Pori Jazz 18.7.2015 (Orquesta Buena Vista Social Club Feat. Omara Portuodo, Kool an the Gang, Robert Plant and the Sensational Space Shifters)

Tämän vuotisen historiansa 50:nnen Pori Jazzin minulle ehdottonmasti mielenkiintoisin päivä oli jazzien päätöspäivä lauantai 18.7. Eniten kiinnosti toki juhlajazzien pääesiintyjä, Led Zeppelinin keulakuva Robert Plant Sensational Space Shifterseineen. Robert Plant esiintyi nyt Porissa toista kertaa, sillä vuonna 2001 hän esiintyi silloisen His Strange Sensations -yhtyeensä kanssa Workshop-hallissa. Olen ollut Led Zeppelin fani jo 1970-luvun alusta saakka ja uutta mielenkiintoa Led Zeppeliniin Plantin ovat tuoneet varsinkin Plantin eri bändiensä kanssa tekemien 2000-luvun soololevyjen ja uudelleenjulkaistujen myydyimpien albumien listoillekin nousseiden LZ-klassikoiden ansiosta. Plant ei ole juuri tyyliään muuttanut sitten Led Zeppelinin päivien. Pitkät hiukset ovat edelleen tallella charmantisti harmaantuneina, ryppyjä on tullut ja rock-kukkoilu on vaihtunut paljon nöyrempään esiintymistyyliin.

Plant olikin minulle (hius)tyyli-ikoni 1970-luvulla Oma tyylini on vaihtunut kaljuun ja maltillisempaan pukutumiseen jo aikoja sitten, mutta Plantilla tyyli on säilynyt. Kerran olen nähnyt Plantin keikalla, loistavassa konsertissa Finlandiatalolla marraskuussa 2001 Strange Sensation -bändinsä kanssa. Samana vunna Plant esiintyi myös Pori Jazzin Workshopissa. Robert Plant on pysynyt mielenkiintoisena ja uudistunut jatkuvasti uransa aikana. Vuonna 2007 julkaistu Alison Kraussin kanssa tehty yhteisalbumi "Raising Sand" oli maailmanlaajuinen arvostelu- ja myyntimenestys. Se voitti kaikkiaan huikeat kuusi Grammy-palkintoa. Uusin, v. 2014 ilmestynyt komea ja monipuolinen kymmenes soololevy on Lullaby and... The Ceaseless Roar. Plant on tuottanut albumin itse ja kirjoittanut levyn kappaleet yhdessä bändinsä The Sensational Space Shiftersin kanssa. Ennen uuden levyn äänityksiä Plant teki yhtyeen kanssa mittavan maailmankiertueen.

Tällä kertaa olimme jo aikaisin keväällä saaneet varattua törkeän kalliin hotellihuoneen Porin Cumuluksesta. Ajeltuamme kolmisen tuntia hyvinkin kesäisessä säässä saavuimme Poriin pian puolen päivän jälkeen, löysimme ilmaisen parkkipaikan Porin linja-autoaseman liepeiltä ja buukkasimme itsemme hotelliin. Taivas alkoi muuttua lännestä päin yhä harmaammaksi ja sade alkoikin pian. Sadetutkan mukaan näytti siltä, että sade menisi ohi viiteen mennessä. Päätimmekin suosiolla lähteä Kirjurinluodolle vasta sateen lakattua. Nautiskelimme hotellin ravintolassa kahvit ja muutaman punaviinilasillisen sekä hotellihuoneessa pienet "päikkärit". Näin jäi kuitenkin kokematta päivän kolme ensimmäistä esiintyjää eli laajennetun kokoonpanon kanssa esiintyvä helsinkiläislaulajatar Aino Venna, brasilialainen Bossa Negra with Hamilton De Holanda and Diogo Nogueira sekä etukäteen näistä ehkä mielenkiintoisimpana amerikkailainen rock-mausteista soulia ja R&B:tä laulava Liv Warfield featuring The Npg Hornz. Näistä ainoastaan viimeksimainitun jääminen näkemättä hiukan harmitti, sillä Youtube-videoiden perusteella kyseessä olisi ollut kova mimmi ison, muhkeasointisen bändin kanssa.

Kun sitten sateen vihdoin lakattua pääsimme Kirjurinluodolle saakka, oli alueen sorakäytävät kuraisia ja nurmikot litisevän märkiä, joten ainakaan mitään picnic-nautiskelua illasta ei tulisi. Sateeseen ja kylmään olimme varustautuneetkin sadetakein, viltein ja lämpimin vaattein.

Orquesta Buena Vista Social Club Feat. Omara Portuodo

Annikelualueen laajalle nurmikolle ei siis tehnyt mieli, joten tovin etsiskeltyämme löysimme hyvät istumapaikat lavan edustan penkeiltä. Sadetakki ja kumisaappaat näytti olevan melko yleinen varustus yleisön joukossa ja itsekin piti kiskoa lämmintä puseroa päälle ja vilttiä polville. Hetken odottelun jälkeen lavalle nousi Pori Jazzissa v. 2000 kaikkien aikojen ensimmäisellä Suomen keikallaan loppuunmyydyllä Lokkilavalla esintynyt Buena Vista Social Club, tällä kertaa jäähyväiskiertueellaan (Adios Tour) nimellä Orquesta Buena Vista Social Club feat. Omara Portuondo. Tuon ensiesiintymisen jälkeen kuubalaiskokoonpano on ollut melko ahkera Suomen kävijä. Itse näin nyt Porissa esiintyvän kokoonpanon Lahden Sibeliustalossa joulukuussa 2011. Omara Portuondo puolestaan on ollut yhtyettä paljon ahkerampi Suomen kävijä. Hän on käynyt Suomessa 1970-luvulla jopa vuosittain. “Aikoinaan kävin siellä kaksi kertaa vuodessa kansainvälisissä konserteissa. He kutsuivat minut aina. Ensimmäisellä käynnilläni jo ihastuin maahan. Ihmiset olivat tosi herkkiä ja suopeita”, om rouva jossain haastattelussa kertonut.

Wim Wendersin vuonna 2000 ilmestyneestä kulttuuriteoksi kiitellystä Buena Vista Social Club -elokuvasta tunnettuista konkareista mukana ovat Omara Portuondon lisäksi vielä trumpetisti Guajiro Mirabal, laúd-virtuoosi, Omaran aviomies Barbarito Torres, orkesterin kapellimestari ja pasunisti Jesús “Aguaje” Ramos sekä kitaristi-laulaja Eliades Ochoa. Nuoremman sukupolven nimekkäitä kuubalaismuusikkoja esittäytyy kokoonpanossa muun muassa vokalisti Carlos Calunga ja pianisti Rolando Luna. Taivaalliseen orkesteriin jo siirtyneitä Buena Vista -muusikoita, Rubén Gonzáles (1909-2003), Compay Segundo (1907-2003), Ibrahim Ferrer (1927-2005), Cachaito Lopez (1933-2009) ja Manuel Licea (1921-2000) kunnioitettiin taustascreenin kuvissa.

