Keitelejazz, Äänekoski 22.7.2010

 Äänekoskella järjestettävän nelipäiväisen Keitelejazz-festivaalin jazzteltan torstain blues-illasta on viime vuosina muodostunut oikeastaan retro- tai nostalgiamusiikille omistettu tapahtuma. Keitelejazzissahan yksi ilta on aina pop-musiikkia (tänä vuonna keskiviikko 21.7. esiintyivät Eppu Normaali sekä Heikki Salo & Tulipallo), torstai on ollut blues (retro) musiikkia ja vasta lauantaina varsinainen jazzkonsertti. Näillä muilla kuin jazzkonserteilla kerätään rahat nimekkäiden jazz-artistien hankkimiseen festarille.

Tällä kertaa retroillassa esiintyivät Silvennoinen & Maijanen Band, The Yardbirds (UK) sekä Procol Harum (UK). Viimeksi mainittu oli jazzeilla paikkaamassa viimevuotista, epäonnista keikkaansa.

Konsertin aloitti Heikki Silvennoisen (kitara, laulu) ja Pave Maijasen (kitara, laulu) yhtye, jossa soittivat näiden entisten nuorten lisäksi nuoret muusikot Janne Rajala (basso) ja Jani Auvinen (rummut).

Silvennoinen & Maijanen Band

Päähuomion SMB:n esiintymisestä meinasi varastaa Silvennoisen vasemman käden keskisormi, joka oli jäänyt johonkin traktorin puskulevyn alle ja siitä oli leikkautunut pätkä pois. Hieman dramatiikkaa siis tänäkin vuonna. Varsinkin blueskitaristille kyseinen sormi on erittäin tärkeä kapine kielten venytyksessä ja vibraatoissa. Pave Maijanen kertoili tapahtuneesta ja kysyneensä Heikiltä, että mitenkäs nyt kesän keikoille käy? Heikki siihen, että ei mitenkään, keikat kyllä hoidetaan! Ammattimieheltä ilman keskisormeakin irtosi nopeat bluesskaalat ja pelkällä vasurillakin soitto onnistui.

Seurasimme SMB:n keikkaa enimmäkseen viereisen ravintolateltan edustalla aidan takaa lukuun ottamatta kuvauskäyntejäni aivan lavan edustalla. Otinkin tällä kertaa ihan oikean kameran mukaani edelliskesän pelkän kännykkäkameran sijaan. Kuvaaminen olikin sallittua, kunhan ei käyttänyt salamaa. Bändin ohjelmisto koostui lähinnä vanhasta Cream yhtyeen materiaalista, kuten N.S.U, Crossroads, White Room ja Badge (jonka Maijanenkin on levyttänyt Royalsin kanssa), vanhoista bluesstrandardeista (mm. Muddy Watersin Got My Mojo Working) sekä Silvennoisen ja Maijasen tuotannosta eri yhtyeissä (mm. Fever ja Rock’n Roll Bandin I´m Gonna Roll).

Ihan viihdyttävä, joskaan ei mitenkään järisyttävä eikä sielukas aloitus illalle. Eräs kriitikko jopa moitti pääasiallisena laulajana toiminutta Maijasta "löysästä otteesta". Komppikitaristina hän kuulemma voisi toimia hieman kunnianhimoisemmin, opetella riffejä ja rytmikuvioita jne. Stemmalauluunkin tämä kriitikko kaipaisi lisää mielikuvitusta. Laulujen sanatkin tahtoivat välillä olla hieman hakusassa. Nykyisin sopisi Maijaselle luonnehdinnaksi muusikkona ”laiska, mutta lahjakas”. No, enpä tiedä - ehkä kuitenkin totta ainakin toinen puoli …

The Yardbirds

Tunnelma teltassa sähköistyi brittibändi Yardbirdsien astuessa estradille. Yardbirds on ollut todellinen edelläkävijä ja brittiläisen rytmibluesin ammattikoulu 60-luvulta. Kyseinen bändihän on tullut kuuluisaksi siitä, että sen riveistä on kasvanut useampiakin huippukitaristeja. Eric Clapton soitti alkuperäisessä, silloiselta nimeltään Five Live Yardbirds kokoonpanossa ja löi itsensä läpi. Clapton erosi Yardbirdsistä sen jälkeen kun bändi teki ”kaupallisen” hittinsä For Your Love (joka tietysti kuultiin tänäkin iltana). No, sen jälkeenhän Eric ei olekaan tehnyt mitään ”kaupallista” ;) Muut suuriksi kitaravelhoiksi nousseet Yardbirds-miehet olivat tänä vuonna Pori Jazzissakin esiintynyt Jeff Beck (joka olisi kyllä pitänyt nähdä, mutta kaikkea ei voi saada eikä ehdi yhden viikon aikana kokea!) sekä tietysti sittemmin Led Zeppelin –kitaristina tunnettu Jimmy Page.

