Ajelimme lauantaina Helsinkiin hyvässä syysaurinkoisessa säässä. Saavuimme hyvissä ajoin hotelli Pasilaan, joka on meidän vakiohotelli näillä konserttikeikoilla. Ehdimme jopa ottaa pienet päiväunet ennen siirtymistä päivälliselle hotellin Sevilla-ravintolaan. Söimmekin pitkän kaavan mukaan kolme ruokalajia asiaankuuluvine aperitiiveineen ja ruokajuomineen. Ruokailu ja varsinkin laskun saaminen kesti niin kauan, että tuntui jo, että tulee jopa kiire siirtyä Hartwall Areenalle. Käveltyämme areenalle ja saatuamme takit narikkaan kuulimme, että konsertissa on myös lämmittelijä, joka aloittaa kahdeksalta ja Elton aloittaisi vasta yhdeksältä. Lämmittelijä oli yksin akustisen kitaran kanssa esiintynyt
Teddy Thompson . Emme menneet lämppäriä kuuntelemaan lainkaan, vaan ovelta vilkaistuamme jäimme baariin odottelemaan varsinaisen konsertin alkua. Eli eipä olisi ollut mitään kiirettä ...
Lähempänä yhdeksää hakeuduimme erinomaisiksi osoittautuneille istumapaikoillemme. Jo hiukan ennen konsertin alkua valot pimenivät ja sivuscreeneiltä näytettiin kuvia ilmeisesti Elton Johnin perheabumista(?) ja filmejä jostain levytyssessioista. Kiiltävän mustalla lavalla oli kaikki lavarekvisiitta peitettynä mustilla kankailla ja pari minuuttia ennen konsertin alkua kävi puolenkymmentä valkoisiin pukuihin ja huppuihin pukeutunutta henkilöä paljastamassa konsertin pääosassa olevan punaisen flyygelin (The Red Piano), joka oli sijoitettu tähden muotoiselle, punaisilla valoilla reunustetulle korokkeelle. Samat valkopukuiset otsalamppuineen hääräsivätkin sitten pitkin iltaa pystyttelemässä vaikka minkälaisia ilmalla täytettäviä tilperhöörejä lavalle. Minuutilleen klo 21.00 tuli bändi lavalle perässään itse Maestro
Sir Elton John, joka siirtyi muutaman kumarruksen jälkeen pianonsa taakse ja aloitti Motown soul vaikutteisen kappaleen
Bennie and the Jets. Äänentoisto kuulostaa todella hyvältä ja lavalle näkee hyvin. Kappaleen jälkeen Elton tervehti yleisöä ja pahoitteli vuolaasti viime marraskuussa (oikeasti päivä oli kyllä 1. joulukuuta) viime hetkellä sairauden takia peruuntunutta Helsingin keikkaansa ja kiitteli faneja kärsivällisyydestä.
Vielä ensimmäisen kappaleen aikana visuaalinen puoli oli vielä melko hillittyä, tavallista valoshowta ja taustalla suuret, eri muotoiset ja -väriset vilkkuvat neonvalokirjaimet E L T O N. Seuraavan
Philadelphia Freedom –kappaleen taustascreeinillä pyörikin sitten jo kuvakollaasia vanhasta pehmopornosta.
The Red Piano Show on alunperin suunniteltu yhdelle maailman suurimmista, alunperin
Celine Dionin showta varten rakennetulle Ceasar's Palacen Colosseum salin estradille Las Vegasissa. Visuaaliset efektit on suunnitellut valokuvaaja ja videotaiteilija
David LaChapelle, jolle Elton John on antanut vapaat kädet ja ainoana ohjeenaan täyttää tuo valtava estradi - "tai muuten olen pulassa". Lavasteet ovatkin sitten Las Vegas-tyyliin hillittömät, taustalla noin 40 metriä leveä 10 metriä korkea (!) ledscreeni, jolle näytettiin biisien sanoituksiin löysästi liittyviä filmejä, kuvia ja grafiikkaa. Lisäksi lavalle ilmestyy illan aikana valtavia ilmalla täytettäviä esineitä. Elton John esitti The Red Piano Show'n Las Vegasissa 243 kertaa vuodesta 2004 lähtien ja lähti sitten kiertämään maailmaa saman show'n kanssa. Ainahan Elton Johnin keikat ovat sisältäneet kornia glamouria, huonoa makua ja mahtipontisuutta. Tällä kiertueella hän on kuitenkin malttanut olla pukeutumatta sarjakuvahahmoiksi tai jopa vapaudenpatsaaksi, kuten joskus takavuosina. Samoin ennen niin näyttävät silmälasit olivat vaihtuneet pieniin punaisiin linsseihin. Olipa mies kuitenkin pukeutunut punaiseen silkkipaitaan ja paljetein koristeltuun pikkutakkiin ja taisipa housunlahkeiden sivussakin olla punaiset raidat. Vähintään sen verran glamouria pitää tällä herralla aina olla vaatteissaan.
