Procol Harum With Gary Brooker Helsinki, Kulttuuritalo 8.10.2013

Kulttuuritalon Helsingin Alppilassa rakennuttivat alunperin Suomen kansandemokraattiset järjestöt kulttuuri- ja järjestötoimintaa varten. 1958 käyttöön vihityn rakennuksen suunnitteli Alvar Aalto. Talo on tullut kuuluisaksi myös mm. sellaisten maailmantähtien kuin Jimi Hendrix, Tina Turner, Eric Clapton, Led Zeppelin, Queen, The Who ja Procol Harum keikkapaikkana jo 1960-luvulla. En ole aiemmin Kulttuuritalolla käynytkään, joten nyt tuli oivallinen tilaisuus katsastaa vasta remontoitu kulttuuritalo ja vähintään yhtä legendaarisen Procol Harumin nykykunto. Historiallinen keikkapaikkakin toisi varmasti mukavaa lisävärinää konsertin tunnelmiin.  Kulttuuritalo nousee keikkapaikkana ylitse muiden Mika Huhtamäen kirjoittamassa, kuulemma erittäin kattavassa ja mielenkiintoisessa kulttuuriteoksikin mainitussa  tutkielmassa “Live in Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa“ (Gummerus Kustannus, maaliskuu 2013). Siinä kerrotaan vuosien 1955 - 1979 aikana Suomessa konsertoimassa vierailleista artisteista. Kirja on tilauksessa ...

Tällä kertaa emme lähteneetkään omalla autolla matkaan, vaan matkustimme "herroiksi" junalla ja majoituimme Helsingin rautatieaseman viereiseen, myös vasta remontoituun hotelliin. Kävelimme hotellilta Hakaniemen ja Kallion kautta syksyisessä tihkusateessa Alppilaan. Kulttuuritalossa olikin paljon tuttuja piirteitä, onhan se Alvar Aallon tuotantoa samoin kuin minulle hyvin tutuksi tullut Jyväskylän yliopiston päärakennus. Vaikka rakennus oli remontoitu, olivat Aallon taloille tyypilliset epäkohdat jääneet tietenkin korjaamatta. Eihän niihin niin vain rakenteellisia muutoksia tehdä ja remontin tarkoitus lieneekin ollut saada paikka mahdollisimman alkuperäiseen kuntoon. Aulan narikkatila oli todella ahdas sumppu ja ihmiset tungeksivat ulkovaatteineen naulakolle ja sieltä pois samaan tilaan aukeavia vessan ovia väistellen. Aulassa oli sentään baari, josta saimme lasilliset punaviiniä lämmikkeeksi sateessa kävelyn jälkeen. Paikalle saapuva yleisö näytti olevan iältään lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä. Tosin  joukkoon mahtui ilahduttavasti muutama nuorempikin taiderockin ystävä. Ennakkomainonnassa puhuttiin "progelegenda" Procol Harumista, mutta minusta sen musiikki ei ole varsinaisesti progressiivista rockia, vaan lähinnä ns. Art Rockia tai sinfonista rockia, jossa on vahvoja vaikutteita klassisesta musiikista.

Tämä oli jo neljäs näkemäni Procol Harum -konsertti. Ensimmäinen oli ikimuistoinen aurinkoisen leppoisa keikka Järvenpään puistobluesissa 2006, toinen kerta oli Äänekosken Keitelejazzissa 2009  Gary Brookerin onnettomuudessa telomien kylkiluiden takia surullisen kuuluisa tynkäkeikaksi jäänyt  ja viimeisin todella loistava "paikkauskeikka" seuraavan kesän 2010 Keitelejazzissa. Tietääkseni Procol Harum on vieraillut Suomessa kaikkiaan yhdeksän kertaa.

Tällä kertaa yhtye oli pohjoismaihin suuntautuneella neljän keikan minikiertueella nimellä Procol Harum With Gary Brooker. Kyllähän pelkkä Procol Harumkin olisi nimeksi kelvannut, sillä muutkin jäsenet ovat olleet kokoonpanossa aina 1990-luvulta saakka. PH:n tapauksessa voidaan siis unohtaa näiden 60- ja 70-lukulaisten kokoonpanoista puhuttaessa usein esiin nouseva alkuperäisjäsenitku. Kiertueen nimeämisellä ilmeisesti haluttiinkin erottautua maailmalla kulkevista kaikenkarvaisista 70-lukulaisista tribuuttibändeistä ja nostalgiakokoonpanoista ja korostettiin, että Procolin perustaja ja johtohahmo kuuluu viimeisimpäänkin kokoonpanoon. En ollut löytänyt aiemmista kiertueen keikoista ainoatakaan setlistaa, joten tällä kertaa en yhtään tiennyt, mitä olisi tulossa, mutta klassikoita oli kuitenkin varmasti lupa odottaa.

 

Täsmälleen ilmoitettuun aikaan eli 19.30 bändi marssi ilman sen kummempia kuulutuksia lavalle ja ilmoille kajahti Shine on Brightly (Shine On Brightly, 1967). Heti alkutahdeista oli selvää, että tästä tulisi loistava ilta. Brookerin ääni tuntui olevan kunnossa ja soundit olivat hyvät ja volyymi kohdillaan. Lukuun ottamatta Geoff Dunnin välillä ehkä turhan lihaksikasta rumputyöskentelyä.


Bandin huippuaikoinahan Brooker on klassisten mestaripianistien lailla ollut tarkka soittimistaan  ja vaatinut keikoillakin flyygelin soitettavakseen. Kerrotaan, että Oulun Kuusrockissa vuonna 1976 hän oli vaatinut tietyn mallisen Steinway-flyygelin, joka oli viimein löytynyt vuokralle Oulun NMKY:ltä. Soittimen viritys oli pitänyt tarkistaa moneen kertaan ja keikan aikanakin oli virittäjän pitänyt seisoa passissa lavan reunalla.  Nyt maestro tyytyi tavalliseen sähköpianoon. Onneksi sentään lavalla oli kosketinsoittaja Josh Phillipsin edessä bändin sointiin oleellisesti kuuluvat aidot Hammond urut. Muuten lavan kattaus oli varsin koruton, soittimien ja valojen lisäksi ainoana rekvisiittana oli taustalla Shine On Brightly -albumin kannen kitaraksi venyvää flyygeliä jäljittelevä hieman hämmentävästi Amerikan lipulla varustettu kangas. Brooker selitti lipun olevan perua taannoiselta USA:n kiertueelta.

