Vain pari päivää Bruce Springsteenin ja E-Street Bandin mahtavan Tampereen keikan jälkeen lähdin Eaglesin Helsingin konserttiin hieman epäilevällä mielellä. Näinköhän jaksan edes kuunnella keikkaa loppuun saakka nukahtamatta näin työmatkan aikana raskaan työpäivän jälkeen. Edellisten keikkojen setlistoja tutkittuani näytti setti hyvin, hyvin rauhalliselta helposti sulavalta. Ulkomaisissa arvioissakin puhuttiin nyky-Eaglesin olevan musiikillista perusruokaa (comfort food), jonka reseptissä, aineksissa eikä valmistustavassa ole yllätyksiä. Kuulija tietää tasan tarkkaan, mitä saa ja lähtee keikan jälkeen kotiinsa tyytyväisin mielin ja kylläisenä.
Eagles kiertää 28 vuoden julkaisutauon jälkeen ilmestyneen Long Road Out of Eden–levynsä kunniaksi. Viimeksi bändi on esiintynyt Suomessa kahdeksan vuotta sitten.
Menin junalla Pasilaan ja kävelin koleassa ja sateisessa säässä sateenvarjon kanssa Hartwall Areenalle. Ehdin ottaa pienet paukut ja siirryin sitten katsomoon. Eagles antoi kuitenkin odottaa itsään parikymmentä minuuttia. Lämmittelybändiäkään ei ollut. Yleisö alkoi jo taputtaa tahdissa ja vihellellä. Yrittipä jotkut saada aaltojakin katsomossa aikaan, mutta eipä se oikein onnistunut. Areena on lähes täynnä ja yleisö näyttää olevan enimmäkseen tällaista 50+ porukkaa, joukossa jokunen nuori ehkä vanhempiensa kanssa. Vieressäni istui ikäiseni mies 16 - 17 vuotiaan poikansa kanssa ja takanani japanilainen perhe - ilmeisesti isä, äiti ja kaksi alle kouluikäistä tyttöä.
Odotellessa huomaan, että lavarakennelma yltää katonrajassa valoineen ja kaiutinsysteemeineen melkein puoleen väliin permantoa ja takanakin on katossakaksi kaiutintornia. Sivuilla melkein katossa kaksi screeniä ja lavan takana puoliympyrän muotoinen, valonheittimillä reunustettu valkoinen seinä, johon illan aikana heijastetaan kuvia, valokuvioita ja filmejä. Myös esiintyjiä heijastetaan välillä taustakankaalle sivujen screenien lisäksi. Sivuilla valonheittimiä on lattialla ja sivukatsomoissakin lavaa lähimmille penkkiriveille saakka.
Vihdoin bändi saapui lavalle ja perässään Eaglesin herrat Glenn Frey, Don Henley, Joe Walsh, Timothy B. Schmit sliipattuina tummissa puvuissa, valkoisissa paidoissa ja tummissa solmioissaan. Varsinkin Frey ja Henley näyttivät enemmänkin virkamiehiltä tai insinööreiltä kuin rockmuusikoilta. Basisti Schmit ja kitaristi Joe Walsh sentään ovat pitkätukkaisina enemmän rockarin näköisiä. Taustayhtyeessä soittaa peräti kolme kosketinsoittajaa, rumpali/lyömäsoittaja, kitaristi Steuart Smith, joka korvasi pitkäaikaisen v. 2001 erotetun Eagles jäsenen Don Felderin. Smith ei kuitenkaan ole Eaglesin virallinen jäsen vaan osa kiertuekokoonpanoa. Lisäksi avauskokoonpanossa on viulisti, joka osoittautui myöhemmin yhdeksi neljästä puhaltajasta.
Alku on rauhallinen ja harmoninen, kolme biisiä uusimmalta Long Road Out of Eden -tupla CD:ltä. Soundi on hieno, kirkas ja erotteleva, volyymi jopa melko hiljainen niin, että piti ottaa korvatulpat pois rauhallisempien kappaleiden ajaksi. Kappaleet soitetaan ja lauletaan tarkasti niin, että ne kuulostavat täsmälleen samalta kuin levyllä. Stemmalaulu soi upeasti, miten nuo kuusikymppiset äijät ovat saaneet äänensä säilymään noinkin kirkkaina? Ensimmäisen, perus-Eaglesia edustavan country-rock kappaleen How Long jälkeen Glenn Frey tervehtii yleisöä: ”Hyvää iltaa, me olemme ne muinaismuistot, jotka eivät suostu kuolemaan”. Jatkossa Frey spiikkasi suurimman osan kappaleista ja rupatteli muutenkin yleisölle.