Omara Portuondo

Aurinkoista musiikkiahan tämä orquesta soitti, mutta varsinkin keikan alkupuoli kului hiukan odottavissa tunnelmissa. Bändi soitti rutinoituneesti, nuoremmat solistit Calunga sekä seksikkäästi tanssahteleva naissolisti Angel Terry lauloivat hyvin ja kukin soittaja esitti vuorollaan taitavia sooloja. Huvittavana esimerkkinä tästä rutiinista nähtiin täsmälleen sama "sketsi", kuin Lahden Sibeliustalolla 2011. Barbarito Torres soitti vähän räpellyjkseksi menneen soolon Laudillaan (luuttu) ja solisti Carlos Calunga näytti sitä arvostelevan. Tästä Torres (muka) suuttuneena tökkäsi soittimen solistin käteen, että soitapa sitten itse. Calunga näppäili soittimesta muutaman sävelen, kunnes Torres otti soittimen ja soitti mm. selkänsä takana. Pilvisellä ja viileällä säällä oli varmasti vaikutuksensa tunnelmaan, joka ei oikein tahtonut nousta. Yksi kukkaseppelein koristautunut pari koetti tanssia salsaa märällä nurmikolla. Yleisö innostui ja tunnelma lämpeni vasta, kun itse grand old lady Portuondo köpötteli lavalle oranssissa kaavussan ja huivissaan. Omara lauloi mm. kappaleet Quizas, Quizas, erittäin tunteellisesti tulkittu Mesame Mucho sekä Chan, Chan. Omara Portuondon lavasäteily ja karisma saivatkin auringon melkein paistamaan tai ainakin pikkuisen kuultamaan pilvien läpi. Hän todella hurmasi yleisön, ääni oli ihmeen hyvässä kunnossa  ja ottipa vanha rouva muutamia tanssiaskeleitakin. Suurin osa Buena Vista Social Clubin suurimmista hiteistä kuultiin ammattitaitoisesti esitettyinä. Ihan hyvä setti.

Kool and The Gang

Seuraavana lavalle nousi yhdysvaltalainen R&B/soul/funk/disko -yhtye Kool and The Gang. Poppoo on perustettu  alun perin New Jerseyn Jersey Cityssä vuonna 1964. Bändin uralla on ollut useita vaiheita. Se aloitti soittamalla R&B– sekä funk –musiikkia ja päätyi lopulta diskoyhtyeeksi. Varsinkin 1970-luvulla Kool and The Gang oli hyvinkin suosittu. Useissa arvioissa yhtyeen vuonna 1975 julkaisema funk-levy Spirit of the Boogie nostetaan yhtyeen kokonaisuutena parhaaksi albumiksi. Tämän jälkeen yhtye kuitenkin lähti diskomusiikin tielle, eikä Spirit of the Boogien jälkeisiä levyjä pidetä yleisesti kovin hyvinä.

Kool and The Gangin nykyinen kokoonpano on melko pitkälti sama kuin kesällä 2000, jolloin yhtye esiintyi edellisen kerran Pori Jazzissa. Alkuperäisjäseniäkin on vielä mukana. Setti alkoi vuoden 1985 singlellä Fresh ja solisti huuteli yleisölle "Haluatteko kuulla Jungle Boogie ? Cherish ? Get Down On It ? Celebration ?". Jonkinlaista vastakaikua saatuaan mies lupasi, että kaikki suuret hitit tullaan kuulemaan. Melkoiseksi hittikavalkaadiksi keikka sitten muodostuikin. Kovasti äijät yrittivät heilua ja innostaa yleisöä. Trumpetisti, alkuperäisjäsen Michael Ray yritti varastaa shown hyperenergisellä esiintymisellään ravaamalla pitkin lavaa, heittämällä kärrynpyörää ja heilumalla kultaisessa faarao-päähineessä. Muutenkin bändiltä kuultiin enemmän kuin tarpeeksi “how you doin’ tonight?!” ja “where my sexy ladies at?” -huutelua ja nähtiin hyvin harjoiteltuja, sulavia tanssiliikkeitä. Vähän vaisuksi yleisön (tai ainakin itseni?) reaktiot kuitenkin jäivät. En oikein jaksanut kiinnostua tuosta välillä melko sliipatusta diskoilusta, varsinkaan toisen solistin korkeahkosta hunajaisen imelästä lauluäänestä. Kohokohtina keikasta jäivät mieleen huikeat puhallinsoolot ja itse herra Koolin eli Robert Bellin maukkaasti groovaava bassottelu.

Robert Plant and The Sensational Space Shifters

Robert Plant

Jännitys alkaa tiivistyä illan hämärtyessä ja odotukset ovat korkealla Youtubesta löytyvien kokonaisten konserttien taltiointien perusteella. Tätä vartenhan tänne oli tultu! Vertailtuamme potentiaalisia setlistojamme erään minua huomattavasti nuoremman Plant/Led Zeppelin -fanin kanssa siirryimme hyvälle näköetäisyydelle aivan lavan eteen n. viidennelle riville. Tuossa lavan edustalle pyrkimisessä toistuu aina sama kaava. Kun eteen haluavat ovat varanneet paikkansa seisomalla pitkänkin aikaa odottamassa, katsovat jotkut urpot (yleensä humalaiset) varsinkin keikan alkupuolella oikeudekseen tunkea eteen väkisin ja röyhkeästi tungoksen läpi. Nytkin saimme voimalla ja melko terävin kyynärpäin puolustaa asemiamme.

Reilun puolen tunnin odotuksen jälkeen ilmestyi taustascreenille bandin uusimman Lullaby and... The Ceaseless Roar -levyn kannen logo kolmeen kertaan ja siellä ne olivatkin koko keikan ajan. Screenille ei mitään muuta näytetty, ainoastaan valoshow väritti keikkaa ja lähikuvia näytettiin lavan sivuilla oleville screeneille. Kaiuttimista kuului alkumusiikkina Plantin itsensä valitsemia vanhoja blueskappaleita muistuksena siitä, että LZ:n ja Plantin juuret vahvasti bluesissa. Led Zeppeliniä on monet erehtyneet luokittelemaan (nykytermeillä) hevibändiksi. Tosiasiassa se oli paremminkin blues- tai jopa folkbändi. Myös etniset vaikutteet olivat voimakkaat jo Led Zeppelinillä ja Plantin tuotannossa varsinkin aasialaiset ja afrikkalaiset sävyt ovat nykyisin niin hallitsevia, että voidaan jo puhua maailmanmusiikista.

