Olen seurannut Bruce Springteenin uraa jokseenkin sen alusta saakka, 1970-luvulta alkaen. Musiikkilehdet sauhusivat silloin Springsteenistä ja pitivät häntä jopa Uutena Dylanina. Ensimmäinen ostamani Springsteen-albumi oli Springsteenin ja E-Street Bandin toinen julkaisu The Wild, The Innocent & The E-street Shuffle (1973). Siitä lähtien olen hankkinut kaikki hänen julkaisemansa albumit.
Loistavana live-esiintyjänä pidettyä Bruce Springsteeniä ja The E-Street Bandia odotettiin pitkään konsertoimaan Suomeen ja vuonna 2003 se vihdoin ensimmäisen kerran toteutuikin. Liput tietysti hankittiin välittömästi ja odotukset olivat korkealla. Valitettavasti jouduimme kuitenkin erään onnettoman yhteensattuman vuoksi jättämään tuon keikan väliin. Sen jälkeen Bruce on käynyt Suomessa useammankin kerran ja itse olen onnistunut kaksi kertaa aiemmin päästä keikalle (Helsingin olympisastadion 2008 ja Tampereen stadion 2009). Nyt, kun huomasin Springsteenin tulevan Turkuun ja kyseessä olevan "intiimi" areena-keikka ei ollut epäilystäkään: Liput oli saatava ja lisäkeikalle onnistuimmekin liput hankkimaan.
Yli 300 kilometrin ajomatkan jälkeen läänimme pääkaupunkiin majoituimme Hotelli Hamburger Börsiin ja pienen pikaruokailun jälkeen siirryimme bussipysäkille, josta oli nonstopina bussikuljetus Artukaisiin HK-areenalle (entinen Typhoon, entienen Elysee-areena, nykyinen "makkara-areena"). Olimme mielestäni liiankin hyvissä ajoin areenalla ja istumapaikoillamme, mutta kauan ei tarvinnutkaan odotella, kun valot sammuivat ja Bruce jo n. klo 19.20 ilmestyi kuin tyhjästä lavalle yksin akustisen kitaran ja huuliharpun kanssa. Lyhyen tervehdyksen jälkeen alkoi avausbiisi I'll Work For Your Love vuoden 2007 Magic-albumilta. E-Street Band liittyi mukaan kappaleella Long Walk Home samaiselta albumilta. Bandi osoittautuikin isoksi, peräti 17 jäseniseksi. Edesmenneen legendaarisen E-Street -saksofonistijättiläisen Clarence Clemonsin korvaamiseen tarvittiin näköjään peräti viisi puhaltajaa! Lisäksi lavalla oli taustamuusikkoina kosketinsoittaja, kolme laulajaa sekä perkussionisti. Bändin soundi olikin erittäin täyteläinen ja varsinkin puhallinosasto toi sointiin aivan uutta soulahtavaa väriä ja monipuolisuutta. Puhaltajista saksofonisti Jason Clemmons (Clarencen veljenpoika) saikin monesti kutsun eteen sooloilemaan.
Sitten päästiinkin käsiksi klassikoihin: The River -albumin The Ties that Bindia seurasi uskomattoman energinen Out in the Street. Ensimmäisenä yleisötoiveena kuultiin vaikuttava Atlantic City akustiselta Nebrasca-levyltä. Tätä seurasi kaksi kappaletta uusimmalta Wreckling Ball -albumilta: nimikappale sekä Death to My Hometown. Hienon Hungry Heartin aikana Bruce käveli yleisön joukkoon ja heittäytyi keskikorokkeelta selälleen permantoyleisön käsien varaan ja "surffasi" niiden kannattelemana takaisin lavalle - ja laulu jatkui koko ajan. Yleisö lauloi kappaletta niin paljon, että pomon ei tarvinnut itse laulaa kuin toinen säkeistö. Kitaristi Nils Lofgren olikin aiemmin esittänyt Twitterissä kainon toivomuksen, että yleisö tämän "crowd surfingin" jälkeen palauttaisi pomon lattialle jalat edellä, sillä pää edellä lattiaan kumauttaminen ei olisi toivottavaa. Lofgren liirehtikin auttamaan Brucen pystyyn kun hän kuitenkin mätkähti lähes selälleen lattialle..