Chris Dreja (gr)
David Smale (bass)

Nykykokoonpanossa on jäljellä kaksi alkuperäisjäsentä, kitaristi Chris Dreja sekä rumpali Jim McCarthy. He olivat edelleen hyvässä soittovireessä ja laulustemmatkin irtosivat vielä komeasti. Solistin tehtävät he olivat kuitenkin viisaasti jättäneet energisten nuorten miesten hoidettaviksi.

Tummaihoinen Andy Mitchell oli erittäin raju ja loistavaääninen laulaja. Nuori mies soitti myös huuliharppua taitavasti Keith Relfin jalanjäljissä. Myös akustinen kitara kuului miehen soitinvalikoimaan. Basistina toimi tanakalla otteella pitkätukkainen David Smale. Kitaristi Ben King osoittautui persoonalliseksi ja teknisesti lähes uskomattomaksi soittajaksi, joten enpä ihmettelisi, vaikka Yardbirdsin kitaristiperinne saisi jatkoa ja tästä nuoresta miehestä kuultaisiin vielä muissakin yhteyksissä. King käytti monipuolisesti erilaisia soittotekniikoita, mm. soitti välillä normaalisti plektralla, välillä pelkin sormin näppäilemällä tai slide-putkella. Kitaransa volyymisäädintä kääntelemällä soittimesta irtosi välillä jänniä, viulumaisiakin ääniä. Soitto oli todella nautinnollista kuultavaa. Hienot soundit hän loihti kalustonaan vain Telecaster ja pikkuruinen Vox-vahvistin muutaman efektipolkimen tehostamana - ei siinä muuta tarvita, kun on tekijämies asialla!

Ben King

Viime kesäisessä Keitelejazzissa esiintynyt The Animals And Friends oli ”just another blues band” veivaamassa laiskasti rytmibluesia ja alkuperäisen Animalsin hittejä. Tämä Yardbirds oli kyllä aivan toiselta planeetalta eli huomattavasti energisempi ja nuorekkaampi ilmestys.

Yardbirdsin settiä voisi kuvailla kolmijakoiseksi. Repertuaari sisälsi Blues/R&B-, Pop- ja Psykedelia/proge–kappaleita. Eli selvästikin ohjelmisto oli laadittu läpileikkaukseksi bändin uralta. Blues-ohjelmistoa edustivat esimerkiksi Searching for my baby, Rolling and tumbling, Train kept a-rollin' sekä Can't see the light.

Andy Mitchell

Pop-osastokin vedettiin nuorekkaalla energialla: Still I'm sad, Shapes Of things, Heart full of soul ja For your love sekä rumpali Jim McCarthyn säveltämä Crying Out For Love. Näissä kappaleissa myös solisti soitti akustista kitaraa tai rytmisoittimia. Nämä pop-kappaleet soivat erityisen komeasti myös neljän miehen stemmalaulun ansiosta.

Psykedeelisempää, lähes progea edusti Jimmy Pagen Yardbirds-ajoilta lähtöisin oleva, VAIKUTTAVA Led Zeppelininkin levyttämä ja usein keikoillaan tulkitsema Dazed and Confused. Siinäkin kitaristi pani todella parastaan ja koko kappale oli kerrassaan upeaa kuunneltavaa. (ks. alla oleva videoclippi)

Jim McCarthy

Yardbirds poistui lavalta tässä vaiheessa. Yleisö jäi huutamaan ja taputtamaan lisää ja vaikka aikataulu oli jo myöhässsä ja Procol Harumin piti jo aloittaa roudaus, encore pienen hämmingin jälkeen kuitenkin saatiin. Se oli hieman yllättäen Muddy Watersin Mannish Boy. Procol Harumin roudari katseli hermostuneen näköisenä lavan sivulla, että pitäisi päästä jo bändin kamoja virittelemään.

