikin, kuten huomaamme poistuessamme) ja screenillä vilisee tietysti Las Vegasin pelikasinoita ja flipperinpeluuta.

The Bitch Is Back tuo taustascreenille Pamela Andersonin (melkein) paljaine rintoineen tanssimaan tankotanssia viisinkertaisena. Lavalle nousee monimetriset naisen ristityt sääret sukkineen ja korkokenkineen ja katosta ilmestyy yleisön päälle valtavat rinnat (!). Seksiä ja seksiviittauksia olikin showssa enemmän kuin tarpeeksi.

Viimeisen varsinaisen setin kappaleen Saturday Night's Alright For Fighting aikana osa yleisöstä kutsutaan tanssimaan lavalle Eltonin pianon ympärille. Katosta tippuu paperisilppua ja ”loppurysäyksessä” katossa riippuvista rinnoista ruiskahtaa pitkiä valkoisia serpentiinejä – huhhuh, tosi mautonta, mutta sitähän tämän staran show’n pitää ollakin !

Encorebiisin Your Song Elton omisti yleisölle ja esitti sen yksin pianon säestyksellä. Lavalta oli tässä vaiheessa siivottu ylimääräinen roina pois ja sinne oli puhallettu valtavat punaiset kirjaimet, jotka muodostivat sanan "Love", jossa o-kirjaimen muodosti tuo jo edellä mainittu katosta laskeutuva sykkivä neonsydän.

Illan setlista osoittautui täsmälleen samaksi kuin pari päivää aikaisemmalla Moskovan keikalla. Ainoa muutos oli kolmen ensimmäisen kappaleen vaihtunut järjestys. Kappaleet olivat kaikki suuria hittejä Elton Johnin kulta-ajalta 70- ja 80-luvuilta, paitsi Believe (1995) ja Your Song (1969). Elton Johnin albumeista suurimman huomion sai ”Goodbye Yellow Brick Road” (1973), jolta esitettiin peräti neljä laulua. Tällä kertaa (toisin kuin kesäkuisessa Eaglesin Suomen konsertissa) balladit toimivat ainakin minulle parhaiten. Nopeammat biletysbiisit eivät oikein sytyttäneet, vaikka kieltämättä niiden aikainen hillitön lavashow tarjosikin runsaasti myös silmänruokaa ja sai yleisön permannolla tanssimaan. Onnekseni tästä konsertista oli kuitenkin pudotettu pois se iänikuinen Crocodile Rock, joka aina tuo mieleen Muska Babitzinin "raakkuman" ihan hirveän Krokotiili Rock -suomalaisversion.

Vaikka bändin soittajat olivat taitavia, kiinnostavia ja erittäin kokeneita muusikoita, he eivät juurikaan päässeet esille muuten kuin bändiesittelyssä. Illan ehdoton tähti oli aateloitu Sir Elton John. Edes kitarasooloja ei kuultu - vain lyhyehköjä fillejä siellä täällä. Viimeisen päälle rakennettu show rekvisiittoineen ja taustafilmeineen ei luonnollisesti anna tilaa improvisaatiolle, sooloilulle tai kappaleiden venyttämiselle. Kaiken on mentävä millintarkasti ennakkosuunnitelmien mukaan. Vaikutti siltä, että muusikot soittavat kovalla rutiinilla ja osaisivat nämä kappaleet varmasti vaikka unissaankin. Silti he näyttivät selvästi nauttivan soitostaan. Ei bändi kuitenkaan läheskään niin huomiotta jäänyt kuin runsas vuosi sitten näkemässämme Madonnan Pariisin konsertissa, jossa bändiä ei juurikaan näkynyt ja jäi kokonaan esittelemättä.