Brucellahan on tapana kerätä yleisön pitelemiä toivekylttejä ja valita niistä enemmän tai vähemmän spontaanisti lauluja esitettäväksi illan settiin. Tälläkin kertaa hän keräsi niitä ja esittikin peräkkäin viisi yleisötoivetta. Niistä ensimmäisenä yhden illan kohokohdistani Blinded By The Light, jonka Bruce kertoi olevan ensimmäinen raita hänen ensimmäisellä albumillaan Greetings From The Asbury Park, N.J. (1973). Blinded By The Ligh on tullut minulle tutuksi myös Manfred Mann's Earth Bandin levytyksenä. Heti perään tuli toinenkin toive samalta albumilta: Does This Bus Stop at 82nd Street? Kolmannen yleisötoiveen, kepeästi rokkaavan ja puhallinsooloilua ja rumpuiloittelua sisältäneen Ain't Good Enough For You (The Promise, 2010) jälkeen Bruce otti kyltin, jonka hän sanoi nähneensä lukuisissa aiemmissa konserteissaan belgialainen Nikolaksen pitelemänä ja Bruce sanoi omistavansa laulun hänelle. Tuo kappale esitettiin ensimmäistä kertaa livena. Se on alunperin jätetty pois Born In The USA -albumilta ja julkaistu vasta neljän CD:n Tracks -boxilla v. 1998. Wages Of Sin oli siis todellinen harvinaisuus kuulla livena. Se soitettiin varsin intensiivisesti Max Weinbergin vaimennettujen rumpujen ja pianon säestäminä. Lisäksi kuultiin pitkä latinohenkinen trumpettisoolo.
Illan melankolinen vaihe jatkui upeasti, laululla The River, jossa Bruce soitti huuliharppua ja lauloi melodiaa ulisevalla, sanattomalla vokaaliosuudella. Tässä kohtaa on sanottava, että yhtä asiaa en konserttiyleisön käyttäytymisessä kertakaikkiaan ymmärrä. Miksi tälläisissa tunnelmakohdissa aina alkaa yleisössä vaellus salista ulos ?! Nytkin alkoi trafiikki jo edellisen, upean ja harvinaisen Wages Of Sinin aikana. Vessaan vai kaljalleko he vaeltavat? Eikö nykykuulijat osaa keskittyä ja herkistyä kuuntelemaan? Ainakin minulle nämä olivat hienoimpia hetkiä ja illan kohokohtia. Lisäksi haluan kyllä kuulla konsertista joka sekunnin kalliin lipun hinnan vastineeksi. Lisää kohokohtia seurasi: Youngstown akustisvoittoiselta The Ghost of Tom Joadilta (1995) kera Nils Lofgrenin vaikuttavan kitarasoolon yhden jalan piruetteineen. Lisää loistavaa kitarointia kuultiin rajussa Murder Incorporated -kappaleessa, kun Bruce ja Steve Van Zandt "sotivat" kitaroilla toisiaan vastaan. Tässä saimme osoituksen myös Brucen kitaristin taidoista.
Johnny 99, alkuperäisversiona Brucen Nebrasca -albumillaan yksin kitaran kanssa laulama, sävyltään varsin alakuloinen kappale vedettiin tällä kertaa rehellisenä Rock'n rollina. Se saikin yleisön hyvin mukaansa ja sooloilua kuultiin itse kultakin bändin jäseneltä aina pasuunaa myöten. Karnevaalihenkiset valot täydensivät iloista meininkiä. Tässä kohtaa valot pimennettiin ja kuultiin yksinäistä "Jerry Lee Lewis -pianoa" Roy Bittanilta. Bruce huudatti yleisöä pimeässä ja rokkaus jatkui Open All Nightilla. Tämäkin on alunperin levytetty Nebrascalle pelkän kitaran lakonisesti säestämänä, mutta esitettiin nyt koko bändin voimin todella vauhdikkaana big band -versiona lukuisine sooloineen. Yleisöllä meni lujaa ja se tanssi ylimpiä piippuhyllyjä myöten.
Sitten siirryttiin taas kiertueen teemaan eli Wrecking Ball -albumille kappaleella Shackled & Drawn. Jälleen Bruce laulatti yleisöä ja sehän lauloi kaiken mitä pomo tahtoi. Myös taustalaulaja Cindy Mizelle pääsi sooloilemaan ja lopussa koko bändi tule riviin lavan etualalle soittamaan.
