Pink Floyd julkaisi The Wall –tupla-albumin vuonna 1979. Albumin musiikkia esitettiin jo 80-luvulla lavakonseptina ja 1982 valmistui sen musiikkiin ja sanoituksiin perustuva, Alan Parkerin ohjaama elokuva Pink Floyd The Wall, joka on musiikkielokuvien klassikko ja monet pitävät sitä edelleen kaikkien aikojen parhaimpana ja voimakkaimmin kantaaottavana ”rock-oopperana”. Elokuvan on käsikirjoittanut ja laulut pääosin tehnyt Pink Floydin basisti Roger Waters. Pääosaa, eristäytynyttä ja itsetuhoista vain huumeiden voimalla esiintymään pystyvää rocktähteä (Pink) näyttelee Live Aid –hyväntekeväisyyskonserttien järjestäjänä parhaiten tunnettu rokkari Bob Geldof. Elokuvassa on varsin vähän dialogia, tarinaa kuljetetaan Pink Floydin musiikilla ja piirrosanimaatiopätkillä. Laulut kertovat Pinkin tarinaa, joka pohjautuu pitkälti Watersin omiin kokemuksiin: hänen isänsä kuoli toisessa maailmansodassa Rogerin ollessa vasta vuoden vanha ja hänen ylihuolehtivainen äitinsä miltei tukahdutti poikansa hengiltä.
Watersin nykyisessä The Wall -kiertueessa on historian havinaa. Viime vuonna Kanadasta käynnistyneellä ja maaliskuussa Eurooppaan saapuneella kiertueella Wall esitetään alusta loppuun ensimmäinen kerta pariinkymmeneen vuoteen. Edellisen kerran teos nähtiin Saksassa vuonna 1990, kun albumi soitettiin Berliinin muurin kaatumisen kunniaksi yli 300 000 katsojalle Potsdamer Platzin ja Brandenburgin portin tienoilla lukuisten solistivieraiden kanssa. Livelevykin tuosta konsertista julkaistiin. Nyt kuunneltuna tuo levy kuulostaa jotenkin vanhanaikaiselta alkuperäiseenkin verrattuna. Nyt Waters on päivittänyt ideaa edelleen uusimmalla esitystekniikalla. 30 vuotta alkuperäisen show'n jälkeen, hän lähti jälleen The Wallin kanssa kiertueelle, tällä kertaa teknisesti komeammin kuin koskaan.
Olen nähnyt tuon Alan Parkerin elokuvan lukuisia kertoja, mutta parin vuoden takainen The Wall –kokemukseni oli hieman erilainen, kun teos esitettiin Jyväskylän Nyrölässä sijaitsevassa Kallioplanetaariossa tammikuussa 2009. Planetaariossa esitetty elokuva ei ollut vuoden 1982 klassikko, vaan 3d-tietokonegrafiikalla tehty, planetaario-kupuun varta vasten suunniteltu, vuonna 2008 nykymuotoonsa valmistunut uusintaversio. Esityksen pääanimaattori oli Aaron McEuen. Elokuvan julkaissut yhdysvaltalainen Starlight Productions –tuotantoyhtiö muokkasi esitystä aina kunkin paikan mukaan. Kallioplanetaarion versiossa oli 20 minuuttia sellaista materiaalia, jota ei ollut näytetty missään muualla, mutta tuttua Pink Floyd-kuvastoa sekin sisälsi. Katsoja tunsi olevansa elokuvan sisällä ja vaeltelevansa välillä vatsaa kääntävissäkin kamera-ajoissa. Tosin tässä versiossa olivat ideat pikkuisen loppuneet kesken, sillä se sisälsi myös paljon toistoa ja täytemateriaalina toimivia fraktaalikuvioita.
Tällä kertaa istumapaikkamme areenalla olivat ylemmässä katsomossa areenan takaosassa. Sieltä lavan rakennelmat ja tehosteet näki kyllä hyvin, mutta esiintyjiä ei juuri erottanut ainakaan paljaalla silmällä. Kiikareita siis tarvittiin. Konsertin alussa lavalle ja sen sivuille oli rakennettu jo osa muurista ja areenan katossa näkyi runsaasti tekniikkaa: kaiutinrykelmiä, projektoreita ja valaistustekniikkaa. Kaikesta näki, että tulossa oli vaikuttava elämys.