Yllättävänkin hyvin rokkaava
Believe -laulu antoi jo viitteitä tulevasta lavarekvisiitasta - lavalle ilmestyi muutama iso ruusu. Mustavalkoisessa taustafilmissä tanssii mies portailla. Ennen seuraavaa tuttuakin tutumpaa ja kaunista
Daniel -kappaletta Elton kertoi häneltä usein kyseltävän, mitä hänen laulujensa
Bernie Taupinin kirjoittamat sanat oikein tarkoittavat. Kyselyihin hän kertoi aina vastaavansa: "Ei aavistustakaan". Danielkin oli levy-yhtiön mielestä liian pitkä ja viimeinen säkeistö piti jättää levyltä pois. Se kuitenkin olisi selittänyt koko laulun! Nyt laulu esitettiin kokonaisena, mutta eipä tuo sanoma silti juuri selvinnyt. Danielin aikana taustascreeinillä pyöri filmi, jossa nuori mies nukkui edustalla ja taustalla pyöri unena muun muassa varsin sotaista materiaalia.
Rocket Manin aikana taustalla esitettiin nostalgisia vanhoja kuvia ja filmejä nuoresta Eltonista ja lavalle ilmestyi neon-mainosvaloja. Kaikki kappaleet soitettiin hyvin uskollisesti levyversioille, mutta tämän Rocket Manin lopussa oli maukasta pianosooloilua, sekä pientä jamittelua kitaristin ja Eltonin pianon kesken. Tätä kappaletta on joskus aikaisemmilla kiertueilla venytetty jopa äärimmilleen ylipitkäksi. Elton Johniahan on sanottu maailman parhaaksi valkoihoiseksi gospelpianistiksi. Loistava pianisti ja laulaja hän onkin ja soittotyyli on lähinnä gospelia. Tuota pianismia olikin tietysti paljon ja sitä oli ilo kuunnella. Kappaleen jälkeen Maestro nousee pianonsa takaa ja pasterailee kumarrellen ja vilkutellen yleisölle ympäri lavaa. Muuten mies istuu melko tiiviisti pianon takana.
Yhdessä sanojensa mukaan omista mielikappaleistaan
I Guess That's Why They Call It Ihe Blues päästi maestron pianistin lahjat oikeuksiinsa. Hienossa, gospel-sävyisessä kappaleessa piano soi erityisen komeasti. Kappale oli koskettava, vaikka olikin paljon hillitympi kuin monet muut illan paisutellun tunteelliset esitykset, tosin paremminkin taustalla pyörineen erilaisia amerikkalaisia kuvaavan kuvataustan kuin itse biisin takia.
Someone Saved My Life Tonight kertoo itsemurhayrityksestä (Eltonin itsensä, kuten jossain on kerrottu) ja taustafilmissä näyttelijä laittaa tyynyt kaasu-uuniin ja sen eteen polvistuen tyynylle pää uunissa ja avaa hanan. Taustalla tanssii mies enkelinä (tai paholaisena?). Mies jää kuitenkin lopussakin uuniin. Hiukan outo juttu ja katsoja jäi miettimään, missä kohtaa siinä se hengenpelastus oli ?