Tästä alkoi sitten varsinaisen setin hittiputki: Waitin' On a Sunny Day, Lonesome Day sekä Badlands. Näistä ensimmäiseen Bruce haki yleisön joukosta pikkupojan laulamaan. Mutta poikapa tekikin yllätyksen ja tökkäsi itse kirjoittamansa tekstin Brucen käteen ja tokaisi rumpalille "Max, give me some beat". Brucen pidellessä hölmistyneenä lunttipaperia poika räppäsi Max Weinbergin rummutuksen tahtiin oman juttunsa. "Annetaanpas aplodit räppääjälle", pyysi Bruce.
Ensimmäinen encore oli hieman yllättävä, hieno Racing In the Street toiselta lemppari Bruce-levyltäni Darkness On The Town. Tosin kappale on julkaistu myös myöhemmin The Promise -levyllä. Roy Bittanin hieno pianismi hallitsi tätä todella (ehkä jopa liiankin) pitkään tunnelmoitua ja herkuteltua kappaletta.
Loistavana live-esiintyjänä pidettyä Bruce Springsteeniä ja The E-Street Bandia odotettiin pitkään konsertoimaan Suomeen ja vuonna 2003 se vihdoin ensimmäisen kerran toteutuikin. Liput tietysti hankittiin välittömästi ja odotukset olivat korkealla. Valitettavasti jouduimme kuitenkin erään onnettoman yhteensattuman vuoksi jättämään tuon keikan väliin. Sen jälkeen Bruce on käynyt Suomessa useammankin kerran ja itse olen onnistunut kaksi kertaa aiemmin päästä keikalle (Helsingin olympisastadion 2008 ja Tampereen stadion 2009). Nyt, kun huomasin Springsteenin tulevan Turkuun ja kyseessä olevan "intiimi" areena-keikka ei ollut epäilystäkään: Liput oli saatava ja lisäkeikalle onnistuimmekin liput hankkimaan.
Yli 300 kilometrin ajomatkan jälkeen läänimme pääkaupunkiin majoituimme Hotelli Hamburger Börsiin ja pienen pikaruokailun jälkeen siirryimme bussipysäkille, josta oli nonstopina bussikuljetus Artukaisiin HK-areenalle (entinen Typhoon, entienen Elysee-areena, nykyinen "makkara-areena"). Olimme mielestäni liiankin hyvissä ajoin areenalla ja istumapaikoillamme, mutta kauan ei tarvinnutkaan odotella, kun valot sammuivat ja Bruce jo n. klo 19.20 ilmestyi kuin tyhjästä lavalle yksin akustisen kitaran ja huuliharpun kanssa. Lyhyen tervehdyksen jälkeen alkoi avausbiisi I'll Work For Your Love vuoden 2007 Magic-albumilta. E-Street Band liittyi mukaan kappaleella Long Walk Home samaiselta albumilta. Bandi osoittautuikin isoksi, peräti 17 jäseniseksi. Edesmenneen legendaarisen E-Street -saksofonistijättiläisen Clarence Clemonsin korvaamiseen tarvittiin näköjään peräti viisi puhaltajaa! Lisäksi lavalla oli taustamuusikkoina kosketinsoittaja, kolme laulajaa sekä perkussionisti. Bändin soundi olikin erittäin täyteläinen ja varsinkin puhallinosasto toi sointiin aivan uutta soulahtavaa väriä ja monipuolisuutta. Puhaltajista saksofonisti Jason Clemmons (Clarencen veljenpoika) saikin monesti kutsun eteen sooloilemaan.
Sitten päästiinkin käsiksi klassikoihin: The River -albumin The Ties that Bindia seurasi uskomattoman energinen Out in the Street. Ensimmäisenä yleisötoiveena kuultiin vaikuttava Atlantic City akustiselta Nebrasca-levyltä. Tätä seurasi kaksi kappaletta uusimmalta Wreckling Ball -albumilta: nimikappale sekä Death to My Hometown. Hienon Hungry Heartin aikana Bruce käveli yleisön joukkoon ja heittäytyi keskikorokkeelta selälleen permantoyleisön käsien varaan ja "surffasi" niiden kannattelemana takaisin lavalle - ja laulu jatkui koko ajan. Yleisö lauloi kappaletta niin paljon, että pomon ei tarvinnut itse laulaa kuin toinen säkeistö. Kitaristi Nils Lofgren olikin aiemmin esittänyt Twitterissä kainon toivomuksen, että yleisö tämän "crowd surfingin" jälkeen palauttaisi pomon lattialle jalat edellä, sillä pää edellä lattiaan kumauttaminen ei olisi toivottavaa. Lofgren liirehtikin auttamaan Brucen pystyyn kun hän kuitenkin mätkähti lähes selälleen lattialle..
