Mark Knopfler @ Hartwall areena, Helsinki 9.6.2013

Mark Knopfler on yksi menestyneimmistä brittimuusikoista kautta aikojen. Tuoreen, kahdeksannen  soololevynsä Privateering myötä huhtikuussa 2013 käynnistynyt kiertue käy 25 Euroopan eri maassa ja pysähtyi sunnuntaina 9. kesäkuuta 2013 Hartwall Areenalla.  Tasaisin väliajoin Pohjoismaissa vieraillut Mark Knopfler konsertoi Suomessa viimeksi huhtikuussa 2008. Sitä aikaisemmin kitarasankari on nähty täällä 2005, 2001 sekä Dire Straitsin johtohahmona vuosina 1985 ja 1992.

Mittavasta elämäntyöstään monesti palkitun Mark Knopflerin levyjä on myyty yli 120 miljoonaa kappaletta, mukaan lukien Dire Straits -klassikkoalbumit ja hänen säveltämänsä elokuvamusiikki. Läpimurtonsa Knopfler teki Veljensä David Knopflerin kanssa perustaman Dire Straitsin johtomiehenä 35 vuotta sitten. Sillonen pikkubändi puski maailmanmenestykseen musiikkitelevision ja punkin nousukaudella soittaen ajan henkeen nähden juuri päinvastaista  kevyttä, pehmeää ja erittäin radioystävällistä keskitien rockia. Itsekin pidän eniten Dire Straitsin ensimmäisestä levystä Dire Straits (1978), jolta lohkaistusta Sultans of Swing -singlestä tuli jättimenestys. Kyseinen  levy ja toinen albumi Communiqué (1979) ovat vielä pienimuotoista, Mark Knopflerin omintakeisella näppäilytekniikalla soittaman kitaran hallitsemaa musiikkia. Toki myöhemmilläkin albumeilla on omat huippuhetkensä. On kuitenkin myönnettävä, että yhtyeen viimeisimmät levyt olivat paljon tylsempiä, varsinkin keikkaversioina nälkävuoden pituisia biisijärkäleitä sisältäneitä ”aikuisrock” –levyjä. Vanhan vitsin mukaan tylsyyden huippu onkin Dire Straitsin live-levy.

Knopflerin soolotuotanto rakentuu pitkälti amerikkalaisesta bluesin ja kantrin perinteestä, mutta myös kotisaartensa kansanmusiikki ja kelttisävyt ovat vahvasti kuultavissa varsinkin miehen runsaassa elokuvamusiikissa.  Monet rocktähdet sanovat haluavansa päästä pois supertähtisirkuksesta ja soittaa rakastamaansa vanhan ajan musiikkia. Mark Knopfler on yksi harvoista, joka on siinä todella onnistunut.

Privateering-kiertueen setlista on pysynyt keikasta toiseen melko vakiona ja sisältänyt pääosin soolotuotannon aikaisia kappaleita muutamin Dire Straits -teoksin varustettuna. Viimeksi mainitutkin on valittu sieltä vähemmän kuluneesta päästä.

Mark Knopflerin suosiosta Suomessakin kertoo Hartwall Areenan melkein täyteen saaneen yleisön malttamaton ja iloinen odotus ennen konsertin alkua. Knopflerin suosio onkin helppo ymmärtää, sillä hän on hyvin sympaattinen ilmestys - voisiko sanoa - yleisönsä näköinen. Jo paljon ennen bändin saapumista lavalle yleisö taputti ja tömisteli varsin äänekkäästi ja eli alusta asti mukana ensimmäisestä What It Is kappaleesta lähtien.Tämä onkin miehen soolotuotannon ehkäpä suurin ja tunnetuin hitti, joka tällä kertaa soitettin kuitenkin huiluvetoiseksi sovitettuna.

Seuraavaksi päästiinkin jo tuoreen Privateering -albumin materiaaliin, joka ymmärrettävästi muodosti illan setin rungon. Corned Beef City on levyn muuta varsin rauhallista linjaa räväkämpi ja siinä on kuultavissa jopa ohuita kaikuja Dire Straitsin ajoilta. Alun pienen haparoinnin jälkeen soundit olivat koko illan erittäin hyvät, kaikki kuului todella kirkkaasti ja matalimmat bassot ja tehosteet menivät sisuskaluihin saakka. Miksaajilta harvinaisen ammattitaitoista työtä! Privateering jatkoi uuden levyn esittelyä hyvin levollisessa tunnelmissa. 

Father and Son kera Mike McGoldrickin ujeltavan säkkipillin, joka ei ollut se perinteinen skottisoitin, vaan  ns. uilleann pipe eli irlantilaistyyppinen säkkipilli. Hill Farmer's Blues ja pillit vaihtuivat kielisoittimiin, joita McGoldrick ja McCusker hallitsivat useampiakin.

Vahvasti folk/country -henkinen I Dug Up a Diamond on peräisin Knopflerin Emmylou Harrisin kanssa tekemältä kriitikoiden ylistämältä albumilta All The Roadrunning (2006).

I Used To Could kappale oli räväkkää ja komeasti rullaavaa, jonkinlaista bluesvaikutteista rockabillya. Sitten päästiinkin jo Dire Straits -materiaaliin ja yleisö otti raivoisilla aplodeilla vastaan Romeo & Juliet (Making Movies 1980) Knopflerin teräksisellä resonansissikitaralla soittamat alkutahdit. Takaisin illan teemaan palauttava Haul Away soi kauniisti huilutaustoineen.

Postcards from Paraguay soi kahden huilun hallitsemana nimensä mukaisesti eteläamerikkalaisittain tuoden mieleen Simonin ja Garfunkelin El Condor Pasan.

Marbletown sisälsi pitkähkön kontrabasson (Glenn Worf) ja viulun (John McCusker) jami/sooloiluosuuden. Mutta jälleen kerran täytyy ihmetellä suomalaisyleisön käyttäytymistä. Tällä kertaa sitä, miksi hiljaisessa ja herkässä kohdassa piti joidenkin mennä taputtamaan tahtia. Kun kaikilla ei tuntunut olevan oikein rytmitajuakaan, niin vaikutus oli jokseenkin häiritsevä! Totta kai taputtaa saa, mutta hiukan reippaammissa kohdissa ja mielellään silloin, kun esiintyjä ilmaisee tahdin taputusta haluavansa.

Speedway at Nazareth miehen soolouran toiselta albumilta Sailing to Philadelphia (2000) oli yksi illan kohokohdista. Mark Knopfler revitteli välillä kitaraansa oikein kunnolla ja lopussa korvia hiveli Jim Coxin todella hieno urkusoolo.

Varsinaisen setin päätti yksi parhaista Dire Straits -hiteistä, Telegraph Road, jota ei levyversion 14-minuuttisen kestonsakaan vuoksi ole monien muiden vastaavien tapaan radioissa aivan puhki soitettu. Sen maestro aloitti resonanssikitaralla, joka vaihtui sähköiseen Jim Coxin herkän pianosoolon aikana. Kappaleen loppuun saakka saatiin sitten makeaa mahan täydeltä eli Mark Knopflerin taitavaa ja tyylikästä kitaramaalailua. Tässä kohtaa osa permantoyleisöstä nousi ylös tuoleistaan ja siirtyi kohti lavaa täyttäen lopulta lavan edustan kokonaan.Tällaista ei olisi etukäteen odottanut tässä konsertissa tapahtuvan.

Encore alkoi yleisön villien taputusten ja huutojen myötä. Laimeahkon Dire Straits -kappaleen So Far a Way (Dire Straitsin kansainväliseen huippusuosioon nostaneelta albumilta Brothers in Arms, 1985) ensimmäisenä encorena olisi tosin voinut korvata parilla menevämmällä Dire Straits -hitillä - vaikkapa Sultans of Swing tai Money for Nothing (tai vaikka molemmat). Nyt Encore jäi hiukan vaisuksi, eikä kunnon loppunousua saatu aikaan ennen rauhoittavaa Piper to the Endiä.

Kaiken kaikkiaan ilta varsin onnistunut: ei mitenkään riehakkaan ikimuistoinen, mutta miellyttävä ja jotenkin arvokas ja lämmin tapahtuma.  Bändi soitti antaumuksella ja Knopfler joukkoineen oli silminnähden tyytyväinen yleisön tunnelmaan. Kuten jo todettua, äänimiehet onnistuivat erinomaisesti ja soundit olivat harvinaisen hyvät tälle areenalle. Valoshowkin oli hillityn tyylikäs, mutta koska minkäänlaisia screeneja ei käytetty, esiintyjät jäivät kauempaa katsottuna hiukan etäisiksi.  Illan maestro on pikemminkin rock-tähteydestä luopunut, vaatimattoman vähäeleinen pokerinaama kuin räiskyvä showmies, mutta musiikki kyllä riitti hyvin tunnelman ylläpitäjäksi. Osa yleisöstä tosin syttyi vain setissä melko vähälukuisiksi jääneille vanhoille Dire Straits -hiteille. Mark Knopflerin musiikissa kokonaisvaltainen maltti on valttia, mutta kyllä hänen persoonallisen tunnistettavaa kitarointiaan olisi silti kuunnellut enemmänkin.

