Sting Symphonicity Tour, Hartwall Areena, Helsinki 10.9.2010

An Evening With The Royal Philharmonic Concert Orchestra

Kuva: Sirkka Jaakonaho

Sting (Gordon Sumner) ei ole sitten Sacred Love -albuminsa (2003) juuri tehnyt uutta musiikkia. Sen sijaan hänellä on ollut erilaisia musiikillisia kokeiluja, kuten bosnialainen luutun soittaja Edin Karamazovin kanssa esitettyjä John Dowlandin (1563 - 1626) ajattomia lauluja  sisältävä levy Songs From The Labyrinth (2006). Syksyllä 2009 Sting julkaisi häneltä pyydetyn joululevyn sijaan talvilevyn If On A Winter´s Night. Levy sisältää kansanlauluja, kehtolauluja ja Stingin omia sävellyksiä. Albumilla kristilliseen musiikkiperinteeseen yhdistyvät myös pakanalliset kummitusten ja henkien tarinat, jotka luovat levylle salaperäistä virettä ja vaihtoehtoista tunnelmaa. Tämänkertaisen, kesäkuun alussa Kanadan Vancouverista käynnistyneen  Symphonicity-kiertueen myötä Sting julkaisi orkesterisoittimille sovitetun Symphonicities -kokoelman The Royal Philharmonic Concert Orchestran kanssa.

Symphonicity-kiertueella Stingiä säestävää The Royal Philharmonic Concert Orchestraa johtaa maestro Steven Mercurio, joka on työskennellyt aikaisemmin mm.  Kiri te Kanawan, Luciano Pavarottin ja Andrea Bocellin kanssa. Orkesterin lisäksi mukana on kvartetti, johon kuuluu Stingin pitkäaikainen kitaristi Dominic Miller, perkussionisti David Cossin, laulaja Jo Lawry ja basisti Ira Coleman.

Rock-musiikkia on usein ennenkin enemmän tai vähemmän onnistuneesti yhdistetty klassiseen musiikkiin esittämällä ja levyttämällä  sitä sinfoniaorkesterin kanssa. Procol Harum teki jo 1960-luvulla levyn The Edmonton Symphony Orchestran säestyksellä. Procol Harum esiintyi ja teki myös tallenteen vuonna 2009 "Procol Harum – In Concert With the Danish National Concert Orchestra and Choir" tanskalaisen sinfoniaorkesterin ja kuoron kanssa. Onpa myös raskaamman rockin edustajat Deep Purple ja Metallica esiintyneet sinfoniaorkesterin kanssa. Stingin musiikki onkin ainakin tyyliltään jopa edellämainittuja paremmin sovitettavissa sinfoniseen muotoon. Sting onkin joskus sanonut, että rock on kuollut hänelle rockina. Se mikä jää, on hänen mielestään vain musiikki.

Olin nähnyt Stingin kerran aikaisemmin The Sacred Love -kiertueen konsertissa Helsingissä huhtikuussa 2004. Silloinen konsertti oli sen verran hieno elämys, että  olihan mies nähtävä ja kuultava myös sinfoniaorkesterin kanssa. Jospa Stingin vanhat hitit ja ehkä vähän tuntemattomammatkin kappaleet saisivat aivan uudenlaisen muodon sinfoniasovituksina. 

Kuva: Sirkka Jaakonaho

Konsertti alkoi melkoisella hittiputkella niin, että ensimmäinen puolisko ennen 20 minuutin taukoa oli varsinaista hittitykitystä. Heti alkuun tuli kyllä selväksi, ettei sinfoniaorkesteri pääse oikeuksiinsa tällaisessa kolkossa jäähallissa. Orkesterin kaikki soittimet oli mikitetty ja soitto kuului yllättävänkin kovalla volyymilla ja aika metallisilla soundeilla PA-kaiuttimien kautta.  Tuntui jopa, että Hartwall Areenalla on esiintynyt useita suuren luokan rockbändejä, jotka ovat soittaneet hiljaisemmalla volyymitasolla. Eihän jousiorkesteri toki voi soidakaan tällaisella areenalla samalla tavalla kuin oikeassa konserttisalissa, joten tähän oli tyytyminen ja ainakin minulla korvatulpat olivat sittenkin tarpeen. 