Brucellahan on tapana kerätä yleisön pitelemiä toivekylttejä ja valita niistä enemmän tai vähemmän spontaanisti lauluja esitettäväksi illan settiin. Tälläkin kertaa hän keräsi niitä ja esittikin peräkkäin viisi yleisötoivetta. Niistä ensimmäisenä yhden illan kohokohdistani Blinded By The Light, jonka Bruce kertoi olevan ensimmäinen raita hänen ensimmäisellä albumillaan Greetings From The Asbury Park, N.J. (1973). Blinded By The Ligh on tullut minulle tutuksi myös Manfred Mann's Earth Bandin levytyksenä. Heti perään tuli toinenkin toive samalta albumilta: Does This Bus Stop at 82nd Street? Kolmannen yleisötoiveen, kepeästi rokkaavan ja puhallinsooloilua ja rumpuiloittelua sisältäneen Ain't Good Enough For You (The Promise, 2010) jälkeen Bruce otti kyltin, jonka hän sanoi nähneensä lukuisissa aiemmissa konserteissaan belgialainen Nikolaksen pitelemänä ja Bruce sanoi omistavansa laulun hänelle. Tuo kappale esitettiin ensimmäistä kertaa livena. Se on alunperin jätetty pois Born In The USA -albumilta ja julkaistu vasta neljän CD:n Tracks -boxilla v. 1998. Wages Of Sin oli siis todellinen harvinaisuus kuulla livena. Se soitettiin varsin intensiivisesti Max Weinbergin vaimennettujen rumpujen ja pianon säestäminä. Lisäksi kuultiin pitkä latinohenkinen trumpettisoolo.
Illan melankolinen vaihe jatkui upeasti, laululla The River, jossa Bruce soitti huuliharppua ja lauloi melodiaa ulisevalla, sanattomalla vokaaliosuudella. Tässä kohtaa on sanottava, että yhtä asiaa en konserttiyleisön käyttäytymisessä kertakaikkiaan ymmärrä. Miksi tälläisissa tunnelmakohdissa aina alkaa yleisössä vaellus salista ulos ?! Nytkin alkoi trafiikki jo edellisen, upean ja harvinaisen Wages Of Sinin aikana. Vessaan vai kaljalleko he vaeltavat? Eikö nykykuulijat osaa keskittyä ja herkistyä kuuntelemaan? Ainakin minulle nämä olivat hienoimpia hetkiä ja illan kohokohtia. Lisäksi haluan kyllä kuulla konsertista joka sekunnin kalliin lipun hinnan vastineeksi. Lisää kohokohtia seurasi: Youngstown akustisvoittoiselta The Ghost of Tom Joadilta (1995) kera Nils Lofgrenin vaikuttavan kitarasoolon yhden jalan piruetteineen. Lisää loistavaa kitarointia kuultiin rajussa Murder Incorporated -kappaleessa, kun Bruce ja Steve Van Zandt "sotivat" kitaroilla toisiaan vastaan. Tässä saimme osoituksen myös Brucen kitaristin taidoista.
Johnny 99, alkuperäisversiona Brucen Nebrasca -albumillaan yksin kitaran kanssa laulama, sävyltään varsin alakuloinen kappale vedettiin tällä kertaa rehellisenä Rock'n rollina. Se saikin yleisön hyvin mukaansa ja sooloilua kuultiin itse kultakin bändin jäseneltä aina pasuunaa myöten. Karnevaalihenkiset valot täydensivät iloista meininkiä. Tässä kohtaa valot pimennettiin ja kuultiin yksinäistä "Jerry Lee Lewis -pianoa" Roy Bittanilta. Bruce huudatti yleisöä pimeässä ja rokkaus jatkui Open All Nightilla. Tämäkin on alunperin levytetty Nebrascalle pelkän kitaran lakonisesti säestämänä, mutta esitettiin nyt koko bändin voimin todella vauhdikkaana big band -versiona lukuisine sooloineen. Yleisöllä meni lujaa ja se tanssi ylimpiä piippuhyllyjä myöten.