Setlist:
 
What It Is
Corned Beef City
Privateering
Father and Son
Hill Farmer's Blues
I Dug Up a Diamond
I Used to Could
Romeo and Juliet  (Dire Straits song)
Haul Away
Postcards from Paraguay
Marbletown
Speedway at Nazareth
Telegraph Road (Dire Straits song)
      
Encore:

So Far Away (Dire Straits song)
Piper to the End



Band personnel:

Mark Knopfler, vocals, electric, slide and acoustic guitars
Guy Fletcher, keyboards and vocals
Richard Bennett, guitars, bouzouki and tiple
Glenn Worf, Bass
Ian Thomas, drums
Jim Cox, piano and organ
John McCusker, fiddle and cittern
Mike McGoldrick, whistles and uilleann pipes

Bruce Springsteen & The E-Street Band @ HK-areena, Turku 8.5.2013

Olen seurannut Bruce Springteenin uraa jokseenkin sen alusta saakka, 1970-luvulta alkaen. Musiikkilehdet sauhusivat silloin Springsteenistä ja pitivät häntä jopa Uutena Dylanina. Ensimmäinen ostamani Springsteen-albumi oli Springsteenin ja E-Street Bandin toinen julkaisu The Wild, The Innocent & The E-street Shuffle (1973). Siitä lähtien olen hankkinut kaikki hänen julkaisemansa albumit. 

Loistavana live-esiintyjänä pidettyä Bruce Springsteeniä ja The E-Street Bandia odotettiin pitkään konsertoimaan Suomeen ja vuonna 2003 se vihdoin ensimmäisen kerran toteutuikin. Liput tietysti hankittiin välittömästi ja odotukset olivat korkealla.  Valitettavasti jouduimme kuitenkin erään onnettoman yhteensattuman vuoksi jättämään tuon keikan väliin. Sen jälkeen Bruce on käynyt Suomessa useammankin kerran ja itse olen onnistunut kaksi kertaa aiemmin päästä keikalle (Helsingin olympisastadion 2008 ja Tampereen stadion 2009). Nyt, kun huomasin Springsteenin tulevan Turkuun ja kyseessä olevan "intiimi" areena-keikka ei ollut epäilystäkään: Liput oli saatava ja lisäkeikalle onnistuimmekin liput hankkimaan.

Yli 300 kilometrin ajomatkan jälkeen läänimme pääkaupunkiin majoituimme Hotelli Hamburger Börsiin ja pienen pikaruokailun jälkeen siirryimme bussipysäkille, josta  oli nonstopina bussikuljetus Artukaisiin HK-areenalle (entinen Typhoon, entienen Elysee-areena, nykyinen "makkara-areena"). Olimme mielestäni liiankin hyvissä ajoin areenalla ja istumapaikoillamme, mutta kauan ei tarvinnutkaan odotella, kun valot sammuivat ja Bruce jo n. klo 19.20 ilmestyi kuin tyhjästä lavalle yksin akustisen kitaran ja huuliharpun kanssa. Lyhyen tervehdyksen jälkeen alkoi avausbiisi I'll Work For Your Love vuoden 2007 Magic-albumilta. E-Street Band liittyi mukaan kappaleella Long Walk Home samaiselta albumilta. Bandi osoittautuikin isoksi, peräti 17 jäseniseksi. Edesmenneen legendaarisen E-Street -saksofonistijättiläisen Clarence Clemonsin korvaamiseen tarvittiin näköjään peräti viisi puhaltajaa! Lisäksi lavalla oli taustamuusikkoina kosketinsoittaja, kolme laulajaa sekä perkussionisti. Bändin soundi olikin erittäin täyteläinen ja varsinkin puhallinosasto toi sointiin aivan uutta soulahtavaa väriä ja monipuolisuutta. Puhaltajista saksofonisti Jason Clemmons (Clarencen veljenpoika) saikin monesti kutsun eteen sooloilemaan.

Sitten päästiinkin käsiksi klassikoihin: The River -albumin The Ties that Bindia seurasi uskomattoman energinen Out in the Street. Ensimmäisenä yleisötoiveena kuultiin vaikuttava Atlantic City akustiselta Nebrasca-levyltä. Tätä seurasi kaksi kappaletta uusimmalta Wreckling Ball -albumilta: nimikappale sekä Death to My Hometown. Hienon Hungry Heartin aikana Bruce käveli yleisön joukkoon ja heittäytyi keskikorokkeelta selälleen permantoyleisön käsien varaan ja "surffasi"  niiden kannattelemana takaisin lavalle - ja laulu jatkui koko ajan. Yleisö lauloi kappaletta niin paljon, että pomon ei tarvinnut itse laulaa kuin toinen säkeistö. Kitaristi Nils Lofgren olikin aiemmin esittänyt Twitterissä kainon toivomuksen, että yleisö tämän "crowd surfingin" jälkeen palauttaisi pomon lattialle jalat edellä, sillä pää edellä lattiaan kumauttaminen ei olisi toivottavaa. Lofgren liirehtikin auttamaan Brucen pystyyn kun hän kuitenkin mätkähti lähes selälleen lattialle..

Brucellahan on tapana kerätä yleisön pitelemiä toivekylttejä ja valita niistä enemmän tai vähemmän spontaanisti lauluja esitettäväksi illan settiin. Tälläkin kertaa hän keräsi niitä ja esittikin peräkkäin viisi yleisötoivetta. Niistä ensimmäisenä yhden illan kohokohdistani Blinded By The Light, jonka Bruce kertoi olevan ensimmäinen raita hänen ensimmäisellä albumillaan Greetings From The Asbury Park, N.J. (1973).  Blinded By The Ligh on tullut minulle tutuksi myös Manfred Mann's Earth Bandin levytyksenä. Heti perään tuli toinenkin toive samalta albumilta: Does This Bus Stop at 82nd Street? Kolmannen yleisötoiveen, kepeästi rokkaavan ja puhallinsooloilua ja rumpuiloittelua sisältäneen Ain't Good Enough For You (The Promise, 2010) jälkeen Bruce otti kyltin, jonka hän sanoi nähneensä lukuisissa aiemmissa konserteissaan belgialainen Nikolaksen pitelemänä ja Bruce sanoi omistavansa laulun hänelle. Tuo kappale esitettiin ensimmäistä kertaa livena. Se on alunperin jätetty pois Born In The USA -albumilta ja julkaistu vasta neljän CD:n Tracks -boxilla v. 1998. Wages Of Sin oli siis todellinen harvinaisuus kuulla livena. Se soitettiin varsin intensiivisesti Max Weinbergin vaimennettujen rumpujen ja pianon säestäminä. Lisäksi kuultiin pitkä latinohenkinen trumpettisoolo.

Illan melankolinen vaihe jatkui upeasti, laululla The River, jossa Bruce soitti huuliharppua ja lauloi melodiaa ulisevalla, sanattomalla vokaaliosuudella. Tässä kohtaa on sanottava, että yhtä asiaa en konserttiyleisön käyttäytymisessä kertakaikkiaan ymmärrä. Miksi tälläisissa tunnelmakohdissa aina alkaa yleisössä vaellus salista ulos ?! Nytkin alkoi trafiikki jo edellisen, upean ja harvinaisen Wages Of Sinin aikana. Vessaan vai kaljalleko he vaeltavat? Eikö nykykuulijat osaa keskittyä ja herkistyä kuuntelemaan? Ainakin minulle nämä olivat hienoimpia hetkiä ja illan kohokohtia. Lisäksi haluan kyllä kuulla konsertista joka sekunnin kalliin lipun hinnan vastineeksi. Lisää kohokohtia seurasi: Youngstown akustisvoittoiselta The Ghost of Tom Joadilta (1995) kera Nils Lofgrenin vaikuttavan kitarasoolon yhden jalan piruetteineen. Lisää loistavaa kitarointia kuultiin rajussa Murder Incorporated -kappaleessa, kun Bruce ja Steve Van Zandt "sotivat" kitaroilla toisiaan vastaan. Tässä saimme osoituksen myös Brucen kitaristin taidoista.

Johnny 99, alkuperäisversiona Brucen Nebrasca -albumillaan yksin kitaran kanssa laulama, sävyltään varsin alakuloinen kappale vedettiin tällä kertaa rehellisenä Rock'n rollina. Se saikin yleisön hyvin mukaansa ja sooloilua kuultiin itse kultakin bändin jäseneltä aina pasuunaa myöten. Karnevaalihenkiset valot täydensivät iloista meininkiä. Tässä kohtaa valot pimennettiin ja kuultiin yksinäistä "Jerry Lee Lewis -pianoa" Roy Bittanilta. Bruce huudatti yleisöä pimeässä ja rokkaus jatkui Open All Nightilla. Tämäkin on alunperin levytetty Nebrascalle pelkän kitaran lakonisesti säestämänä, mutta esitettiin nyt koko bändin voimin todella vauhdikkaana big band -versiona lukuisine sooloineen. Yleisöllä meni lujaa ja se tanssi ylimpiä piippuhyllyjä myöten.

Sitten siirryttiin taas kiertueen teemaan eli Wrecking Ball -albumille kappaleella Shackled & Drawn. Jälleen Bruce laulatti yleisöä ja sehän lauloi kaiken mitä pomo tahtoi. Myös taustalaulaja Cindy Mizelle pääsi sooloilemaan ja lopussa koko bändi tule riviin lavan etualalle soittamaan.