Yleensä tällaisissa rockyhtyeen ja sinfoniaorkesterin yhteisesiintymisissä rockyhtye dominoi liikaa, mutta Stingin kattauksessa ei mentykään rockbändin dynamiikalla. Niinpä esimerkiksi rumpali David Cossin soitti  riisikepeillään hyvinkin pehmeällä otteella, välillä jopa paljain käsin ja perusbändi sulautui hyvin saumattomasti kokonaisuuteen. 

Itse Sting esiintyi rennosti yleisöön katsoen ja keskittyi paljolti lauluun ilman soittimia. Välillä hän kuitenkin soitti pientä akustista kitaraa, sähkökitaraa ja yhdessä kappaleessa jopa huuliharppua. Joskus Stingillä on ollut taipumusta käpertyä liiaksi soittimiensa taakse. Kitaraosuudet soitti tälläkin kertaa pääosin Stingin taitava luottokitaristi Dominic Miller.

Kuva: Sirkka Jaakonaho

Katsojien vielä etsiessä paikkojaan kajahtivat ilmoille konsertin avanneet If I Ever Lose My Faith In You sekä Every Little Thing She Does is Magic. Vasta melko uskollisesti levytetyn version mukaisesti sovitettu Englishman In New York herätti yleisön. Tämän kappaleen  alkuperäisen version saksofonisoolo (Brandford Marsalis) oli nyt korvattu klarinetilla. Police-hitti Roxanne oli sovitettu aivan erilaiseksi,  alkuperäisversiota huomattavasti pehmeämmäksi ja rauhallisemmaksi. Russians -kappaleessa sinfoniaorkesteri pääsi jo suurempaan rooliin ja alkusoitto muistutti Edward Griegin Vuorenpeikon luolassa -teosta. I Hung My Head alkoi Stingin soittamalla huuliharppuintrolla. Huuliharppu  lieneekin melko harvoin kuultu instrumentti sinfoniaorkesterissa.

Stingin isänsä muistolle kirjoittamasta Why Should I Cry -laulusta kuultiin koskettava versio. Whenever I Say Your Name Sting lauloi duettona taustalaulaja Jo Lawryn kanssa. Kappaleen Sacred Love -albumin alkuperäisversiolla Mary J. Blinge yltää huomattavasti sielukkaampaan ja groovempaan tulkintaan kuin Lawry, vaikka viimeksi mainitunkin suoritus erittäin taitava olikin. Sama kappale kuului myös edellisen näkemäni Sting-keikan settiin. Silloinen taustalaulaja  ja duettokumppani oli musta, Blingen kanssa samantyylinen laulaja.

Kuva: Sirkka Jaakonaho

Konsertin ensimmäinen puolisko päättyi tunnelmallisen Fields Of Goldin jälkeen erittäin vauhdikkaaseen ja rokkaavaan Police-kappaleeseen Next To You, joka sai tähän saakka rauhallisesti paikallaan istuneen permantoyleisökin innostumaan. Tähänkin saakka  jopa koomisen suurieleisesti huhkinut kapellimestari Steven Mercurio sai vielä lisää vauhtia liikkeisiinsä. Kappale sai osan yleisöstä odottamaan toiselta puoliskolta yhtä vauhdikasta menoa. Omasta mielestäni tuo esitys ei oikein istunut kokonaisuuteen  ja olisi pitänyt korvata jollain toisella kappaleella. Varsinkin, kun tauon jälkeen ei enää yhtä rytmikästä materiaalia kuultu. Toisaalta tällä ehkä osoitettiin, että sinfoniaorkesterikin voi rokata.

Toisella puoliskolla Sting esitti harvinaisempia tunnelmapaloja. Joidenkin mielestä puoliajat olisi pitänyt olla toisinpäin eli alkupuolen hitit olisi tullut säästää toiselle puoliskolle. Nythän toisella puoliskolla kuultiin suurelle yleisölle tuntemattomampia kappaleita (encoreja lukuunottamatta). Stingillä on ilmeisesti omat taiteelliset perusteensa ratkaisulle. Tällä ehkä haluttiin nostaa The Royal Philharmonic Orchestra esille ensimmäistä puoliaikaa paremmin.