Vallan hulvattomalla tuulella ollut Brooker jutteli kappaleiden välillä pitkiä aikoja yleisölle kertoen hauskoja tarinoita ja heittelen ironisia huulia muille bändin jäsenille. Tarinat olivat ilmeisen uusia bändillekin, siksi usein kitaristi Geoff Whitehorn räjähteli nauramaan illan aikana. Muutenkin bändi näytti viihtyvän keskenään, selvästikin Procol Harum on heille hyvä työpaikka. Ensimmäisen biisin jälkeen Brooker kertoi esiintyneensä tässä talossa ensimmäisen kerran vuonna 1967 (bändin perustamisvuonna!), "mutta kukaan teistä ei varmaan silloin ollut paikalla, näytätte siihen liian nuorilta ja freeseiltä".

Illan setti oli taitavasti laadittu kattavaksi läpileikkaukseksi bändin studioalbumeilta, jokseenkin kaikki tunnetuimmat hitit kuultiin ja mausteena muutama hiukan harvinaisempi herkku perehtyneemmän yleisön ja bändin itsensä iloksi. Pandora's Box (Procol's Ninth, 1975) herätti jo yleisönkin irrottaen tunnistamisen merkiksi alkuaplodit. Loppuunmyydyn salin täyteinen yleisö oli ikäisekseen (?) yllättävänkin riehakasta ja kovaäänistä koko illan. Epämääräisiä välihuutojakin kuului, joista yhteen Brooker vastasi "en ymmärrä turkin kieltä, sitä puhutaan varmaan Turussa".

Sitten turhia aikailematta aloitettu Beyond The Pale ("vinksahtanut valssi" hienolta albumilta Exotic Birds and Fruit, 1974) sai  meikäläisenkin tunnelmaan ja alunperin singlenä (1967) julkaistu minulle aina yhtä sykähdyttävä Homburg nosti mieleen nuoruusmuistoja, palan kurkkuun ja lähes kyyneleenkin silmäkulmaan. Konsertin alkuosuudella soitetut Homburg, Kaleidoskope esikoisalbumilta (1967) ja As Strong as Samson (Exotic birds...) olivat jo sellainen kassikkoputki, että pelkästään niiden takia olisi kannattanut konserttiin matkustaa. Samsonissa urkuri Josh Phillips loihti Hammondeistaan hiveleviä sooloja, joita ilman Procol Harum ei olisi Procol Harum.

Tässä kohtaa kutsuttiin lavalle Beyond the Pale -fanisivuston (www.procolharum.com) ylläpitäjät Roland ja Jens, jotka toivat rumpukorokkeelle kukkapuskan päivälleen 23 vuotta sitten menehtyneen rumpalimestari B. J. Wilsonin muistoksi. Herkän hetken kruunasi harvoin livenä soitettu Nothing That I Didn’t Know (Home 1970), jonka toisen säkeistön Brooker oli uudelleen riimitellyt  soittokumppanilleen:

Did you hear what happened to Barrie James?
I couldn’t believe it, but it’s true
Hope and suffering, ‘til he died
Endless heartache, so much pride

Brooker kertoi bändin joutuvan nykyisin matkustamaan bussilla, syömään matkalla hodareita, juomaan  olutta sekä yöpymään motelleissa, kun vanhoina hyvinä aikoina kelpasivat vain limusiinit,  pihvit, samppanja ja Grand Hotel. Grand Hotel (Grand Hotel 1973) jatkoi klassikkoputkea vahvoin slaavilaisin vaikuttein. Josh Phillips loihti toisesta kosketinsoittimestaan niin sellon näppäilyääniä kuin slaavilaishanuriakin. Whitehorne puolestaan löysi kitarastaan balalaikan. Tuhdimpi Simple Sister (Broken Barricades, 1970) -revittely päätti ensimmäisen setin ennen väliaikaa ja sai yleisön Phillipsin kehotuksesta jopa taputtamaan tahtia. Kulttuuritalon konserteissa on kuulemma useimmiten väliaika, jota ei kyllä ainakaan tällä kertaa olisi kaivattu. Turha taukojumppa vaan katkaisi hyvän tunnelman ja laski intensiteettiä varsinkin, kun lyhyellä tauolla ei moni edes ehtinyt vähiltä myyntipisteiltä väliaikakonjakkiaan saada.

Toisen setin aloitti kymmenen vuoden takaisen paluualbumin (The Well’s on Fire, 2003) kulkeva rockpala  The VIP Room. Olisimme kyllä tuossa kohtaa mieluummin kuulleet samalta albumilta An Old English Dreamin, mutta se toki on kahdella aikaisemmalla keikalla kuultu. A Rum Tale (Grand Hotel 1973) omistettiin paikalla olleelle hääpäiväänsä viettävälle pariskunnalle, jonka häävalssina kyseinen kappale oli aikoinaan ollut. Biisin kaunis melodia on hyvin tarttuva ja se jäikin miellyttävänä korvamatona soimaan loppuillaksi ja vielä seuraavaan aamuunkin saakka.

Yksi piristävä poikkeus illan klassikkolinjasta oli Gary Brookerin sooloalbumilta lohkaistu Missing Persons (Echoes In The Night, 1985), jota Brooker pohjusti kertomalla oman 45-vuotishääpäivänsä  vietosta. Broken Barricades palautti takaisin vanhempaan tuotantoon. Brooker totesi biisiensä usein kertovan merestä ja merimiehistä, mistä herrat intoutuivat leikkimään merirosvoja silmälappu- ja puujalkaeleineen. Kymmenminuuttinen Whaling Stories (Home, 1970) edustaa Procol Harumin progressiivisinta puolta. Jo 22 vuotta mukana ollut bändin pitkäaikaisin kitaristi  Geoff Whitehorn pääsi esittelemään soolotaitojaan. Whitehorn onkin selkeästi Brookerin oikea käsi bändissä ja loistava muusikko. Komeasti keppi ulvoikin hänen käsissään koko illan. Whitehorn muistuttaa hihattomine paitoineen, varsilenkkareineen ja pitkine kutreineen hauskasti kasarihevirokkareita.