Hotel California alkaa pitkällä meksikolaistyylisellä trumpetti-introlla ja jotkut minun lisäkseni tunnistavat jo siitä tulevan kappaleen. Varsinaisen kitaraintron alkaessa loputkin yleisöstä puhkeaa suosionosoituksiin. Biisi soitetaan täsmälleen kuten levyllä, paitsi että mukana on puhaltajat tuoreuttamassa tätä erittäin paljon radiossakin soitettua Eaglesin suurita hittiä. Vaikka kappale on minusta jo melko kulunut, jaksaa sitä vieläkin kuunnella varsinkin, kun Joe Walshin ja Steuart Smithin kitarat soivat sooloissa (yhdessä ja erikseen) todella upeasti. Paljon parempaakin on tosin kitaristeilta vielä illan aikana tulossa.
Peaceful Easy Feeling sopii jo nimeltään illan teemaan ja viulu tuo kappaleeseen lisää kantrisävyä. Melkein alkaa kyllä jo nukuttaa...
Klassikkolinja jatkuu kappaleella Can't Tell You Why The Long Run -albumilta ja sitten alkaa pikkuisen tahti reipastua, vanhan esikoisalbumilta peräisin olevan rokkaavan irrottelun, Witchy Womanin myötä.
Lyin' Eyes on -70 luvulta tuttuakin tutumpaa tuotantoa, jälleen kuin levyltä kuultuna. Letkeä biisi ja helppo säestää itsekin kitaralla.
Boys of Summer on Don Henleyn soolotuotantoa. Biisi on alunperin Tom Petty & The Heartbreakersin kitaristin Mike Cambellin sävellys, johon Henley on tehnyt omat sanat ja levyttänyt sen v. 1984. Melankolinen melodia ja liki konemaisesti hakkaava rytmi ja melko tyypillistä 80-luvun keskitien jenkkirockia. In The City ja The Long Run (molemmat samalta levyltä The Long Run) päättävät ensimmäisen setin. Näissä kappaleissa on taas puhallinosastokin mukana (3 saksofonia ja trumpetti) ja soundit alkavat tukevoitua ja volyymi nousta. Puhaltimet oli kylläkin koko ajan miksattu turhan alas ja jäivät kitaroiden ja laulustemmojen alle. Sitten Glenn Frey ilmoitti varttitunnin tauon juuri kun alkoi päästä tunnelmaan.
Tauko olikin lyhyt ja suuri osa porukasta myöhästyi toisen setin alusta, valuivat paikalle vielä toisenkin kappaleen aikana - hiukan ärsytti, kun peittivät näköalaa ja häiritsivät haahuilullaan pimeässä paikkaansa etsien. Jälleen kolme biisiä uusimmalta levyltä (No more Walks in the Wood, Waiting in the Weeds, No More Cloudy Days. Nyt herrat istuvat ja soittavat akustisia kitaroita. Vähän tuntuu taas puuduttavalta, on NIIN rauhallisia ja nättejä kappaleita. Laulustemmat soivat kyllä taas komeasti. Välillä noista falsettiin nousevista laulustemmoista tuli mieleen 70-80 luvun "äklöyhtye" Bee Gees, mutta torjuin tuon assosiaation nopeasti ja päättäväisesti (huh!). Love Keeps Us Alive soitetaan vielä akustisesti basisti Schmitin laulamana. Sitten vaihtuvat runsaista lavalla olleita kitaroista sähkösoittimet käsiin ja Frey vitsailee seuraavan kappaleen olevan "Credit card -song" nimeltään Take It To the Limit. Kappalehan on One Of These Nights'ilta.
Nimikappale Long Road Out of Eden uusimmalta levyltä on pitkä, moniosainen ja vaihteleva teos. Kappale alkaa tuulen ulvonnalla, syntikalla soitetulla itämaistyyppisellä ujelluksella ja hitaalla sähköpianointrolla. Myöhemmin kitaristit pääsevät sooloilemaan kukin vuorollaan ja varsinkin Walshin soolot hivelevät korvia ja selkäpiitä. Walsh on todella tyylikäs ja hieno kitaristi, joka osaa myös laulaa hyvin. Taustalle heijastetaan kuvia hiekkaerämaasta (levykannen teeman mukaan). Välillä punaisena hehkuvat taustakuvat sopivatkin tämä Irakin sotaa kritisoivaan, vaikuttavaan kappaleeseen.
Walk Away on Joe Walshin bändin (ajalta ennen Eaglesia) The James Gangin levyltä vuodelta 1971.
Klassikkobiisi One Of these Nights alkaa hiukan levyversiota raskaammalla kitarariffillä, muuten sekin soitetaan hyvin uskollisesti levytetyn kaltaisesti. Don Henley on siirtynyt rumpupatterin taakse ja laulaa kappaleen rumpuja soittaen.