Jo roudaustauolla hakeuduimme lavan eteen, jotta olisimme hyvillä paikoilla Procol Harumin aloittaessa. Roudareiden työskentelyä olikin mielenkiintoista seurata, joten reilun puolen tunnin odotus ei eturivin tungoksesta huolimatta pitkästyttänyt. Ammattimiehet tekivät täsmälleen samat rutiinit kuin edellisenä vuonna seuratessamme näiden herrojen työskentelyä. Ensin siirrettiin urut ja kosketinsoittimet lavan sivulta paikalleen, seuraavaksi mikrofonit paikoilleen, sitten kitaroiden virityksen tarkistus. Nuotit telineisiin, setlista roudausteipillä lattiaan ja pieni soundcheck. Lopuksi jokaselle soittajalle vesipullo ja pari pulloa Karjala-olutta ;)

Procol Harum

Procol Harum oli tullut Jethro Tullin kanssa tekemältään Pohjois-Amerikan kiertueelta Äänekoskelle paikkaamaan viime vuotista johtajansa loukkantumisen takia  piloille mennyttä Keitelejazz-keikkaansa ale-hintaan ja luvannut soittaa normaalia pidemmän setin. Tämän ansiosta illan aikana kuultiin harvinaisuuksia ja yllätyksiäkin. Gary Brooker kertoi paikanpäällä ja on aiemminkin (viime syksynä) kertonut tiedotteessaan, että hänellä oli onnettomuudessa mennyt viisi kylkiluuta poikki ja sairastaneensa sitä kaksi kuukautta. Viime kesänä Äänekoskelle tullessaan Brooker oli kertomansa mukaan kiivennyt jonkin tukkipinon päälle kuvaamaan "keskiyön aurinkoa" ja pudonnut sieltä kohtalokkain seurauksin. Brooker arvosti kovasti suomalaista terveydenhoitoa ja järjestäjien sekä yleisön ymmärtäväistä suhtautumista edelliskesän tynkäkeikalla.

Odotukset olivat siis korkealla ja mitä Gary Brooker ja kumppanit tekivätkään? Täyttivät ja ylittivät odotukset komeasti! Brookerin ääni oli tällä kertaa lähes nuoruutensa aikojen vireessä ja Procol Harum soitti kuin parhaina päivinään. Brooker oli hyvällä ja rennolla tuulella ja jutteli yleisölle leppoisasti kappaleiden välissä. Kyseli mm. ”Oletteko kaikki lomalla?” Kuullessaan useimpien vastaavan myöntävästi hän ihmetteli, että kukas teillä sitten työt tekee?

Gary Brooker

Brookerin fantastisen laulun ja pianonsoiton ohella parasta oli kokonaisuuden saumattomuus. Geoff Whitehorn (kitara), Josh Phillips (urut), Matt Pegg (basso) ja Geoff Dunn (rummut) ovat hioneet sovitukset, yhteissoiton, ajoitukset ja soundit niin huippuunsa, että juuri mitään huomautettavaa ei jäänyt. Klassikkokappaleetkaan eivät ole heille mitään pyhäinjäännöksiä, vaan niihinkin suhtaudutaan rennosti ja sovituksia on aikojen kuluessa muuteltu paljonkin levyversioista.

Illan setissä painottuivat blues ja kauniit balladit sekä uudempi tuotanto - uusimmalta The Well’s on Fire –albumilta (2003) kuultiin peräti neljä kappaletta. Toki oleellisimmat klassikot ja ”pakkopullatkin” kuuluivat ohjelmistoon. Keikka alkoikin klassikkoputkella: Shine On Brightly (samannimiseltä albumilta). Tästä jo kuuli, että Brooker on mahtavassa vedossa ja ääni loistavassa kunnossa 65 ikävuodestaan huolimatta. Homburg ja Beyond the Pale jatkoivat samaa linjaa.

Uudempaa materiaalia seurasi: One Eye on the Future sekä uudeksi suosikki Procol-biisiksemme muodostunut An Old English Dream (The Well’s On Fire -albumilta). Ennen viimeksi mainitun kappaleen aloitusta Gary kysyi kitaristilta ”Mitenkäs tämä alkoikaan?” Whitehorne hyräili alkua ja siitä lähdettiin. Kappaleen jälkeen Brooker kysyi yleisöltä: “Any of you were here last year?” Käsiä nousi paljon ja hän jatkoi: “We think you're the best audience in the world … so we came back”. Itse asiassa One Eye on the Future on melko vanhaa tuotantoa, sillä se on alunperin tarkoitettu Somethin Magic -albumille (1977). Ainoa julkaistu versio on "One Eye on the Future" -livelevyllä vuodelta 2008.