Procol Harumin läpimurtokappale ja ehdottomasti kaikkien aikojen soitetuimpiin ja useasti suomeksikin coveroituihin kuuluva ikiaikainen klassikko A Whiter Shade Of Pale soitettiin tällä kertaa varsinaisen setin toiseksi viimeisenä alta pois. Minuun tämä puhkisoitetuksikin sanottu hovisanoittaja Keith Reedin mystisesti sanoittama laulu ei tällä kertaa tehnytkään yhtä järisyttävää vaikutusta kuin edellisellä kerralla Keitelejazzin keikalla. Nyt se soitettiin lyhyempänä versiona ja Whitehorne soitti säkeistöjen väliin melko bluesahtavan soolon. Brooker vielä yllättäen jätti puolet ensimmäisestä säkeistöstä laulamatta unohdettuan sanat (!). Yleisöhän tietysti räjähti raivoisiin aplodeihin seisaaltaan, kuten jo pari kertaa aiemminkin illan aikana. Melkein edellisen veroinen klassikko A Salty Dog Whitehornen kitarastaan irroittamine lokin huutoineen päätti tunnelmallisesti varsinaisen setin ja bändi poistui lavalta. Yleisö jäi äänekkäästi seisaaltaan vaatimaan encorea ja saikin huutaa ja taputtaa varsin pitkään. Monet esiintyjäthän palaavat lavalle hyvinkin nopeasti, ettei yleisö vaan kyllästy taputtamaan ja encore jäisi nolosti saamatta. Nyt encore todella ansaittiin sekä yleisön että bändin kannalta!

Encorena vedettiin komeaksi illan päätökseksi esikoisalbumin Conquistador (Procol Harum, 1967). Bändi jäi vielä pitkäksi aikaa lavalle nauttimaan seisaaltaan annetuista aplodeista ja hurraamisesta. Samalla aiemmin lavalle tuotujen kukkalaitteiden kukat jaettiin etualan naisyleisölle.

Neljännestä näkemästäni Procol-keikasta jäi todella hyvä maku ja bändi osoittautui jälleen kokemisen arvoiseksi, vaikkei mitään uutta materiaalia eikä suuria yllätyksiä kuultukaan. Aivan uutta ei bändiltä  olekaan ilmestynyt kymmeneen vuoteen. Live-julkaisuja vanhasta tuotannosta on sen sijaan ilmestynyt tasaiseen tahtiin 2000-luvullakin, viimeisimpänä upea, komeassa paikassa, Ledreborgin linnan puistossa Tanskassa taltioitu livealbumi ja DVD/Blurayjulkaisu Procol Harum - In Concert With the Danish National Concert Orchestra and Choir (2009). Siinä on musiikin juhlaa!

Setlist:

Shine on Brightly
Pandora’s Box
Beyond the Pale
Homburg
Kaleidoscope
As Strong as Samson Nothing That I Didn't Know
Grand Hotel
Simple Sister

Väliaika

The VIP Room
A Rum Tale
Missing Person
Broken Barricades
Whaling Stories
A Whiter Shade of Pale
A Salty Dog

Encore:

Conquistador 

Procol Harum:

Gary Brooker (vocals, piano)
Geoff Whitehorn (guitars)
Matt Pegg (bass)
Josh Phillips (organ)
Geoff Dunn (drums)

Keitelejazz, Äänekoski 22.7.2010

 Äänekoskella järjestettävän nelipäiväisen Keitelejazz-festivaalin jazzteltan torstain blues-illasta on viime vuosina muodostunut oikeastaan retro- tai nostalgiamusiikille omistettu tapahtuma. Keitelejazzissahan yksi ilta on aina pop-musiikkia (tänä vuonna keskiviikko 21.7. esiintyivät Eppu Normaali sekä Heikki Salo & Tulipallo), torstai on ollut blues (retro) musiikkia ja vasta lauantaina varsinainen jazzkonsertti. Näillä muilla kuin jazzkonserteilla kerätään rahat nimekkäiden jazz-artistien hankkimiseen festarille.

Tällä kertaa retroillassa esiintyivät Silvennoinen & Maijanen Band, The Yardbirds (UK) sekä Procol Harum (UK). Viimeksi mainittu oli jazzeilla paikkaamassa viimevuotista, epäonnista keikkaansa.

Konsertin aloitti Heikki Silvennoisen (kitara, laulu) ja Pave Maijasen (kitara, laulu) yhtye, jossa soittivat näiden entisten nuorten lisäksi nuoret muusikot Janne Rajala (basso) ja Jani Auvinen (rummut).

Silvennoinen & Maijanen Band

Päähuomion SMB:n esiintymisestä meinasi varastaa Silvennoisen vasemman käden keskisormi, joka oli jäänyt johonkin traktorin puskulevyn alle ja siitä oli leikkautunut pätkä pois. Hieman dramatiikkaa siis tänäkin vuonna. Varsinkin blueskitaristille kyseinen sormi on erittäin tärkeä kapine kielten venytyksessä ja vibraatoissa. Pave Maijanen kertoili tapahtuneesta ja kysyneensä Heikiltä, että mitenkäs nyt kesän keikoille käy? Heikki siihen, että ei mitenkään, keikat kyllä hoidetaan! Ammattimieheltä ilman keskisormeakin irtosi nopeat bluesskaalat ja pelkällä vasurillakin soitto onnistui.

Seurasimme SMB:n keikkaa enimmäkseen viereisen ravintolateltan edustalla aidan takaa lukuun ottamatta kuvauskäyntejäni aivan lavan edustalla. Otinkin tällä kertaa ihan oikean kameran mukaani edelliskesän pelkän kännykkäkameran sijaan. Kuvaaminen olikin sallittua, kunhan ei käyttänyt salamaa. Bändin ohjelmisto koostui lähinnä vanhasta Cream yhtyeen materiaalista, kuten N.S.U, Crossroads, White Room ja Badge (jonka Maijanenkin on levyttänyt Royalsin kanssa), vanhoista bluesstrandardeista (mm. Muddy Watersin Got My Mojo Working) sekä Silvennoisen ja Maijasen tuotannosta eri yhtyeissä (mm. Fever ja Rock’n Roll Bandin I´m Gonna Roll).