Tästä alkoi sitten varsinaisen setin hittiputki: Waitin' On a Sunny Day, Lonesome Day sekä Badlands. Näistä ensimmäiseen Bruce haki yleisön joukosta pikkupojan laulamaan. Mutta poikapa tekikin yllätyksen ja tökkäsi itse kirjoittamansa tekstin Brucen käteen ja tokaisi rumpalille "Max, give me some beat". Brucen pidellessä hölmistyneenä lunttipaperia poika räppäsi Max Weinbergin rummutuksen tahtiin oman juttunsa. "Annetaanpas aplodit räppääjälle", pyysi Bruce.

Ensimmäinen encore oli hieman yllättävä, hieno Racing In the Street toiselta lemppari Bruce-levyltäni Darkness On The Town. Tosin kappale on julkaistu myös myöhemmin The Promise -levyllä. Roy Bittanin hieno pianismi hallitsi tätä todella (ehkä jopa liiankin) pitkään tunnelmoitua ja herkuteltua kappaletta. 

Lopun hittiputki soitettiin kirkkaat hallivalot päällä ja sen aloitti (tietysti) Born In The USA, jonka kertosäkeen laulamisessa koko illan raataneella ja todella kaikkensa yleisölleen antaneella Brucella tuntui olevan jopa vaikeuksia saada tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa. Alkoi jopa hiukan pelottaa, miten mies jaksaa keikan loppuun. Mutta eihän siinä tarvittu muuta kuin jäitä niskaan ja loppuun jaksettiin rutistaa vielä Born To Run ja Dancing In the Dark valtavalla energialla. Viimeksi mainitun kappaleen aikana Bruce kutsui jälleen yleisön joukosta onnellisen naishenkilön tanssimaan kanssaan lavalle.

Bruce lähti taas yleisön joukkoon Tenth Avenue Freeze-Outin bändi-intron aikana yleisön hyräillessä intron melodiaa. Tämä olisi ollut hieno lopetus illalle, mutta viimeisenä kuultiin vielä kansanmusiikkityylinen American Land. Itse olisin kyllä halunnut viimeisenä kuulla jonkin muun kappaleen, koska siihen on loppunut kaksi edellistäkin Bruce-keikallani. Vaikkapa jonkin muun kappaleen Brucen tekemältä Pete Seegerin lauluja sisältävältä We Shall Overcome -albumilta. Loppukuvissa näytettiin vielä kuvia bändin edesmenneistä jäsenistä: Saksofonisti Clarence Clemmons (1942 - 2011) sekä kosketinsoittaja  Danny Federici (1950 - 2008).

Toinen ilta samassa kaupungissa on usein erilainen intensiteetiltään, energialtaan tai setlistansa puolesta. Tämä ilta onnistui olemaan kaikkia näitä. Turkua edeltävillä kahdella Tukholman keikallaan pomo oli innostunut esittämään kokonaisia albumeita: ensimmäisenä iltana Darkness on the Edge of Town ja toisena iltana Born To Run. Tänään suurimman huomion sai yllättäen The River, jolta oli poimittu neljä kappaletta. The River onkin mielestäni ehdottomasti yksi Springsteenin huippusuorituksista. Kun lisäksi kuultiin harvinaisuuksia Nebrascalta ja jopa koskaan aiemmin livena esitetty Wages of Sin, ei tällainen diehard-fani voi olla muuta kuin erittäin tyytyväinen illan antiin. Minun puolestani esimerkiksi Born In The USA -albumin megahitit olisi voinut jopa jättää setistä kokonaan poiskin. Toisaalta  vaikutti siltä, että monet kuuntelijat eivät juuri muuta Springsteenin tuotantoa tunnekaan. Ainakin vieressäni istunut rouvashenkilö "heräsi" ja pomppasi tanssimaan vasta, kun Born In the USA -hitin intro kajahti ilmoille. Tällaisten kuulijoiden takia nuo hitit kai ovat pakollista encore -tavaraa Brucen ohjelmistossa. Ilta oli kyllä intensiteetiltään ja tunnelmaltaan parasta Brucea, mitä itse olen livena kuullut. Tämä johtui tietysti osaltaan pienemmistä ja intiimimistä sisätiloista. Konserttipaikka olikin koko Wreckling Ball -kiertueen ylivoimaisesti pienin, vain n. 9500 henkilöä vetävä areena.

Bruce Springsteen rakastaa yleisöä ja osaa innostaa ujon suomalaisyleisönkin ylös penkeistään tanssimaan ja osallistumaan yhteislauluun ja -huudatuksiin ylimpiä piippuhyllyjä myöten. On vaan pakko ihmetellä, miten 63-vuotias mies jaksaa ilta illan jälkeen antaa kaikkensa ja raataa itsensä lähes henkihieveriin yleisön viihtymisen eteen. Hänen kuntonsa salaisuutena onkin kuulemma kasvisruoka ja tiukka kunto-ohjelma, jota hän on noudattanut jo vuosikymmeniä. Jos James Brown oli omaksumansa lisänimen mukaisesti "Hardest Working Man in Show Business", Bruce Springsteen on tittelin täysivaltainen perijä. Loppumusiikkina soikin osuvasti James Brownia ja kappalekin olin nimeltään The Boss !

Setlist: 

I'll Work For Your Love (solo acoustic)
Long Walk Home
The Ties That Bind
Out In The Street
Atlantic City (request)
Wrecking Ball
Death to My Hometown
Hungry Heart
Blinded By The Light (request)
Does This Bus Stop at 82nd Street? (request)
Ain't Good Enough For You (request)
Wages of Sin (world premiere, request)
The River
Youngstown
Murder Incorporated
Johnny 99
Open All Night
Shackled & Drawn
Waitin' On a Sunny Day
Lonesome Day
Badlands

Encores: 

Racing In the Street

Born in the USA

Born To Run

Dancing In The Dark

Tenth Avenue Freeze-Out (with band intros)

American Land

The E-Street Band:

Stevie Van Zandt - Guitar, vocals, mandolin

Max Weinberg - Drums, percussion

Garry Tallent -  Bass

Roy Bittan - Piano, keyboards, accordion

Nils Lofgren - Guitar, accordion, mandolin

Taustamuusikot:

Soozie Tyrell - Violin, vocals, acoustic guitar
Charles Giordano - Organ, keyboards, accordion
Everett Bradley - Backing vocals, percussion
Jake Clemons - Saxophone
Barry Danielian - Trumpet
Clark Gayton - Trombone
Curtis King - Backing vocals
Eddie Manion - Saxophone
Cindy Mizelle - Backing vocals
Michelle Moore - Backing vocals
Curt Ramm - Trumpet

http://brucespringsteen.net

Eva Dahlgren Live 23 sånger @ Sibeliustalo, Lahti 5.10.2012

Eva Dahlgren on yksi Pohjoismaiden suosituimmista laulajista, säveltäjistä ja sanoittajista. Viimeiset kaksi vuotta Eva on suuntautunut teatteritaiteeseen Suomessakin nähdyllä monologillaan ”Ingen är som jag”, jonka levytys päättää myös vasta ilmestyneen ”Tid - Urval av sånger 1980 till nu” -tuplakokoelman. Kokoelma kattaa hienosti artistin upean uran tärkeimmät vaiheet. Eva Dahlgren on tehnyt hienoa musiikkia 1980-luvulta alkaen sekä kaksi lastenromaania, joiden pääosassa ovat koirakaverukset Lasse & Urmas: Täti Luun salaisuus (2004) ja Pennut pinteessä (2005). Lisäksi hän on kirjoittanut luovan työn ilosta ja vaikeudesta sekä omasta elämästään kertovan "matkapäiväkirjan" Kuinka lähestyä puuta (2006). Eva Dahlgren tekee myös uutta musiikkia, sillä hän on myös äsketäin julkaissut Spotifyssa 10 aiemmin julkaisematonta demoversiota lauluistaan. Lisää demoja julkaistaan kun Tid - Urval av sånger 1980 till nu -albumista julkaistaan lokakuussa myös 17 demoversiota sisältävä Deluxe 3CD -painos. Dahlgren on siis edelleen ajankohtainen, monipuolinen, karismaattinen ja tinkimätön taiteilijapersoona.

Tänä syksynä Eva Dahlgren lähti ensimmäiselle, odotetulle kiertueelleen viiteen vuoteen otsikolla Live 23 sånger ja aloitti sen tapansa mukaan Suomesta. Konsertin alussa Dahlgren kertoikin aloittavansa aina kiertueensa Suomesta, koska oli jo nuorena artistina saanut täällä niin lämpimän vastaanoton, eikä enää uskalla aloittaa kiertuettaan muualta. Hän myös kiitteli yleisöä siitä, että oli saapunut sateesta huolimatta paikalle. Onhan Eva toki käynyt yksittäisillä keikoilla Suomessa useammankin kerran viime vuosina, mutta meikäläiseltä on nämäkin keikat jääneet väliin. Nyt piti tuo puute korjata jo yleissivistyksenkin kannalta, kun Eva tuli näinkin lähelle esiintymään.