Olihan tämä Varsinainen Elton John's Greatest Hits –show, mutta sitä ihmiset varmasti olivat odottaneetkin. Huomasin, että illan kaikki kappaleet paria lukuun ottamatta löytyvät omistamaltani tuoreelta kokoelma-albumilta ”Rocket Man – The Definitive Hits”. Kaikessa rutiinissaan, mauttomuudessaan ja välillä yliampuvassa sentimentaalisuudessaankin tämä konserttikokemus oli kieltämättä erittäin viihdyttävä ja miellyttävä, hauskakin. Näyttävä show ei kuitenkaan aivan kokonaan onnistunut viemään huomiota erittäin hienoilta lauluilta, jollaisia Elton Johnin tuotokset ja varsinkin ne balladit hyvinkin usein ovat.

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho

 Setlist:

Bennie And The Jets

Philadelphia Freedom

Believe

Daniel

Rocket Man

I Guess That's Why They Call It The Blues

Someone Saved My Life Tonight

Goodbye Yellow Brick Road

Nikita (soolona)

Tiny Dancer

Don't Let The Sun Go Down On Me

Sorry Seems To Be The Hardest Word

Candle In The Wind (soolona)

Pinball Wizard

Bitch Is Back

I'm Still Standing

Saturday Night's Alright For Fighting

encore

Your Song (soolona)

Keitelejazz, Äänekoski 23.7.2009

Keitelejazzin Blues-illan ohjelma torstaina 23.7. antoi odottaa nostalgista iltaa meille "vanhoille" rockareille, olihan esiintyjälistalla brittilegendoja jo 60-luvulta:

Chris Farlowe & Norman Beaker Band
Animals and Friends featuring Spencer Davis
Procol Harum

Menimme Äänekoskelle jo iltapäivällä ja kyläilimme Anna-Maijan työkaverin luona. Sieltä siirryimme autolla keskustaan n. klo 19 aikaan. Saimme parkkipaikan ihan konserttipaikan vierestä kaupungintalon edestä. Tämä onkin näiden "maaseutufestareiden" etu - kaikki on lähellä. Ensimmäinen esiintyjä oli juuri aloittanut ja marssimme suoraan lavan eteen, koska teltassa oli vielä hyvin tilaa. Tavallisesti teltan takaosassa on pöytiä ja penkkejä sekä lavan edustalla katsomopenkit. Nyt ei teltassa ollut istumapaikkoja lainkaan.

Konsertin aloitti illan parhaasta vedosta hieman yllättäen vastannut Chris Farlowe. Hän on brittiläinen valkoinen soul/blues -laulaja, joka on laulanut myös jazzrock-yhtye Colosseumin riveissä 70-luvulla. Mies vihjailikin Colosseumin comebackistä ja tulevasta kiertueesta. Nyt Farlowe keikkailee Norman Beaker Bandin kanssa kokoonpanolla Chris Farlowe (voc), Norman Beaker(g, voc), Kim Nishikawara (sax), Dave Baldwin (keyb), John Price (b) sekä Steve Gibson (dr).

Chris Farlowe & Norman Beaker Band. Oik. Norman Beaker (gr)

Farlowe heitti kappaleiden välillä huulta yleisön kanssa ja muutteli jopa laulujen sanoja tyyliin "I sing the blues here in Finland and you're a wonderful audience...". Esittelipä bändinkin laulaen. Lähes 70 ikävuodestaan ja melko raihnaisesta ulkomuodostaan huolimatta Farlowella on upea ääni ja varsinkin hänen fraseerauksensa olivat hienoa kuultavaa. Hän mm. ikään kuin keskusteli Norman Beakerin kiraran kanssa. Farlowen laaja ja voimakas ääniala pääsi oikeuksiinsa etenkin hitaissa blueseissa. Esitettyjä kappaleita olivat olivat mm. miehen 60-luvun suurin hitti, cover-versio Rolling Stonesin kappaleesta Out of Time, vanhoja blues-starndardeja, kuten Stormy Monday Blues ja Touch On Me, Touch On You, Small Faces-hitti All or Nothing, Farlowen peruskappaleita, kuten I Don't Want to Sing the Blues No More sekä James Brown-jyräys Standing On Shaky Ground. Kitaristi Norman Beaker sooloili välillä maukkaasti mm. hienossa bluesissa The Guitar Don't Lie, eikä häntä huonommiksi jääneet saksofonisisooloissaan Kim Nishikawara eikä kosketinsoittaja Dave Baldwin urkusooloissaan.