Goodbye Yellow Brick Road on yksi Eltonin suurimpia hittejä 70-luvulta ja tosi kaunis kappale. Se esitetäänkin hillitysti ilman taustavideoita. Samoin kuin seuraava hieman yllättäen ja vaimon toiveen täyttäjänä setissä ollut
Nikita, jonka mies esitti soolona pelkän pianon säestyksellä. Parin päivän takaisen Moskovan keikan arvioissa pohdittiin tuon Nikita -kappaleen olleen setissä vain venäläistä yleisöä varten ja itsekin arvelin sen korvautuvan täällä jollain toisella, esimerkiksiSacrifice balladilla. Nikita kuitenkin esitettiin myös täällä - ajattelikohan Elton meitäkin venäläisiksi ? Saa nähdä, onko Nikita vielä seuravalla, Belgian Antwerpenin keikalla mukana.
Tiny Dancer ja katosta laskeutuu "sykkivä" neonsydän flyygelin taakse ja toiseen päähän lavaa discopallo, joka heittää valopisteitä ympäri salia.
Tässä vaiheessa esitellään taustabändi:
Davy Johnstone (musiikillinen johtaja, kitarat ja laulu), K
im Bullard (kosketisoittimet),
Bob Birch (basso ja laulu),
Nigel Olsson (rummut),
John Mahon (perkussiot, laulu). Soittajista Nigel Olsson on ollut Elton Johnin taustalla jo vuodesta 69. Bändin uusin jäsen Kim Bullard taas on ollut mukana vasta kaksi kuukautta. Hän tuli syyskuussa 53-vuotiaana äkillisesti kuolleen
Guy Babylonin tilalle. Tätä kuolemantapausta Elton ei kuitenkaan mainitse lainkaan, mitä jäin hiukan ihmettelemään, olihan tuo niin tuore tapaus. Kiertueen musiikillinen johtaja, kitaristi Davy Johnstone on kokenut, pitkän linjan muusikko. Hän on soittanut kitaraa myös
Alice Cooperin, Meat Loafin,
Rod Stewartin,
Lenny Kravizin, ja
Don Henleyn sekä itsensä
John Lennonin kanssa.
Don’t Let The Sun Go Down On Me, kaunis balladi tämäkin ja taustakuvissa tanssii mies ja vähäpukeinen nainen rajua, tappelua kuvaavaa tanssia ja kuvassa näkyy myös Elton telkkarin ruudusta ”livena” suoraan tältä lavalta kuvattuna. Lopussa pariskunta näyttää vetäytyvän makuuhuoneen puolelle sovintoa hieromaan …
Sorry Seems To Be The Hardest Word -kappaleen Elton John omisti talebanien Pakistanissa murhaaman toimittaja
Daniel Pearlin muistolle. Tämä omistus korosti kappaleen lähes pakahduttavaa sentimentaalisuutta.
Candle In The Wind esitettiin soolona pelkän pianon kanssa. Tämä lauluhan leimautui uutena versiona 1997 traagisesti kuolleen Prinsessa
Dianan muistokappaleeksi ja myi miljoonia levyjä. Elton kertoo Las Vegasin konsertissaan olleensa esittämättä tätä laulua viisi vuotta. Nyt se oli palautettu alkuperäiseen yhteyteensä
Marilyn Monroe -tribuutiksi. Taustafilmissä Marilyniä esitti kylläkin kovasti esikuvaansa muistuttava näyttelijä. Edellisen jälkeen tämä varsin vaikuttavakin laulu tuntui jopa kevennykseltä.
Tässä kohtaa Elton poistuu hetkeksi lavalta ja katosta tipahtaa vaijerin päässä metallin värinen (ilma)pallo valtavan jysäyksen kera. Alkaa The Whon Tommy-oopperasta peräisin oleva
Pinball Wizard ja sen myötä konsertin loppuun saakka kestävä yhä uusia efektejä ja yllätyksiä tuova bailausjakso. Katosta tippuu noin metrin halkaisijaltaan kokoisia ilmapalloja - tietysti Eltonin (nuoruuden) kuvalla varustettuja - yleisön pomputeltaviksi (ja kotiin vietäviksikin, kuten huomaamme poistuessamme) ja screenillä vilisee tietysti Las Vegasin pelikasinoita ja flipperinpeluuta.