Sitten siirryttiin taas kiertueen teemaan eli Wrecking Ball -albumille kappaleella Shackled & Drawn. Jälleen Bruce laulatti yleisöä ja sehän lauloi kaiken mitä pomo tahtoi. Myös taustalaulaja Cindy Mizelle pääsi sooloilemaan ja lopussa koko bändi tule riviin lavan etualalle soittamaan.
Tästä alkoi sitten varsinaisen setin hittiputki: Waitin' On a Sunny Day, Lonesome Day sekä Badlands. Näistä ensimmäiseen Bruce haki yleisön joukosta pikkupojan laulamaan. Mutta poikapa tekikin yllätyksen ja tökkäsi itse kirjoittamansa tekstin Brucen käteen ja tokaisi rumpalille "Max, give me some beat". Brucen pidellessä hölmistyneenä lunttipaperia poika räppäsi Max Weinbergin rummutuksen tahtiin oman juttunsa. "Annetaanpas aplodit räppääjälle", pyysi Bruce.
Ensimmäinen encore oli hieman yllättävä, hieno Racing In the Street toiselta lemppari Bruce-levyltäni Darkness On The Town. Tosin kappale on julkaistu myös myöhemmin The Promise -levyllä. Roy Bittanin hieno pianismi hallitsi tätä todella (ehkä jopa liiankin) pitkään tunnelmoitua ja herkuteltua kappaletta.
Lopun hittiputki soitettiin kirkkaat hallivalot päällä ja sen aloitti (tietysti) Born In The USA, jonka kertosäkeen laulamisessa koko illan raataneella ja todella kaikkensa yleisölleen antaneella Brucella tuntui olevan jopa vaikeuksia saada tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa. Alkoi jopa hiukan pelottaa, miten mies jaksaa keikan loppuun. Mutta eihän siinä tarvittu muuta kuin jäitä niskaan ja loppuun jaksettiin rutistaa vielä Born To Run ja Dancing In the Dark valtavalla energialla. Viimeksi mainitun kappaleen aikana Bruce kutsui jälleen yleisön joukosta onnellisen naishenkilön tanssimaan kanssaan lavalle.
Bruce lähti taas yleisön joukkoon Tenth Avenue Freeze-Outin bändi-intron aikana yleisön hyräillessä intron melodiaa. Tämä olisi ollut hieno lopetus illalle, mutta viimeisenä kuultiin vielä kansanmusiikkityylinen American Land. Itse olisin kyllä halunnut viimeisenä kuulla jonkin muun kappaleen, koska siihen on loppunut kaksi edellistäkin Bruce-keikallani. Vaikkapa jonkin muun kappaleen Brucen tekemältä Pete Seegerin lauluja sisältävältä We Shall Overcome -albumilta. Loppukuvissa näytettiin vielä kuvia bändin edesmenneistä jäsenistä: Saksofonisti Clarence Clemmons (1942 - 2011) sekä kosketinsoittaja Danny Federici (1950 - 2008).
Bruce lähti taas yleisön joukkoon Tenth Avenue Freeze-Outin bändi-intron aikana yleisön hyräillessä intron melodiaa. Tämä olisi ollut hieno lopetus illalle, mutta viimeisenä kuultiin vielä kansanmusiikkityylinen American Land. Itse olisin kyllä halunnut viimeisenä kuulla jonkin muun kappaleen, koska siihen on loppunut kaksi edellistäkin Bruce-keikallani. Vaikkapa jonkin muun kappaleen Brucen tekemältä Pete Seegerin lauluja sisältävältä We Shall Overcome -albumilta. Loppukuvissa näytettiin vielä kuvia bändin edesmenneistä jäsenistä: Saksofonisti Clarence Clemmons (1942 - 2011) sekä kosketinsoittaja Danny Federici (1950 - 2008).