Chris Farlowen esityksen lopulla sattui hupaisa kohtaaminen, kun myöhemmin illalla paikallisessa ravintolassa "virallisilla" jatkoilla esiintynyt Eero Raittinen ilmestyi viereeni ja kysyi "Onks tää jo encore-biisi ?". Vastasin näin olevan ja Raittinen manasi "Harmi, en vaan ehtiny". Totesin hänelle, että hyvä on ukko (Farlowe) laulamaan ja hän vastasi sen tietävänsä ja mumisi jostain pitkästä historiasta. Sitten tuli Eerolle puhelu ja mies lähti kävelemään ulos. Olisi ollut mukava jutella pitempäänkin.

Animals and Friends sekä Spencer Davis (toinen vas.)

Seuraava esiintyjä oli alkuperäisen The Animals -yhtyeen perustajajäsenten John Steel ja Dave Rowberry v. 2000 kokoama Animals and Friends vahvistettuna kitaristi-laulaja Spencer Davisilla. Dave Rowberryn kuoltua vuonna 2003 tilalle värvättin liki-alkuperäinen Animals-jäsen, vuonna 1965 liittynyt kosketinsoittaja Mickey Gallagher. Spencer Davis perusti Spencer Davis Groupinsa v. 1963. Mies on keikkaillut viime vuosina eri kokoonpanoissa, mm. vuonna 2007 Yardbirdsin kanssa ja nyt on siis vuorossa Animals. Kokoonpano oli siis seuraava: Spencer Davis (voc, g), Peter Barton (voc, b), Mickey Gallagher (keyb), John Williamson (g, voc) sekä John Steel (dr).

Animals aloitti ilman Spencer Davisia soittamalla rutiiniluontoisesti läpi vanhoja Animals-hittejä, kuten Don't Let Me Be Misunderstood, We've Gotta Get Out Of This Place, Boom Boom sekä tietenkin yhtyeen suurin hitti House Of the Rising Sun. Animals oli kyllä minulle lievä pettymys, sillä se kuulosti miltä tahansa ihan tavalliselta rock-bluesbändiltä soittamassa vanhoja Animals-hittejä. Paljain jaloin esiintynyt pääsolisti, basisti-laulaja Peter Barton oli huomattavasti muita nuorempi eikä hänen äänensä liian raspikurkkuisena minusta sopinut Animals-biiseihin. Miehellä ei ollut minkäänlaista persoonallista otetta eikä karismaa. Alkuperäisen Animals-solistin Eric Burdonin legendaarisista tulkinnoista jäätiin nyt valovuosien päähän.

Animalsin setin loppupuolen pelasti kuitenkin myöhemmin lavalle tullut Spencer Davis, joka intoutui huimiin suorituksiin varsinkin Spencer Davis Groupin kappaleissa, mm. I'm A Man, Gimme Some Lovin' ja Keep On Running. Vieressäni seisonut nuorempi kaveri kyseli minulta näiden biisien jälkeen "Onko tämäkin Spencer Davisin kappale?". Oli ilmeisesti kuullut niistä vain muiden artistien esittämiä Cover-versioita. Vanhat herrat John Steel (70) ja Davis juttelivat välillä yleisölle kertoen yhtyeen historiasta puhtaalla Oxfordin englannilla, jota oli ilo kuunnella ainaisen amerikan ”mongerruksen” sijaan.