Illan yleisö näytti olevan enimmäkseen päälle nelikymppisiä naisia ja miehiä,  ehkä naisilla oli kuitenkin (odotetusti?) lievä enemmistö. Istumapaikkamme olivat korkealla kakkosparvella, mutta se ei Sibeliustalossa haittaa, sillä kaikkialta näkee ja kuulee todella hyvin. Jostain syystä ennakkomyynnissä suuri osa ja ainoat jäljellä olevat permantopaikoista  olivat ns.  Show&Dinner -paikkoja ja hinta olisi ollut suolainen, joten näihin piippuhyllypaikkoihin oli tyytyminen.

Konsertin Eva aloitti yksin soittamalla sähkökitarallaan yhtä säveltä, jonka päälle alkoi laulaa kappaletta Jag är Gud. Yksitellen bändi (kitaristi, basisiti, kosketinsoittaja, rumpali sekä puhallinsoittaja) saapui lavalle ja alkoi soittaa säestystä. Eikä Evan kitarointi toki jäänyt yhteen säveleeseen, vaan hän soitti useimmissa kappaleissa erilaisia kitaroita. Kappale paisui melko raskaaksi ja jylhäksi versioksi varsinkin rumpalin hakatessa riuskasti hyvin suoraviivaista komppia. Pitkin iltaa rumpali paukutti suunnilleen samalla rytmillä ja voimakkuudella jopa balladityyppisissä biiseissä. Olikohan Sibeliustalon salin hieno akustiikka tehnyt miksaajalle ja rumpalille tepposen, sillä huomattavasti pienempi volyymin ja voiman käyttö olisi rummuissa kyllä riittänyt. Muutenkin rumputyöskentely oli minusta liian suoraviivaista ja nyanssitonta hukuttaen välillä alleen muut soittimet ja jopa solistin kauniin äänen. Toki joissakin herkemmissä kappaleissa (Vem tänder stjärnorna,  Ängeln i rummet) rumpalikin onneksi hieman rauhoittui ja soitti hillitymmin ja monipuolisemmin.

Konsertissa nähtiin Evalla uutena elementtinä videoseinä. Seinän esityksen perustana oli siinä koko ajan enemmän tai vähemmän näkyvissä ollut muuri. Alussa taustakuvissa muurin editse kulki luonnollisen kokoisia ihmisiä ja autoja. Keltaisista takseista päätellen tuo muuri oli kuvattu New Yorkissa. Myöhemmin videoseinällä näkyi muurin lisäksi paljon muutakin, mm. Eva itse Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla kuvattuna  ja kiinalaisten kuljeskelua aukiolla. Kuvitus, kuten melko niukka ja hillitty valoshowkin sopivatkin hyvin illan tyylikkääseen kattaukseen. Näillä saatiin hienoa visuaalisuutta mm. konsertin keskivaiheilla rauhallisesti alkaneessa, mutta loppua kohti voimakkaaksi paisuneessa Snö-kappaleessa, kun taustascreenillä satoi lunta ja lumisade saatiin aikaan valoilla myös koko saliin. Konsertissa käytettyä taustakuvitusta voi nähdä Eva Dahlgrenin uuden När skuggorna faller -laulun videolla .

Pari ensimmäistä kappaletta vedettiin rivakasti putkeen ilman taukoa, mutta siitä lähtien Eva jutteli yleisölle kappaleiden välillä hyvinkin pitkään tarinoiden laulujensa taustoista. Alussa yleisö oli melko vaisusti mukana, mikä johtui ehkä alkupuolen uudemmista ja yleisölle vieraammista biiseistä. Kyllähän tässä naisessa vielä ytyäkin on, mutta ainakin minulle herkemmät kappaleet toimivat parhaiten, ehkä tuon rankemmissa kappaleissa liiallisen rummunpaukutuksenkin takia. Dahlgren tuntuukin olevan omimmillaan herkissä balladeissa. Evan tumma ääni on edelleen voimissaan ja varsinkin hitaammissa kappaleissa se on suorastaan lumoava. Myös taustalaulu ja varsinkin kaiutettu nais-taustalaulajan soittama trumpetti ja muut puhaltimet toivat bändin sointiin lisää hienoja sävyjä.

Mitä pitemmälle konsertti eteni, sitä paremmin yleisökin oli mukana. Kaunis "pakollinen", kaikissa konserteissa yleisön ehdottomasti haluama konsertin puolenvälin jälkeen kuultu hittikappale Vem tänder stjärnorna sai jo tunnistamisen merkiksi alkuaplodit ja se olikin yksi illan kohokohdista. Lyhyehkö keikka (tunti ja 45 minuuttia, ei väliaikaa) sekoitti hidasta ja nopeampaa materiaalia ja vauhti kiihtyi loppua kohden. Varsinaisen setin loppupuolella Ung och stolt sekä Gunga mej rokkasivat mallikkaasti.

Ensimmäinen encore Jag Klär Av Mig Naken jatkoi hakkaavalla rytmillään varsinaisen setin lopun menoa. Keinuvarytminen, 70-luvun discomusiikin mieleen tuova Kom och Håll Mig ja varsinkin yleisön eniten odottama ja ennalta arvattavasti viimeiseksi jätetty, koskettavan kaunis, hienosti tulkittu superhitti Ängeln i rummet eivät jätä enää ketään kylmäksi ja saavat yleisön räjähtäviin suosionosoituksiin seisaaltaan.

"Valkaistu blondi" tarjosi yleisölleen viihdyttävän, taiteellisen ja tyylikkään, loppua kohti kasvavan shown sekä nostalgisia, herkkiä hetkiä. Illan aikana kuultiin  laaja skaala herkkyydestä voimaan. Ihan hyvillä mielin mekin poistuimme konsertista, vaikka Sibeliustalon edustalla taksijonossa vettä tulikin niskaan taivaan täydeltä ja tuulen kanssa lähes vaakasuoraan.

Setlistaa ja bändin kokoonpanoa en saanut ylös, mutta seuraavat kappaleet kuultiin Örebrossa Ruotsissa. Lista lienee ollut sama myös Lahdessa.

Jag är Gud
Fromme mannen
Varje dag
Ja
Lev så
Här vill jag vara
För att du är här
Häxorna
Sand
Novemberregn
Vem tänder stjärnorna
Snö
Så härlig är jorden
Ung & stolt
Gunga mig
Sommarbarn

Jag klär av mig naken
Kom och håll om mig
Ängeln i rummet

Herbie Hancock and His Band, Musiikkitalo, Helsinki 17.7.2012

Herbie Hancock and his band: Herbie Hancock, kosketinsoittimet, James Genus, basso, Trewor Lawrence, rummut, ja Lionel Loueke, kitara

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho

Yhdysvaltalainen jazzpianisti Herbert Jeffrey Hancock (s. 12. huhtikuuta 1940) nousi kuuluisuuteen jo 1960-luvulla. Tuolloin hän levytti merkittäviä akustisia jazzteoksia. Myöhemmin hän on kuulunut fuusiojazzin vaikutusvaltaisimpiin edustajiin. Hancockia pidetäänkin yhtenä suurimmista jazzpianisteista, joka on vuosien varrella reippaasti vaihdellut tyyliään.

Hancock aloitti soittamisen seitsenvuotiaana ja oli pianon ihmelapsi, joka soitti Mozartin pianokonserttoja orkesterin kanssa jo 11-vuotiaana. Vuonna 1962 Miles Davis pestasi hänet kvintettiinsä, jossa Hancock nousi maailman maineeseen. Samoihin aikoihin Hancock teki myös ensimmäisen soololevynsä. Miles Davisin kanssa soittamisen ohella hän myös sävelsi ja muutamista niistä (mm. Watermelon Man, Cantaloupe Island, Dolphin Dance ja Maiden Voyage) tuli jazzin standardeja. 1960-luvulla Hancockin tuotanto oli pääasiassa tuon ajan akustista jazzia, tyylillisesti lähellä Davisin kvintetin edistyksellistä hard bopia.

1970-luvun alkupuolella Herbie Hancock siirtyi kolmella Mwandishi-yhtyeensä levyllä rohkean kokeilevaan fuusiojazziin. Noilla levyillä hän kokeili jo syntetisaattoreitakin, vaikkei itse vielä soittanut niitä, vaan enimmäkseen sähköpianoa. Hän ei aluksi pitänyt tästä soittimesta, mutta alkoi soittaa sillä alun perin Miles Davisin vaatimuksesta. Seuraavilla levyillään Hancock ryhtyi soittamaan sooloja myös syntetisaattoreilla.

Pettyneenä ensimmäisten fuusiojazzevyjensä huonoon vastaanottoon Hancock ryhtyi kokeilemaan onneaan 1970-luvun funk-musiikin parissa. Hän perusti uuden yhtyeen ja tuloksena syntyi vuonna 1973 ilmestynyt jazz-funkin suurin klassikkolevy Headhunters. Tällä levyllä saivat päivänvalon Hancockin suurimmat hitit, kuten 15 minuuttia pitkä, syntikkariffiin perustuva Chameleon sekä vanha hitti Watermelon Man uutena versiona.