The Bitch Is Back tuo taustascreenille
Pamela Andersonin (melkein) paljaine rintoineen tanssimaan tankotanssia viisinkertaisena. Lavalle nousee monimetriset naisen ristityt sääret sukkineen ja korkokenkineen ja katosta ilmestyy yleisön päälle valtavat rinnat (!). Seksiä ja seksiviittauksia olikin showssa enemmän kuin tarpeeksi.
Viimeisen varsinaisen setin kappaleen
Saturday Night's Alright For Fighting aikana osa yleisöstä kutsutaan tanssimaan lavalle Eltonin pianon ympärille. Katosta tippuu paperisilppua ja ”loppurysäyksessä” katossa riippuvista rinnoista ruiskahtaa pitkiä valkoisia serpentiinejä – huhhuh, tosi mautonta, mutta sitähän tämän staran show’n pitää ollakin !
Encorebiisin
Your Song Elton omisti yleisölle ja esitti sen yksin pianon säestyksellä. Lavalta oli tässä vaiheessa siivottu ylimääräinen roina pois ja sinne oli puhallettu valtavat punaiset kirjaimet, jotka muodostivat sanan "Love", jossa o-kirjaimen muodosti tuo jo edellä mainittu katosta laskeutuva sykkivä neonsydän.
Illan setlista osoittautui täsmälleen samaksi kuin pari päivää aikaisemmalla Moskovan keikalla. Ainoa muutos oli kolmen ensimmäisen kappaleen vaihtunut järjestys. Kappaleet olivat kaikki suuria hittejä Elton Johnin kulta-ajalta 70- ja 80-luvuilta, paitsi Believe (1995) ja Your Song (1969). Elton Johnin albumeista suurimman huomion sai ”Goodbye Yellow Brick Road” (1973), jolta esitettiin peräti neljä laulua. Tällä kertaa (toisin kuin kesäkuisessa Eaglesin Suomen konsertissa) balladit toimivat ainakin minulle parhaiten. Nopeammat biletysbiisit eivät oikein sytyttäneet, vaikka kieltämättä niiden aikainen hillitön lavashow tarjosikin runsaasti myös silmänruokaa ja sai yleisön permannolla tanssimaan. Onnekseni tästä konsertista oli kuitenkin pudotettu pois se iänikuinen
Crocodile Rock, joka aina tuo mieleen
Muska Babitzinin "raakkuman" ihan hirveän
Krokotiili Rock -suomalaisversion.
Vaikka bändin soittajat olivat taitavia, kiinnostavia ja erittäin kokeneita muusikoita, he eivät juurikaan päässeet esille muuten kuin bändiesittelyssä. Illan ehdoton tähti oli aateloitu Sir Elton John. Edes kitarasooloja ei kuultu - vain lyhyehköjä fillejä siellä täällä. Viimeisen päälle rakennettu show rekvisiittoineen ja taustafilmeineen ei luonnollisesti anna tilaa improvisaatiolle, sooloilulle tai kappaleiden venyttämiselle. Kaiken on mentävä millintarkasti ennakkosuunnitelmien mukaan. Vaikutti siltä, että muusikot soittavat kovalla rutiinilla ja osaisivat nämä kappaleet varmasti vaikka unissaankin. Silti he näyttivät selvästi nauttivan soitostaan. Ei bändi kuitenkaan läheskään niin huomiotta jäänyt kuin runsas vuosi sitten näkemässämme Madonnan Pariisin konsertissa, jossa bändiä ei juurikaan näkynyt ja jäi kokonaan esittelemättä.
Olihan tämä Varsinainen Elton John's Greatest Hits –show, mutta sitä ihmiset varmasti olivat odottaneetkin. Huomasin, että illan kaikki kappaleet paria lukuun ottamatta löytyvät omistamaltani tuoreelta kokoelma-albumilta ”Rocket Man – The Definitive Hits”. Kaikessa rutiinissaan, mauttomuudessaan ja välillä yliampuvassa sentimentaalisuudessaankin tämä konserttikokemus oli kieltämättä erittäin viihdyttävä ja miellyttävä, hauskakin. Näyttävä show ei kuitenkaan aivan kokonaan onnistunut viemään huomiota erittäin hienoilta lauluilta, jollaisia Elton Johnin tuotokset ja varsinkin ne balladit hyvinkin usein ovat.
Kuvat: ©Kari Jaakonaho
Bennie and the Jets