Geoff Whitehorn (gr) ja Matt Pegg (bass)

Illan pääesiintyjä ja Keitelejazzin kaikkien aikojen suurin satsaus Procol Harum antoi odottaa itseään toista tuntia kestävän roudauksen ajan. Hakeuduimme aivan eteen, nähdäksemme jokaisen soittajan ja kuullaksemme jokaisen tahdin. Pahat aavistukset kuitenkin valtasivat mielemme jo kuuluttajan ilmoittaessa yhtyeen joutuneen tulomatkalla johonkin onnettomuuteen ja yhden bändin jäsenen loukkaantuneen. Procol Harumin kerrottiin kuitenkin soittavan keikkansa pitäen kuitenkin välillä tauon. Soittajat Geoff Whitehorne (g), Josh Phillips (org),Matt Pegg (b), Geoff Dunn (dr) marssivat reippaasti lavalle ja pienen odottelun jälkeen bändin ainoa alkuperäisjäsen ja johtaja Gary Brooker (piano, voc) talutettiin (!) lavan toiselta puolelta soittimensa taakse. Ilmeet olivat tuskaiset ja ensimmäisen kappaleen, Bringing Home The Bacon lauluosuuden alkaessa Brooker yritti laulaa, mutta irvisti tuskasta ja lopetti laulamisen. Kappaleen loputtua hän nousi tuoliltaan ja hänelle laitettiin tukiliivi rinnan ympärille. Brooker kertoi kylkiluunsa murtuneen ja kiitteli saamaansa hyvää hoitoa sekä kaunista sairaanhoitajaa paikallisessa terveyskeskuksessa. Seuraavissa biiseissä kitaristi Geoff Whitehorne ja rumpali Geoff Dunn paikkasivat laulua parhaansa mukaan. Brookerin persoonallinen lauluääni on olennainen osa Procol Harumin sointia, joten kappaleet eivät valitettavasti kuulostaneet aivan "oikeilta", vaikka Brooker saikin välillä jonkinlaista, etäisesti laulua muistuttavaa korinaa aikaiseksi.

Tauon aikana kävimme ravintolan puolella ja jäimme loppukeikan ajaksi taaemmaksi, koska emme voineet katsoa Brookerin tuskaa. Soittajat kyllä näyttivät saavan ylimääräistä virtaa johtajansa ahdingosta ja Whitehorne loihti kitarastaan kerrassan upeita sooloja. Voi jopa sanoa, että Whitehorne pelasti keikasta sen, mitä pelastettavissa oli.

Lyhennetyn setin viimeisenä kappaleena kuultiin tietysti klassikko A Whiter Shade Of Pale, jonka aikana yleisö tunnelmoi laulamalla kertosäettä ja tanssimalla (!).

Myöhemmin kerrottiin, että Gary Brooker oli 40 kilometriä ennen Äänekoskea tupakkatauolla tien varressa "ottanut yhteen" tukkipinon kanssa (mitä se sitten tarkoittaakin?) ja siinä telonut kylkiluunsa. Bändi oli viimeiseen saakka uskonut, että lääkityksellä ja hoidolla Brooker saataisiin laulukuntoon, mutta se ei sitten kuitenkaan onnistunut. Todella harmillinen juttu, mutta täytyy ihailla Brookerin ja bändin työmoraalia, koska ei jättänyt keikkaa kokonaan väliin.

Keitelejazz on todella hyvin järjestetty tapahtuma kauniissa maisemissa salmen rannalla. Teltta on tilava ja ravintolapalvelut viereisissä teltoissa toimivat hyvin. Tällä kertaa vaan oli tuolle pienelle alueelle ahtautunut aivan liikaa yleisöä, joten liikkuminen alueella oli välillä todella hankalaa. Kaiken kaikkiaan illasta muodostui kuitenkin mielenkiintoinen ja Procol Harumin epäonnisesta keikasta huolimatta jälleen ihan positiivinen "maaseutufestari" -kokemus.