Tämän jälkeen Hancockin tuotanto lähti entistä kaupallisempaan suuntaan. Seuraavat levyt Man-Child (1975) ja Secrets (1976) olivat paljon edellisiä keveämpiä ja Sunlight (1978) ja Feets don't fail me now (1979) – levyillä Hancock alkoi laulaa vokooderin läpi. Näistä jälkimmäisellä musiikki on jo lähempänä discofunkkia kuin jazzia. Vuonna 1979 julkaistiin Hancockin ensimmäinen rock-levy Monster, joka ei sekään juuri kiitosta saanut. Kehitys kulminoitui 1980-luvulla puhdasta poppia sisältäneisiin levyihin ja 1982 julkaistu, hiphopista ja industrialista vaikutteita saaneen Rockit- singlen myötä Hancockin nimi tuli MTV-kanavaa seuraavan nuorisonkin tietoisuuteen.

Ajoittain Hancock on palannut myös akustisen jazzin pariin todistaakseen yhä olevansa yksi merkittävimmistä jazz-pianisteista. 1970-luvun jälkipuoliskolla esiintynyt Hancockin akustinen V.S.O.P.-kvintetti antoi vahvoja vaikutteita nousevalle jazz-muusikoiden sukupolvelle, joka halusi enimmäkseen pysyä akustisen jazzin parissa.

Vaihtelevan uransa viimeisin projekti on ollut Hancockin The Imagine Project. Se on kansainvälinen levytys- ja filmiprojekti, jossa Hancock tekee yhteistyötä musiikin supertähtien kanssa. Mukana ovat olleet muun muassa Jeff Beck, Seal, Pink, Juanes ja Anoushka Shankar tulkitsemassa uudelleen sovitettuja, maailmoja syleilevää humanismia tihkuvia mm. Bob Dylanin, Peter Gabrielin, John Lennonin ja Bob Marleyn kappaleita.

Mutta nyt itse keikalle! Edellä esitetyn pitkähkön johdannon perusteella oli siis todella mielenkiintoista mennä tähän konserttiin. Nyt 72-vuotiaalta rytmimusiikin väriä vaihtavana kameleonttina tunnetulta pianistilta kun saattoi olla odotettavissa melkein mitä tahansa: akustista jazzia, funkya, fuusiojazzia, uudelleen sovitettuja pop-kappaleita tai jopa ihan discomusiikkia. Joku onkin kuvannut Hancockin musiikkia hauskasti ”ufoelektrofunkkigroovepoppijatsiksi”.  Mielenkiintoiseksi keikan teki myös konserttipaikka, Helsingin musiikkitalo, jonka pääsimme katsastamaan nyt ensimmäistä kertaa.

Jazz-legendan suosiosta kertoi jotain jo se, että loppuunmyydyn Musiikkitalon konserttisalin yleisö taputti jo kauan ennen kuin bändi asteli lavalle. Toinen osoitus Hancockin musiikin ihmisten tajuntaan uppoamisesta voisi olla musiikkitalolle tulleen yleisön monimuotoisuus, väki oli iältään ja olemukseltaan varsin sekalaista seurakuntaa.

Herbie Hancock and His Band: sooloartistinakin tunnettu Lionel Loueke (kitara), James Genus (basso) ja Trevor Lawrence Jr. (rummut) saapui Musiikkitalon lavalle yksi mies kerrallaan, aloittaen kappaleella Actual Proof, jonka nimi tulee buddhalaisesta filosofiasta ja on peräisin vuonna 1974 ilmestyneeltä melkein edeltäjänsä Headhuntersin veroiselta Thrust-levyltä. Jo tässä ensimmäisessä kappaleessa kävi ilmi illan juoni, nyt soitetaankin Herbie Hancockin omia, vanhoja hittejä ja enimmäkseen sähköisillä soittimilla. Ei siis esimerkiksi muiden tekemiä pop-kappaleita, kuten kiertueen nimen (The Imagine Project) perusteella olisi ehkä voinut odottaa.

Ensimmäisen kappaleen jälkeen nuorekas, lämmintä karismaa uhkuva maestro esittelee selvästi ylpeänä bändinsä jäsenet monisanaisesti jokaisen erikseen kehuen. Kitaristi Lionel Louekesta hän sanoi: ”Tulette kuulemaan tältä mieheltä niin huimia suorituksia, että suunne loksahtaa auki hämmästyksestä”. Sitten hän siirtyi katsomon puolelle pyytäen bändiä soittamaan jotakin katsastaakseen musiikkitalon akustiikan. Hyvältähän se kuulosti! Musiikkitalon akustiikka on todellakin jotain uskomatonta ja ainakin minulle aivan ennen kuulematonta.  Hancockin ja Loueken soittaessa hyvin hiljaa pystyi kuulemaan itse koskettimien liikkeen ja kitaran kielien hennot helähdykset. Heti seuraavassa hetkessä tärykalvot olivat lujilla muusikoiden antaessa todella kyytiä soittimilleen. Eli dynamiikkaa riitti musiikkitalon akustiikassa ajoittain vähän liikaakin.

Ohjelmiston rungon muodostaneita Hancockin funk-fuusiojazz-hittejäkin toki kuunteli mielellään ja ne tekivät vaikutuksen. Minulle kuitenkin konsertin kliimaksi oli sen keskivaiheilla, kun kitaristi Loueke ja Hancock jäivät kahdestaan lavalle sekä varsinkin molempien herrojen soolosuoritukset. Ensin jäi Loueke yksin lavalle, kun myös Hancock poistui takahuoneeseen.  

Hämmästyttävä kitara- ja vokaalivirtuoosi Lionel Loueke (vas)
ja maestro Herbie Hancock

Lionel Loueke sai funkbasistien käyttämällä perkussiivisella "peukkubassotyylillään"  soittimestaan ja kehostaan irti kokonaisen orkesterin lyömäsoittimineen kaikkineen. Kaiken lisäksi mies alkoi vielä laulaa säestäen itseään beatboksaamalla, kielen naksutuksilla, rintaansa rummuttamalla sekä vokooder-efekteillä aikaansaadulla taianomaisella afrikkalaistyylisellä kuorolaululla. Yleisö kuunteli hartaana hiiren hiljaa eikä sitä tarvinnut toista kertaa kehottaa tulemaan mukaan esitykseen kuorolaulun ja rytmin muodossa. Uskomaton taituri, varsinainen yhden miehen kuoro ja orkesteri! Eipä Maestro yhtään liioitellut miestä kehuessaan. Tässä näyte Loueken hämmästyttävästä taituruudesta, koska sitä on vaikea sanoin kuvailla.

Loueken sooloesityksen jälkeen kuultiin se kuuluisa Watermelon Man. Seuraavaksi Hancock soitti pitkään myös yksin akustista pianoaan. Soitto kulki jazzin ja klassisen musiikin välillä saaden musiikkitalon tunnelman vieläkin hartaammaksi. Tätä puolta Hancockin soitossa olisi kuunnellut enemmänkin paitsi soolona, myös akustisen bändin kanssa. Herkulliset yksityiskohdat ja jazzin hypnoottinen lumo jäivät nyt raskaamman sähköisen materiaalin alle ja pianismin herkkyys tuli esiin vasta pidemmissä akustisissa sooloissa ja improvisaatiossa.  Oikeastaan vaikuttikin välillä siltä, että Hancock oli jopa lapsellisen mieltynyt vempaimiinsa, vokooderiin, syntetisaattoriin sekä kaulassa roikkuvaan kitaramaiseen kosketinsoittimeen keytariin. Sen soittaminen näytti olevan hauskinta ja sitä kävelyttäessään hän sai synnytettyä myös bändifiilistä yhtyeeseen, jossa jokainen hoiti osuutensa myhäilevästi fiilistellen.

Varsinaisen setin päättävän pitkän Cantaloupe Islandin myötä meno tiivistyi jälleen melkoiseksi rytmitykitykseksi ja sai jo jalatkin vipattamaan. Sitten maestro ja bändi poistuivat lavalta, mutta yleisön raikuvien taputusten vaatimana bändi tuli takaisin ja melkein räjäytti Musiikkitalon katon encorellaan.  Rockitin mielettömät säkätykset ja riffit nostivat tunnelman ufoihin funkkihiphopsfääreihin. Illan päätti osuvasti Hancockin maineeseen ”rytmimusiikin kameleonttina” sopiva Chameleon tiukalla tykityksellä ja valtavalla energialla.

Ennen konsertin alkua kuulutettiin useampaan kertaan, että konsertissa suositellaan korvatulppien käyttöä. Siis hetkinen: Jos volyymi on niin kova, että tarvitaan korvatulppia, menee näin hienon salin mahtava akustiikka hukkaan. Itselläni on kalliit, ääniä vääristämättömät ns. muusikkotulpat, joten minua ei niinkään haitannut kova volyymi, mutta hiljaisemmissa kohdissa oli  tulpat otettava pois ja laitettava taas takaisin volyymin noustessa lähes sietämättömäksi. Voin vain kuvitella tavallisia oransseja "raksatulppia" käyttäneiden kuulemia tumppuisia soundeja. Ei siinä kyllä hienosta akustiikasta ole enää mitään jäljellä. Tuota aiemmin mainitsemaani dynamiikkaa oli siis turhankin paljon ja voimakkaimmissa kohdissa hiukan pienemmällä volyymilla soitosta olisi varmasti nauttinut vielä paljon enemmän.