Grand Hotel sai jo ihmiset tanssimaankin. Tässä erittäin hienossa ja monipolvisessa kappaleessa kuultiin jälleen hienoa pianismia Brookerilta.

Josh Phillips

Bluesosasto alkoi ajan ilmiöihin kantaaottavalla, viimeisimmältä studioalbumilla (2003) julkaistulla, harvoin keikoilla kuullulla kappaleella Wall Street Blues, joka soitettiin levyversiota raskaampana sovituksena. Sinisintä bluesia näissä kappaleissa soitti kyllä kitaristi Geoff Whitehorne. Hän onkin yksi parhaista näkemistäni kitaristeista. Hänellä ”vonkukitara”, kierrot, ylä-äänet ja kahden käden ”tapping” (eli soittaminen kieliä sormenpäillä otelautaa vasten naputtamalla) ovat hyvin hallussa. Suorastaan hurmaava, charmantti herra! Sen sijaan Brookerin ja Josh Phillipsin koskettimistosta ei kovin bluesahtavaa soittoa irronnut. Urkuri Phillips oli muutenkin turhan varovainen soitossaan, muutama komea soolo häneltäkin toki kuultiin.

The Blink of an Eye on jälleen procol-materiaalia uudemmasta päästä (2003), kaunis balladi, jossa kuultiin myös komea urkusoolo. Robert's Box oli hauskasti sovitettu, calypsorytmien lisäksi kappale soi valillä lähes tangona!

Matt Pegg

Tässä vaiheessa Brooker havahtuu siihen, että nämähän ovat jazzfestivaalit, joten soitetaanpa vähän Bluesia. Kappale oli yllättäen Strangers in Space - jälleen harvoin kuultu kappale (Something Magicilta). Kappale soitettiin kauniina bluesballadina, jonka alussa koskettimistoista kaikui avaruussoundeja. Brooker soitti jazzahtavia pianofillejä ja –sooloja. Matt Pegg päästeli hienoja bassokuvioita ja jopa pidemmän bassosoolon. Enpä ole ennen Procol Harumilta bassosooloa kuullutkaan!

War is not Healthyssa on myös kantaaottavaa sanoitusta ja se on myös harvinaisempaa bluesahtavaa materiaalia, erikoisuutena Brookerin lähes Rap-tyylinen puhe-laulu ja pitkät pianosooloilut. Whitehorne otti käyttöön slide-putken ja onnistuihan sekin soittotyyli tältä mieheltä ihan komeasti.

Tässä kohtaa tuli minulle ihan outo blues-kappale. Myöhemmin selvisi, että kyllä tämäkin Yours if you Want Me on Brooker/ Keith Reid –tuotantoa eli ehtaa Procol Harumia. Sitä on esitetty ainakin Lontoossa 21.7.2007 järjestetyssä ”Procol Rarum - The Lost Songs of Brooker / Reid” tribuuttikonsertissa. Kappale sisälsi hauskan fraasin, jonka takia se varmaankin oli valittu illan settiin “Two left feet. Dance like a spaz. The music I like… is jazz …”.

Pandora’s Box (Procol’s Ninth –levyltä) sisälsi pianosoolon jännillä marimba/vibrafoni –soundeilla. Tämän kappaleen tuntui suurin osa yleisöstä tunnistavan ilmeisesti Pepe Willbergin Hermes –nimisen suomalaisversion ansiosta. Erittäin paljon, lähes kyllästymiseen asti (myös Pepe Willbergin suomalaisversiona) kuullun kappaleen A Salty Dog Brooker laulaa niin komeasti, tunteella ja paatoksella, että sai jopa kitaristi Whitehornen liikuttumaan eikä hän ollut ainoa, joka kuivaili silmäkulmiaan. Varsinaisen setin viimeisenä kuultiin muutaman kuulijan jo huutelemalla vaatima klassikko Conquistador. Myös tässä kuultiin Josh Phillipsin urkusooloilua.

Bändi poistuu ja yleisö aloittaa raivokkaan taputuksen ja huudon encoren toivossa, koska se yksi biisi on vielä kuulematta! Herrat huudattavat yleisöä ja odotuttavat itseään melko pitkään. Encore alkaa kuitenkin kappaleella Whiskey Train, joka on lähes Heavya ja Whitehorne pääsee loistamaan korvia ja selkäpiitä hivelevissä kitarasooloissaan. Tässä kuultiin myös setin ainoa rumpusoolo. Jostain luin rumpali Geoff Dunnin olevan vasenkätinen, mutta hänellä ei kuitenkaan ole täydellisesti peilikuvaksi käännettyä rumpusettiä. Tämän väitettiin tuovan hänen soittoonsa aivan omanlaisensa soundin. No, itse en ole sellainen rumpuasiantuntija, että olisin tuota huomannut.