Ihan viihdyttävä, joskaan ei mitenkään järisyttävä eikä sielukas aloitus illalle. Eräs kriitikko jopa moitti pääasiallisena laulajana toiminutta Maijasta "löysästä otteesta". Komppikitaristina hän kuulemma voisi toimia hieman kunnianhimoisemmin, opetella riffejä ja rytmikuvioita jne. Stemmalauluunkin tämä kriitikko kaipaisi lisää mielikuvitusta. Laulujen sanatkin tahtoivat välillä olla hieman hakusassa. Nykyisin sopisi Maijaselle luonnehdinnaksi muusikkona ”laiska, mutta lahjakas”. No, enpä tiedä - ehkä kuitenkin totta ainakin toinen puoli …

The Yardbirds

Tunnelma teltassa sähköistyi brittibändi Yardbirdsien astuessa estradille. Yardbirds on ollut todellinen edelläkävijä ja brittiläisen rytmibluesin ammattikoulu 60-luvulta. Kyseinen bändihän on tullut kuuluisaksi siitä, että sen riveistä on kasvanut useampiakin huippukitaristeja. Eric Clapton soitti alkuperäisessä, silloiselta nimeltään Five Live Yardbirds kokoonpanossa ja löi itsensä läpi. Clapton erosi Yardbirdsistä sen jälkeen kun bändi teki ”kaupallisen” hittinsä For Your Love (joka tietysti kuultiin tänäkin iltana). No, sen jälkeenhän Eric ei olekaan tehnyt mitään ”kaupallista” ;) Muut suuriksi kitaravelhoiksi nousseet Yardbirds-miehet olivat tänä vuonna Pori Jazzissakin esiintynyt Jeff Beck (joka olisi kyllä pitänyt nähdä, mutta kaikkea ei voi saada eikä ehdi yhden viikon aikana kokea!) sekä tietysti sittemmin Led Zeppelin –kitaristina tunnettu Jimmy Page.

Chris Dreja (gr)
David Smale (bass)

Nykykokoonpanossa on jäljellä kaksi alkuperäisjäsentä, kitaristi Chris Dreja sekä rumpali Jim McCarthy. He olivat edelleen hyvässä soittovireessä ja laulustemmatkin irtosivat vielä komeasti. Solistin tehtävät he olivat kuitenkin viisaasti jättäneet energisten nuorten miesten hoidettaviksi.

Tummaihoinen Andy Mitchell oli erittäin raju ja loistavaääninen laulaja. Nuori mies soitti myös huuliharppua taitavasti Keith Relfin jalanjäljissä. Myös akustinen kitara kuului miehen soitinvalikoimaan. Basistina toimi tanakalla otteella pitkätukkainen David Smale. Kitaristi Ben King osoittautui persoonalliseksi ja teknisesti lähes uskomattomaksi soittajaksi, joten enpä ihmettelisi, vaikka Yardbirdsin kitaristiperinne saisi jatkoa ja tästä nuoresta miehestä kuultaisiin vielä muissakin yhteyksissä. King käytti monipuolisesti erilaisia soittotekniikoita, mm. soitti välillä normaalisti plektralla, välillä pelkin sormin näppäilemällä tai slide-putkella. Kitaransa volyymisäädintä kääntelemällä soittimesta irtosi välillä jänniä, viulumaisiakin ääniä. Soitto oli todella nautinnollista kuultavaa. Hienot soundit hän loihti kalustonaan vain Telecaster ja pikkuruinen Vox-vahvistin muutaman efektipolkimen tehostamana - ei siinä muuta tarvita, kun on tekijämies asialla!

Ben King

Viime kesäisessä Keitelejazzissa esiintynyt The Animals And Friends oli ”just another blues band” veivaamassa laiskasti rytmibluesia ja alkuperäisen Animalsin hittejä. Tämä Yardbirds oli kyllä aivan toiselta planeetalta eli huomattavasti energisempi ja nuorekkaampi ilmestys.

Yardbirdsin settiä voisi kuvailla kolmijakoiseksi. Repertuaari sisälsi Blues/R&B-, Pop- ja Psykedelia/proge–kappaleita. Eli selvästikin ohjelmisto oli laadittu läpileikkaukseksi bändin uralta. Blues-ohjelmistoa edustivat esimerkiksi Searching for my baby, Rolling and tumbling, Train kept a-rollin' sekä Can't see the light.

Andy Mitchell

Pop-osastokin vedettiin nuorekkaalla energialla: Still I'm sad, Shapes Of things, Heart full of soul ja For your love sekä rumpali Jim McCarthyn säveltämä Crying Out For Love. Näissä kappaleissa myös solisti soitti akustista kitaraa tai rytmisoittimia. Nämä pop-kappaleet soivat erityisen komeasti myös neljän miehen stemmalaulun ansiosta.

Psykedeelisempää, lähes progea edusti Jimmy Pagen Yardbirds-ajoilta lähtöisin oleva, VAIKUTTAVA Led Zeppelininkin levyttämä ja usein keikoillaan tulkitsema Dazed and Confused. Siinäkin kitaristi pani todella parastaan ja koko kappale oli kerrassaan upeaa kuunneltavaa. (ks. alla oleva videoclippi)

Jim McCarthy

Yardbirds poistui lavalta tässä vaiheessa. Yleisö jäi huutamaan ja taputtamaan lisää ja vaikka aikataulu oli jo myöhässsä ja Procol Harumin piti jo aloittaa roudaus, encore pienen hämmingin jälkeen kuitenkin saatiin. Se oli hieman yllättäen Muddy Watersin Mannish Boy. Procol Harumin roudari katseli hermostuneen näköisenä lavan sivulla, että pitäisi päästä jo bändin kamoja virittelemään.

Jo roudaustauolla hakeuduimme lavan eteen, jotta olisimme hyvillä paikoilla Procol Harumin aloittaessa. Roudareiden työskentelyä olikin mielenkiintoista seurata, joten reilun puolen tunnin odotus ei eturivin tungoksesta huolimatta pitkästyttänyt. Ammattimiehet tekivät täsmälleen samat rutiinit kuin edellisenä vuonna seuratessamme näiden herrojen työskentelyä. Ensin siirrettiin urut ja kosketinsoittimet lavan sivulta paikalleen, seuraavaksi mikrofonit paikoilleen, sitten kitaroiden virityksen tarkistus. Nuotit telineisiin, setlista roudausteipillä lattiaan ja pieni soundcheck. Lopuksi jokaselle soittajalle vesipullo ja pari pulloa Karjala-olutta ;)

Procol Harum

Procol Harum oli tullut Jethro Tullin kanssa tekemältään Pohjois-Amerikan kiertueelta Äänekoskelle paikkaamaan viime vuotista johtajansa loukkantumisen takia  piloille mennyttä Keitelejazz-keikkaansa ale-hintaan ja luvannut soittaa normaalia pidemmän setin. Tämän ansiosta illan aikana kuultiin harvinaisuuksia ja yllätyksiäkin. Gary Brooker kertoi paikanpäällä ja on aiemminkin (viime syksynä) kertonut tiedotteessaan, että hänellä oli onnettomuudessa mennyt viisi kylkiluuta poikki ja sairastaneensa sitä kaksi kuukautta. Viime kesänä Äänekoskelle tullessaan Brooker oli kertomansa mukaan kiivennyt jonkin tukkipinon päälle kuvaamaan "keskiyön aurinkoa" ja pudonnut sieltä kohtalokkain seurauksin. Brooker arvosti kovasti suomalaista terveydenhoitoa ja järjestäjien sekä yleisön ymmärtäväistä suhtautumista edelliskesän tynkäkeikalla.