Illan setti oli kyllä loistava ja taitavasti rakennettu kaiken kaikkiaan. Olisin kuitenkin mieluusti kuunnellut enemmän Hancockin akustista soittoa V.S.O.P ja Miles Davis -aikojensa tyyliin, mikä olisi musiikkitalolle ehkä paremmin sopinutkin. Mutta tällä kertaa näin ja siihenkin olin enemmän kuin tyytyväinen. Onneksi niitä miehen 1970-luvun pahimpia discofunkhirvityksiä tai 1980-luvun popkappaleita ei sentään kuultu.

Setlist:

Actual Proof

Seventeen

Lionel Loueke Solo

Watermelon Man

Herbie Hancock Solo

Cantaloupe Island

Encore:

Rockit

Chameleon

Liljan Loisto, Alamaailman Vasarat Jyväskylän kesän ohjelmateltassa 13.7.2012

Alamaailman Vasarat:Jarno "Stakula" Sarkula (saksofonit, klarinetit, tubax ja erikoispuupuhaltimet), Erno Haukkala (pasuuna, tuuba & piccolopasuuna), Miikka Huttunen (polkuharmooni, piano & melodika), Tuukka Helminen (sello), Marko Manninen (sello), Santeri Saksala (rummut ja lyömäsoittimet)

Minulle ja vaimolleni on muutaman viime vuoden aikana muodostunut lomaperinteeksi vähintään yksi Jyväskylän kesän telttakonsertti. Tällä kertaa valintamme osui 15-vuotisjuhliaan viettävän Alamaailman Vasaroiden ja Liljan loisto -yhtyeiden konserttiin. Edellisenä kesänähän Jyväskylän kesän ohjelmateltassa esiintyi mm. Tuomari Nurmio Paratiisi-orkesterinsa kanssa. Tuomari on tehnyt yhteistyötä ja levyttänytkin myös Alamaailman Vasaroiden kanssa, joten siinäkin mielessä oli odotettavissa kiinnostava ilta.

Konserttipaikka eli yliopiston kampuksen urheilukentälle pystytetty teltta on kasvanut vuosi vuodelta ja tällä kertaa teltta oli ilmeisesti lainattu Keitele Jazzilta. Teltassa olisi tosin ollut tilaa huomattavasti suuremmallekin yleisölle. Tänä iltana teltta ei täyttynyt, mihin varmaan suurin syyllinen edellisen illan loppuunmyyty, tähtiesiintyjillä kuorrutettu UMO Jazz Orchestran Stevie Wonder Night -konsertti.

Puppa J. ja Yona

Illan aloitti kansanmusiikkia, reggaeta ja balkansoundia yhdistelevä Lilja Loisto -yhtye. Yhtyeen rungon muodostavat poppia ja kansanlaulua debyyttilevyllään (Pilvet liikkuu, minä en, 2010) sekoitellut Yona (oik. Johanna Louhivuori) ja laulaja-kitaristina reggaeyhtyeessä Puppa J & Tasottavat sekä hip hop - ja reggae-yhtyeessä Jätkäjätkät  toimiva Puppa J (oik. Janne Siro).

Liljan Loiston esikoisalbumi Takaisin Karjalan maille (2010) sisälsi Karjalaan liittyviä kansanlauluja ja iskelmiä reggae-sovituksilla. Yhtyeen toinen, kuluvana vuonna ilmestynyt Vapauden hurma sisältää hieman tuoreempia takavuosien iskelmiä uudellen sovitettuina. Tuolla levyllä reggae-rytmit ovat jääneet vähemmälle ja tilalle on  tullut monipuolisempia vaikutteita mm. mustalaismusiikista ja balkan-sävyjä.

Tämän illan repertuaari painottui toisen levyn kappaleisiin ja mikäs siinä, kyllähän noitakin raikkaina, uusina sovituksina kuunteli. Yleisökin näytti tykkäävän ja osa tanssi illan aikana aina vaan villimmiksi käyvillä, mitä moninaisinnilla tyyleillä. 

Liljan loiston setissä kyytiä saavat muun muassa Jarno Sarjanen, Mimmi Mustakallio ja Hortto Kaalo. Osa kappaleista toimi yllätyksellisyytensä takia hienosti (Vapaa oon, Kauan sitten), kuultiinpa vuoden 1996 Jasminen esittämä euroviisuviisuhirvitys Niin kaunis on taivas. Osa kappaleista taas oli jo selvästi liian kuluneita (Eeva, Katupoikien laulu) eikä Hanna Ekolan Villihevoset ole juuri muuttunut siedettävämmäksi uudelleen sovitettunakaan. Parhaiten minusta toimi Mimmi Mustakallion suomeksi levyttämä Varkaat kulkurit (Cher: Gypsys, Tramps & Thieves) sekä ehkä setin vaikuttavin esitys romanialaiseen kansanlauluun perustuva Mustalaisen kyyneleet. Näissä Yonan perinaisellinen ääni ja täysin maneeriton fraseeraus pääsivät oikeuksiinsa.

Liljan Loisto: Yona (laulu), Puppa J (laulu, kitara), Matti Pitkänen (viulu, mandoliini), Kim “Kasio” Rantala (urku, haitari), Tatu Rönkkö (lyömäsoittimet), Antti Kivimäki (kontrabasso).

Ainakin minulle illan odotetumpi esiintyjä oli ehdottomasti Alamaailman Vasarat. Yhtye kiinnosti, koska olen aiemmin tutustunut sen tuotantoon oikeastaan vain Tuomari Nurmion kanssa 2003 tehdyn Kinaporin kalifaatti -levyn kautta.

Vasaroiden musiikkia on vaikea määritellä ja sitä onkin yritetty monin tavoin. Yhtyeen johtaja ja saksofonisti Jarno Sarkula on kuvailllut yhtyettään ”fiktiiviseksi kansanmusiikiksi”. Yksi hauskimmista määrittely-yrityksistä on "kebabkosherjazz-filmtrafficpunk". Paras kuvailuyritys taitaa olla väljä "fiktiivinen maailmanmusiikki". Yhtyeen instrumentaalimusiikissa lyövätkin kättä niinkin erilaiset ainekset kuin jazz, itämainen musiikkiperinne, speedmetalli, progressiivinen rock sekä puhtaasti suomalainen melankolia. Soitosta löytyy runsas annos huumoria, mikä tuo mieleen monesti myös Frak Zappan hullut istrumentaalihurjastelut.

Illan keikkaa on hiukan vaikea kuvailla, mutta ajoittain meininki oli todella rajua. Sarkulan Tubax, lattiaan kiinnitetty jättimäinen bassobaritonisaksofoni törähteli matalalta ja kovaa luihin ja ytimiin, jopa munaskuihin saakka. Välillä Sarkula soitti sopraanosaksofonillaan kireitä sooloja. Kaksi metalikitaroita simuloivaa selloa taas toivat mieleen Apocalyptican, mutta soivat ne välillä jopa kauniin pehmeästikin. Koko bändin esittämät uskomattoman huimat kuviot pitää itse kuulla levyltä tai mieluummin livenä. Sanat eivät kerta kaikkiaan riitä !

Vasaroiden illan setlistaa en saanut ylös, koska en tunne kappaleita, enkä Sarkulan spiikeistä aina saanut selvää. Kappaleiden nimet kuitenkin ovat yhtä hulluja ja humoristisia kuin musiikkikin. Mainittakoon esimerkkeinä Riistomaasiirtäjä, Luu messingillä, Haudankantaja, Kyyhylly ja Häntä hellii käärme.

Alamaailman Vasarat Homepage

Kuvat: ©Kari Jaakonaho

Paul McCartney & Band - On The Run Tour

Hartwall Areena, Helsinki 12.12.2011

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho

Saadessani tietää Paul McCartneyn tulosta Suomeen konsertoimaan päätimme ilman muuta lähteä Hartwall Areenalle, vaikka olimmekin nähneett Maccan edellsellä Suomen vierailullaan Helsingin Olympiastadionilla 17.6.2004. Olisihan luultavasti aivan eri asia kokea konsertti - stadioniin verrattuna - pienemmässä ja "intiimimmässä" paikassa. Edellinen keikkakin kyllä vakuutti, mutta stadionilla valoisassa kesäillassa ei pääse aivan samanlaiseen tunnelmaan kuin pimeässä areenassa. Sir Paul on popmusiikin eittämättä tärkeimpänä hahmona ja menestyksekkäimpänä lauluntekijänä sen luokan legenda, että hänen keikkansa on kyllä nähtävä aina, kun hän tänne saakka vaivautuu tulemaan. Onhan hän sentään ollut maailman suosituimman kaiken popmusiikin perustan luoneen The Beatles yhtyeen jäsen ja sielu. Itse en Beatlesin aikana ollut varauksettomasti Beatles-fani, vaan vähän rajumman rokin, kuten Rolling Stonesin kannattaja. Beatles tuntui vielä 1960-luvulla enemmän "tyttöjen jutulta". Heräsinkin yhtyeen musiikille oikeastaan vasta sen hajoamisen jälkeen 1970-luvulla.

Lähdimme iltapäivällä Jyväskylästä ajamaan Helsinkiin tarkoituksena ehtiä Hotelli Pasilan Sevillaan syömään. Hotellihuone oli varattuna ja pöytäväraus tehtynä jo ennen lippujen ostamista. Keli oli varsinkin Lahden jälkeen ihan hirveä. Vettä tuli kaatamalla, oli todella pimeää ja märkää. Sopivasti ehdimme neljän ruuhkaan Vantaalta alkaen ja vesi autojen perässä lensi niin, että tunsi pikemminkin olevansa vesireitillä kuin moottoritiellä. Sade oli onneksi jo tauonnut, kun kävelimme hotellilta Hartwall Areenalle.