Geoff Whitehorn

Whiter Shade Of Pale, tulihan sekin sieltä ja aivan ainutlaatuisena, pitkänä kolmen säkeistön versiona! Tämä klassikkojen klassikko ja yhtyeen jokaisen keikan ”pakkopulla” sai yleisön laulamaan ja tuntui kuin aika olisi kadonnut. Vaikka tätäkin kappaletta olen kuullut neljänkymmenen vuoden (!) aikana hyvinkin paljon, on se vaan varsinkin näin livenä kuultuna niin sanoinkuvaamattoman hienoa musiikkia, että ihan meinasi tulla tippa linssiin. Versio on normaalia pidempi, Brooker laulaa seisaaltaankin ja Whitehorne soittaa ensimmäisen ja toisen säkeistön välissä ilmeisen spontaanisti ylimääräisen, mahtavan osittain kaiutetun soolon, jota ei tiettävästi koskaan ennen ole tässä kappaleessa soitettu (ks. Youtube-videolta n. 3.30 minuutin kohdalta). Tässä kohtaa, kuten aina konserteissa loistavien kitarasoolojen aikana olin lähes ekstaasissa. Loppuun Brooker soittaa vielä ylimääräisen barokkivaikutteisen pianolurituksen, jonka aikana Whitehorne elehtii siihen malliin, että mistähän nyt tuulee. Mahtava keikka on ohi, Brooker kiittää ja lupaa tulla takaisin noin kymmenen vuoden sisällä. Yleisö on enemmän kuin tyytyväinen.

Tungoksesta ja kosteasta kuumuudesta huolimatta tämä oli minulle todella nautittava, tärkeä ja ainutlaatuinen ilta, kuten juttuni pituudestakin varmaan voi päätellä (jaksaneeko kukaan lukeakaan?). Varsinkin Procol Harum ja Gary Brooker oli hienoa nähdä niin hyvässä iskussa ja pitkällä keikalla (lähes 2 tuntia edelliskesäisen vajaan tunnin tynkäkeikan sijaan). Yhtenä osasyynä nautintooni olivat uudet korvatulppani. Hankin nimittäin korvieni muotoon valetut, muusikoidenkin käyttämät hienot (ja kalliit) tulpat (Elacin ER). Ne eivät vääristä ääntä, eivät paina korvia ja vaimentavat juuri sopivasti (-15 DB) ja tasaisesti kaikilla taajuuksilla. Suosittelen!

Illan päätteksi ajoimme kodin sijasta Viitasaarelle hotelli Pihkuriin (loppu)yöksi. Hotellista tuli mieleen amerikkalaisten ”road movie” -elokuvien rähjäinen moottoritien varren motelli. Norman Batesia ei sentään näkynyt ;) Pihkurista jatkettiin seuraavana aamuna Reisjärven kirkkoon kello kymmeneksi, mutta se onkin sitten jo kokonaan toinen juttu …

Procol Harum Setlist

Shine on Brightly
Homburg
Beyond the Pale
One Eye on the Future
An Old English Dream
The Devil Came from Kansas
Grand Hotel
Wall Street Blues
The Blink of an Eye
Robert's Box
Strangers in Space
War is not Healthy
Yours if you Want Me
Pandora's Box
A Salty Dog
Conquistador

Encore

Whisky Train
A Whiter Shade of Pale

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho

Linkkejä:

Beyond The Pale –fanisivuston arvio Procol Harumin Keitelejazz-keikasta.
Tämän kirjoittanut Charlie Allison oli tullut Edinburghista, Englannista saakka varta vasten katsomaan Procol Harumia Äänekoskelle!

Keitelejazz YouTube:ssa:

Procol Harum:

An Old English Dream (itse kuvattu)

Whiter Shade Of Pale

Whiter Shade Of Pale kokonaan ja erittäin hyvälaatuisena! Video on ilmeisesti kuvattu HD-laatuisena videokameralla jalustalta jostain teltan raosta ulkopuolelta.

Grand Hotel

Homburg

Conquistador

Yardbirds:

Shapes of things

Heart full of soul

For your love

Dazed and Confused (itse kuvattuna)

Silvennoinen & Maijanen Band:

N.S.U

Royals: Badge