Procol Harum Setlist

Bringing Home the Bacon

Broken Barricades

Homburg

Sister Mary

Väliaika

Robert’s Box

Whisky Train

Cerdes (Outside the Gates of)

A Salty Dog (two verses)

A Whiter Shade of Pale

Eagles Hartwall Areena 4.6.2009

Vain pari päivää Bruce Springsteenin ja E-Street Bandin mahtavan Tampereen keikan jälkeen lähdin Eaglesin Helsingin konserttiin hieman epäilevällä mielellä. Näinköhän jaksan edes kuunnella keikkaa loppuun saakka nukahtamatta näin työmatkan aikana raskaan työpäivän jälkeen. Edellisten keikkojen setlistoja tutkittuani näytti setti hyvin, hyvin rauhalliselta helposti sulavalta. Ulkomaisissa arvioissakin puhuttiin nyky-Eaglesin olevan musiikillista perusruokaa (comfort food), jonka reseptissä, aineksissa eikä valmistustavassa ole yllätyksiä. Kuulija tietää tasan tarkkaan, mitä saa ja lähtee keikan jälkeen kotiinsa tyytyväisin mielin ja kylläisenä.

Eagles kiertää 28 vuoden julkaisutauon jälkeen ilmestyneen Long Road Out of Eden–levynsä kunniaksi. Viimeksi bändi on esiintynyt Suomessa kahdeksan vuotta sitten.

Menin junalla Pasilaan ja kävelin koleassa ja sateisessa säässä sateenvarjon kanssa Hartwall Areenalle. Ehdin ottaa pienet paukut ja siirryin sitten katsomoon. Eagles antoi kuitenkin odottaa itsään parikymmentä minuuttia. Lämmittelybändiäkään ei ollut. Yleisö alkoi jo taputtaa tahdissa ja vihellellä. Yrittipä jotkut saada aaltojakin katsomossa aikaan, mutta eipä se oikein onnistunut. Areena on lähes täynnä ja yleisö näyttää olevan enimmäkseen tällaista 50+ porukkaa, joukossa jokunen nuori ehkä vanhempiensa kanssa. Vieressäni istui ikäiseni mies 16 - 17 vuotiaan poikansa kanssa ja takanani japanilainen perhe - ilmeisesti isä, äiti ja kaksi alle kouluikäistä tyttöä.

Odotellessa huomaan, että lavarakennelma yltää katonrajassa valoineen ja kaiutinsysteemeineen melkein puoleen väliin permantoa ja takanakin on katossakaksi kaiutintornia. Sivuilla melkein katossa kaksi screeniä ja lavan takana puoliympyrän muotoinen, valonheittimillä reunustettu valkoinen seinä, johon illan aikana heijastetaan kuvia, valokuvioita ja filmejä. Myös esiintyjiä heijastetaan välillä taustakankaalle sivujen screenien lisäksi. Sivuilla valonheittimiä on lattialla ja sivukatsomoissakin lavaa lähimmille penkkiriveille saakka.

Vihdoin bändi saapui lavalle ja perässään Eaglesin herrat Glenn Frey, Don Henley, Joe Walsh, Timothy B. Schmit sliipattuina tummissa puvuissa, valkoisissa paidoissa ja tummissa solmioissaan. Varsinkin Frey ja Henley näyttivät enemmänkin virkamiehiltä tai insinööreiltä kuin rockmuusikoilta. Basisti Schmit ja kitaristi Joe Walsh sentään ovat pitkätukkaisina enemmän rockarin näköisiä. Taustayhtyeessä soittaa peräti kolme kosketinsoittajaa, rumpali/lyömäsoittaja, kitaristi Steuart Smith, joka korvasi pitkäaikaisen v. 2001 erotetun Eagles jäsenen Don Felderin. Smith ei kuitenkaan ole Eaglesin virallinen jäsen vaan osa kiertuekokoonpanoa. Lisäksi avauskokoonpanossa on viulisti, joka osoittautui myöhemmin yhdeksi neljästä puhaltajasta.