Alun kuvakollaasia screenillä

Konsertin piti alkaa klo 20.00 ja jossain ilmoitettiin, että 19.30 alkaa videotervehdys Paul McCartneyltä. Menimmekin paikoillemme puoli kahdeksan maissa, mutta vasta klo 20 alkoi jotain tapahtua.  Lavan sivuilla isoilla videoscreeneillä alkoi pyöriä ylhäältä alaspäin kulkevana nauhana eräänlaista historiikkia kuvakollaasina "sämpälätyn" Beatles-musiikin soidessa. Kuvissa esiintyi Beatles-kuvastoa 60-luvulta alkaen, postikortteja Liverpoolista ynnä muuta nostalgista kuvamateriaalia. Esitys kesti yli puoli tuntia ja kuvakollaasi ehti alkaa jo alusta uudelleenkin. Mielestäni tuo johdanto oli hiukan liian pitkä ja musiikkikin tuli jo tässä vaiheessa turhan kovalla volyymilla. Edellisellä Maccan Suomen-keikalla seitsemän vuotta sitten Olympiastadionilla yleisöä pitkästytettiin oudolla sirkusspektaakkelilla.

Yleisö näytti koostuvan enimmäkseen meistä 50+ ikäisistä, mutta nuorempaakin väkeä oli joukossa runsaasti. Edessämmekin istui tai oikeastaan enimmäkseen seisoi heilumassa kaksi reilusti alle kaksikymppistä tyttöä. Enpä voinut heitä mennä siitä moittimaakaan, vaikka ajoittain peittivätkin meiltä näkyvyyden lavalle melko tehokkaasti. Niin innokkaasti ja hartaasti he diggasivat suurimpia Beatlesklassikoita osaten lähes kaikki sanatkin. Nousin sitten välillä itsekin seisaalleni takanani istuvien kiusaksi (?).

Vihdoin valot pimenivät ja lavalle astelivat valtaisan huutomyrskyn ja aplodien saattamana bändi ja itse maestro sinisessä, tiukassa pikkutakissa ja kapealahkeisissa mustissa housuissaan. Parin ensimmäisen biisin jälkeen hän riisui takkinsa paljastaen valkoisen paidan ja sen päällä mustat kapeat henkselit.

Paul "Wix" Wickens. kosketinsoittimet

Bändi osoittautui täsmälleen samaksi kuin kesäkuun 2004 stadionin keikalla.  Essexistä, Isosta Britanniasta kotoisin oleva kosketinsoittaja  Paul "Wix" Wickens (s. 1956) on ollut Maccan taustalla jo vuodesta 1989. Rusty Anderson (s. 1959), soolokitaristi puolestaan on Kalifornian poikia ja hänkin ollut mukana jo yli 10 vuotta. Toinen kitaristi Brian Thomas Ray (s.1955) on myös amerikkalainen. Järkälemäinen, mutta ketterä, energinen ja raskaskätinen amerikkalainen rumpali  Abe Laboriel Jr. on myös porukan nuorin (s. 1971 Los Angelesissa). Koko taustayhtyeellä on takanaan jo vähintään vuosikymmen pomonsa rinnalla. Tämä tuntui soitossa  varmuutena, muttei tylsyytenä. Esimerkiksi kitaristi Rusty Anderson toisti George Harrisonin soolot lähes yksi yhteen, mutta teki tämän riemulla, tarkalla mutta vapautuneella otteella.

Sir Paul otti jo Beatles-ajoilta tutun ja kuuluisan viulumaisen Höfner 500/1 -basson, tervehti hetken yleisöä ja ensimmäinen kappale Hello, Goodbye kajahti ilmoille. Pari päivää aikaisemmin Tukholman keikalla avauskappaleena oli ollut Magical Mystery Tour. Tämä on peräisin samalta ja samannimiseltä albumilta vuodelta 1967 ja julkaistu samana vuonna myös singlenä.

"Here Today", John Lennonin muistolle

Täsmälleen samaksi kuin Lontoon O2-areenan keikalla pari päivää aikaisemmin osoittautunut illan setlista tarjosi kolmen tunnin aikana hittejä, harvinaisempia klasskikkoja ja muutaman todellisen yllätyksenkin. Keikka oli rakennettu siten, että siinä oli räväkkä, nopeatempoisten kappaleiden aloitus, flyygelivetoinen balladiputki, akustinen osuus ja klassikoista mudostunut hittiputki. Illan kokonaisuuden pääosa rakentui kuitenkin The Beatlesin kappaleista. Maccan ikinuoruus yhdistettynä hänen Beatlesin aikoina, Wings-yhtyeelle ja soolourallaan tekemiin maailman kauneimpien poplaulujen runsaudenpulaan (Guinnessin ennätysten kirjankin mukaan McCartney on maailmanhistorian myydyin ja menestynein muusikko ja artisti) antoivat loistavat lähtökohdat täydelliselle illalle ja viihdyttävälle showlle.

Setlistasta löytyivät maailman suurimmat hitit, kuten Let It Be, Hey Jude, Eleanor Rigby ja Yesterday. Näiden lomassa kuultiin  suurelle yleisölle ehkä vähän vieraampia mutta faneille taatusti maistuvia Beatles-herkkuja: I've Got A Feeling, The Night Before ja The Word. Soolotuotannosta kuultiin Maybe I'm Amazed ja Wings-yhtyeen Jet yhtä kiihkeänä kuin levyllä aikoinaan sekä James Bond -leffatunnari Live and Let Die melkoisine tulenlieskoineen, rakettiräiskeineen ja loppupaukkuineen, joka sai Paulin itsekin pitkään pitelemään korviaan ja sydänalaansa. Ensimmäisen Wings-albumin nimikappaleen Band On The Run (josta kiertuekin on nimensä saanut) aikana taustascreenillä kyseisen albumin kansikuva heräsi hauskasti eloon, ilmeisesti kuvaussession aikana kuvatun filmin muodossa. Pakko myöntää, että Maybe I'm Amazed -kappaleen alussa Paulin ääni hiukan säröili niin, että hiukan pelotti, kestääkö se kunnialla loppuun saakka. Pelko osoittautui kuitenkin onneksi turhaksi.

Brian Ray

Kuriositeettejakin kuultiin, kuten Badfingerille sävelletty Come And Get It, Dance Tonight, jonka aikana Rumpalikolossi Laboriel pisti yllättävän sulavasti tanssiksikin hauskuuttaen bändiä ja yleisöä  sekä puolihölmö, jotain vanhaa saksasalaisiskelmän rallatusta "Ho Hey Ho!" -huutoineen muistuttava Mrs. Vanderbilt Wingsin tuotannosta. Setlistaa ei ollut rakennettu tiukkapipoisesti, sillä - hämmästyttävää kyllä - yleisön joukossa näkyneen kyltin toiveen perusteella Paul lauloi ukulelen säestyksellä keikkaohjelmistoon kuulumattoman kappaleen Ram On. Lähes riipaiseva tulkinta oli Here Today, McCartneyn viimeinen tervehdys järjettömän teon seurauksena menehtyneelle John Lennonille, jonka kanssa kirjoitetut monet hienot laulut ovat muuttaneet maailmaa. Laulun kertoo keskustelusta, joka Paulilta jäi Johnin kanssa käymättä. Hän puhuikin siitä, että sanokaa haluamanne asiat ystävällenne heti, sillä hetken päästä voi olla jo myöhäistä. Tässä kohtaa moni pyyhki liikuttuneena silmäkulmiaan.  Jatkossa yksi Abbey Road -albumin helmistä,  Something omistettiin tietysti George Harrisonille ja se aloitettiin edellisen Suomen keikan tapaan pelkän ukulelen säestyksellä, mutta tällä kertaa se kasvoi vaikuttavaksi bändiversioksi hienoine Rusty Andersonin kitarasooloineen.

Rusty Anderson soitti Georgen osuudet

Bändin terävää metallista soundia ja jopa riipivän kovaa volyymia on joissakin kritiikeissä moitittu. Kieltämättä meidänkin paikoillemme areenan takaosan alemmalla tasolla musiikki soi välillä niin kovaa, ettei omien korvatulppienikaan vaimennus ajoittain tuntunut riittävältä. Osansa soundeihin oli tietysti areenan surkealla akustiikalla, mutta kaiken kaikkiaan minusta äänentoisto oli vähän puuroisen alun jälkeen olosuhteisiin nähden jokseenkin kohdillaan, varsinkin rauhallisemmissa kappaleissa niin, ettei siinä välillä liiallisen volyymin lisäksi mitään pahempaa vikaa ollut. Pahiten terävästä ja kovasta äänentoistosta kärsivät yllättäen The Beatlesin kultakauden riffipohjaiset, ilmavat rokkikappaleet. Drive My Car, Paperback Writer ja Day Tripper kuulostivat hiukan liian raskailta ja suoraviivaisilta.  