Odotukset olivat siis korkealla ja mitä Gary Brooker ja kumppanit tekivätkään? Täyttivät ja ylittivät odotukset komeasti! Brookerin ääni oli tällä kertaa lähes nuoruutensa aikojen vireessä ja Procol Harum soitti kuin parhaina päivinään. Brooker oli hyvällä ja rennolla tuulella ja jutteli yleisölle leppoisasti kappaleiden välissä. Kyseli mm. ”Oletteko kaikki lomalla?” Kuullessaan useimpien vastaavan myöntävästi hän ihmetteli, että kukas teillä sitten työt tekee?

Gary Brooker

Brookerin fantastisen laulun ja pianonsoiton ohella parasta oli kokonaisuuden saumattomuus. Geoff Whitehorn (kitara), Josh Phillips (urut), Matt Pegg (basso) ja Geoff Dunn (rummut) ovat hioneet sovitukset, yhteissoiton, ajoitukset ja soundit niin huippuunsa, että juuri mitään huomautettavaa ei jäänyt. Klassikkokappaleetkaan eivät ole heille mitään pyhäinjäännöksiä, vaan niihinkin suhtaudutaan rennosti ja sovituksia on aikojen kuluessa muuteltu paljonkin levyversioista.

Illan setissä painottuivat blues ja kauniit balladit sekä uudempi tuotanto - uusimmalta The Well’s on Fire –albumilta (2003) kuultiin peräti neljä kappaletta. Toki oleellisimmat klassikot ja ”pakkopullatkin” kuuluivat ohjelmistoon. Keikka alkoikin klassikkoputkella: Shine On Brightly (samannimiseltä albumilta). Tästä jo kuuli, että Brooker on mahtavassa vedossa ja ääni loistavassa kunnossa 65 ikävuodestaan huolimatta. Homburg ja Beyond the Pale jatkoivat samaa linjaa.

Uudempaa materiaalia seurasi: One Eye on the Future sekä uudeksi suosikki Procol-biisiksemme muodostunut An Old English Dream (The Well’s On Fire -albumilta). Ennen viimeksi mainitun kappaleen aloitusta Gary kysyi kitaristilta ”Mitenkäs tämä alkoikaan?” Whitehorne hyräili alkua ja siitä lähdettiin. Kappaleen jälkeen Brooker kysyi yleisöltä: “Any of you were here last year?” Käsiä nousi paljon ja hän jatkoi: “We think you're the best audience in the world … so we came back”. Itse asiassa One Eye on the Future on melko vanhaa tuotantoa, sillä se on alunperin tarkoitettu Somethin Magic -albumille (1977). Ainoa julkaistu versio on "One Eye on the Future" -livelevyllä vuodelta 2008.

Grand Hotel sai jo ihmiset tanssimaankin. Tässä erittäin hienossa ja monipolvisessa kappaleessa kuultiin jälleen hienoa pianismia Brookerilta.

Josh Phillips

Bluesosasto alkoi ajan ilmiöihin kantaaottavalla, viimeisimmältä studioalbumilla (2003) julkaistulla, harvoin keikoilla kuullulla kappaleella Wall Street Blues, joka soitettiin levyversiota raskaampana sovituksena. Sinisintä bluesia näissä kappaleissa soitti kyllä kitaristi Geoff Whitehorne. Hän onkin yksi parhaista näkemistäni kitaristeista. Hänellä ”vonkukitara”, kierrot, ylä-äänet ja kahden käden ”tapping” (eli soittaminen kieliä sormenpäillä otelautaa vasten naputtamalla) ovat hyvin hallussa. Suorastaan hurmaava, charmantti herra! Sen sijaan Brookerin ja Josh Phillipsin koskettimistosta ei kovin bluesahtavaa soittoa irronnut. Urkuri Phillips oli muutenkin turhan varovainen soitossaan, muutama komea soolo häneltäkin toki kuultiin.

The Blink of an Eye on jälleen procol-materiaalia uudemmasta päästä (2003), kaunis balladi, jossa kuultiin myös komea urkusoolo. Robert's Box oli hauskasti sovitettu, calypsorytmien lisäksi kappale soi valillä lähes tangona!

Matt Pegg

Tässä vaiheessa Brooker havahtuu siihen, että nämähän ovat jazzfestivaalit, joten soitetaanpa vähän Bluesia. Kappale oli yllättäen Strangers in Space - jälleen harvoin kuultu kappale (Something Magicilta). Kappale soitettiin kauniina bluesballadina, jonka alussa koskettimistoista kaikui avaruussoundeja. Brooker soitti jazzahtavia pianofillejä ja –sooloja. Matt Pegg päästeli hienoja bassokuvioita ja jopa pidemmän bassosoolon. Enpä ole ennen Procol Harumilta bassosooloa kuullutkaan!

War is not Healthyssa on myös kantaaottavaa sanoitusta ja se on myös harvinaisempaa bluesahtavaa materiaalia, erikoisuutena Brookerin lähes Rap-tyylinen puhe-laulu ja pitkät pianosooloilut. Whitehorne otti käyttöön slide-putken ja onnistuihan sekin soittotyyli tältä mieheltä ihan komeasti.

Tässä kohtaa tuli minulle ihan outo blues-kappale. Myöhemmin selvisi, että kyllä tämäkin Yours if you Want Me on Brooker/ Keith Reid –tuotantoa eli ehtaa Procol Harumia. Sitä on esitetty ainakin Lontoossa 21.7.2007 järjestetyssä ”Procol Rarum - The Lost Songs of Brooker / Reid” tribuuttikonsertissa. Kappale sisälsi hauskan fraasin, jonka takia se varmaankin oli valittu illan settiin “Two left feet. Dance like a spaz. The music I like… is jazz …”.