Alku on rauhallinen ja harmoninen, kolme biisiä uusimmalta Long Road Out of Eden -tupla CD:ltä. Soundi on hieno, kirkas ja erotteleva, volyymi jopa melko hiljainen niin, että piti ottaa korvatulpat pois rauhallisempien kappaleiden ajaksi. Kappaleet soitetaan ja lauletaan tarkasti niin, että ne kuulostavat täsmälleen samalta kuin levyllä. Stemmalaulu soi upeasti, miten nuo kuusikymppiset äijät ovat saaneet äänensä säilymään noinkin kirkkaina? Ensimmäisen, perus-Eaglesia edustavan country-rock kappaleen How Long jälkeen Glenn Frey tervehtii yleisöä: ”Hyvää iltaa, me olemme ne muinaismuistot, jotka eivät suostu kuolemaan”. Jatkossa Frey spiikkasi suurimman osan kappaleista ja rupatteli muutenkin yleisölle.

Hotel California alkaa pitkällä meksikolaistyylisellä trumpetti-introlla ja jotkut minun lisäkseni tunnistavat jo siitä tulevan kappaleen. Varsinaisen kitaraintron alkaessa loputkin yleisöstä puhkeaa suosionosoituksiin. Biisi soitetaan täsmälleen kuten levyllä, paitsi että mukana on puhaltajat tuoreuttamassa tätä erittäin paljon radiossakin soitettua Eaglesin suurita hittiä. Vaikka kappale on minusta jo melko kulunut, jaksaa sitä vieläkin kuunnella varsinkin, kun Joe Walshin ja Steuart Smithin kitarat soivat sooloissa (yhdessä ja erikseen) todella upeasti. Paljon parempaakin on tosin kitaristeilta vielä illan aikana tulossa.

Peaceful Easy Feeling sopii jo nimeltään illan teemaan ja viulu tuo kappaleeseen lisää kantrisävyä. Melkein alkaa kyllä jo nukuttaa...

Klassikkolinja jatkuu kappaleella Can't Tell You Why The Long Run -albumilta ja sitten alkaa pikkuisen tahti reipastua, vanhan esikoisalbumilta peräisin olevan rokkaavan irrottelun, Witchy Womanin myötä.

Lyin' Eyes on -70 luvulta tuttuakin tutumpaa tuotantoa, jälleen kuin levyltä kuultuna. Letkeä biisi ja helppo säestää itsekin kitaralla.

Boys of Summer on Don Henleyn soolotuotantoa. Biisi on alunperin Tom Petty & The Heartbreakersin kitaristin Mike Cambellin sävellys, johon Henley on tehnyt omat sanat ja levyttänyt sen v. 1984. Melankolinen melodia ja liki konemaisesti hakkaava rytmi ja melko tyypillistä 80-luvun keskitien jenkkirockia. In The City ja The Long Run (molemmat samalta levyltä The Long Run) päättävät ensimmäisen setin. Näissä kappaleissa on taas puhallinosastokin mukana (3 saksofonia ja trumpetti) ja soundit alkavat tukevoitua ja volyymi nousta. Puhaltimet oli kylläkin koko ajan miksattu turhan alas ja jäivät kitaroiden ja laulustemmojen alle. Sitten Glenn Frey ilmoitti varttitunnin tauon juuri kun alkoi päästä tunnelmaan.

Tauko olikin lyhyt ja suuri osa porukasta myöhästyi toisen setin alusta, valuivat paikalle vielä toisenkin kappaleen aikana - hiukan ärsytti, kun peittivät näköalaa ja häiritsivät haahuilullaan pimeässä paikkaansa etsien. Jälleen kolme biisiä uusimmalta levyltä (No more Walks in the Wood, Waiting in the Weeds, No More Cloudy Days. Nyt herrat istuvat ja soittavat akustisia kitaroita. Vähän tuntuu taas puuduttavalta, on NIIN rauhallisia ja nättejä kappaleita. Laulustemmat soivat kyllä taas komeasti. Välillä noista falsettiin nousevista laulustemmoista tuli mieleen 70-80 luvun "äklöyhtye" Bee Gees, mutta torjuin tuon assosiaation nopeasti ja päättäväisesti (huh!). Love Keeps Us Alive soitetaan vielä akustisesti basisti Schmitin laulamana. Sitten vaihtuvat runsaista lavalla olleita kitaroista sähkösoittimet käsiin ja Frey vitsailee seuraavan kappaleen olevan "Credit card -song" nimeltään Take It To the Limit. Kappalehan on One Of These Nights'ilta.