Toinen ilta samassa kaupungissa on usein erilainen intensiteetiltään, energialtaan tai setlistansa puolesta. Tämä ilta onnistui olemaan kaikkia näitä. Turkua edeltävillä kahdella Tukholman keikallaan pomo oli innostunut esittämään kokonaisia albumeita: ensimmäisenä iltana Darkness on the Edge of Town ja toisena iltana Born To Run. Tänään suurimman huomion sai yllättäen The River, jolta oli poimittu neljä kappaletta. The River onkin mielestäni ehdottomasti yksi Springsteenin huippusuorituksista. Kun lisäksi kuultiin harvinaisuuksia Nebrascalta ja jopa koskaan aiemmin livena esitetty Wages of Sin, ei tällainen diehard-fani voi olla muuta kuin erittäin tyytyväinen illan antiin. Minun puolestani esimerkiksi Born In The USA -albumin megahitit olisi voinut jopa jättää setistä kokonaan poiskin. Toisaalta vaikutti siltä, että monet kuuntelijat eivät juuri muuta Springsteenin tuotantoa tunnekaan. Ainakin vieressäni istunut rouvashenkilö "heräsi" ja pomppasi tanssimaan vasta, kun Born In the USA -hitin intro kajahti ilmoille. Tällaisten kuulijoiden takia nuo hitit kai ovat pakollista encore -tavaraa Brucen ohjelmistossa. Ilta oli kyllä intensiteetiltään ja tunnelmaltaan parasta Brucea, mitä itse olen livena kuullut. Tämä johtui tietysti osaltaan pienemmistä ja intiimimistä sisätiloista. Konserttipaikka olikin koko Wreckling Ball -kiertueen ylivoimaisesti pienin, vain n. 9500 henkilöä vetävä areena.
Bruce Springsteen rakastaa yleisöä ja osaa innostaa ujon suomalaisyleisönkin ylös penkeistään tanssimaan ja osallistumaan yhteislauluun ja -huudatuksiin ylimpiä piippuhyllyjä myöten. On vaan pakko ihmetellä, miten 63-vuotias mies jaksaa ilta illan jälkeen antaa kaikkensa ja raataa itsensä lähes henkihieveriin yleisön viihtymisen eteen. Hänen kuntonsa salaisuutena onkin kuulemma kasvisruoka ja tiukka kunto-ohjelma, jota hän on noudattanut jo vuosikymmeniä. Jos James Brown oli omaksumansa lisänimen mukaisesti "Hardest Working Man in Show Business", Bruce Springsteen on tittelin täysivaltainen perijä. Loppumusiikkina soikin osuvasti James Brownia ja kappalekin olin nimeltään The Boss !
Setlist:
I'll Work For Your Love (solo acoustic)
Long Walk Home
The Ties That Bind
Out In The Street
Atlantic City (request)
Wrecking Ball
Death to My Hometown
Hungry Heart
Blinded By The Light (request)
Does This Bus Stop at 82nd Street? (request)
Ain't Good Enough For You (request)
Wages of Sin (world premiere, request)
The River
Youngstown
Murder Incorporated
Johnny 99
Open All Night
Shackled & Drawn
Waitin' On a Sunny Day
Lonesome Day
Badlands
Encores:
Long Walk Home
The Ties That Bind
Out In The Street
Atlantic City (request)
Wrecking Ball
Death to My Hometown
Hungry Heart
Blinded By The Light (request)
Does This Bus Stop at 82nd Street? (request)
Ain't Good Enough For You (request)
Wages of Sin (world premiere, request)
The River
Youngstown
Murder Incorporated
Johnny 99
Open All Night
Shackled & Drawn
Waitin' On a Sunny Day
Lonesome Day
Badlands
Encores:
Tenth Avenue Freeze-Out (with band intros)
Stevie Van Zandt - Guitar, vocals, mandolin
Max Weinberg - Drums, percussion
Garry Tallent - Bass
Roy Bittan - Piano, keyboards, accordion
Nils Lofgren - Guitar, accordion, mandolin
Taustamuusikot:
Soozie Tyrell - Violin, vocals, acoustic guitar
Charles Giordano - Organ, keyboards, accordion
Everett Bradley - Backing vocals, percussion
Jake Clemons - Saxophone
Barry Danielian - Trumpet
Clark Gayton - Trombone
Curtis King - Backing vocals
Eddie Manion - Saxophone
Cindy Mizelle - Backing vocals
Michelle Moore - Backing vocals
Curt Ramm - Trumpet
http://brucespringsteen.net