Pandora’s Box (Procol’s Ninth –levyltä) sisälsi pianosoolon jännillä marimba/vibrafoni –soundeilla. Tämän kappaleen tuntui suurin osa yleisöstä tunnistavan ilmeisesti Pepe Willbergin Hermes –nimisen suomalaisversion ansiosta. Erittäin paljon, lähes kyllästymiseen asti (myös Pepe Willbergin suomalaisversiona) kuullun kappaleen A Salty Dog Brooker laulaa niin komeasti, tunteella ja paatoksella, että sai jopa kitaristi Whitehornen liikuttumaan eikä hän ollut ainoa, joka kuivaili silmäkulmiaan. Varsinaisen setin viimeisenä kuultiin muutaman kuulijan jo huutelemalla vaatima klassikko Conquistador. Myös tässä kuultiin Josh Phillipsin urkusooloilua.

Bändi poistuu ja yleisö aloittaa raivokkaan taputuksen ja huudon encoren toivossa, koska se yksi biisi on vielä kuulematta! Herrat huudattavat yleisöä ja odotuttavat itseään melko pitkään. Encore alkaa kuitenkin kappaleella Whiskey Train, joka on lähes Heavya ja Whitehorne pääsee loistamaan korvia ja selkäpiitä hivelevissä kitarasooloissaan. Tässä kuultiin myös setin ainoa rumpusoolo. Jostain luin rumpali Geoff Dunnin olevan vasenkätinen, mutta hänellä ei kuitenkaan ole täydellisesti peilikuvaksi käännettyä rumpusettiä. Tämän väitettiin tuovan hänen soittoonsa aivan omanlaisensa soundin. No, itse en ole sellainen rumpuasiantuntija, että olisin tuota huomannut.

Geoff Whitehorn

Whiter Shade Of Pale, tulihan sekin sieltä ja aivan ainutlaatuisena, pitkänä kolmen säkeistön versiona! Tämä klassikkojen klassikko ja yhtyeen jokaisen keikan ”pakkopulla” sai yleisön laulamaan ja tuntui kuin aika olisi kadonnut. Vaikka tätäkin kappaletta olen kuullut neljänkymmenen vuoden (!) aikana hyvinkin paljon, on se vaan varsinkin näin livenä kuultuna niin sanoinkuvaamattoman hienoa musiikkia, että ihan meinasi tulla tippa linssiin. Versio on normaalia pidempi, Brooker laulaa seisaaltaankin ja Whitehorne soittaa ensimmäisen ja toisen säkeistön välissä ilmeisen spontaanisti ylimääräisen, mahtavan osittain kaiutetun soolon, jota ei tiettävästi koskaan ennen ole tässä kappaleessa soitettu (ks. Youtube-videolta n. 3.30 minuutin kohdalta). Tässä kohtaa, kuten aina konserteissa loistavien kitarasoolojen aikana olin lähes ekstaasissa. Loppuun Brooker soittaa vielä ylimääräisen barokkivaikutteisen pianolurituksen, jonka aikana Whitehorne elehtii siihen malliin, että mistähän nyt tuulee. Mahtava keikka on ohi, Brooker kiittää ja lupaa tulla takaisin noin kymmenen vuoden sisällä. Yleisö on enemmän kuin tyytyväinen.

Tungoksesta ja kosteasta kuumuudesta huolimatta tämä oli minulle todella nautittava, tärkeä ja ainutlaatuinen ilta, kuten juttuni pituudestakin varmaan voi päätellä (jaksaneeko kukaan lukeakaan?). Varsinkin Procol Harum ja Gary Brooker oli hienoa nähdä niin hyvässä iskussa ja pitkällä keikalla (lähes 2 tuntia edelliskesäisen vajaan tunnin tynkäkeikan sijaan). Yhtenä osasyynä nautintooni olivat uudet korvatulppani. Hankin nimittäin korvieni muotoon valetut, muusikoidenkin käyttämät hienot (ja kalliit) tulpat (Elacin ER). Ne eivät vääristä ääntä, eivät paina korvia ja vaimentavat juuri sopivasti (-15 DB) ja tasaisesti kaikilla taajuuksilla. Suosittelen!

Illan päätteksi ajoimme kodin sijasta Viitasaarelle hotelli Pihkuriin (loppu)yöksi. Hotellista tuli mieleen amerikkalaisten ”road movie” -elokuvien rähjäinen moottoritien varren motelli. Norman Batesia ei sentään näkynyt ;) Pihkurista jatkettiin seuraavana aamuna Reisjärven kirkkoon kello kymmeneksi, mutta se onkin sitten jo kokonaan toinen juttu …

Procol Harum Setlist

Shine on Brightly
Homburg
Beyond the Pale
One Eye on the Future
An Old English Dream
The Devil Came from Kansas
Grand Hotel
Wall Street Blues
The Blink of an Eye
Robert's Box
Strangers in Space
War is not Healthy
Yours if you Want Me
Pandora's Box
A Salty Dog
Conquistador

Encore

Whisky Train
A Whiter Shade of Pale

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho

Linkkejä:

Beyond The Pale –fanisivuston arvio Procol Harumin Keitelejazz-keikasta.
Tämän kirjoittanut Charlie Allison oli tullut Edinburghista, Englannista saakka varta vasten katsomaan Procol Harumia Äänekoskelle!

Keitelejazz YouTube:ssa:

Procol Harum:

An Old English Dream (itse kuvattu)

Whiter Shade Of Pale

Whiter Shade Of Pale kokonaan ja erittäin hyvälaatuisena! Video on ilmeisesti kuvattu HD-laatuisena videokameralla jalustalta jostain teltan raosta ulkopuolelta.