Nimikappale Long Road Out of Eden uusimmalta levyltä on pitkä, moniosainen ja vaihteleva teos. Kappale alkaa tuulen ulvonnalla, syntikalla soitetulla itämaistyyppisellä ujelluksella ja hitaalla sähköpianointrolla. Myöhemmin kitaristit pääsevät sooloilemaan kukin vuorollaan ja varsinkin Walshin soolot hivelevät korvia ja selkäpiitä. Walsh on todella tyylikäs ja hieno kitaristi, joka osaa myös laulaa hyvin. Taustalle heijastetaan kuvia hiekkaerämaasta (levykannen teeman mukaan). Välillä punaisena hehkuvat taustakuvat sopivatkin tämä Irakin sotaa kritisoivaan, vaikuttavaan kappaleeseen.

Walk Away on Joe Walshin bändin (ajalta ennen Eaglesia) The James Gangin levyltä vuodelta 1971.

Klassikkobiisi One Of these Nights alkaa hiukan levyversiota raskaammalla kitarariffillä, muuten sekin soitetaan hyvin uskollisesti levytetyn kaltaisesti. Don Henley on siirtynyt rumpupatterin taakse ja laulaa kappaleen rumpuja soittaen.

Tästä alkaa Don Henleyn ja Joe Walshin soolotuotantoa esittelevä selvästi varsinaista Eagles-materiaalia raskaampi osuus. Tässä vaiheessa herrat ovat jo riisuneet pikkutakkinsa, alkaahan illan rokkaavin vaihe. Joe Walsh ilmestyy kappaleensa Life's Been Good alkuun lippalakki päässään ja sen päällä jokin tötterö. Frey ja Walsh aloittavat ”kilpasoitannan”, keskustellen kitarakuvioilla. Pian Frey muka luovuttaa ja Walsh aloittaa kappaleen intron. Kohta screenillä näkyy teksti ”Joe’s helmet cam is loading”. Miehen päässä onkin kamera, jolla hän kuvaa etualan yleisöä valonheitinten loisteessa screeneille ja lavan taustaseinälle. Kappaleen aikana näytetään taustalla myös Walshin nuoruudenkuvia ja filminpätkiä miehen pelleilyistä ja hölmöilyistä. Konsertin loppupuolesta muodostuikin melkeinpä yksinomaan Walshin show.

Funky-tyylinen Dirty Laundry (Don Henleyn soololevyltä vuodelta 1982) esittelee taustascreenillä amerikkalaista ”likapyykkiä” kollaasina roskalehtien otsikoista mm. Britney Spearsin ja Brad Pittin sekoiluista sekä filminpätkiä amerikkalaisista poliitikoista ja muista ajankohtaisista ilmiöistä. Illan kantaaottava osuus, siis.

Illan ehdottomasti raskaina tykitystä edustaa Joe Walshin Funk # 49 (1970). Siinä mies sahaa kitaraansa oikein olan takaa, rummut takovat raskaasti ja torvet törähtelevät taustalla funkisti kuin Phil Collinsin keikalla muutama vuosi sitten. Tässä kohtaa muutamat yleisöstä poistuivat (!) ilmeisesti kuvitellen, että se tutuin ja helpoin Eagles-materiaali on siltä illalta ohitse. Olihan jo soitettu useita bändin jäsenten suurelle yleisölle tuntemattomampia soolokappaleita.