Maestro oli tapansa mukaan hyvällä tuulella ja kertoili välillä anekdootteja Eric Claptonista, Jimi Hendrixistä ja Beatles-tovereistaan.  Lisäksi hän puhui yleisön suureksi riemuksi paljon suomea, mm. "Hyvää iltaa Suomi, Mitä kuuluu?", "Hienoa olla täällä takaisin" ja lopussa kiitti bändiään, kiertuehenkilöstöään ja tietysti yleisöä sanomalla "Kiitos koko porukalle". Kuuluttessaan Night Before -kappaletta hän sanoi "Soitan tämän kappaleen ensimmäistä kertaa Suomessa". Nuo repliikit hän luki toki paperilta, mutta yleisöllä oli hauskaa.

 "All we are saying is: Give Peace a Chance!"

Jo illan kolmantena kappaleena tuli ensimmäinen rakastettu Beatles-klassikko All My Loving, joka sai yleisön villeihin suosionosoituksiin.  Tämä yksi tunnetuimmista Beatles-lauluista on vuodelta 1963 ja löytyy alun perin albumilta With The Beatles. Kappaleen sävelsi ja sanoitti Paul McCartney, vaikkakin sen tekijäksi on yhtyeen tavan mukaisesti merkitty Lennon/McCartney. McCartney on kertonut saaneensa laulun sanat päähänsä runona partaa ajaessaan ja sävellystyön hän teki vasta myöhemmin.



Muita huippuhetkiä minulle olivat ehkä jonkun mielestä kuluneetkin, mutta minua aina sykähdyttävät Beatles-balladit, levyversiota mukaillen Paulin flyygelinsä takaa esittämät The Long and Winding Road ja aina yhtä koskettava Let It Be, jonka aikana  taustascreenin kynttilä kasvoi sydämen muotoiseksi kynttilämereksi ja lopulta kokonaiseksi maapalloksi. Hienoja hetkiä olivat myös yksin, akustisen kitaran kanssa esitetyt Yesterday, Here Today, Amerikan mustien kansalaisoikeuksien puolesta kantaa ottava Blackbird sekä tietysti ukulelella aloitettu Something. Myös enimmäkseen Lennonin säveltämä mestariteos A Day in the Life oli vaikuttava, vaikka se tylysti vaihdettiinkin kesken kaiken John Lennonin Give Peace a Chance -rauhanlauluun, johon yleisökin yhtyi, vaikkakin huomattavasti vaisummin kuin Hey Juden Naa Naa Naa Na Naa -kertosäkeeseen. Viimeksi mainitussa yhteislaulussa Paul laulatti jälleen miehiä ja naisia erikseen ja kaikkia yhdessä varsin pitkään. Yhteislauluun päästiin myös Ob-La-Di, Ob-La-Da -renkutuksessa.

Osoittautuipa Paul melkoiseksi sähkökitarasankariksi varsinkin Wings-kappaleessa Let Me Roll It, jossa hän pääsi revittelemään tehoriffejä oikein olan takaa ja vetipä loppuun pätkän Jimi Hendrixin Foxy Ladyakin. Paperback Writer -kappaleessa Paul soitti puoliakustista Epiphone -kitaraa, jolla hän sanoi soittaneensa myös kyseisen kappaleen levytyksessä aikoinaan. Basson varressa oli Paulin soittaessa muita soittimia toinen taustakitaristeista eli Brian Ray.

Loppuhuipennusta säästeltiin selvästi mahdollisimman pitkään. varsinainen setti huipetui Hey Jude -yhteislaulatukseen. Mutta taas kerran jotkut hätähousut olivat lähdössä poistumaan parkkihallin jo tässä vaiheessa. Eikö sitä voisi odottaa niin kauan, että halliin syttyy valot? Siitä tietää, että keikka on ohi! Pitäisi artistia sen verran kunnioittaa, ettei lähdetä kesken pois vaikka kuinka kiire olisi narikkaan tai parkkihalliin.

Ensimmäiseen encoreen Macca tuli Suomen lippua heilutellen ja se alkoi riemukkaasti svengaavalla vanhalla Beatles -kappaleella The Word, jonka loppuun oli ympätty pätkä All You Need Is Love -klassikkoa ehkä hieman päälle liimatustikin.  Day Tripper ja yksi suosikeistani Get Back saivat yleisön jälleen seisaaltaan vaatimaan lisää. Get Back sai tunteen, että tämän lähemmäs Beatles-kokemusta ei voi enää 2000-luvulla päästä. Toinen encore  alkoi herkästi Yesterdaylla jatkuen todella rajulla, lähes "varhaisheavymetalliksi" luokiteltavalla illan aggressiivisimmalla revityksellä Helter Skelter, jossa kitaroita hakattiin todella rankasti ja Paul lauloi kuin olisi viimeisellä keikallaan - tippaakaan säästelemättä. Videoscreenillä lavan taustalla mentiin vuoristoradalla, kuten tunteissa koko kolmetuntinen tähänkin saakka.

Beatlesin viimeisen albumin Abbey Roadin lopettava Golden Slumbers / Carry That Weight / The End summasi illan osuvasti, sillä tuohon sikermään loppui myös kaikkien aikojen legendaarisimman pop-yhtyeen levytysura. Beatlesin viimeinen julkaistu levyhän oli Let It Be -albumi, mutta se oli äänitetty jo ennen Abbey Roadia. Lopussa Paul vielä kiitteli yleisöä ja lupasi "See you next time", joten mistään jäähyväiskiertueesta ei liene kysymys.

Ensimmäinen encore alkoi Suomen lipun kera

Kuten alussa mainitsin, oli melko työläs ja kalliskin projekti osallistua tähän tapahtumaan. Oli kesken työpäivän lähdettävä ajamaan yli 200 kilometriä todella kurjassa kelissä ja pimeässä Helsinkiin. Vaivannäkö ja investointi suhteellisen kalliisiin lippuihin, bensaan ja näin viikolla törkeän kalliiseen hotellihuoneeseen oli kuitenkin saatuun musiikkielämykseen nähden enemmän kuin kannattavaa.

Kaikkiaan tämä oli uskomattoman hieno konsertti 69-vuotiaalta aatelismies-miljardööriltä. Hän on säilyttänyt poikamaisuutensa ja esiintymisen ilon. Kolmen tunnin taukoamaton setti jopa ilman juomaa on kova suoritus minkä ikäiselle tahansa.

Yleisökin kunnioitti kiitettävästi (muutamia edellä mainittuja liian aikaisin poistuneita urpoja lukuunottamatta) tätä legendaa nousemalla seisomaan jopa useampaan kertaan ylintä piippuhyllyä myöten. Tällaista kunnioitusta olen nähnyt Hartwall Areenalla vain kerran aikaisemmin: Leonard Cohenin upealla keikalla v. 2010. Hän vaan sai tämän aikaan ehkä hiukan erilaisin keinoin.

Kolmeen tuntiin mahtui paljon: soolouran ja Wingsin hittejä sekä paljon Beatlesia. Vaikka setti sisälsi tosi paljon meikäläisellekin mieluista Beatles-materiaalia, pakostakin tulee miettineeksi, mitä kaikkea jäi kuulematta tuosta valtavasta sävelaarteistosta. Itse kaipasin esimerkiksi mielestäni yhtä parhaista Beatles-biiseistä Got To Get You into My Life, jonka Paul oli paria päivää aiemmin esittänyt Tukholmassa. No, kaikkea ei tietenkään voi kerralla saada ja kuultiinhan tuokin biisi edellisellä Helsingin keikalla v. 2004. Kuten Sir Paul lupaili, saattaa olla, että hänet vielä nähdään kiertueella ja Suomessakin. Jospa silloin kuulisi niitä nyt kuulematta jääneitäkin Beatles-helmiä. Kotona tuli kaivettua The Beatles -vinyylilevyaarteeni hyllystä ja taas todettua, miten täydellisiä ja loistavia albumeja esimerkiksi Sgt Peppers Lonely Hearts Club Band ja Abbey Road edelleen ovat !

Band:


Paul McCartney (Lead Vocals, Bass, Guitar,Piano, Ukulele, Mandolin)
Rusty Anderson (Guitar, Backing Vocals) 
Brian Ray (Bass, Guitar, Backing Vocals)
Paul "Wix" Wickens (Keyboards, Guitar, Percussion, Harmonica, Backing Vocals)
Abe Laboriel jr. (Drums)

Setlist:

Hello, Goodbye

Junior's Farm

All My Loving

Jet

Drive My Car

Sing the Changes

Night Before

Let Me Roll It / Foxy Lady

Paperback Writer

Long and Winding Road

Come and Get It

Nineteen Hundred and Eighty-Five

Maybe I'm Amazed

I've Just Seen a Face

I Will

Blackbird

Here Today

Dance Tonight

Mrs Vandebilt

Eleanor Rigby

Yesterday

Ram On

Something

Band on the Run

Ob-La-Di, Ob-La-Da

Back in the U.S.S.R.

I Gotta Feeling

A Day in the Life / Give Peace A Chance

Let it Be

Live and Let Die

Hey Jude

encore 1:

The Word / All You Need Is Love

Day Tripper

Get Back

encore 2:

Yesterday

Helter Skelter

Golden Slumbers / Carry That Weight / The End



Kooste illan biiseistä















The Long and Winding Road

Hey Jude!

Live and Let Die

Let It Be

Lisää kuvia Google-albumissani:

Paul McCartney On The Run Helsinki 12.12.2011