Liam "Skin" Tyson ja Justin Adams

Plant aloitti rräväkästi loistavalla Led Zeppelin -kappaleella Trampled Under Foot (Physical Graffiti, 1975). Kappale alkaa klavinetti-introlla ja jatkuu varsin funkyna. Tämä alunperin studiojammailun seurauksena syntynyt kappale on levyversionakin varsin funk- ja R&B -vaikutteinen varsinkin, kun klavinetti-intro ja riffi on osin lainattu Stevie Wonderin kappaleesta ”Superstition”.

Toisessa kappaleessa Turn It Up päästiin jo uusimman soololevyn materiaaliin. Tässä on kuultavissa selviä Led Zeppelin -aineksia raskaan riffin muodossa. Tämän lisäksi Plantin soolotuotantoa edustivat uusimman levyn huilean kaunis Rainbow sekä amerikkalaisesta kansanlaulusta monityyliseksi sovitettu Little Maggie hienoine syntetisaattoriarpeggioineen.

Juldeh Camara (kolongo), Dave Smith (dr),
Justin Adams (gr), Billy Fuller (bs)

Ehkä hieman yllättäen illan setti koostui kuitenkin suurimmaksi osaksi vanhasta Led Zeppelin tuotannosta ja vanhasta bluesista (Spoonful kera Liam Tysonin voimakkaasti efektoidun kitaran ja Crawking King Snake) Plantin soolotuotannon jäädessä vähemmistöön. Led Zeppelin-klassikot kylläkin soitettiin sekä erilaisen tunnistettavina että tunnistettavan erilaisina, Klassikkobiisit aloitettiin hiukan muunnetuilla, mutta hyvinkin tunnistettavilla riffeillä. Biisien keskivaiheilla meno yltyi aina hyvinkin etniseksi ja kiihkeäksi improvisaatioksi Juldeh Camaran tullessa lavalle soittamaan taitavia sooloja afrikkalaisella kolongo-jousisoittimella tai jollain muulla eksoottisella kielisoittimella. Lopussa palattiin aina melko tunnistettaviin Led Zeppelin-teemoihin. 

Led Zeppelin-klassikoista yleisöä säväytti erityisesti The Lemon Song (Led Zeppelin II, 1969), joka alkaa hitaana blues-riffittelynä, mutta yltyy välillä raväkäksi rokiksi  kitaristien maukkaine sooloiluineen. On pakko myöntää, että Justin Adamsin soolot hakkaavat kirkkaasti alkuperäisen levytyksen Jimmy Pagen soolot. Kappaleen keskivaiheilla sekä levyversiossa että nykyversiossa on selviä vaikutteita Howlin’ Wolfin ja myös Jimi Hendrixin levyttämästä Killing Floorista. 

Led Zeppeliin kauneimpia ja herkimpiä kappaleita on Houses Of the Holy (1973) -levyllä alun perin julkaistu The rain song. Kosketinsoittaja John Baggot sai soitinarsenaalistaan irti herkät viulutaustat. The Wanton Song (Physical Graffiti, 1975) puolestaan jyräsi suoraviivaisena riffirockina.

Zeppelin-klassikoita soitettiin myös medleynä vanhojen blues-kappaleiden kera. Mm. Fleetwood Macin levyttämän No Place to Go aloittamana kuultiin tuttu, aleneva bassokulku, vaikuttava ja minulle illan ehdottomaksi kohokohdaksi muodostunut Dazed and Confused (Led Zeppelin, 1969) soi tummansävyisellä bluesasenteella. Jimmy Pagen soittaessa The Yardbirdsissä yhtye esitti kappaletta nimellä "I'm Confused", jonka katsotaan perustuvan folkmuusikko Jake Holmesin samannimiseen sävellykseen vuodelta 1967. Vuonna 2010 Jake Holmes jopa haastoi Led Zeppelinin oikeuteen kappaleen plagioinnista. Led Zeppelinin keikoilla Dazed... sisälsi runsaasti improvisointia, ja sen kesto saattoi venyä jopa puolen tunnin mittaiseksi. Melko pitkä improvisaatio afrikkalaisviuluineen nytkin kuultiin. Muistan 1970-luvulla kuunnelleeni radiossa esitetyistä ja C-kasetille nauhoittamistani Led Zeppelinin BBC-sessioista tätäkin kappaletta ja ihmetelleeni, miten Page sai niin ihmeellisen kitarasoundin aikaan. Vasta myöhemmin ilmeni, että Page soitti ja hakkasi kitaraansa viulun jousella. Olenpa kuullut tuon kappaleen livena myös Yardbirdsin esittämänä Keitelejazzissa v. 2010.

Myös ehkä kaikkien aikojen suurin ja yleisön eniten odottama Led Zeppelin -hitti Whole Lotta Love aloitettiin hitaalla Willie Dixonin/Muddy Watersin -blues-riffillä I Just Want to Make Love to You. Sanat kuitenkin paljastivat jo, mikä tästä kehittyy ja pian tuttuakin tutumpi kitarariffi Liam Tysonin soittamana saikin yleisön villiintymään.  Whole Lotta Love kulki hienosti ja Plantin äänikin riitti melko hyvin palauttamaan ajatukset Led Zeppelinin loiston päiviin. Pitkän improvisaatiojakson jälkeen palattiin taas teemaan tutun tehokkaan rumpufillin myötä. Mahtava lopetus varsinaiselle setille!

Yleisön tietysti villisti vaatimana encorena kuultiin odotetusti led Zeppelin -klassikko Rock and Roll (Led Zeppelin IV, 1971). Tässä kyllä jo huomasi, ettei Plantin ääni enää aivan yltänyt Led Zeppelinin parhaiden aikojen korkeuksiin, vaikka ääni yllättävän sävykäs ja hyvässä kunnossa olikin. Yleisönkin Plant sai laulamaan mukana, kuten muutamissa kappaleissa aiemminkin. Keikan alkupuolella hänellä oli tosin vaikeuksia saada yleisö mielestään tarpeeksi mukaan: "Talk to me, Pori!", hän pyysi pariinkin kertaan.

Robert Plant and the Sensational Space Shifters oli kyllä parasta, mitä ikinä olen Pori Jazzissa kokenut ja kyllähän tämä menee kaikissa keikkamuistoissani aivan terävimpään kärkeen. Plantin ääni ja karisma olivat tallella ja miehen itseään korostamatonta esiintymistä oli ilo seurata. Tämä bändi on parasta, mitä tällä musiikin saralla on saatavissa. Uuteen levyyn verrattuna Sensational Space Shifters soitti rockaavammin ja raskaammin, mikä minusta oli kuitenkin ainakin Led Zeppelin materiaalissa paikallaan. Toisaalta olisi ollut mukava kuulla enemmän myös Plantin muuta 2000-luvun tuotantoa, mikä olisi tietysti verottanut Led Zeppelin -osastoa. Jos jotakin Led Zeppelin -klassikkoa jäin kaipaamaan, niin se olisi ollut Babe I'm Gonna Leave You, josta löytyy upeita Youtube-klippejä tämänkin bändin tulkitsemana. Mutta hyvä siis näinkin.

Koska hotellimajoituksemme ansiosta ei ollut mitään kiirettä minnekään, katsastimme illan lopuksi vielä Tedin teltassa puolen yön aikaan aloittaneen yhdysvaltalaisen Lee Field & the Expressionsin soulkattaus parin punaviinilasillisen kera.

Setlist:

Trampled Under Foot (Led Zeppelin song)

Turn It Up

Black Dog (Led Zeppelin song)

Rainbow

The Wanton Song (Led Zeppelin song)

Spoonful (Willie Dixon cover)

The Rain Song (Led Zeppelin song)

No Place to Go / Dazed and Confused

Little Maggie ([traditional] cover)

The Lemon Song (Led Zeppelin song)

Crawling King Snake

I Just Want to Make Love to You / Whole Lotta Love / Mona

Encore:

Rock and Roll (Led Zeppelin song)

Robert Plant & the Sensational Space Shifters:

Robert Plant
Liam "Skin" Tyson (gr)
Justin Adams (gr)
Billy Fuller (bs)
John Baggot (keyb)
Dave Smith (dr)
Juldeh Camara (kolongo)

Pori Jazz 17.7.2014 (Bob Dylan, Bettye LaVette, Souljazz Orchestra, Larry Carlton, John Németh, Suzanne Vega)

Kesän perhejuhlaputken lomassa päätimme osallistua kymmenen vuoden (!) tauon jälkeen, edellisenä päivänä täyttyneiden pyöreiden ikävuosienikin kunniaksi Pori Jazzeille. Tällä kertaa paikalle houkutteli etenkin tämän vuotisten jazzien suurin stara Bob Dylan. Kukapa merkkipäivääni voisikaan hienommin juhlistaa.  

Pori Jazz oli tälle kesälle uusinut reippaasti konseptiaan. Musiikkia tarjoiltiin Kirjurinluodolla kolmelta lavalta: Pori Jazz -areenalla Päälavalta ja ns. Nurmilavalta vuorotellen suurin piirtein tauotta. Perinteisempää jazzia oli tarjolla vanhalta Lokkilavalta ja puheohjelmistoa ns. SuomiAreenalta. Jazzeista voisi sanoa nyt muodostuneen musiikin supermarket, josta kuulija voi valita  makunsa mukaista musiikkia. Erityisen mobiilisovelluksen avulla pysyi hyvin selvillä siitä, mitä milläkin lavalla kulloinkin tapahtuu. Olimme kuitenkin päättäneet keskittyä Areenan tarjontaan ja jättää Lokkilavan jazz-ohjelmisto tällä kertaa väliin.

Kesän 2014 jazzien suurin ja kuumin puheenaihe oli kuitenkin anniskelumääräyksien tiukentaminen ja yleisön omien picnicjuomien kieltäminen alueella. Tähän astihan kävijä on saanut tulla Kirjurinluodolle aivan vapaasti, kukaan ei ole kytännyt eväslaukun sisältöä, eikä mitään muutakaan. Muutos näkyi jo portilla, sillä sisääntulo oli aiempaa huomattavasti vaivalloisempaa tiukkojen turvatarkastusten vuoksi. Uusi tarkastus oli vielä anniskelualueen portilla, jossa korkkaamattomat juomapullot - myös vesipullot - piti tyhjentää. Alkoholijuomalinjauksen taustalla eivät ole järjestyshäiriöt, vaan tällä tiukennuksella Pori Jazz on nyt saatu samaan ruotuun muiden festareiden kanssa alkoholipolitiikan suhteen. Alkoholijuomia saa nauttia, mutta vain paikan päältä ostettuna. Myöhemmin ilmeni, että juomia todellakin sai varmasti riittävästi. Halvimmillaan 20 euron hintaisia viinipulloja kannettiin anniskelupisteistä urakalla jopa laatikoittain laajalle anniskelualueelle (jota oli aivan lavan edustaa lukuun ottamatta koko areena-alue). Tämä kyllä näkyikin sitten loppuillasta humalaisten määränä ja jalattomiksi pehmenneiden festarikävijöiden taluttamisena ulos alueelta. Aivan samanlaista oli kyllä jo kymmenen vuotta aiemmin edellisellä Pori Jazz -käynnillämme. Silloin oli juuri yleistyneet hana-viiniboxit, joita näki yhden jos toisenkin vierellä penkeillä - ja loppuillasta porukan kunto oli sitten sen mukainen. Tuolloin tosin sattui olemaan "nuorison päivä", esiintyjinä olivat mm. Redrama ja Alicia Keys.

 

Asetuimme festarituoleinemme ja leirivarusteinemme aurinkoiseen rinteeseen Päälavan ja Nurmilavan puoliväliin, mistä oli oivalliset näkymät ja kuunteluolosuhteet molemmille lavoille. Välillä kävin lavojen edustalla kuvaamassa esiintyjiä, mutta enimmäkseen istuimme tuoleissamme tai makoilimme viltillä auringosta ja musiikista nauttien.

Tullessamme alueelle oli jo kaksi ensimmäistä esiintyjää (HERD & Aili Ikonen sekä PRISM featuring Dave Holland, Kevin Eubanks, Craig Taborn and Eric Harland) settinsä soittaneet. No, eipä tuo ensin mainitun Jazziskelmäikivihreät olisi niin kiinnostaneetkaan. Jälkimmäisen olisin kyllä mielelläni tsekannut, mutta tulomatkan sattumusten takia missasimme senkin.

John Németh

Yhdysvaltain Idahosta tuleva valkoinen soul/blues laulaja John Németh oli oranssissa puvussaan laulamassa Nurmilavalla paikalle saapuessamme ja ihan kelpo blues-mausteista souliahan mies esitti. Kuitenkin melko perinteistä sellaista, vaikka Pori Jazzin artistiesittelyssä miehen sanottiinkin kaihtavan retroilua. Settiin mahtui myös ainakin yksi coverbiisi, hieno tulkinta Roy Orbisonin Cryingista. Keikan jälkeen John lupasi jakaa nimikirjoituksia levyihin myyntikojulla, mutta eipä tullut levyä ostettua. Myöhemmin tutustuin Spotifyssa miehen tuoreimpaan, mainioon Memphis Grease -albumiin. Levy on saanut hyvän vastaanoton kriitikkopiireissä ja menestynyt alan listoilla. Levyn pehmeämmin soulahtavista biiseistä tulee vahvasti mieleen laulaja-kitaristi Robert Cray, mutta särmikkäämpiäkin sävyjä levyllä kuulee. Löytyypä levyltä myös äsken mainittu Roy Orbison-coverkin.

Larry Carlton  (syntynyt 2. maaliskuuta 1948 Kaliforniassa) on yksi maailman tunnetuimmista jazzkitaristeista. Uransa aikana hän on voittanut kolme Grammy-palkintoa levytyksistään ja sävellyksistään. Yksi Carltonin kuuluisimmista tuotoksista lienee takavuosien televisiosarjan Hill Street Bluesin tunnusmusiikki. Vaikka Carlton ei olekaan kovin kuuluisa varsinaisena "kitaralegendana", hänen menestyksensä studio- ja sessiokitaristina on huomattava. Hänen vaikutuksensa nuoremman sukupolven jazzkitaristeihin on erittäin merkittävä. Koska hänen monipuolinen soittotyylinsä ei rajoitu pelkästään smooth jazziin, häntä ei voida kategorioida mihinkään erilliseen genreen. Tämä tekeekin Carltonista mielenkiintoista kuunneltavaa kaikille kitaristeille. Carlton on tehnyt yhteistyötä niinkin kovien artistien kanssa kuin mm. Joni Mitchell, Quincy Jones, Stanley Clarke ja Steely Dan. Viimeksi mainitun hieno Josie (Steely Dan: Aja, 1977) kuultiin Carltonin setissä ja onpa hän sen levyttänytkin albumille On Solid Ground (1989).

Carltonin setti meni vähän "ohi" koska kävimme sen  aikana ruokailemassa alueen ravintolateltassa. Vaikka soitto kuului hyvin myös ravintolapöytään, jäi keskittyminen musiikkiin siellä vähemmälle. Ihan maistuvaa gumboa, olutta ja valkoviiniä sai melko kohtuulliseen hintaan. Festariravintolan systeemi vaan oli aika omituinen. Samaan pöytään ei nimittäin meinattu millään päästää ihmisiä eri seurueista ilmeisesti laskutuskäytäntöjen takia. Istutettiin vaikka vain yksi henkilö yhteen pöytään ja muut sitten jonottivat, vaikka vapaita paikkoja oli runsaasti. Lyöttäydyimme yhteen erään helsinkiläis-herrasmiehen kanssa ja jaoimme pöydän - ja laskun. Kuitista huomasimme, että ravintolaa piti ja myös anniskelun hoiti Tavastiaklubi, Helsinki (!). Minkähänlaisella kilpailutuksella ravintoloitsija ja anniskelija lienee valittu, kun ei paikallisille ole annettu mahdollisuutta?

Nurmilavalla aloitti seuraavaksi kanadalainen Souljazz Orchestra. Bändi yhdistelee musiikissaan nimensä mukaisesti soulia ja jazzia, mutta mukana on myös runsaasti afrikkalaisia ja karibialaisia rytmejä sekä lattarisävyjä melko retroilla soundeilla. Hyvin tuo hyväntuulinen maailmanmusiikki toimikin helteisenä iltapäivänä saaden muutamat jopa tanssimaan lavan edustalla. Ehkä ympäristö ei kuitenkaan ollut ihan oikea tämänkaltaiselle bailumusiikille, siksi vaatimattomaksi tanssivan yleisön määrä kuitenkin jäi ihmisten istuessa mieluummin retkituoleillaan ja huovillaan.

The Souljazz Orchestra: Pierre Chrétien, koskettimet, lyömäsoittimet, laulu; Marielle Rivard, lyömäsoittimet, laulu; Philippe Lafrenière, rummut lyömäsoittimet, laulu; StevePatterson, tenorisaksofoni, lyömäsoittimet, laulu; 
Zakari Frantz, alttosaksofoni, lyömäsoittimet, laulu

Bettye LaVette

68-vuotias detroitlainen soulkuningatar Bettye LaVette on aloittanut uransa 16-vuotiaana v. 1962. Laajempaan suosioon hän kuitenkin nousi vasta 2005, jolloin cover-albumi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. LaVette aloitti settinsä versiollaan Bob Dylanin biisillä Everything Is Broken (Oh Mercy, 1989) ja kulki tunnelmasta toiseen rennon mehevällä otteella sekä aidolla, kirpeän karhealla Souläänellään välillä jopa istuen herkistelemässä lavan reunalla. En kovin hyvin tunne LaVetten tuotantoa, mutta toinen tunnistamani biisi oli alun perin Animalsin, mutta myös mm. Joe Cockerin versioima Don't let me be misunderstood. LaVette onkin tehnyt brittirockia ja -popia tunnelmallisesti ja soulahtavasti versioivan albumin Interpretations: The British Songbook (2010). Animals-hitin lisäksi levy sisältää mm. Beatlesia, Paul McCartneya, Pink Floydia, Moody Bluesia, Rolling Stonesia ja jopa Led Zeppeliniä. Kaiken kaikkia erittäin nautittava setti tältä soulmammalta, vaikka keikka jäikin hiukan etäiseksi melko kaukaa katsottuna.

 Suzanne Vega ja tavaramerkiksi
 muodostunut silinterihattu

Suzanne Vegan setin edettyä Nurmilavalla hieman yli puolivälin jätimme leirimme ja siirryimme jo päälavan eteen odottamaan illan päätähden eli Bob Dylanin keikkaa. Vegan osuuden pystyi hyvin seuraamaan loppuun sieltäkin päälavan screenien kautta. Vegalle on tyypillistä surumielinen ja mutkaton laulutyyli, jossa ei ole vibraattoa, ja hänen sanoituksensa ovat kirpeän runollisia ja tiiviitä, mutta eivät suoran poliittisia. Setti sisälsi enimmäkseen Vegan tuoreen, seitsemään vuoteen ensimmäinen albumin Tales From The Realm Of The Queen Of Pentacles (2014) materiaalia sekä muutamia vanhempia hittejä, joista tunnistamiani olivat ainakin Marlene On the Wall sekä ehkäpä Vegan suurimmat, 30 vuoden takaiset (!) hitit, encorena kuullut Luka ja Tom’s Dinner. Suzanne Vega on haastatteluissaan ihmetellyt yleisön tanssimista Luka-kappaleensa tahdissa. Kappale kun kertoo surullisen tarinan lapseen kohdistuvasta väkivallasta. Olisiko tähän yksinkertainen selitys, ettei täällä vaan kaikki ymmärrä tai kuuntele sanoja? Uuden levyn biiseistä parhaiten tuntui yleisöön uppoavan Vegan pukeutumista kommentoiva I Never Wear White.

Gerry Leonard

Vegan bändissä ei ollut lainkaan basistia, vaan taustalla oli vain rumpali sekä kitaristi  Gerry Leonard. Leonard näytti lavalla tutulta ja myöhemmin hoksasin, että mieshän soitti Earl Slickin ohella kitaraa David Bowien Reality-kiertueen bändissä 2003 näkemälläni Helsingin keikalla. Vegan taustalle olisin kyllä kaivannut bassoa ja ehkä kosketinsoittimetkin olisivat tuoneet lisäväriä taustoihin. Nyt säestys jäi ehkä hiukan kuivakaksi.

Suzanne Vegan setlista oli seuraava:

 Fat Man And Dancing Girl, Marlene On the Wall, Fool’s Complaint, Crack in the Wall, Jacob and the Angel, The Queen and The Soldier, Don’t Uncork What you Can’t Contain, Layin’ On Of Hands, Left Of Center, I Never Wear White, Some Journey  Encore: Luka, Tom’s Dinner

Bob Dylan olikin sitten kiinnostavuudessaan omaa luokkaansa näillä juhlilla ja yksi maailman merkittävimmistä artisteista millä tahansa skaalalla mitattuna ja olen hänen uraansa seurannut ja levyjä ostanut jo nelisenkymmentä vuotta! Siksi asetuimmekin hyvissä ajoin mahdollisimman lähelle päälavaa odottamaan Dylanin osuuden alkua. Olimmekin noin kolmannessa rivissä, joten näkymät lavalle olivat erinomaiset. Vaikka kuvauskielto oli niin ankara, ettei edes kännykkäkameroita saanut käyttää, otin järjestelmäkamerani mukaan lavan edustalle. Eihän sitä voinut leiripaikallemmekaan jättää. Niinpä sitten jouduinkin haukankatseisten järjestysmiesten silmätikuksi niin, että jo ottaessani kuvaa Dylanin lavakattauksesta ennen keikan alkua, ilmoitti järjestysmies, ettei saa kuvata. Minä siihen, että älä nyt viitsi, eihän keikka ole vielä alkanutkaan. Järkkäri sanoi vaan varoittavansa "jo etukäteen". Kuvauskielto harmitti, sillä siltä paikalta olisin varmasti saanut hienoja otoksia suuresta legendasta. Huomasin myös jo odotellessa, että screeneille kuvaavat lavakameratkin oli poistettu päälavalta ja screeneille näytettiin vain rakeista yleiskuvaa lavasta ja bändistä.

Muitakin ankaria rajoituksia Dylan oli esittänyt festivaaliorganisaatiolle ehdottoman kuvauskiellon lisäksi. Nämä vaatimukset on kyllä mediassa tulkittu aivan väärin. Nuo mediassa yleisön "fanituskielloksi" väännetyt toiveet oli kyllä osoitettu lavan takaiselle festivaalin henkilökunnalle. Asiallinen käytös ja artistien kunnioitus ja heille keskittymisrauhan antaminen kuuluvat kyllä festivaalityöntekijöiden ammattitaitoon ja pitäisi olla itsestään selvää. Dylan (73) on varmasti pitkän uransa aikana nähnyt keikkojen kaikki mahdolliset ikävimmätkin lieveilmiöt, joten kyllä hänellä on oikeus suojella itseään ja vaatia saada olla rauhassa.

Bob Dylanin ja bändin lavakattaus ennen aktin alkua

Dylanin tämän vuotisella kiertueella on ollut hyvinkin vakiona pysynyt uusimman, Tempest -levyn (2012) materiaaliin painottuva setlista. Parilla keikalla on kuultu aivan erilainen, enemmän vanhoja klassikoita sisältävä setti. Odotin jännityksellä, mitä tällä kertaa tulee ja olinkin tulostanut mukaani molemmat setlistat, joista seurasin keikan etenemistä.

Noin 20 minuuttia myöhässä Dylan astelee tummassa puvussaan vaaleine lierihattuineen hyväntuulisena ja hymyssä suin bändinsä kanssa lavalle. Tapansa mukaan hän ei tervehdi eikä näytä millään tavalla huomioivan yleisöä.  Keikan vihdoin käynnistyessä kappaleella Things Have Changed iloni legendan näkemisestä oli ylimmillään, olihan edellisestä näkemästäni Dylan-keikasta kulunut jo 14 vuotta. Aloituskappaleesta päättelin, että nyt tuleekin se ennakkoon toivomani vakiosetti. Halusin kuulla Tempest-levyn svengaavia rhytm'n blues -kappaleita livena.

Things Have Changed -kappale on peräisin vuoden 2000 Wonder Boys -elokuvasta ja sen soundtrackilta. Nyt laulu esitettiin kiihkeän nopeana ja Dylan sylki kyynisiä lauseita käheän murisevalla äänellään suorastaan riemukkaasti. Rautaisen ammattitaitoinen bändi soitti erittäin dynaamisesti ja selkeän ilmavasti hyvällä svengillä. Dylanin  nykyinen, karhea lauluääni saattoi kyllä aiheuttaa tottumattomammille kuulijoille jonkinlaisen alkutyrmistyksen, mutta pian Dylanin saattoi huomata ärisevän tekstejään jopa hyvinkin ilmeikkäästi. Itse olen kyllä jo tottunut hänen nykyääneensä kuunnellessani maestron 2000-luvun levytyksiä. Vuosi vuodelta karheammaksi muuttuva ääni tuo hänen lauluihinsa syvyyttä ja rosoa. Minusta ei siis voida puhua hänen "äänensä rippeistä", kuten joku lehtikriitikko kirjoitti.

She Belongs to Me (Bringing it All Back Home, 1965). 1960-luvun klassikko vedettiin rutiinilla. Dylanin soitti simppelin huuliharppusoolon, jossa taisi olla välillä kolmaskin sävel.

Bob aloitti keikan lavan keskellä mikrofonin takana seisten, mutta seuraavan Beyond Here Lies Nothin' (Together Through Life, 2009) hän siirtyi laulamaan flyygelin takaa. Kappale on rullaavaa "americanaa" viiden vuoden takaiselta levyltä. Dylan pimputteli kahdella sormella hauskoja fillejä flyygelillään ja Donnie Herronin mandoliini toi kepeää lisäväriä kappaleeseen.

Mutta mitä nyt? Yllättäen setti hyppäsikin sille toiselle, klassikkopainotteiselle listalle eli nyt arvatenkin tulee jonkinlainen yhdistelmäkeikka! Vanha, alun perin akustinen balladi To Ramona (Another Side of Bob Dylan, 1964) vedettiin reippaana valssina koko yhtyeen versiona. 

The Levee's Gonna Break (Modern Times, 2006) seurasi uskollisesti vanhoista blues- ja folkaineksista kootun kappaleen levyversiota. Basisti Tony Garnier siirtyi akustiseen pystybassoon.

Shelter From The Storm (Blood on the Tracks, 1975). Siirryttiin 1970-luvulle nyt countryvaikutteiseksi steel-kitaroineen uudelleen sovitetun akustisen klassikon myötä. Dylan lauloi tunnetta tihkuen ja soitti hieman melodisemman huuliharppusoolon. Erittäin hieno ja tunteellinen hetki, joka sai itsenikin hiukan herkistymään.

Million Miles / Cry A While (Time Out of Mind, 1997 ja Love and Theft, 2001). Jälkeen päin luin, että tässä Dylan yhdisteli sanoituksiaan aloittaen Million Miles -kappaleen säkeillä. Paikan päällä en kyllä tuota rekisteröinyt. Levytysten rhythm and blues oli vaihtunut sovituksessa kevyeksi ja hyvinkin jazzahtavaksi swingiksi.

Girl From The North Country (Freewheelin', 1963). Dylanin kouluaikaiselle tyttöystävälleen (Echo Helstrom, jolla oli suomalaislähtöiset vanhemmat) kirjoittama vanha laulu palasi ohjelmistoon kiertueen suuntautuessa Pohjoismaihin. Bob duetoi kappaleen aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Basisti soitti kontrabassoaan jousella yhtä karheasti kuin Dylanin laulu, joka soi tässä yllättävän kauniisti. Kuka vielä sanoo, ettei Dylan osaa laulaa? Harras, liikuttavakin hetki ja illan ehdoton kohokohta.

Summer Days (Love and Theft, 2001). Levyllä rockabilly-tyylinen kappale rullasi livenakin hyväntuulisesti. "Kaikki tytöt sanovat, että olen loppuun kulunut tähti", Dylan ilveili sanoituksessaan ja pimputteli hulvattoman minimalistisen flyygelisoolon.

Desolation Row (Highway 61 Revisited, 1965). Hieno mammuttibiisi ja klassikkojen klassikko, jonka melodiaan Dylan ei enää yrittänytkään yltää. Hän puhkui ja murisi kuitenkin yllättävän elävästi mestarillista sanoitustaan kepeästi rullaavan bänditaustan päälle. Hieno hetki!

Tweedle Dee & Tweedle Dum (Love and Theft, 2001). Levyllä vähän tylsä rockbiisi hitaampana, akustisena ja countryhenkisenä sovituksena. Dylan oli keksinyt kappaleeseen uuden ja levyversiota paremman laulumelodian. Näinhän Dylan on aina tehnyt, eli ei välttämättä seuraa varsinkaan vanhimpien laulujensa levytysversioiden melodiaa ja sovitusta, vaan tekee ne aina enemmän tai vähemmän uusiksi. Tästähän ei satunnaisemmat kuulijat pidä, kun eivät aina keikkaversioista tunnista tunnetuimpiakaan kappaleita. Ahkerasti kiertävä Dylan ei haluakaan olla mikään jukeboxi, joka jauhaa samoja hittejä illasta toiseen samalla tavalla. Hän myös inhoaa yleisön osallistumista yhteislauluun keikoillaan. Se hänelle suotakoon ja se on vaan hyväksyttävä. Dylan ei tälläkään kertaa tarjoa kuulijoille mitä he haluavat vaan mitä hän itse haluaa heille antaa.

Lonesome Day Blues (Love and Theft, 2001). Jälleen levytystä keveämpi ja leikkisämpi versio. Kuten myös A Hard Rain's A-Gonna Fall (Freewheelin', 1963). Tämä alkujaan synkkä, apokalyptinen akustinen balladi kuultiin nyt kepeänä jazzvalssina, missä saattoi olla puritaanisimmilla "dylanologeilla" nielemistä. Laulu sisälsi nyt Dylanin omalaatuista komiikkaa ja  hän jopa  naureskeli kesken laulun uusia kepeitä melodianpätkiä keksiessään. Loppuun tuli vielä kunnon paisutukset.

Thunder On The Mountain (Modern Times, 2006). Levyn "ränttätänttä blues" sai nyt kevyitä swingsävyjä, mutta kuultiinpa myös hienoa rock'n roll -henkistä kitarointia Charlie Sextonilta. Bob ja bändi vilkuilivat hetken toisiaan ja poistuivat sitten lavalta. Aiemmilla keikoilla tällä setillä on kuultu vielä ennen encoreja Ballad Of The Thin Man, mutta nyt se jäi harmittavasti, ilmeisesti ajanpuutteen vuoksi kuulematta. Yleisö sai kuin saikin aikaan sen verran meteliä, että maestro ja bändi palasivat vielä lavalle.

Ainoana encorena kuultiin  All Along The Watchtower (John Wesley Harding, 1967). Dylanin erikoista pianismia ja puhelaulua Jimi Hendrixin aikoinaan ikimuistoisesti versioimassa klassikossa. Loppuun pitkähkö herkistely. Soittoaika alkoi kuitenkin loppua ja Dylan jätti väliin toisen ylimääräisensä, joka on viikkokausia ollut Blowin' in the Wind. Lopetus tuntui hieman hätäiseltä, mutta minkäs teet, vaikka olisihan tuonkin klassikon nykyversion mielellään kuullut. Olisi voinut vaikka verrata edelliskesänä Neil Youngilta Helsingin Kaisaniemessä kuultuun cover-versioon.

Keikan päätteeksi Dylan kerääntyi bändin kanssa lavalle riviin kiittämään yleisöä. Mutta ei, ei hän tälläkään kertaa sanonut sanaakaan, kuten ei keikoillaan yleensäkään, eikä myöskään kumartanut yleisölle. Katseli vain hetken kauas Kirjurinluodon rinteeseen yltänyttä yleisömerta, kääntyi ja käveli pois.

Tämän yhden surkean kännykkäkamerakuvan
sain napattua haukankatseisen järjestysmiehen (oik.)
vilkaistessa muualle.

Kaiken kaikkiaan Dylan oli hyvässä vedossa ja  bändi oikea herrasmiesorkesteri, joka soi todella hyvin ja ammattitaitoisesti, mutta välillä ehkä vähän rutiininomaisesti ja kuivasti. Kitaristien vuoropuhelu Dylanin flyygelin kanssa vaelteli amerikkalaisen juurimusiikin, viihdeperinteen, svingin ja jazzin välisissä maastoissa basson ja rumpujen mehevästi kannattelemana.  Ehkä noihin blues/rock/swing -sävyihin olisi voinut olla enemmänkin vaihtelua muutaman countrytyylisen sovituksen lisäksi. Huomattavaa oli, ettei Dylan soittanut lainkaan kitaraa ja huuliharppuakin säästeliäästi vain parissa kappaleessa. Pianon takaa hän nousi aina ohjaamaan kappaleiden lopetuksen ja kävi kappaleiden välissä ottamassa juotavaa lavalla olleen kaiuttimen päältä valkoisen patsaan takaa. Saman kaiuttimen päällä taisi muuten seistä myös Oscar pysti tai ainakin jäljennös siitä. Dylanhan sai v. 2000 Oscarin parhaasta alkuperäiskappaleesta konsertin avausbiisistä Things Have Changed elokuvassa Wonder Boys.

Upea keikka loistavalta artistilta! Puolitoista tuntia, viisitoista laulua eikä yhtään notkahdusta koko setin aikana. Olisin ehkä sittenkin mieluummin kuullut kiertueen vakiosetin Tempest-levyn materiaalein, mutta se vaan tosiaankin on niin, että tämä herra ei esitä sitä, mitä yleisö haluaa vaan sitä, mitä itse haluaa. Hienoa oli nähdä legenda lavalla noinkin vetreänä melko läheltä, mutta ehkä tämä herra ei sittenkään tehnyt aivan yhtä suurta vaikutusta, kuin toiset äskettäin näkemäni suuret legendat: Leonard Cohen lämpimällä karismallaan 2010 Hartwall Areenalla ja Neil Young Crazy Horsen kanssa edellisenä kesänä hurjalla rymistelyllään ja akustisella herkistelyllään Kaisaniemessä.

Illan päätti Nurmilavalla Dumari ja Spuget, jonka olimme nähneet Jyväskylän kesän telttakeikalla vajaat kaksi viikkoa aikaisemmin. Tuomari Nurmio vitsaili alussa, että täällä onkin hyvä soittaa ihan nimikkolavalla: Nurmiolava! Dumari aloitti samoilla biiseillä kuin Jyväskylässäkin, joten lähdimme suunnistamaan autollemme jatkaaksemme matkaa Raumalle yöpymään törkeän kalliissa (=jazz-hintaisessa), hikisessä hotellihuoneessa. Porista emme aikaisin keväälläkään saaneet varattua hotellihuonetta.  Niinpä ajoimme Raumalle yhtenäisessä autoletkassa. Hotellin aamupalalla taidettiin lähes jokaisessa pöydässä keskustella Pori Jazzista, joten monet muutkin olivat päätyneet kanssamme samaan ratkaisuun.

Ensi kesänä Pori Jazz viettää 50-vuotisjuhliaan, joten saapa nähdä, millaista tähtisadetta silloin jazzeilla nähdään.

 Bob Dylan & His Band:

Bob Dylan, laulu, piano, huuliharppu

Tony Garnier, basso

George Recile, rummut

Stu Kimball, kitara

Charlie Sexton, kitara

Donnie Herron, steel kitara, mandoliini

Bob Dylanin Setlist:

Things Have Changed

She Belongs to Me

Beyond Here Lies Nothin'

To Ramona

The Levee's Gonna Break

Shelter from the Storm

Cry a While

(with "Million Miles" first verse intro)

Girl from the North Country

Summer Days

Desolation Row

Tweedle Dee & Tweedle Dum

Lonesome Day Blues

A Hard Rain's A-Gonna Fall

Thunder on the Mountain

Encore:

All Along the Watchtower

Dumari & Spuget

Alicia Keys, ym. Pori Jazz 24.7.2004

Alicia Keys

Charles Tolliver Big Band
One Four All New Orleans Band
Kurt Rosenwinkel Quintet feat. Joshua Redman, Redrama

Paul Simon, Pori Jazz 16.7.2002

Paul Simon screeniltä kuvattuna

Bo Kaspers Orkester

Miriam Makeba

Kirjurinluodon Delta-areenalla esiintyivät myös Miriam Makeba ja Bo Kaspers Orkester.


Paul Simon setlist:

1. Bridge over troubled water
2. Graceland
3. You're the one
4. 50 ways to leave your lover
5. That was your mother
6. Me and Julio by the schoolyard
7. The teacher
8. Spirit voices
9. Diamonds on the soles of her shoes
10. You can call me Al
11. The sounds of silence
12. Homeward bound
13. I am a rock
14. The boy in the bubble
15. The coast
16. Late in the evening
17. Hurricane eye
18. Proof
19. Slip sliding Away
20. Mrs. Robinson
21. Loves me like a rock
22. The Boxer
23. The cool cool River
24. Still Crazy after all these years

The band:

Vincent Nguini - Guitar
Bakithi Kumalo - Bass
Steve Gadd - Drums
Mark Stewart - Guitars, Cello, Saxophone, selfmade instruments
Tony Cedras - Accordeon, Keyboard, Guitars
Andy Snitzer - Saxophone, Synthesizer
Jay Ashby - Trombone, Percussion
Jamey Haddad - Percussion

Alain Mallet - Keyboard, Accordion
Steve Shehan - Percussion
Jim Hynes - Trumpet
Harper Simon - Guitar

Pori Jazz 14.7.1990

25th Anniversary Ensemble
Emily Haddad
Jay Hoggard
Severi Pyysalo
Billy Harper Quintet
McCoy Tyner Trio feat. Freddie Hubbard & Ralph Moore
Dizzy Gillespie United Nations Orchestra

Pori Jazz 10.7.1987

B.B. King Blues Band
Carmel
James Newton
Jay Hoggard Quintet,
Emily Haddad
Stan Getz Quartet 

B.B. King Porissa (julkaistu Blues News -lehden -numerossa 4/1987)