lauantai 21. elokuuta 2010

U2 Helsingin Olympiastadion 20.8.2010


Maailmalta kantautuneiden viestien perusteella U2:n 360 Degrees -kiertueen konsertit ovat olleet puitteiltaan suurinta ja mahtavinta, mitä tällaisessa stadion-rockissa on koskaan nähty. Onhan U2:n konsertit ennenkin olleet näyttäviä, mutta tämän kiertueen shown kerrottiin ylittävän kaikki edeltävät. Olen nähnyt Rolling Stonesin kolme kertaa Sadionilla ja joka kerta edellistä suuremmissa lavarakennelmissa. Madonnan Show Pariisissa oli myös visuaalisesti näyttävä ja hieno kokemus huolimatta siitä, että kyseisen rouvan musiikki ei meikäläistä oikein kosketa.

Siispä U2 oli nähtävä Helsingin keikallaan, veikken U2:n musiikkia edes kovin hyvin tunne. Omistin tälle keikalle liput ostaessani vain yhden, vuonna 1987 ilmestyneen bändin läpimurtoalbumin "The Joshua Tree" vinyylilevynä. Tällä levyllä ovatkin U2:n kolme edelleenkin suurinta hittiä, jotka myös konserteissa "pakollisina" numeroina kuullaan. Ostin ennen tätä Helsingin keikkaa U2:n kokoelma CD:n sekä 360 -kiertueen Rose Bowl stadionilla Kalifornian Pasadenassa konsertista kuvatun BluRay -tallenteen, jotta pääsin vähän paremmin tutustumaan U2:n musiikkiin ja live-meininkiin. Kyseiseltä kokoelmalta kuunneltuna bändin musiikki ei kyllä oikein sytyttänyt, enkä live-tallennettakaan jaksanut (tai kerinnyt) kertaakaan katsoa kokonaan läpi. Olemmekin konsertin jälkeen velimiehen (joka ei itse ollut keikalla) kanssa Facebookin välityksellä pohtineet sitä, onko U2:n musiikki hyvää ja onko sen suosiossa musiikki peräti sivuseikka konserttispektaakkeleiden ja bändin johtohahmon, Paul "Bono" Hewsonin politikoinnin ynnä muun maailmanparantamisen ja saarnaamisen ollessa pääosassa. Bändin suosio perustuneekin pitkälti muihin kuin musiikillisiin ansioihin. Bändin konsertit ovat pitkään olleet isoja ja näyttäviä ja Bonon julistus on tehnyt niistä lähes "herätyskokouksia". U2:n suosion taustoja ja syitä pohditaan myös Hesarin artikkelissa pari päivää ennen keikkaa. U2:n historiasta voi lukea myös Wikipediasta. Paljon tietoa yhtyeestä löytyy myös on suomalaisen U2-faniyhteisön ylläpitämältä U2 Finland -sivustolta. 

Olemme myös pohtineet sitä, onko musiikin ja levyjen ylipäätään oltava taidetta, joka toimii itsenäisenä teoksena ilman ulkomusiikillisia elementtejä. Itse olen tullut siihen tulokseen, että nykymusiikissa ja varsinkin populaarimusiikissa on ilmeisesti vaan hyväksyttävä se, ettei tätä musiikkia enää tehdä "vain" levyiltä kuunneltaviksi. Kyllä sen esittäminen livenä yleisölle ja myös musiikkivideot ovat oleellinen osa kokonaisuutta. U2:n kohdalla tämäkään ei vielä ole koko juttu, vaan Bonon karisma, politikointi ja maailmanparantaminen valtionpäämiesten tapailuineen (niin kornia kun se monien mielestä onkin) kuuluu U2:n "taiteeseen" (vai mitä termiä tuosta kokonaisuudesta nyt käyttääkään). Sama kyllä koskee monia muitakin artisteja, esimerkiksi Madonnaa. Musiikkitaideteos ei enää ole pelkästään se levytetty versio eikä se levyllä oleva biisi välttämättä ole itsenäinen taideteos. Voisiko sanoa jopa, että on "vanhanaikaista" kuunnella musiikkia pelkästään levyiltä ja pelkästään musiikkina. Toki sellaistakin musiikkia ja levyjä on ja pitää olla (nykymusiikissakin), jotka toimivat itsenäisinä taideteoksina.

Sitten itse konserttiin. Tällä kertaa emme majoittuneetkaan hotelliin vaan tyttären lomamatkan vuoksi tyhjillään olevaan asuntoon Espoossa, josta ajoimme bussilla Kamppiin ja sieltä kävellen Mannerheimintietä ja Töölön rantaa pitkin oopperatalon takaa stadionille. Matkan varrella Töölön rannan puistossa oli monet bileet menossa ja ihmiset näyttivät olevan juhlatuulella. Stadionia lähestyttäessä U2:n korkean lavarakennelman yläosa ja huippu näkyi jo kauas katsomoiden yli ja näytti yltävän stadionin tornin puoliväliin saakka. Stadionin ympäristössä tungos oli valtava 53 000 ihmisen tungeksiessa jokseenkin kaikki yhtä aikaa paikalle. Lisäksi satoja ihmisiä näytti "leiriytyvän" stadionin ympäristön kallioille kuuntelemaan konserttia ulkopuolelta. Meidän piti vielä kiertää melkein stadionin toiselle puolelle päästäksemme E-katsomoon johtavalle portille. Sillä portilla ei juuri jonoa turvatarkastukseen ollutkaan, koska suurin tungos oli A-katsomoon ja kentälle johtavien porttien edessä. Itse turvatarkastus oli pelkkä muodollisuus. Kädessä roikottamani takki kopeloitiin vain päältäpäin. Portista sisälle päästyämme olikin sitten melkoinen työ raivata tiensä kaljajonojen läpi katsomolohkomme sisäänläynnin luokse. Matkan varrella saimme kuitenkin ostettua kaksi vesipulloa, joista korkit otettiin "turvallisuussyistä" pois ja niinhän siinä kävi, että illan aikana potkaisin pullon kumoon. Seuraavalla kerralla otankin oman korkin mukaan :)

Lämmittelybändi Razorlight oli jo ehtinyt lopettaa settinsä asettuessamme katsomoon. Lämppärin soitto kyllä kuului jo stadionille kävellessämme ja se kuulosti lähinnä Clash-vaikutteiselta punkilta. Eli eipä tuossa varmaan suurta menetystä tullut, vaikkei sitä ehdittykään katsomaan. Ensimmäinen näky kentällä olevasta lavarakennelmasta oli melko hätkähdyttävä. Se muistutti nelijalkaista hyönteistä (hämähäkkiä), toisaalta se toi mieleen Eiffel-tornin alaosan neljine jalkoineen. Jalat oli päällystetty vihertävällä muovin näköisellä materiaalilla. Ylhäällä jalkojen yhtymäkohdan tuntumassa oli kaksi kaiutintornia neljään suuntaan sekä lieriön muotoinen led-screeni. Näin mahdollistettiin kuuluvuus ja näkyvyys joka suuntaan. Jalkojen keskellä oli torni (korkeus 51 m ja "jalkojen" väli 63 m), joka toi mieleen avaruusraketin. Itse lava tuon rakennelman alla oli pyöreä ja sitä kiersi ympyrän muotoinen käytävä, jolle johti kaksi liikuteltavaa siltaa. Yleisöä oli myös lavan ja tuon ulkokehän välissä. Myös keskellä kenttää oli kaiutin/valaisintorni. Valtava rakennelma sai stadionin näyttämään todellista pienemmältä, mikä on sen lavan suuren koon tarkoituskin em. konserttitallenteen dokumenttiosassakin kerrottujen suunnittelun lähtökohtien mukaisesti.

Odotus venyikin melko pitkäksi, sillä konsertin piti alkaa 20.45, mutta jättimäinen (korkeuskin 6 metriä) videolieriö laskettiin alas ja miehiä rupesi hääräämään sen kimpussa. Lavamanageri ilmoitti "Our TV is broken, we are trying to fix it". Sama ilmoitettiin myös suomeksi ja kiitettiin yleisöä kärsivällisyydestä. Valitettavasti ”televisiota” ei saatu kunnolla toimimaan keikan aikanakaan. Aiemmin se on nimittäin hajonnut välillä lukuisiksi pikkuruuduiksi, ikäänkuin koriksi lavan päälle, kuten tässä.  Tällä kertaa tämä  efekti jäi näkemättä. Puolen tunnin odottelun aikana yleisö alkoi jo vihellellä ja muodostaa aikansa kuluksi katsomoa kahdessa osassa kiertäviä ns. meksikolaisia aaltoja.

Vihdoin videolieriö nostettiin ylös ja kaiuttimista alkoi soida "lähtölaskentana" David Bowien Space Oddity. Kappaleen soidessa näytettiin screenillä bändin: David "The Edge" Ewans (gr, piano), Larry Mullen (dr), Adam Clayton (bass) sekä Paul "Bono" Hewson (voc) tulo lavalle jo jostain stadionin käytäviltä asti. Yleisö otti heidät vastaan heiluttelemalla tuhansia sinisiä ja valkoisia liinoja. Keikka alkoi uudella vahvan kitarariffin sisältävällä The Return of the Stingray Guitar -instrumentaalilla, jonka aikana Bono lähinnä juoksenteli ympäri lavaa ympäröivää kehää tervehtimässä yleisöä ja nostattamassa tunnelmaa. Vielä ensimmäisen kappaleen aikana paloivat stadionin valot ja ne sammutettiin heti perään soimaan jyrähtäneen , bändin 2000-luvun suurimmaksi hitiksi muodostuneen Beautiful Dayn alkaessa. Tässä vaiheessa tuo puolen tunnin viivästys tuntuikin olevan keikan tunnelmalle ja näyttävyydelle vain hyväksi - ehti tulla lähes pimeää jo ennen konsertin alkua. Äänentoisto kuulostaa ainakin meidän paikoillemme tosi hyvältä, vaikka volyymi onkin melkoinen. Basso jyrisee todella lujaa, muttei puuroudu ja kaikki muukin soi todella kirkkaasti ja selkeästi. Katoksellisissa A- ja D -katsomoissa olleet valittivat kyllä äänen puuroutumista ja basson jymisemistä.

Kaikkia yksittäisiä kappaleita en tässä ryhdy tarkasti analysoimaan, mutta monet edellä mainitulla kokoelmalevyllä vähemmän kiinnostavat, jopa tylsätkin konsertin alkupuolen biisit toimivat livenä hyvin, eikä siihen ollut syynä pelkästään valtava lava ja sen valoshow. Esimerkiksi Get On Your boots jytisi ja kulki mahtavasti saaden jalat vipattamaan, mutten edes yhtään muista, mitä silloin lavalla tapahtui. Nämä - tai ainakin osa niistä (osa kyllä vähän puuduttikin muistuttaessaan liikaa toinen toistaan) - vaan kuulostivat stadionilla mahtavilta sillä volyymilla ja sillä äänentoistolla. Ehkä ne vaativatkin juuri tuollaisen esitystavan ja ympäristön toimiakseen (ainakin minulle). Yksittäisistä kappaleista minulle parhaiten toimivat juuri nuo "Joshua Tree" -levyn kappaleet I Still Haven’t Found What I’m Looking For (joka suurimmaksi osaksi laulatettiin yleisöllä pelkkien rumpujen säestyksellä), Where The Streets Have No Name sekä konsertin lopulla illan parhaita hetkiä tarjonnut With Or Without You. Lisäksi loppupuolen rauhallisemmat kappaleet, kuten In A Little While (joka muistutti suuresti jotakin Rolling Stonesin balladia kitaratyöskentelyltään ja jopa Bonon laulussa), One sekä Ultra Violet kuulostivat minusta parhaimmilta.  In a Little While nousikin yksinkertaisuudessaan minusta tämän konsertin kohokohtien joukkoon. Tuolla hetkellä valtavasta rakennelmasta ja spektaakkelista oli jäljellä vain pimeä lava, Bonon hieno tulkinta ja muun yhtyeen sielukkaan yksinkertainen soitto.  Kappaleen lopussa screenillä tulee videolähetys (nauhoite) kansainväliseltä avaruusalukselta, jossa lentoinsinööri Frank De Winne lausuu yhden säkeen juuri kuullusta laulusta.
 
Varsinkin konsertin alkupuolen valoshow ja videoesitykset olivat näyttäviä ja rajujakin, mutta ei mauttomuuksiin asti. Esimerkiksi pyrotekniikkaa ei ollut lainkaan - ei tulta eikä ilotulitusraketteja. Lavalla oli vain bändi, ei tanssijoita, nyrkkeilijöitä, autoja tms. ylimääräistä krääsää, toisin kuin edellä mainitussa Madonnan Pariisin konsertissa. Eikä edes yhtään taustamuusikkoa. Konsertin rauhallisempi loppupuoli olikin minusta konsertin musiikillisesti parasta antia. Sen aikana valoshow oli huomattavan hillittyäkin ja silti koettiin hienoja hetkiä. Sunday Bloody Sundayn aikana lava oli pelkkää vihreää. Kappale oli solidaarisuuden osoitus Iranin kansalle (Solidarity with people of Iran).

Ennen kappaletta I Still Haven't Found What I'm Looking For Bono puheli irlantilaisista juuristaan ja kehui Suomea ja suomalaisia niin vuolaasti, että välillä epäilytti, voiko mies olla edes tosissaan.  ”Irlantilaiset rakastavat suomalaisia, koska olette ainoa pohjoinen kansa, joka ei ole purjehtinut suurilla veneillään saarellemme lyömään meitä nuijalla päähän!" Hän sanoi myös arvostavansa Suomea, jolla on niin paljon annettavaa maailmalle. Lisäksi hän kertoi tavanneensa pääministerimme Mari Kiviniemen ja oli hyvin otettu siitä, että han tuli katsomaan yhtyeen showta. Mainitsipa vielä senkin, että hänen selkäänsä on pitänyt kunnossa suomalainen fysioterapeutti. Tämä nyt oli niin Bonoa, sulavakielistä showmiestä, joka tasapainottelee välispiikeissään korniuksien ja kohteliaisuuksien rajoilla. Teknisesti mielenkiintoinen yksityiskohta oli Bonon puheiden tekstittäminen reaaliajassa yleisölle screenin välityksellä. Kirjoitusvirheiltä ja omituisia käännöksiä tässä yhteydessä tietysti tuli, mutta ele oli hieno. Toisaalta joku oli sitä mieltä, että tällä aliarvioitiin suomalaisyleisön kielitaitoa ja tekstitys jopa haittasi kommunikointia yleisön kanssa.

Alunperin Martin Luther Kingille omistettu MLK -kappale jatkui kauniilla kappaleella Walk On, joka omistettiin Burmalaiselle (nykyisen Myanmar) kovan kohtalon kokeneelle  tunnetulle poliittiselle vangille Aung San Suu Kyi:lle. Tässä kohtaa ryhmittyi  lavan ympärille ringiksi joukko Amnestyn vapaaehtoisia valolyhtyineen. Seuraavan kappaleen One alkuun screenillä puhui piispa Desmond Tutu, jälleen suomeksi tekstitettynä siitä, miten me kaikki olemme yhtä Bonon ONE-kampanjaan liittyen.

Where The Streets Have No Name -kappaleen alkuun Bono lauloi yksin, ilman säestystä pätkän gospelkappaletta Amazin Grace. Tämän jälkeen laskettiin korkeuksista vaijerin päässä valaistu rengas, jonka keskellä olevaan mikrofoniin Bono lauloi runsailla, punaisilla, kirkkailla ledeillä valaistu, valopisteitä lavalle heittävä takki päällään hienon kappaleen Ultra Violet, jota seurasi yksi yhtyeen tunnetuimmista hiteistä With Or Without You. Tämän Bono lauloi samaan, nyt punaiseksi muuttuneeseen valomikkiin keinuen välillä lavalla ja jopa yleisön yllä vaijerin varassa roikkuen. Valonheittimien suuntaaminen taivaalle ja lavan tornin huipulla olevaan "kupoliin" sai stadionin täyttymään peilipallovaloefekteillä ripottelluksi valomereksi ja valaisten varmaan puoli Töölöäkin. 

Konsertissa näkeminen oli tärkeää siinä missä kuuleminenkin. Illan päättäneen Moment of Surrenderin ajaksi Bono pyysi yleisöä nostamaan kännykänvalonsa ylös ja muodostamaan "linnunradan". Vaikka kuinka kliseistä, niin kaunista ja vaikuttavaahan se oli, kun 50000 kännykkää ynnä muuta valopistettä kimalteli pimeydestä kaikkien lavan valojen ollessa sammutettuina ja valomeri kertautui vielä screeniltä. 

Kaiken kaikkiaan, vaikken U2:n musiikista (ainakaan tähän saakka) suuremmin ole välittänykään, keikka oli joka tapaukseessa elämys. Ainakin suurena showna, sirkuksena, tekniikkana, nähtävyytenä, kokemuksena jne jne. Valtava lavarakennelma sai stadionin tuntumaan ikään kuin pienemmältä ja jopa intiimiltä tilalta ja lava tuntui olevan lähellä kaikkia. Eli sen suuruus ja komeus teki tilanteesta intiimin ja varsinkin loppupuolen rauhallisemmat kappaleet tuntuivat todella upeilta niissä puitteissa! Show oli taitavasti rakennettu. Alussa efektejä vähitellen lisättiin niin, että katsoja ja kuulija sai koko ajan uutta nähtävää. Jossain vaiheessa kyllä katsojan totuttua efekteihin alkoi muutaman hyvinkin saman kaltaisen kappaleen aikana hiukan pitkästyttääkin. Loppupuolella taas rauhoituttiin ja tuli hillitympiä ja herkempiä hetkiä.

Viimeisen kappaleen jälkeen alkoi kaiuttimista soida alkumusiikin hengessä Elton Johnin Rocket Man. Sen tahdissa poistuttiin taas valtavassa tungoksessa stadionilta. Kokonaisuutena ja varsinkin spektaakkelina tämä konserttielämys jää kyllä yhtenä huippuhetkenä mieleen. Oikeastaan stadionkeikoista samalle tasolle tai tämän yli menee Rolling Stonesin ensimmäinen näkemistäni keikoista v. 1998, Bruce Springsteenin kaksi stadionkeikkaa (etenkin musiikillisesti Tampereen keikka v.2009) ja miksei Paul McCartneyn keikka Olympiastadionilla v. 2004.  

Toisaalta on kyllä muisteltava, ettei vaikuttavaan musiikkielämykseen aina spektaakkelia tarvita. Yksi suurimpia musiikkielämyksiäni on nimittäin Neil Young & Crazy Horse 1.7.2001 Hartwall Areenalla. Silloin Neil mm. lauloi horjuvalla, nasaalilla äänellään kappaleen After The Goldrush yksin, kynttilän valossa ja selin yleisöön harmoonilla säestäen! Huh, se oli vaikuttavaa ja siinä ihan meni kylmät väreet pitkin selkää ...


Kuvat:  ©Kari Jaakonaho
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , ,

2 kommenttia:

  1. Unknown2. syyskuuta 2010 klo 15.11

    Hyvin kirjoitettu juttu!

    VastaaPoista
  2. Vort Kunnegut28. tammikuuta 2015 klo 21.17

    Hyvä blogi. Itse olin samalla keikalla ja sitä edeltäneellä, 1997 PopMart keikalla myös. Kirjoittelin tuosta myös omaan blogiin tarinantynkää kuvilla, jos kiinnostaa.

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)