Grand Hotel

Homburg

Conquistador

Yardbirds:

Shapes of things

Heart full of soul

For your love

Dazed and Confused (itse kuvattuna)

Silvennoinen & Maijanen Band:

N.S.U

Royals: Badge

 

Keitelejazz, Äänekoski 23.7.2009

Keitelejazzin Blues-illan ohjelma torstaina 23.7. antoi odottaa nostalgista iltaa meille "vanhoille" rockareille, olihan esiintyjälistalla brittilegendoja jo 60-luvulta:

Chris Farlowe & Norman Beaker Band
Animals and Friends featuring Spencer Davis
Procol Harum

Menimme Äänekoskelle jo iltapäivällä ja kyläilimme Anna-Maijan työkaverin luona. Sieltä siirryimme autolla keskustaan n. klo 19 aikaan. Saimme parkkipaikan ihan konserttipaikan vierestä kaupungintalon edestä. Tämä onkin näiden "maaseutufestareiden" etu - kaikki on lähellä. Ensimmäinen esiintyjä oli juuri aloittanut ja marssimme suoraan lavan eteen, koska teltassa oli vielä hyvin tilaa. Tavallisesti teltan takaosassa on pöytiä ja penkkejä sekä lavan edustalla katsomopenkit. Nyt ei teltassa ollut istumapaikkoja lainkaan.

Konsertin aloitti illan parhaasta vedosta hieman yllättäen vastannut Chris Farlowe. Hän on brittiläinen valkoinen soul/blues -laulaja, joka on laulanut myös jazzrock-yhtye Colosseumin riveissä 70-luvulla. Mies vihjailikin Colosseumin comebackistä ja tulevasta kiertueesta. Nyt Farlowe keikkailee Norman Beaker Bandin kanssa kokoonpanolla Chris Farlowe (voc), Norman Beaker(g, voc), Kim Nishikawara (sax), Dave Baldwin (keyb), John Price (b) sekä Steve Gibson (dr).

Chris Farlowe & Norman Beaker Band. Oik. Norman Beaker (gr)

Farlowe heitti kappaleiden välillä huulta yleisön kanssa ja muutteli jopa laulujen sanoja tyyliin "I sing the blues here in Finland and you're a wonderful audience...". Esittelipä bändinkin laulaen. Lähes 70 ikävuodestaan ja melko raihnaisesta ulkomuodostaan huolimatta Farlowella on upea ääni ja varsinkin hänen fraseerauksensa olivat hienoa kuultavaa. Hän mm. ikään kuin keskusteli Norman Beakerin kiraran kanssa. Farlowen laaja ja voimakas ääniala pääsi oikeuksiinsa etenkin hitaissa blueseissa. Esitettyjä kappaleita olivat olivat mm. miehen 60-luvun suurin hitti, cover-versio Rolling Stonesin kappaleesta Out of Time, vanhoja blues-starndardeja, kuten Stormy Monday Blues ja Touch On Me, Touch On You, Small Faces-hitti All or Nothing, Farlowen peruskappaleita, kuten I Don't Want to Sing the Blues No More sekä James Brown-jyräys Standing On Shaky Ground. Kitaristi Norman Beaker sooloili välillä maukkaasti mm. hienossa bluesissa The Guitar Don't Lie, eikä häntä huonommiksi jääneet saksofonisisooloissaan Kim Nishikawara eikä kosketinsoittaja Dave Baldwin urkusooloissaan.

Chris Farlowen esityksen lopulla sattui hupaisa kohtaaminen, kun myöhemmin illalla paikallisessa ravintolassa "virallisilla" jatkoilla esiintynyt Eero Raittinen ilmestyi viereeni ja kysyi "Onks tää jo encore-biisi ?". Vastasin näin olevan ja Raittinen manasi "Harmi, en vaan ehtiny". Totesin hänelle, että hyvä on ukko (Farlowe) laulamaan ja hän vastasi sen tietävänsä ja mumisi jostain pitkästä historiasta. Sitten tuli Eerolle puhelu ja mies lähti kävelemään ulos. Olisi ollut mukava jutella pitempäänkin.

Animals and Friends sekä Spencer Davis (toinen vas.)

Seuraava esiintyjä oli alkuperäisen The Animals -yhtyeen perustajajäsenten John Steel ja Dave Rowberry v. 2000 kokoama Animals and Friends vahvistettuna kitaristi-laulaja Spencer Davisilla. Dave Rowberryn kuoltua vuonna 2003 tilalle värvättin liki-alkuperäinen Animals-jäsen, vuonna 1965 liittynyt kosketinsoittaja Mickey Gallagher. Spencer Davis perusti Spencer Davis Groupinsa v. 1963. Mies on keikkaillut viime vuosina eri kokoonpanoissa, mm. vuonna 2007 Yardbirdsin kanssa ja nyt on siis vuorossa Animals. Kokoonpano oli siis seuraava: Spencer Davis (voc, g), Peter Barton (voc, b), Mickey Gallagher (keyb), John Williamson (g, voc) sekä John Steel (dr).

Animals aloitti ilman Spencer Davisia soittamalla rutiiniluontoisesti läpi vanhoja Animals-hittejä, kuten Don't Let Me Be Misunderstood, We've Gotta Get Out Of This Place, Boom Boom sekä tietenkin yhtyeen suurin hitti House Of the Rising Sun. Animals oli kyllä minulle lievä pettymys, sillä se kuulosti miltä tahansa ihan tavalliselta rock-bluesbändiltä soittamassa vanhoja Animals-hittejä. Paljain jaloin esiintynyt pääsolisti, basisti-laulaja Peter Barton oli huomattavasti muita nuorempi eikä hänen äänensä liian raspikurkkuisena minusta sopinut Animals-biiseihin. Miehellä ei ollut minkäänlaista persoonallista otetta eikä karismaa. Alkuperäisen Animals-solistin Eric Burdonin legendaarisista tulkinnoista jäätiin nyt valovuosien päähän.

Animalsin setin loppupuolen pelasti kuitenkin myöhemmin lavalle tullut Spencer Davis, joka intoutui huimiin suorituksiin varsinkin Spencer Davis Groupin kappaleissa, mm. I'm A Man, Gimme Some Lovin' ja Keep On Running. Vieressäni seisonut nuorempi kaveri kyseli minulta näiden biisien jälkeen "Onko tämäkin Spencer Davisin kappale?". Oli ilmeisesti kuullut niistä vain muiden artistien esittämiä Cover-versioita. Vanhat herrat John Steel (70) ja Davis juttelivat välillä yleisölle kertoen yhtyeen historiasta puhtaalla Oxfordin englannilla, jota oli ilo kuunnella ainaisen amerikan ”mongerruksen” sijaan.