Kaksi viimeistä, Heartache tonight (The Long Runilta) ja Life On The Fast Lane (Hotel Californialta), ovat Eaglesin menevämpää osastoa. Viimeisen kappaleen aikana valoshow on huipussaan. Vaikka rekvisiittaa on runsaasti (15 rekallista) ei tehosteilla silti pelleilty, vaan valoshow oli yleensä melko hillitty. Bändi poistuu lavalta, mutta lavan valot jäävät päälle ja sali pimeäksi. Lisää on siis tulossa, vaikka yleisö ei saa oikein kunnon ”tahtitaputusta” aikaan, vain epämääräistä läpsyttelyä ja hajanaisia huutoja ja vihellyksiä. Bändi tulee kuitenkin takaisin ja heittää ”pakollisena” encorena kaksi vanhaa tuttua kappaletta Take It Easy (1. levyltä) ja Desperado (samannimiseltä kakkosalbumilta). Viimeksi mainitun laulaa Don Henley mikin varressa ilman kitaraa. Tämän jälkeen bändi kokoontuu lavan etuosaan kumartaa muutaman kerran, vilkuttaa yleisölle ja ilta on ohi.

Kaiken kaikkiaan ennakko-odotukseni sliipatusta ja ”iisistä” esityksestä pitivät konsertin toisen puoliskon Walshin revittelyjä, Henleyn soolobiisejä ja paria varsinaisen setin viimeistä Eagles-kappaletta lukuun ottamatta paikkansa. Eagles soittaa ja laulaa todella siististi, harmonisesti ja levyjen versioille uskollisesti. Improvisaatiota ei juuri ollut eikä koreografiaa. Muusikot liikkuivat vain sen verran kuin soittamisen takia on välttämätöntä. Pääosassa oli musiikki ja hyvä niin. Soundit olivat erinomaiset ja lauluäänet soivat hienosti. Omat huippuhetkeni konsertissa eivät ehkä olleet sitä aivan tutuinta Eagles-materiaalia, vaan Long Road Out of Eden -kappaleen kitarasooloissa ja myös Henleyn ja Walshin soolotuotannon esittelyssä. Ihan hyvä fiilis keikasta jäi ja kolme tuntia ja 26 kappaletta antoivat korkeahkolle lipun hinnalle vastinetta ihan kohtuullisesti. Illasta jäi siis "Peaceful Easy Feeling" ...

Setlist:

How Long

I Don't Want to Hear Any More

Guilty of the Crime

Hotel California

Peaceful Easy Feeling

I Can't Tell You Why

Witchy Woman

Lyin' Eyes

The Boys of Summer

In the City

The Long Run

(intermission)

No More Walks in the Wood

Waiting in the Weeds

No More Cloudy Days

Love Will Keep Us Alive

Take it to the Limit

Long Road Out of Eden

Walk Away

One of These Nights

Life's Been Good

Dirty Laundry

Funk 49

Heartache Tonight

Life in the Fast Lane

encores:

Take It Easy

Desperado

Bruce Springsteen & The E-street Band Tampere 2.6.2009

(Klikkaa kuvaa)

Setlist:

Badlands

Radio Nowhere

Prove It All Night

Outlaw Pete

Out in the Street

Hungry Heart

Working on a Dream

Seeds

Johnny 99

The Ghost of Tom Joad

Raise Your Hand

Cover Me

Because the Night

Thunder Road

Waitin' on a Sunny Day

The Promised Land

The Dark End of the Street

Kingdom of Days

Lonesome Day

The Rising

Born to Run

*

Hard Times

Bobby Jean

Land of Hope and Dreams

American Land

Glory Days

Santa Claus is Comin' to Town

Dancing in the Dark

Bruce tarjoili keikan lopuksi jouluyllätyksen: "Only in Finland" Aamulehti 3.6.2009 

Bruce Springsteen and the E Street Band, Tampere, Ratina nimim. Arden blogi