Ennen konsertin alkua kuulutettiin varsin poikkeuksellisesti, että valokuvaaminen on sallittua, kunhan ei käytä salamalaitetta ja kehotettiin laittamaan kameroista salamalaitteet pois päältä. Sitä paitsi, koska kuvat heijastetaan muuriin projektoreilla, salamalla saisi kuvaan vain valkoista seinää. Yleensä Hartwall-areenalla kuvaaminen on ollut ankararasti kiellettyä ja järjestyksen valvojat ovat kieltoa myös tiukasti vahtineet. Itsekin olin netistä saanut tietoa kiertueen kuvauspolitiikasta, joten olin ottanut kameran ja sain myös kuvattua jonkin verran tätä hienoa spektaakkelia.
Konsertti alkoi saksalaisen pommikoneen pienoismallin lentäessä yleisön yli jysähtäen lavalle rakennettuun muuriin. Tulenlieskat leiskuivat ja raketit paukkuivat kuvaten ilmapommitusta. Levyn aloittavan In The Flesh –kappaleen raskaat alkuriffit kajahtivat ilmoille ja spektaakkeli pyörähti käyntiin.
The Wall on levynäkin kokonaisuus, jolla varsinaisia yksittäisiä kappaleita ei ole kovin monta, suuri osa musiikista on levyllä ja elokuvassa tarinan kerrontaan liittyvää musiikkitaustaa. Kappaleet toistetaan konserteissakin (lähes) nuotti nuotilta, kuten klassisessa musiikissa, johon Waterskin tunsi vetoa ja sävelsi perinteisemmän oopperan. Watersin viimeisin sooloalbumi on vuonna 2005 valmistunut ooppera Ça Ira, joka kertoo Ranskan vallankumouksesta.
 |
The Wall on levynäkin kokonaisuus, jolla varsinaisia yksittäisiä kappaleita ei ole kovin monta, suuri osa musiikista on levyllä ja elokuvassa tarinan kerrontaan liittyvää musiikkitaustaa. Kappaleet toistetaan konserteissakin (lähes) nuotti nuotilta, kuten klassisessa musiikissa, johon Waterskin tunsi vetoa ja sävelsi perinteisemmän oopperan. Watersin viimeisin sooloalbumi on vuonna 2005 valmistunut ooppera Ça Ira, joka kertoo Ranskan vallankumouksesta.
Konsertin ensimmäisen puoliskon aikana lavalle rakentui pala palalta korkea muuri, joka peitti lopulta koko bändin taakseen. Välillä bändi ja Waters näkyivät vain pienistä muurin aukoista.
Lavarakennelma muureineen sekä tehosteet eli Gerald Scarfen luoma visuaalinen ilme painajaismaisine nukkeineen, eroottisine kukkineen, marssivine vasaroineen ja voimakkaine 3D projisointeineen olivat The Wall Liven keskeinen elementti – jopa siinä määrin, että Waters yhtyeineen jäi väkisinkin etäiseksi. Usein tällaisissa konserteissa käytetyt lavatapahtumia välittävät screenit puuttuivat, joten kauemmaksi ei soittajista nähnyt juuri mitään. Toisaalta, jos istumapaikkamme olisivat olleet lähempänä, olisi osa visuaalisesta kokonaisuudesta jäänyt hahmottumatta. Watersin lavakuvaa heijastettiin vain Mother –kappaleen aikana muuriin ja siinäkin osaksi 30 vuotta vanhaa kuvaa nuoresta Watersista esittämässä samaa kappaletta.
Lavarakennelma muureineen sekä tehosteet eli Gerald Scarfen luoma visuaalinen ilme painajaismaisine nukkeineen, eroottisine kukkineen, marssivine vasaroineen ja voimakkaine 3D projisointeineen olivat The Wall Liven keskeinen elementti – jopa siinä määrin, että Waters yhtyeineen jäi väkisinkin etäiseksi. Usein tällaisissa konserteissa käytetyt lavatapahtumia välittävät screenit puuttuivat, joten kauemmaksi ei soittajista nähnyt juuri mitään. Toisaalta, jos istumapaikkamme olisivat olleet lähempänä, olisi osa visuaalisesta kokonaisuudesta jäänyt hahmottumatta. Watersin lavakuvaa heijastettiin vain Mother –kappaleen aikana muuriin ja siinäkin osaksi 30 vuotta vanhaa kuvaa nuoresta Watersista esittämässä samaa kappaletta.
Väliajalla kuulemani keskustelun perusteella kaikki eivät tienneet, mitä olivat tulleet kuuntelemaan. Joku valitti, ettei Waters esitä enemmän Pink Floydin hittejä ja toinen lohdutti, että varmaan toisella puoliskolla tulee Shine On You Crazy Diamond ja muut suuret hitit …
Väliajan jälkeen bändi siirtyi muurin etupuolelle näkyviin. Toisella puoliskolla vaikuttavin kappale oli ehdottomasti Comfortably Numb, jonka kitarasooloissa Kilminster pääsi irrottelemaan muurin harjalla kuten Gilmour alun perin. Nämäkin soolot ovat levyversioina syöpyneet lujasti vuosikymmenien aikana niin sanotusti ihoni alle ja saivat minussa aikaan tunnemyrskyn. Kitarasoolot taitavat olla minulle se vaikuttavin elementti rock-musiikissa, kuten olen jossain aikaisemmassakin blogini keikkakuvauksessa todennut. Kappaleen alun perin Gilmourin verrattomasri esittämät lauluosuudet lauloi tällä kertaa Robbie Wyckoff. Hän lauloi ne ihan hyvin, mutta jäi jotenkin etäisen värittömäksi, mikä lienee täysin tarkoituksellista.
Soundillisesti keikka oli täydellinen. Jäähallikeikkojen äänentoistoa harvemmin pääsee kehumaan, mutta The Wall kuulosti uskomattoman hienolta myös aivan hallin takaosassa. Äänikuvassa käytettiin myös muualta kuin lavan suunnasta tullutta informaatiota: levyltäkin tutut tehosteet ja puheenpätkät kaikuivat surround-järjestelmän välittämänä hallissa joka puolelta niin, että esimerkiksi lentokoneet ja helikopterit tuntuivat todella lentävän katsomon yli. Watersin ääni ei ollut muuttunut juurikaan, hän lauloi hyvin sillä inhoan-ja-halveksun-kaikkea-äänellään.
The Wall oli kaikkiaan erittäin onnistunut spektaakkeli sekä musiikillisesti että visuaalisesti. Lopussa muuri tietysti hajosi valtavalla rytinällä konkreettisesti palasiksi melkein yleisön syliin. Muurin "raunioilla" bändi esitti encorena akustisesti kappaleen "Outside the Wall".
Verrattuna viimekesäiseen visuaalisesti myös erittäin vaikuttavaan U2:n stadionkeikkaan tässä oli paljon rehellisemmän tuntuista sanomaa ja vaikuttavampaa kuvastoa. U2:n ”ongelma” minusta on jonkinlainen epäuskottavuus ja laskelmoidun tuntunen, imelä yleisön kosiskelu. Watersin kattauksessa tällaista imelyyttä ja yleisön kosiskelua ei juurikaan ole. Pink Floydin musiikkihan on tietysti aivan eri painoluokkaa kuin U2:n materiaali.
Olimme tällä kertaa majoittuneet hotelliin Espoossa, josta ajoimme bussilla Leppävaaraan ja sieltä paikallisjunalla Pasilaan. Paluukyydistä ei ollut tietoa, joten menimme Areenan edessä olevaan parisataa metriseen taksijonoon. Melkoinen jono taksejakin kiersi areenan edustalla, joten näytti siltä, ettei jonossa kauan tarvitse seisoa. Vuoromme lähestyessä taksien virta näytti kuitenkin tyrehtyvän ja alkoi jo näyttää huolestuttavalta. Loppujen lopuksi pääsimme kuitenkin taksiin alle puolen tunnin jonotuksella.
Kuvat: ©Kari Jaakonaho