Geoff Whitehorn (gr) ja Matt Pegg (bass)

Illan pääesiintyjä ja Keitelejazzin kaikkien aikojen suurin satsaus Procol Harum antoi odottaa itseään toista tuntia kestävän roudauksen ajan. Hakeuduimme aivan eteen, nähdäksemme jokaisen soittajan ja kuullaksemme jokaisen tahdin. Pahat aavistukset kuitenkin valtasivat mielemme jo kuuluttajan ilmoittaessa yhtyeen joutuneen tulomatkalla johonkin onnettomuuteen ja yhden bändin jäsenen loukkaantuneen. Procol Harumin kerrottiin kuitenkin soittavan keikkansa pitäen kuitenkin välillä tauon. Soittajat Geoff Whitehorne (g), Josh Phillips (org),Matt Pegg (b), Geoff Dunn (dr) marssivat reippaasti lavalle ja pienen odottelun jälkeen bändin ainoa alkuperäisjäsen ja johtaja Gary Brooker (piano, voc) talutettiin (!) lavan toiselta puolelta soittimensa taakse. Ilmeet olivat tuskaiset ja ensimmäisen kappaleen, Bringing Home The Bacon lauluosuuden alkaessa Brooker yritti laulaa, mutta irvisti tuskasta ja lopetti laulamisen. Kappaleen loputtua hän nousi tuoliltaan ja hänelle laitettiin tukiliivi rinnan ympärille. Brooker kertoi kylkiluunsa murtuneen ja kiitteli saamaansa hyvää hoitoa sekä kaunista sairaanhoitajaa paikallisessa terveyskeskuksessa. Seuraavissa biiseissä kitaristi Geoff Whitehorne ja rumpali Geoff Dunn paikkasivat laulua parhaansa mukaan. Brookerin persoonallinen lauluääni on olennainen osa Procol Harumin sointia, joten kappaleet eivät valitettavasti kuulostaneet aivan "oikeilta", vaikka Brooker saikin välillä jonkinlaista, etäisesti laulua muistuttavaa korinaa aikaiseksi.

Tauon aikana kävimme ravintolan puolella ja jäimme loppukeikan ajaksi taaemmaksi, koska emme voineet katsoa Brookerin tuskaa. Soittajat kyllä näyttivät saavan ylimääräistä virtaa johtajansa ahdingosta ja Whitehorne loihti kitarastaan kerrassan upeita sooloja. Voi jopa sanoa, että Whitehorne pelasti keikasta sen, mitä pelastettavissa oli.

Lyhennetyn setin viimeisenä kappaleena kuultiin tietysti klassikko A Whiter Shade Of Pale, jonka aikana yleisö tunnelmoi laulamalla kertosäettä ja tanssimalla (!).

Myöhemmin kerrottiin, että Gary Brooker oli 40 kilometriä ennen Äänekoskea tupakkatauolla tien varressa "ottanut yhteen" tukkipinon kanssa (mitä se sitten tarkoittaakin?) ja siinä telonut kylkiluunsa. Bändi oli viimeiseen saakka uskonut, että lääkityksellä ja hoidolla Brooker saataisiin laulukuntoon, mutta se ei sitten kuitenkaan onnistunut. Todella harmillinen juttu, mutta täytyy ihailla Brookerin ja bändin työmoraalia, koska ei jättänyt keikkaa kokonaan väliin.

Keitelejazz on todella hyvin järjestetty tapahtuma kauniissa maisemissa salmen rannalla. Teltta on tilava ja ravintolapalvelut viereisissä teltoissa toimivat hyvin. Tällä kertaa vaan oli tuolle pienelle alueelle ahtautunut aivan liikaa yleisöä, joten liikkuminen alueella oli välillä todella hankalaa. Kaiken kaikkiaan illasta muodostui kuitenkin mielenkiintoinen ja Procol Harumin epäonnisesta keikasta huolimatta jälleen ihan positiivinen "maaseutufestari" -kokemus.

Procol Harum Setlist

Bringing Home the Bacon

Broken Barricades

Homburg

Sister Mary

Väliaika

Robert’s Box

Whisky Train

Cerdes (Outside the Gates of)

A Salty Dog (two verses)

A Whiter Shade of Pale

Procol Harum, Järvenpään Puistoblues, 1.7.2006

Olimme jo pitkään toivoneet näkevämme yhden nuoruutemme (ja yhä vieläkin) suurimmista bändisuoskikeistamme. Riemu olikin suuri, kun tuli tieto, että Procol Harum tulee esiintymään Järvenpään Puistobluesin pääkonserttiin Järvenpään Vanhankylän- niemessä.

Olimme kerran aiemmin käyneet Puistobluesissa (3.7.1999) jolloin konsertin alku viivästyi rankkasateen vuoksi. Silloin kuin ihmeen kaupalla vältyimme kovin pahalta kastumiselta. Tällä kertaa ei ollut sateesta tietoakaan, vaan sää oli loistava, helteinen ja aurinkoinen. Samalla reissulla olimme seuraavana päivänä menossa lomamatkalle Riikaan ja yövyttyämme Hotelli Vantaalla oli suunnattava Tampereelle, koska Ryan Airin lento lähti sieltä samana iltana (2.7.).

jatkuu ...

Procol Harum Setlist:

Bringing Home The Bacon

Pandora's Box

The VIP Room

All This and More

Homburg

Simple Sister

Toujours l'Amour

An Old English Dream

Beyond the Pale

One Eye on the Future

Something Following Me

Whaling Stories

Conquistador

A Salty Dog

Kaleidoscope

A Whiter Shade of Pale

Procol Harum (UK)

Gary Brooker, piano & voc

Geoff Whitehorn, gr

Mark Brezezicki, drums

Josh Phillips, keyb

Matt Pegg, bass

Norjalaisten ylläpitämältä Procol Harum - fanisivustolta Beyond the Pale löytyy lisää kuvia mm. tältä Järvenpään keikalta. Siinä tosin väitetään paikkana olleen Helsinki.

Muita esiintyjiä pääkonsertissa:

Buddy Gyu (USA)

Buddy Guy, gr & voc

Orlando Wright, bass

Tim Austin, drums

Marty Sammon, keyb

Ric Hall, gr

Tutu Jones (USA)

Tutu Jones, gr & voc

Lavell Jones, dr

William Harris, bass

David "Ruf" Rufner, Hammond, keyb

Pepe Ahlqvist & UMO Jazz Orchestra (FIN)

Jo Buddy & Down Home King III (FIN)