Loppupuolen ja koko konsertinkin kohokohdaksi nousi jazz-vaikutteinen, ihmissusista kertova pienoisnäytelmä Moon Over Bourbon Street. Sen aikana näyttämön katosta riippuvilla, liikuteltavilla kolmella valo- ja näyttöpaneelilla kuu liikkui lavan yli ja screeneillä esitettiin muutakin mystistä kuvastoa. Iso orkesterikin pääsi tässä kunnolla oikeuksiinsa. Sting soitti myös erikoisella theremin-sähkösoittimella ulvovan "soolon". Loppuun vielä Stingin sudenulvonta ja vaikuttava esitys sai ansaitut aplodit yleisöltä seisaaltaan.

All Would Envy sisälsi meksikolaisvaikutteista trumpettisooloilua. Yhdestä illan herkimmistä hetkistä vastasi Oscar-ehdokkaanakin ollut You Will Be My Ain True Love  esitettiin jälleen duettona kaunisäänisen Jo Lawryn kanssa. Varsinaisen setin päättäneet ison orkesterinkin kanssa hyvin rullaavat suuret Police-hitit King of Pain ja Every Breath You Take saivat koko yleisön jälleen seisaalleen osoittamaan suosiotaan ja vaatimaan lisää.

 

Encore alkoi vahvasti itämaisvaikutteitteisella Desert Rosella jatkuen vauhdikkaasti rokkaavalla She's Too Good For Me:lla. Fragile rauhoitti tunnelman ja Stingin yksin laulama I Was Brought To My Senses osoitti maestron saavan areenallisen yleisöä haltuunsa ihan yksinäänkin.

Ainakin konsertin alkupuolella joidenkin kappaleiden kohdalla noin iso orkesteri taustalla ei välttämättä olisi ollut ollenkaan tarpeellinen. Itse olisin kaivannut isolle orkesterille isompaa roolia, nyt se jäi liiaksi säestäjäksi. Sinfoniaorkesteri olisi voinut vaikka soittaa välillä instrumentaalina ilman Stingiä ja toisaalta perusbändi ja Sting esittää muutaman kappaleen ilman suurta orkesteria. Näin olisi saatu esitykseen lisää dynamiikkaa. Nyt setti jäi osittain melko tasapaksuksi, jopa pliisuksi niin, että osa  kappaleista oli kuin paranneltuja versioita miehen vanhoista hiteistä. Toki sinfoniaorkesteri sai ajoittain vaikuttaviakin tunnelmia aikaan. 

Kaiken kaikkiaan kuitenkin ilta oli ihan nautittava ja taiteellisestikin mielenkiintoinen, mutta ei ehkä sittenkään aivan odotetun kaltainen Suuri Elämys. Menneenä kesänä kun on tullut koettua niin paljon hienoja ja "päräyttäviäkin" musiikkielämyksiä, että nyt alkoi jo tuntua yliannostuksenkin oireita ...

Setlist:

If I Ever Lose My Faith In You

Every Little Thing She Does Is Magic (The Police cover)

Englishman In New York

Roxanne (The Police cover)

Straight To My Heart

When We Dance

Russians

I Hung My Head

Shape Of My Heart

Why Should I Cry For You?

Whenever I Say Your Name (Duettona Jo Lawryn kanssa)

Fields Of Gold

Next To You (The Police cover)

Väliaika

A Thousand Years

This Cowboy Song

Tomorrow We'll See

Moon Over Bourbon Street

End Of The Game

You Will Be My Ain True Love (Duettona Jo Lawryn kanssa)

All Would Envy

Mad About You

King Of Pain (The Police cover)

Every Breath You Take (The Police cover)

Encore:

Desert Rose

She's Too Good For Me

Fragile

I Was Brought To My Senses (Sting soolona)

Band:

Sting (Gordon Sumner), voc, gr, bass

Dominic Miller, guitars

Ira Coleman, bass

David Cossin, drums

Jo Lawry, voc

 

The Royal Philharmonic Concert Orchestra

Pistämätön Sting sinfonisena Keskisuomalainen 12.9.2010