Tästä alkaa Don Henleyn ja Joe Walshin soolotuotantoa esittelevä selvästi varsinaista Eagles-materiaalia raskaampi osuus. Tässä vaiheessa herrat ovat jo riisuneet pikkutakkinsa, alkaahan illan rokkaavin vaihe. Joe Walsh ilmestyy kappaleensa Life's Been Good alkuun lippalakki päässään ja sen päällä jokin tötterö. Frey ja Walsh aloittavat ”kilpasoitannan”, keskustellen kitarakuvioilla. Pian Frey muka luovuttaa ja Walsh aloittaa kappaleen intron. Kohta screenillä näkyy teksti ”Joe’s helmet cam is loading”. Miehen päässä onkin kamera, jolla hän kuvaa etualan yleisöä valonheitinten loisteessa screeneille ja lavan taustaseinälle. Kappaleen aikana näytetään taustalla myös Walshin nuoruudenkuvia ja filminpätkiä miehen pelleilyistä ja hölmöilyistä. Konsertin loppupuolesta muodostuikin melkeinpä yksinomaan Walshin show.
Funky-tyylinen Dirty Laundry (Don Henleyn soololevyltä vuodelta 1982) esittelee taustascreenillä amerikkalaista ”likapyykkiä” kollaasina roskalehtien otsikoista mm. Britney Spearsin ja Brad Pittin sekoiluista sekä filminpätkiä amerikkalaisista poliitikoista ja muista ajankohtaisista ilmiöistä. Illan kantaaottava osuus, siis.
Illan ehdottomasti raskaina tykitystä edustaa Joe Walshin Funk # 49 (1970). Siinä mies sahaa kitaraansa oikein olan takaa, rummut takovat raskaasti ja torvet törähtelevät taustalla funkisti kuin Phil Collinsin keikalla muutama vuosi sitten. Tässä kohtaa muutamat yleisöstä poistuivat (!) ilmeisesti kuvitellen, että se tutuin ja helpoin Eagles-materiaali on siltä illalta ohitse. Olihan jo soitettu useita bändin jäsenten suurelle yleisölle tuntemattomampia soolokappaleita.
Kaksi viimeistä, Heartache tonight (The Long Runilta) ja Life On The Fast Lane (Hotel Californialta), ovat Eaglesin menevämpää osastoa. Viimeisen kappaleen aikana valoshow on huipussaan. Vaikka rekvisiittaa on runsaasti (15 rekallista) ei tehosteilla silti pelleilty, vaan valoshow oli yleensä melko hillitty. Bändi poistuu lavalta, mutta lavan valot jäävät päälle ja sali pimeäksi. Lisää on siis tulossa, vaikka yleisö ei saa oikein kunnon ”tahtitaputusta” aikaan, vain epämääräistä läpsyttelyä ja hajanaisia huutoja ja vihellyksiä. Bändi tulee kuitenkin takaisin ja heittää ”pakollisena” encorena kaksi vanhaa tuttua kappaletta Take It Easy (1. levyltä) ja Desperado (samannimiseltä kakkosalbumilta). Viimeksi mainitun laulaa Don Henley mikin varressa ilman kitaraa. Tämän jälkeen bändi kokoontuu lavan etuosaan kumartaa muutaman kerran, vilkuttaa yleisölle ja ilta on ohi.
Kaiken kaikkiaan ennakko-odotukseni sliipatusta ja ”iisistä” esityksestä pitivät konsertin toisen puoliskon Walshin revittelyjä, Henleyn soolobiisejä ja paria varsinaisen setin viimeistä Eagles-kappaletta lukuun ottamatta paikkansa. Eagles soittaa ja laulaa todella siististi, harmonisesti ja levyjen versioille uskollisesti. Improvisaatiota ei juuri ollut eikä koreografiaa. Muusikot liikkuivat vain sen verran kuin soittamisen takia on välttämätöntä. Pääosassa oli musiikki ja hyvä niin. Soundit olivat erinomaiset ja lauluäänet soivat hienosti. Omat huippuhetkeni konsertissa eivät ehkä olleet sitä aivan tutuinta Eagles-materiaalia, vaan Long Road Out of Eden -kappaleen kitarasooloissa ja myös Henleyn ja Walshin soolotuotannon esittelyssä. Ihan hyvä fiilis keikasta jäi ja kolme tuntia ja 26 kappaletta antoivat korkeahkolle lipun hinnalle vastinetta ihan kohtuullisesti. Illasta jäi siis "Peaceful Easy Feeling" ...
Setlist:
How Long
I Don't Want to Hear Any More
Guilty of the Crime
Hotel California
Peaceful Easy Feeling
I Can't Tell You Why
Witchy Woman
Lyin' Eyes
The Boys of Summer
In the City
The Long Run
(intermission)
No More Walks in the Wood
Waiting in the Weeds
No More Cloudy Days
Love Will Keep Us Alive
Take it to the Limit
Long Road Out of Eden
Walk Away
One of These Nights
Life's Been Good
Dirty Laundry
Funk 49
Heartache Tonight
Life in the Fast Lane
encores:
Take It Easy
Desperado
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti