Eva Dahlgren Live 23 sånger @ Sibeliustalo, Lahti 5.10.2012

Eva Dahlgren on yksi Pohjoismaiden suosituimmista laulajista, säveltäjistä ja sanoittajista. Viimeiset kaksi vuotta Eva on suuntautunut teatteritaiteeseen Suomessakin nähdyllä monologillaan ”Ingen är som jag”, jonka levytys päättää myös vasta ilmestyneen ”Tid - Urval av sånger 1980 till nu” -tuplakokoelman. Kokoelma kattaa hienosti artistin upean uran tärkeimmät vaiheet. Eva Dahlgren on tehnyt hienoa musiikkia 1980-luvulta alkaen sekä kaksi lastenromaania, joiden pääosassa ovat koirakaverukset Lasse & Urmas: Täti Luun salaisuus (2004) ja Pennut pinteessä (2005). Lisäksi hän on kirjoittanut luovan työn ilosta ja vaikeudesta sekä omasta elämästään kertovan "matkapäiväkirjan" Kuinka lähestyä puuta (2006). Eva Dahlgren tekee myös uutta musiikkia, sillä hän on myös äsketäin julkaissut Spotifyssa 10 aiemmin julkaisematonta demoversiota lauluistaan. Lisää demoja julkaistaan kun Tid - Urval av sånger 1980 till nu -albumista julkaistaan lokakuussa myös 17 demoversiota sisältävä Deluxe 3CD -painos. Dahlgren on siis edelleen ajankohtainen, monipuolinen, karismaattinen ja tinkimätön taiteilijapersoona.

Tänä syksynä Eva Dahlgren lähti ensimmäiselle, odotetulle kiertueelleen viiteen vuoteen otsikolla Live 23 sånger ja aloitti sen tapansa mukaan Suomesta. Konsertin alussa Dahlgren kertoikin aloittavansa aina kiertueensa Suomesta, koska oli jo nuorena artistina saanut täällä niin lämpimän vastaanoton, eikä enää uskalla aloittaa kiertuettaan muualta. Hän myös kiitteli yleisöä siitä, että oli saapunut sateesta huolimatta paikalle. Onhan Eva toki käynyt yksittäisillä keikoilla Suomessa useammankin kerran viime vuosina, mutta meikäläiseltä on nämäkin keikat jääneet väliin. Nyt piti tuo puute korjata jo yleissivistyksenkin kannalta, kun Eva tuli näinkin lähelle esiintymään.

Illan yleisö näytti olevan enimmäkseen päälle nelikymppisiä naisia ja miehiä,  ehkä naisilla oli kuitenkin (odotetusti?) lievä enemmistö. Istumapaikkamme olivat korkealla kakkosparvella, mutta se ei Sibeliustalossa haittaa, sillä kaikkialta näkee ja kuulee todella hyvin. Jostain syystä ennakkomyynnissä suuri osa ja ainoat jäljellä olevat permantopaikoista  olivat ns.  Show&Dinner -paikkoja ja hinta olisi ollut suolainen, joten näihin piippuhyllypaikkoihin oli tyytyminen.

Konsertin Eva aloitti yksin soittamalla sähkökitarallaan yhtä säveltä, jonka päälle alkoi laulaa kappaletta Jag är Gud. Yksitellen bändi (kitaristi, basisiti, kosketinsoittaja, rumpali sekä puhallinsoittaja) saapui lavalle ja alkoi soittaa säestystä. Eikä Evan kitarointi toki jäänyt yhteen säveleeseen, vaan hän soitti useimmissa kappaleissa erilaisia kitaroita. Kappale paisui melko raskaaksi ja jylhäksi versioksi varsinkin rumpalin hakatessa riuskasti hyvin suoraviivaista komppia. Pitkin iltaa rumpali paukutti suunnilleen samalla rytmillä ja voimakkuudella jopa balladityyppisissä biiseissä. Olikohan Sibeliustalon salin hieno akustiikka tehnyt miksaajalle ja rumpalille tepposen, sillä huomattavasti pienempi volyymin ja voiman käyttö olisi rummuissa kyllä riittänyt. Muutenkin rumputyöskentely oli minusta liian suoraviivaista ja nyanssitonta hukuttaen välillä alleen muut soittimet ja jopa solistin kauniin äänen. Toki joissakin herkemmissä kappaleissa (Vem tänder stjärnorna,  Ängeln i rummet) rumpalikin onneksi hieman rauhoittui ja soitti hillitymmin ja monipuolisemmin.

Konsertissa nähtiin Evalla uutena elementtinä videoseinä. Seinän esityksen perustana oli siinä koko ajan enemmän tai vähemmän näkyvissä ollut muuri. Alussa taustakuvissa muurin editse kulki luonnollisen kokoisia ihmisiä ja autoja. Keltaisista takseista päätellen tuo muuri oli kuvattu New Yorkissa. Myöhemmin videoseinällä näkyi muurin lisäksi paljon muutakin, mm. Eva itse Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla kuvattuna  ja kiinalaisten kuljeskelua aukiolla. Kuvitus, kuten melko niukka ja hillitty valoshowkin sopivatkin hyvin illan tyylikkääseen kattaukseen. Näillä saatiin hienoa visuaalisuutta mm. konsertin keskivaiheilla rauhallisesti alkaneessa, mutta loppua kohti voimakkaaksi paisuneessa Snö-kappaleessa, kun taustascreenillä satoi lunta ja lumisade saatiin aikaan valoilla myös koko saliin. Konsertissa käytettyä taustakuvitusta voi nähdä Eva Dahlgrenin uuden När skuggorna faller -laulun videolla .

Pari ensimmäistä kappaletta vedettiin rivakasti putkeen ilman taukoa, mutta siitä lähtien Eva jutteli yleisölle kappaleiden välillä hyvinkin pitkään tarinoiden laulujensa taustoista. Alussa yleisö oli melko vaisusti mukana, mikä johtui ehkä alkupuolen uudemmista ja yleisölle vieraammista biiseistä. Kyllähän tässä naisessa vielä ytyäkin on, mutta ainakin minulle herkemmät kappaleet toimivat parhaiten, ehkä tuon rankemmissa kappaleissa liiallisen rummunpaukutuksenkin takia. Dahlgren tuntuukin olevan omimmillaan herkissä balladeissa. Evan tumma ääni on edelleen voimissaan ja varsinkin hitaammissa kappaleissa se on suorastaan lumoava. Myös taustalaulu ja varsinkin kaiutettu nais-taustalaulajan soittama trumpetti ja muut puhaltimet toivat bändin sointiin lisää hienoja sävyjä.

Mitä pitemmälle konsertti eteni, sitä paremmin yleisökin oli mukana. Kaunis "pakollinen", kaikissa konserteissa yleisön ehdottomasti haluama konsertin puolenvälin jälkeen kuultu hittikappale Vem tänder stjärnorna sai jo tunnistamisen merkiksi alkuaplodit ja se olikin yksi illan kohokohdista. Lyhyehkö keikka (tunti ja 45 minuuttia, ei väliaikaa) sekoitti hidasta ja nopeampaa materiaalia ja vauhti kiihtyi loppua kohden. Varsinaisen setin loppupuolella Ung och stolt sekä Gunga mej rokkasivat mallikkaasti.

Ensimmäinen encore Jag Klär Av Mig Naken jatkoi hakkaavalla rytmillään varsinaisen setin lopun menoa. Keinuvarytminen, 70-luvun discomusiikin mieleen tuova Kom och Håll Mig ja varsinkin yleisön eniten odottama ja ennalta arvattavasti viimeiseksi jätetty, koskettavan kaunis, hienosti tulkittu superhitti Ängeln i rummet eivät jätä enää ketään kylmäksi ja saavat yleisön räjähtäviin suosionosoituksiin seisaaltaan.

"Valkaistu blondi" tarjosi yleisölleen viihdyttävän, taiteellisen ja tyylikkään, loppua kohti kasvavan shown sekä nostalgisia, herkkiä hetkiä. Illan aikana kuultiin  laaja skaala herkkyydestä voimaan. Ihan hyvillä mielin mekin poistuimme konsertista, vaikka Sibeliustalon edustalla taksijonossa vettä tulikin niskaan taivaan täydeltä ja tuulen kanssa lähes vaakasuoraan.

Setlistaa ja bändin kokoonpanoa en saanut ylös, mutta seuraavat kappaleet kuultiin Örebrossa Ruotsissa. Lista lienee ollut sama myös Lahdessa.

Jag är Gud
Fromme mannen
Varje dag
Ja
Lev så
Här vill jag vara
För att du är här
Häxorna
Sand
Novemberregn
Vem tänder stjärnorna
Snö
Så härlig är jorden
Ung & stolt
Gunga mig
Sommarbarn

Jag klär av mig naken
Kom och håll om mig
Ängeln i rummet

Herbie Hancock and His Band, Musiikkitalo, Helsinki 17.7.2012

Herbie Hancock and his band: Herbie Hancock, kosketinsoittimet, James Genus, basso, Trewor Lawrence, rummut, ja Lionel Loueke, kitara

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho

Yhdysvaltalainen jazzpianisti Herbert Jeffrey Hancock (s. 12. huhtikuuta 1940) nousi kuuluisuuteen jo 1960-luvulla. Tuolloin hän levytti merkittäviä akustisia jazzteoksia. Myöhemmin hän on kuulunut fuusiojazzin vaikutusvaltaisimpiin edustajiin. Hancockia pidetäänkin yhtenä suurimmista jazzpianisteista, joka on vuosien varrella reippaasti vaihdellut tyyliään.

Hancock aloitti soittamisen seitsenvuotiaana ja oli pianon ihmelapsi, joka soitti Mozartin pianokonserttoja orkesterin kanssa jo 11-vuotiaana. Vuonna 1962 Miles Davis pestasi hänet kvintettiinsä, jossa Hancock nousi maailman maineeseen. Samoihin aikoihin Hancock teki myös ensimmäisen soololevynsä. Miles Davisin kanssa soittamisen ohella hän myös sävelsi ja muutamista niistä (mm. Watermelon Man, Cantaloupe Island, Dolphin Dance ja Maiden Voyage) tuli jazzin standardeja. 1960-luvulla Hancockin tuotanto oli pääasiassa tuon ajan akustista jazzia, tyylillisesti lähellä Davisin kvintetin edistyksellistä hard bopia.

1970-luvun alkupuolella Herbie Hancock siirtyi kolmella Mwandishi-yhtyeensä levyllä rohkean kokeilevaan fuusiojazziin. Noilla levyillä hän kokeili jo syntetisaattoreitakin, vaikkei itse vielä soittanut niitä, vaan enimmäkseen sähköpianoa. Hän ei aluksi pitänyt tästä soittimesta, mutta alkoi soittaa sillä alun perin Miles Davisin vaatimuksesta. Seuraavilla levyillään Hancock ryhtyi soittamaan sooloja myös syntetisaattoreilla.

Pettyneenä ensimmäisten fuusiojazzevyjensä huonoon vastaanottoon Hancock ryhtyi kokeilemaan onneaan 1970-luvun funk-musiikin parissa. Hän perusti uuden yhtyeen ja tuloksena syntyi vuonna 1973 ilmestynyt jazz-funkin suurin klassikkolevy Headhunters. Tällä levyllä saivat päivänvalon Hancockin suurimmat hitit, kuten 15 minuuttia pitkä, syntikkariffiin perustuva Chameleon sekä vanha hitti Watermelon Man uutena versiona.

Tämän jälkeen Hancockin tuotanto lähti entistä kaupallisempaan suuntaan. Seuraavat levyt Man-Child (1975) ja Secrets (1976) olivat paljon edellisiä keveämpiä ja Sunlight (1978) ja Feets don't fail me now (1979) – levyillä Hancock alkoi laulaa vokooderin läpi. Näistä jälkimmäisellä musiikki on jo lähempänä discofunkkia kuin jazzia. Vuonna 1979 julkaistiin Hancockin ensimmäinen rock-levy Monster, joka ei sekään juuri kiitosta saanut. Kehitys kulminoitui 1980-luvulla puhdasta poppia sisältäneisiin levyihin ja 1982 julkaistu, hiphopista ja industrialista vaikutteita saaneen Rockit- singlen myötä Hancockin nimi tuli MTV-kanavaa seuraavan nuorisonkin tietoisuuteen.

Ajoittain Hancock on palannut myös akustisen jazzin pariin todistaakseen yhä olevansa yksi merkittävimmistä jazz-pianisteista. 1970-luvun jälkipuoliskolla esiintynyt Hancockin akustinen V.S.O.P.-kvintetti antoi vahvoja vaikutteita nousevalle jazz-muusikoiden sukupolvelle, joka halusi enimmäkseen pysyä akustisen jazzin parissa.

Vaihtelevan uransa viimeisin projekti on ollut Hancockin The Imagine Project. Se on kansainvälinen levytys- ja filmiprojekti, jossa Hancock tekee yhteistyötä musiikin supertähtien kanssa. Mukana ovat olleet muun muassa Jeff Beck, Seal, Pink, Juanes ja Anoushka Shankar tulkitsemassa uudelleen sovitettuja, maailmoja syleilevää humanismia tihkuvia mm. Bob Dylanin, Peter Gabrielin, John Lennonin ja Bob Marleyn kappaleita.

Mutta nyt itse keikalle! Edellä esitetyn pitkähkön johdannon perusteella oli siis todella mielenkiintoista mennä tähän konserttiin. Nyt 72-vuotiaalta rytmimusiikin väriä vaihtavana kameleonttina tunnetulta pianistilta kun saattoi olla odotettavissa melkein mitä tahansa: akustista jazzia, funkya, fuusiojazzia, uudelleen sovitettuja pop-kappaleita tai jopa ihan discomusiikkia. Joku onkin kuvannut Hancockin musiikkia hauskasti ”ufoelektrofunkkigroovepoppijatsiksi”.  Mielenkiintoiseksi keikan teki myös konserttipaikka, Helsingin musiikkitalo, jonka pääsimme katsastamaan nyt ensimmäistä kertaa.

Jazz-legendan suosiosta kertoi jotain jo se, että loppuunmyydyn Musiikkitalon konserttisalin yleisö taputti jo kauan ennen kuin bändi asteli lavalle. Toinen osoitus Hancockin musiikin ihmisten tajuntaan uppoamisesta voisi olla musiikkitalolle tulleen yleisön monimuotoisuus, väki oli iältään ja olemukseltaan varsin sekalaista seurakuntaa.

Herbie Hancock and His Band: sooloartistinakin tunnettu Lionel Loueke (kitara), James Genus (basso) ja Trevor Lawrence Jr. (rummut) saapui Musiikkitalon lavalle yksi mies kerrallaan, aloittaen kappaleella Actual Proof, jonka nimi tulee buddhalaisesta filosofiasta ja on peräisin vuonna 1974 ilmestyneeltä melkein edeltäjänsä Headhuntersin veroiselta Thrust-levyltä. Jo tässä ensimmäisessä kappaleessa kävi ilmi illan juoni, nyt soitetaankin Herbie Hancockin omia, vanhoja hittejä ja enimmäkseen sähköisillä soittimilla. Ei siis esimerkiksi muiden tekemiä pop-kappaleita, kuten kiertueen nimen (The Imagine Project) perusteella olisi ehkä voinut odottaa.

Ensimmäisen kappaleen jälkeen nuorekas, lämmintä karismaa uhkuva maestro esittelee selvästi ylpeänä bändinsä jäsenet monisanaisesti jokaisen erikseen kehuen. Kitaristi Lionel Louekesta hän sanoi: ”Tulette kuulemaan tältä mieheltä niin huimia suorituksia, että suunne loksahtaa auki hämmästyksestä”. Sitten hän siirtyi katsomon puolelle pyytäen bändiä soittamaan jotakin katsastaakseen musiikkitalon akustiikan. Hyvältähän se kuulosti! Musiikkitalon akustiikka on todellakin jotain uskomatonta ja ainakin minulle aivan ennen kuulematonta.  Hancockin ja Loueken soittaessa hyvin hiljaa pystyi kuulemaan itse koskettimien liikkeen ja kitaran kielien hennot helähdykset. Heti seuraavassa hetkessä tärykalvot olivat lujilla muusikoiden antaessa todella kyytiä soittimilleen. Eli dynamiikkaa riitti musiikkitalon akustiikassa ajoittain vähän liikaakin.

Ohjelmiston rungon muodostaneita Hancockin funk-fuusiojazz-hittejäkin toki kuunteli mielellään ja ne tekivät vaikutuksen. Minulle kuitenkin konsertin kliimaksi oli sen keskivaiheilla, kun kitaristi Loueke ja Hancock jäivät kahdestaan lavalle sekä varsinkin molempien herrojen soolosuoritukset. Ensin jäi Loueke yksin lavalle, kun myös Hancock poistui takahuoneeseen.  

Hämmästyttävä kitara- ja vokaalivirtuoosi Lionel Loueke (vas)
ja maestro Herbie Hancock

Lionel Loueke sai funkbasistien käyttämällä perkussiivisella "peukkubassotyylillään"  soittimestaan ja kehostaan irti kokonaisen orkesterin lyömäsoittimineen kaikkineen. Kaiken lisäksi mies alkoi vielä laulaa säestäen itseään beatboksaamalla, kielen naksutuksilla, rintaansa rummuttamalla sekä vokooder-efekteillä aikaansaadulla taianomaisella afrikkalaistyylisellä kuorolaululla. Yleisö kuunteli hartaana hiiren hiljaa eikä sitä tarvinnut toista kertaa kehottaa tulemaan mukaan esitykseen kuorolaulun ja rytmin muodossa. Uskomaton taituri, varsinainen yhden miehen kuoro ja orkesteri! Eipä Maestro yhtään liioitellut miestä kehuessaan. Tässä näyte Loueken hämmästyttävästä taituruudesta, koska sitä on vaikea sanoin kuvailla.

Loueken sooloesityksen jälkeen kuultiin se kuuluisa Watermelon Man. Seuraavaksi Hancock soitti pitkään myös yksin akustista pianoaan. Soitto kulki jazzin ja klassisen musiikin välillä saaden musiikkitalon tunnelman vieläkin hartaammaksi. Tätä puolta Hancockin soitossa olisi kuunnellut enemmänkin paitsi soolona, myös akustisen bändin kanssa. Herkulliset yksityiskohdat ja jazzin hypnoottinen lumo jäivät nyt raskaamman sähköisen materiaalin alle ja pianismin herkkyys tuli esiin vasta pidemmissä akustisissa sooloissa ja improvisaatiossa.  Oikeastaan vaikuttikin välillä siltä, että Hancock oli jopa lapsellisen mieltynyt vempaimiinsa, vokooderiin, syntetisaattoriin sekä kaulassa roikkuvaan kitaramaiseen kosketinsoittimeen keytariin. Sen soittaminen näytti olevan hauskinta ja sitä kävelyttäessään hän sai synnytettyä myös bändifiilistä yhtyeeseen, jossa jokainen hoiti osuutensa myhäilevästi fiilistellen.

Varsinaisen setin päättävän pitkän Cantaloupe Islandin myötä meno tiivistyi jälleen melkoiseksi rytmitykitykseksi ja sai jo jalatkin vipattamaan. Sitten maestro ja bändi poistuivat lavalta, mutta yleisön raikuvien taputusten vaatimana bändi tuli takaisin ja melkein räjäytti Musiikkitalon katon encorellaan.  Rockitin mielettömät säkätykset ja riffit nostivat tunnelman ufoihin funkkihiphopsfääreihin. Illan päätti osuvasti Hancockin maineeseen ”rytmimusiikin kameleonttina” sopiva Chameleon tiukalla tykityksellä ja valtavalla energialla.

Ennen konsertin alkua kuulutettiin useampaan kertaan, että konsertissa suositellaan korvatulppien käyttöä. Siis hetkinen: Jos volyymi on niin kova, että tarvitaan korvatulppia, menee näin hienon salin mahtava akustiikka hukkaan. Itselläni on kalliit, ääniä vääristämättömät ns. muusikkotulpat, joten minua ei niinkään haitannut kova volyymi, mutta hiljaisemmissa kohdissa oli  tulpat otettava pois ja laitettava taas takaisin volyymin noustessa lähes sietämättömäksi. Voin vain kuvitella tavallisia oransseja "raksatulppia" käyttäneiden kuulemia tumppuisia soundeja. Ei siinä kyllä hienosta akustiikasta ole enää mitään jäljellä. Tuota aiemmin mainitsemaani dynamiikkaa oli siis turhankin paljon ja voimakkaimmissa kohdissa hiukan pienemmällä volyymilla soitosta olisi varmasti nauttinut vielä paljon enemmän.

Illan setti oli kyllä loistava ja taitavasti rakennettu kaiken kaikkiaan. Olisin kuitenkin mieluusti kuunnellut enemmän Hancockin akustista soittoa V.S.O.P ja Miles Davis -aikojensa tyyliin, mikä olisi musiikkitalolle ehkä paremmin sopinutkin. Mutta tällä kertaa näin ja siihenkin olin enemmän kuin tyytyväinen. Onneksi niitä miehen 1970-luvun pahimpia discofunkhirvityksiä tai 1980-luvun popkappaleita ei sentään kuultu.

Setlist:

Actual Proof

Seventeen

Lionel Loueke Solo

Watermelon Man

Herbie Hancock Solo

Cantaloupe Island

Encore:

Rockit

Chameleon

Liljan Loisto, Alamaailman Vasarat Jyväskylän kesän ohjelmateltassa 13.7.2012

Alamaailman Vasarat:Jarno "Stakula" Sarkula (saksofonit, klarinetit, tubax ja erikoispuupuhaltimet), Erno Haukkala (pasuuna, tuuba & piccolopasuuna), Miikka Huttunen (polkuharmooni, piano & melodika), Tuukka Helminen (sello), Marko Manninen (sello), Santeri Saksala (rummut ja lyömäsoittimet)

Minulle ja vaimolleni on muutaman viime vuoden aikana muodostunut lomaperinteeksi vähintään yksi Jyväskylän kesän telttakonsertti. Tällä kertaa valintamme osui 15-vuotisjuhliaan viettävän Alamaailman Vasaroiden ja Liljan loisto -yhtyeiden konserttiin. Edellisenä kesänähän Jyväskylän kesän ohjelmateltassa esiintyi mm. Tuomari Nurmio Paratiisi-orkesterinsa kanssa. Tuomari on tehnyt yhteistyötä ja levyttänytkin myös Alamaailman Vasaroiden kanssa, joten siinäkin mielessä oli odotettavissa kiinnostava ilta.

Konserttipaikka eli yliopiston kampuksen urheilukentälle pystytetty teltta on kasvanut vuosi vuodelta ja tällä kertaa teltta oli ilmeisesti lainattu Keitele Jazzilta. Teltassa olisi tosin ollut tilaa huomattavasti suuremmallekin yleisölle. Tänä iltana teltta ei täyttynyt, mihin varmaan suurin syyllinen edellisen illan loppuunmyyty, tähtiesiintyjillä kuorrutettu UMO Jazz Orchestran Stevie Wonder Night -konsertti.

Puppa J. ja Yona

Illan aloitti kansanmusiikkia, reggaeta ja balkansoundia yhdistelevä Lilja Loisto -yhtye. Yhtyeen rungon muodostavat poppia ja kansanlaulua debyyttilevyllään (Pilvet liikkuu, minä en, 2010) sekoitellut Yona (oik. Johanna Louhivuori) ja laulaja-kitaristina reggaeyhtyeessä Puppa J & Tasottavat sekä hip hop - ja reggae-yhtyeessä Jätkäjätkät  toimiva Puppa J (oik. Janne Siro).

Liljan Loiston esikoisalbumi Takaisin Karjalan maille (2010) sisälsi Karjalaan liittyviä kansanlauluja ja iskelmiä reggae-sovituksilla. Yhtyeen toinen, kuluvana vuonna ilmestynyt Vapauden hurma sisältää hieman tuoreempia takavuosien iskelmiä uudellen sovitettuina. Tuolla levyllä reggae-rytmit ovat jääneet vähemmälle ja tilalle on  tullut monipuolisempia vaikutteita mm. mustalaismusiikista ja balkan-sävyjä.

Tämän illan repertuaari painottui toisen levyn kappaleisiin ja mikäs siinä, kyllähän noitakin raikkaina, uusina sovituksina kuunteli. Yleisökin näytti tykkäävän ja osa tanssi illan aikana aina vaan villimmiksi käyvillä, mitä moninaisinnilla tyyleillä. 

Liljan loiston setissä kyytiä saavat muun muassa Jarno Sarjanen, Mimmi Mustakallio ja Hortto Kaalo. Osa kappaleista toimi yllätyksellisyytensä takia hienosti (Vapaa oon, Kauan sitten), kuultiinpa vuoden 1996 Jasminen esittämä euroviisuviisuhirvitys Niin kaunis on taivas. Osa kappaleista taas oli jo selvästi liian kuluneita (Eeva, Katupoikien laulu) eikä Hanna Ekolan Villihevoset ole juuri muuttunut siedettävämmäksi uudelleen sovitettunakaan. Parhaiten minusta toimi Mimmi Mustakallion suomeksi levyttämä Varkaat kulkurit (Cher: Gypsys, Tramps & Thieves) sekä ehkä setin vaikuttavin esitys romanialaiseen kansanlauluun perustuva Mustalaisen kyyneleet. Näissä Yonan perinaisellinen ääni ja täysin maneeriton fraseeraus pääsivät oikeuksiinsa.

Liljan Loisto: Yona (laulu), Puppa J (laulu, kitara), Matti Pitkänen (viulu, mandoliini), Kim “Kasio” Rantala (urku, haitari), Tatu Rönkkö (lyömäsoittimet), Antti Kivimäki (kontrabasso).

Ainakin minulle illan odotetumpi esiintyjä oli ehdottomasti Alamaailman Vasarat. Yhtye kiinnosti, koska olen aiemmin tutustunut sen tuotantoon oikeastaan vain Tuomari Nurmion kanssa 2003 tehdyn Kinaporin kalifaatti -levyn kautta.

Vasaroiden musiikkia on vaikea määritellä ja sitä onkin yritetty monin tavoin. Yhtyeen johtaja ja saksofonisti Jarno Sarkula on kuvailllut yhtyettään ”fiktiiviseksi kansanmusiikiksi”. Yksi hauskimmista määrittely-yrityksistä on "kebabkosherjazz-filmtrafficpunk". Paras kuvailuyritys taitaa olla väljä "fiktiivinen maailmanmusiikki". Yhtyeen instrumentaalimusiikissa lyövätkin kättä niinkin erilaiset ainekset kuin jazz, itämainen musiikkiperinne, speedmetalli, progressiivinen rock sekä puhtaasti suomalainen melankolia. Soitosta löytyy runsas annos huumoria, mikä tuo mieleen monesti myös Frak Zappan hullut istrumentaalihurjastelut.

Illan keikkaa on hiukan vaikea kuvailla, mutta ajoittain meininki oli todella rajua. Sarkulan Tubax, lattiaan kiinnitetty jättimäinen bassobaritonisaksofoni törähteli matalalta ja kovaa luihin ja ytimiin, jopa munaskuihin saakka. Välillä Sarkula soitti sopraanosaksofonillaan kireitä sooloja. Kaksi metalikitaroita simuloivaa selloa taas toivat mieleen Apocalyptican, mutta soivat ne välillä jopa kauniin pehmeästikin. Koko bändin esittämät uskomattoman huimat kuviot pitää itse kuulla levyltä tai mieluummin livenä. Sanat eivät kerta kaikkiaan riitä !

Vasaroiden illan setlistaa en saanut ylös, koska en tunne kappaleita, enkä Sarkulan spiikeistä aina saanut selvää. Kappaleiden nimet kuitenkin ovat yhtä hulluja ja humoristisia kuin musiikkikin. Mainittakoon esimerkkeinä Riistomaasiirtäjä, Luu messingillä, Haudankantaja, Kyyhylly ja Häntä hellii käärme.

Alamaailman Vasarat Homepage

Kuvat: ©Kari Jaakonaho

Paul McCartney & Band - On The Run Tour

Hartwall Areena, Helsinki 12.12.2011

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho

Saadessani tietää Paul McCartneyn tulosta Suomeen konsertoimaan päätimme ilman muuta lähteä Hartwall Areenalle, vaikka olimmekin nähneett Maccan edellsellä Suomen vierailullaan Helsingin Olympiastadionilla 17.6.2004. Olisihan luultavasti aivan eri asia kokea konsertti - stadioniin verrattuna - pienemmässä ja "intiimimmässä" paikassa. Edellinen keikkakin kyllä vakuutti, mutta stadionilla valoisassa kesäillassa ei pääse aivan samanlaiseen tunnelmaan kuin pimeässä areenassa. Sir Paul on popmusiikin eittämättä tärkeimpänä hahmona ja menestyksekkäimpänä lauluntekijänä sen luokan legenda, että hänen keikkansa on kyllä nähtävä aina, kun hän tänne saakka vaivautuu tulemaan. Onhan hän sentään ollut maailman suosituimman kaiken popmusiikin perustan luoneen The Beatles yhtyeen jäsen ja sielu. Itse en Beatlesin aikana ollut varauksettomasti Beatles-fani, vaan vähän rajumman rokin, kuten Rolling Stonesin kannattaja. Beatles tuntui vielä 1960-luvulla enemmän "tyttöjen jutulta". Heräsinkin yhtyeen musiikille oikeastaan vasta sen hajoamisen jälkeen 1970-luvulla.

Lähdimme iltapäivällä Jyväskylästä ajamaan Helsinkiin tarkoituksena ehtiä Hotelli Pasilan Sevillaan syömään. Hotellihuone oli varattuna ja pöytäväraus tehtynä jo ennen lippujen ostamista. Keli oli varsinkin Lahden jälkeen ihan hirveä. Vettä tuli kaatamalla, oli todella pimeää ja märkää. Sopivasti ehdimme neljän ruuhkaan Vantaalta alkaen ja vesi autojen perässä lensi niin, että tunsi pikemminkin olevansa vesireitillä kuin moottoritiellä. Sade oli onneksi jo tauonnut, kun kävelimme hotellilta Hartwall Areenalle.

Alun kuvakollaasia screenillä

Konsertin piti alkaa klo 20.00 ja jossain ilmoitettiin, että 19.30 alkaa videotervehdys Paul McCartneyltä. Menimmekin paikoillemme puoli kahdeksan maissa, mutta vasta klo 20 alkoi jotain tapahtua.  Lavan sivuilla isoilla videoscreeneillä alkoi pyöriä ylhäältä alaspäin kulkevana nauhana eräänlaista historiikkia kuvakollaasina "sämpälätyn" Beatles-musiikin soidessa. Kuvissa esiintyi Beatles-kuvastoa 60-luvulta alkaen, postikortteja Liverpoolista ynnä muuta nostalgista kuvamateriaalia. Esitys kesti yli puoli tuntia ja kuvakollaasi ehti alkaa jo alusta uudelleenkin. Mielestäni tuo johdanto oli hiukan liian pitkä ja musiikkikin tuli jo tässä vaiheessa turhan kovalla volyymilla. Edellisellä Maccan Suomen-keikalla seitsemän vuotta sitten Olympiastadionilla yleisöä pitkästytettiin oudolla sirkusspektaakkelilla.

Yleisö näytti koostuvan enimmäkseen meistä 50+ ikäisistä, mutta nuorempaakin väkeä oli joukossa runsaasti. Edessämmekin istui tai oikeastaan enimmäkseen seisoi heilumassa kaksi reilusti alle kaksikymppistä tyttöä. Enpä voinut heitä mennä siitä moittimaakaan, vaikka ajoittain peittivätkin meiltä näkyvyyden lavalle melko tehokkaasti. Niin innokkaasti ja hartaasti he diggasivat suurimpia Beatlesklassikoita osaten lähes kaikki sanatkin. Nousin sitten välillä itsekin seisaalleni takanani istuvien kiusaksi (?).

Vihdoin valot pimenivät ja lavalle astelivat valtaisan huutomyrskyn ja aplodien saattamana bändi ja itse maestro sinisessä, tiukassa pikkutakissa ja kapealahkeisissa mustissa housuissaan. Parin ensimmäisen biisin jälkeen hän riisui takkinsa paljastaen valkoisen paidan ja sen päällä mustat kapeat henkselit.

Paul "Wix" Wickens. kosketinsoittimet

Bändi osoittautui täsmälleen samaksi kuin kesäkuun 2004 stadionin keikalla.  Essexistä, Isosta Britanniasta kotoisin oleva kosketinsoittaja  Paul "Wix" Wickens (s. 1956) on ollut Maccan taustalla jo vuodesta 1989. Rusty Anderson (s. 1959), soolokitaristi puolestaan on Kalifornian poikia ja hänkin ollut mukana jo yli 10 vuotta. Toinen kitaristi Brian Thomas Ray (s.1955) on myös amerikkalainen. Järkälemäinen, mutta ketterä, energinen ja raskaskätinen amerikkalainen rumpali  Abe Laboriel Jr. on myös porukan nuorin (s. 1971 Los Angelesissa). Koko taustayhtyeellä on takanaan jo vähintään vuosikymmen pomonsa rinnalla. Tämä tuntui soitossa  varmuutena, muttei tylsyytenä. Esimerkiksi kitaristi Rusty Anderson toisti George Harrisonin soolot lähes yksi yhteen, mutta teki tämän riemulla, tarkalla mutta vapautuneella otteella.

Sir Paul otti jo Beatles-ajoilta tutun ja kuuluisan viulumaisen Höfner 500/1 -basson, tervehti hetken yleisöä ja ensimmäinen kappale Hello, Goodbye kajahti ilmoille. Pari päivää aikaisemmin Tukholman keikalla avauskappaleena oli ollut Magical Mystery Tour. Tämä on peräisin samalta ja samannimiseltä albumilta vuodelta 1967 ja julkaistu samana vuonna myös singlenä.

"Here Today", John Lennonin muistolle

Täsmälleen samaksi kuin Lontoon O2-areenan keikalla pari päivää aikaisemmin osoittautunut illan setlista tarjosi kolmen tunnin aikana hittejä, harvinaisempia klasskikkoja ja muutaman todellisen yllätyksenkin. Keikka oli rakennettu siten, että siinä oli räväkkä, nopeatempoisten kappaleiden aloitus, flyygelivetoinen balladiputki, akustinen osuus ja klassikoista mudostunut hittiputki. Illan kokonaisuuden pääosa rakentui kuitenkin The Beatlesin kappaleista. Maccan ikinuoruus yhdistettynä hänen Beatlesin aikoina, Wings-yhtyeelle ja soolourallaan tekemiin maailman kauneimpien poplaulujen runsaudenpulaan (Guinnessin ennätysten kirjankin mukaan McCartney on maailmanhistorian myydyin ja menestynein muusikko ja artisti) antoivat loistavat lähtökohdat täydelliselle illalle ja viihdyttävälle showlle.

Setlistasta löytyivät maailman suurimmat hitit, kuten Let It Be, Hey Jude, Eleanor Rigby ja Yesterday. Näiden lomassa kuultiin  suurelle yleisölle ehkä vähän vieraampia mutta faneille taatusti maistuvia Beatles-herkkuja: I've Got A Feeling, The Night Before ja The Word. Soolotuotannosta kuultiin Maybe I'm Amazed ja Wings-yhtyeen Jet yhtä kiihkeänä kuin levyllä aikoinaan sekä James Bond -leffatunnari Live and Let Die melkoisine tulenlieskoineen, rakettiräiskeineen ja loppupaukkuineen, joka sai Paulin itsekin pitkään pitelemään korviaan ja sydänalaansa. Ensimmäisen Wings-albumin nimikappaleen Band On The Run (josta kiertuekin on nimensä saanut) aikana taustascreenillä kyseisen albumin kansikuva heräsi hauskasti eloon, ilmeisesti kuvaussession aikana kuvatun filmin muodossa. Pakko myöntää, että Maybe I'm Amazed -kappaleen alussa Paulin ääni hiukan säröili niin, että hiukan pelotti, kestääkö se kunnialla loppuun saakka. Pelko osoittautui kuitenkin onneksi turhaksi.

Brian Ray

Kuriositeettejakin kuultiin, kuten Badfingerille sävelletty Come And Get It, Dance Tonight, jonka aikana Rumpalikolossi Laboriel pisti yllättävän sulavasti tanssiksikin hauskuuttaen bändiä ja yleisöä  sekä puolihölmö, jotain vanhaa saksasalaisiskelmän rallatusta "Ho Hey Ho!" -huutoineen muistuttava Mrs. Vanderbilt Wingsin tuotannosta. Setlistaa ei ollut rakennettu tiukkapipoisesti, sillä - hämmästyttävää kyllä - yleisön joukossa näkyneen kyltin toiveen perusteella Paul lauloi ukulelen säestyksellä keikkaohjelmistoon kuulumattoman kappaleen Ram On. Lähes riipaiseva tulkinta oli Here Today, McCartneyn viimeinen tervehdys järjettömän teon seurauksena menehtyneelle John Lennonille, jonka kanssa kirjoitetut monet hienot laulut ovat muuttaneet maailmaa. Laulun kertoo keskustelusta, joka Paulilta jäi Johnin kanssa käymättä. Hän puhuikin siitä, että sanokaa haluamanne asiat ystävällenne heti, sillä hetken päästä voi olla jo myöhäistä. Tässä kohtaa moni pyyhki liikuttuneena silmäkulmiaan.  Jatkossa yksi Abbey Road -albumin helmistä,  Something omistettiin tietysti George Harrisonille ja se aloitettiin edellisen Suomen keikan tapaan pelkän ukulelen säestyksellä, mutta tällä kertaa se kasvoi vaikuttavaksi bändiversioksi hienoine Rusty Andersonin kitarasooloineen.

Rusty Anderson soitti Georgen osuudet

Bändin terävää metallista soundia ja jopa riipivän kovaa volyymia on joissakin kritiikeissä moitittu. Kieltämättä meidänkin paikoillemme areenan takaosan alemmalla tasolla musiikki soi välillä niin kovaa, ettei omien korvatulppienikaan vaimennus ajoittain tuntunut riittävältä. Osansa soundeihin oli tietysti areenan surkealla akustiikalla, mutta kaiken kaikkiaan minusta äänentoisto oli vähän puuroisen alun jälkeen olosuhteisiin nähden jokseenkin kohdillaan, varsinkin rauhallisemmissa kappaleissa niin, ettei siinä välillä liiallisen volyymin lisäksi mitään pahempaa vikaa ollut. Pahiten terävästä ja kovasta äänentoistosta kärsivät yllättäen The Beatlesin kultakauden riffipohjaiset, ilmavat rokkikappaleet. Drive My Car, Paperback Writer ja Day Tripper kuulostivat hiukan liian raskailta ja suoraviivaisilta.  

Maestro oli tapansa mukaan hyvällä tuulella ja kertoili välillä anekdootteja Eric Claptonista, Jimi Hendrixistä ja Beatles-tovereistaan.  Lisäksi hän puhui yleisön suureksi riemuksi paljon suomea, mm. "Hyvää iltaa Suomi, Mitä kuuluu?", "Hienoa olla täällä takaisin" ja lopussa kiitti bändiään, kiertuehenkilöstöään ja tietysti yleisöä sanomalla "Kiitos koko porukalle". Kuuluttessaan Night Before -kappaletta hän sanoi "Soitan tämän kappaleen ensimmäistä kertaa Suomessa". Nuo repliikit hän luki toki paperilta, mutta yleisöllä oli hauskaa.

 "All we are saying is: Give Peace a Chance!"

Jo illan kolmantena kappaleena tuli ensimmäinen rakastettu Beatles-klassikko All My Loving, joka sai yleisön villeihin suosionosoituksiin.  Tämä yksi tunnetuimmista Beatles-lauluista on vuodelta 1963 ja löytyy alun perin albumilta With The Beatles. Kappaleen sävelsi ja sanoitti Paul McCartney, vaikkakin sen tekijäksi on yhtyeen tavan mukaisesti merkitty Lennon/McCartney. McCartney on kertonut saaneensa laulun sanat päähänsä runona partaa ajaessaan ja sävellystyön hän teki vasta myöhemmin.



Muita huippuhetkiä minulle olivat ehkä jonkun mielestä kuluneetkin, mutta minua aina sykähdyttävät Beatles-balladit, levyversiota mukaillen Paulin flyygelinsä takaa esittämät The Long and Winding Road ja aina yhtä koskettava Let It Be, jonka aikana  taustascreenin kynttilä kasvoi sydämen muotoiseksi kynttilämereksi ja lopulta kokonaiseksi maapalloksi. Hienoja hetkiä olivat myös yksin, akustisen kitaran kanssa esitetyt Yesterday, Here Today, Amerikan mustien kansalaisoikeuksien puolesta kantaa ottava Blackbird sekä tietysti ukulelella aloitettu Something. Myös enimmäkseen Lennonin säveltämä mestariteos A Day in the Life oli vaikuttava, vaikka se tylysti vaihdettiinkin kesken kaiken John Lennonin Give Peace a Chance -rauhanlauluun, johon yleisökin yhtyi, vaikkakin huomattavasti vaisummin kuin Hey Juden Naa Naa Naa Na Naa -kertosäkeeseen. Viimeksi mainitussa yhteislaulussa Paul laulatti jälleen miehiä ja naisia erikseen ja kaikkia yhdessä varsin pitkään. Yhteislauluun päästiin myös Ob-La-Di, Ob-La-Da -renkutuksessa.

Osoittautuipa Paul melkoiseksi sähkökitarasankariksi varsinkin Wings-kappaleessa Let Me Roll It, jossa hän pääsi revittelemään tehoriffejä oikein olan takaa ja vetipä loppuun pätkän Jimi Hendrixin Foxy Ladyakin. Paperback Writer -kappaleessa Paul soitti puoliakustista Epiphone -kitaraa, jolla hän sanoi soittaneensa myös kyseisen kappaleen levytyksessä aikoinaan. Basson varressa oli Paulin soittaessa muita soittimia toinen taustakitaristeista eli Brian Ray.

Loppuhuipennusta säästeltiin selvästi mahdollisimman pitkään. varsinainen setti huipetui Hey Jude -yhteislaulatukseen. Mutta taas kerran jotkut hätähousut olivat lähdössä poistumaan parkkihallin jo tässä vaiheessa. Eikö sitä voisi odottaa niin kauan, että halliin syttyy valot? Siitä tietää, että keikka on ohi! Pitäisi artistia sen verran kunnioittaa, ettei lähdetä kesken pois vaikka kuinka kiire olisi narikkaan tai parkkihalliin.

Ensimmäiseen encoreen Macca tuli Suomen lippua heilutellen ja se alkoi riemukkaasti svengaavalla vanhalla Beatles -kappaleella The Word, jonka loppuun oli ympätty pätkä All You Need Is Love -klassikkoa ehkä hieman päälle liimatustikin.  Day Tripper ja yksi suosikeistani Get Back saivat yleisön jälleen seisaaltaan vaatimaan lisää. Get Back sai tunteen, että tämän lähemmäs Beatles-kokemusta ei voi enää 2000-luvulla päästä. Toinen encore  alkoi herkästi Yesterdaylla jatkuen todella rajulla, lähes "varhaisheavymetalliksi" luokiteltavalla illan aggressiivisimmalla revityksellä Helter Skelter, jossa kitaroita hakattiin todella rankasti ja Paul lauloi kuin olisi viimeisellä keikallaan - tippaakaan säästelemättä. Videoscreenillä lavan taustalla mentiin vuoristoradalla, kuten tunteissa koko kolmetuntinen tähänkin saakka.

Beatlesin viimeisen albumin Abbey Roadin lopettava Golden Slumbers / Carry That Weight / The End summasi illan osuvasti, sillä tuohon sikermään loppui myös kaikkien aikojen legendaarisimman pop-yhtyeen levytysura. Beatlesin viimeinen julkaistu levyhän oli Let It Be -albumi, mutta se oli äänitetty jo ennen Abbey Roadia. Lopussa Paul vielä kiitteli yleisöä ja lupasi "See you next time", joten mistään jäähyväiskiertueesta ei liene kysymys.

Ensimmäinen encore alkoi Suomen lipun kera

Kuten alussa mainitsin, oli melko työläs ja kalliskin projekti osallistua tähän tapahtumaan. Oli kesken työpäivän lähdettävä ajamaan yli 200 kilometriä todella kurjassa kelissä ja pimeässä Helsinkiin. Vaivannäkö ja investointi suhteellisen kalliisiin lippuihin, bensaan ja näin viikolla törkeän kalliiseen hotellihuoneeseen oli kuitenkin saatuun musiikkielämykseen nähden enemmän kuin kannattavaa.

Kaikkiaan tämä oli uskomattoman hieno konsertti 69-vuotiaalta aatelismies-miljardööriltä. Hän on säilyttänyt poikamaisuutensa ja esiintymisen ilon. Kolmen tunnin taukoamaton setti jopa ilman juomaa on kova suoritus minkä ikäiselle tahansa.

Yleisökin kunnioitti kiitettävästi (muutamia edellä mainittuja liian aikaisin poistuneita urpoja lukuunottamatta) tätä legendaa nousemalla seisomaan jopa useampaan kertaan ylintä piippuhyllyä myöten. Tällaista kunnioitusta olen nähnyt Hartwall Areenalla vain kerran aikaisemmin: Leonard Cohenin upealla keikalla v. 2010. Hän vaan sai tämän aikaan ehkä hiukan erilaisin keinoin.

Kolmeen tuntiin mahtui paljon: soolouran ja Wingsin hittejä sekä paljon Beatlesia. Vaikka setti sisälsi tosi paljon meikäläisellekin mieluista Beatles-materiaalia, pakostakin tulee miettineeksi, mitä kaikkea jäi kuulematta tuosta valtavasta sävelaarteistosta. Itse kaipasin esimerkiksi mielestäni yhtä parhaista Beatles-biiseistä Got To Get You into My Life, jonka Paul oli paria päivää aiemmin esittänyt Tukholmassa. No, kaikkea ei tietenkään voi kerralla saada ja kuultiinhan tuokin biisi edellisellä Helsingin keikalla v. 2004. Kuten Sir Paul lupaili, saattaa olla, että hänet vielä nähdään kiertueella ja Suomessakin. Jospa silloin kuulisi niitä nyt kuulematta jääneitäkin Beatles-helmiä. Kotona tuli kaivettua The Beatles -vinyylilevyaarteeni hyllystä ja taas todettua, miten täydellisiä ja loistavia albumeja esimerkiksi Sgt Peppers Lonely Hearts Club Band ja Abbey Road edelleen ovat !

Band:


Paul McCartney (Lead Vocals, Bass, Guitar,Piano, Ukulele, Mandolin)
Rusty Anderson (Guitar, Backing Vocals) 
Brian Ray (Bass, Guitar, Backing Vocals)
Paul "Wix" Wickens (Keyboards, Guitar, Percussion, Harmonica, Backing Vocals)
Abe Laboriel jr. (Drums)

Setlist:

Hello, Goodbye

Junior's Farm

All My Loving

Jet

Drive My Car

Sing the Changes

Night Before

Let Me Roll It / Foxy Lady

Paperback Writer

Long and Winding Road

Come and Get It

Nineteen Hundred and Eighty-Five

Maybe I'm Amazed

I've Just Seen a Face

I Will

Blackbird

Here Today

Dance Tonight

Mrs Vandebilt

Eleanor Rigby

Yesterday

Ram On

Something

Band on the Run

Ob-La-Di, Ob-La-Da

Back in the U.S.S.R.

I Gotta Feeling

A Day in the Life / Give Peace A Chance

Let it Be

Live and Let Die

Hey Jude

encore 1:

The Word / All You Need Is Love

Day Tripper

Get Back

encore 2:

Yesterday

Helter Skelter

Golden Slumbers / Carry That Weight / The End



Kooste illan biiseistä















The Long and Winding Road

Hey Jude!

Live and Let Die

Let It Be

Lisää kuvia Google-albumissani:

Paul McCartney On The Run Helsinki 12.12.2011

Orquesta Buena Vista Social Club feat. Omara Portuondo

Sibeliustalo, Lahti 4.12.2011

Ammattiyhdistyksemme teki joulumatkan pidennetyksi viikonlopuksi Berliiniin. Matkalta paluupäivälle osui Lahden Sibeliustalolle tämä mielenkiintoinen ja "pakollinen" konsertti. Kun yliopistomme kulttuuritoimikinta teki bussimatkan konserttiin, oli mahdollista lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Jäimme siis muutaman muun Berliininmatkalaisen kanssa yhteiskuljetuksesta Lahteen jatkaaksemme konsertin jälkeen matkaa kulttuuritoimikunnan kyydissä. Sibeliustalolle saavuimme jo pari tuntia ennen konsertin alkua. Nälkäkin jo oli, mutta lähistön ravintolat osoittautuivat olevan sunnuntai-iltana suljettuina. Siis Sibeliustalolla aikoja sitten loppuunmyyty konsertti ja lähistön ravintolat kiinni! No ei siinä sitten auttanut muukuin ajella kimppataksilla edestakaisin keskustaan ja käydä sielää syömässä.

Buena Vista Social Club oli aikoinaan arvostettu musiikkiklubi Kuuban pääkaupungissa Havannassa. Klubi jouduttiin kuitenkin Kuuban vallankumouksen myötä lopettamaan. Useimmat klubilla soittaneet muusikoista eivät pystyneet enää harjoittamaan ammattiaan Kuubassa. Kunkin oli yritettävä tulla toimeen kengänkiilloittajina, kaupan kassoina ja kuka mitenkin.

1990-luvun lopussa Yhdysvaltalainen kitaristi ja maailmanmusiikin harrastaja Ry Cooder matkusti Kuubaan ja keräsi yhteen kaikki elossa olevat vanhat Buena Vista -muusikot. Kasaan saatu ryhmä levytti  albumi ilmestyi 1998. Levystä tuli heti sekä kriitikko-, että myyntimestys. Se voitti Grammyn "parhaana levynä" ja möi 5 miljoonaa kappaletta ympäri maailmaa. Vuonna 2000 ilmestyi Wim Wenders ohjaama yhtyeestä kertova klassikoksi ja kultturiteoksi kiitetty elokuvan.

Levyn julkaisun jälkeen, alkuperäinen kokoonpano soitti vain kaksi keikkaa, olihan osa heistä jo yli yhdeksänkymmpisiä. Viime vuosina alkuperäiset jäsenet ovat vähentyneet yhtyeessä, mutta koska se ei ole tapahtunut yhdessä rysäyksessä, orkesteri on pysynyt kasassa ja se on saanut koko ajan uutta verta, mikä osoittaa kuubalaisessa kansanmusiikissa ihailtavaa jatkuvuutta vanhalta uudelle muusikkopolvelle.

Lahdessa esiintyi Omara Portuondon johdolla soittava Orquesta Buena Vista Social Club, johon laulajana toimivan Omaran lisäksi kuuluu vanhoista, Wendersin elokuvassakin esiintyneistä Buena Vista -muusikoista trumpetisti Guajiro Mirabal, pasunisti ja musiikillinen johtaja Agua Ramos sekä laud-soitinta (luuttu) soittava, Omara Portuondon aviomies Barbarito Torres. Nykyiseen kokoonpanoon on otettu mukaan nuorempia, erittäin taitavia muusikoita ja alkuperäisen, edesmenneen solistin Ibrahim Ferrerin paikan perinyt päävokalisti Carlos Calunga. Calunga selviytyikin komeasti tehtävästään ja  myös nuorten muusikoiden virtuositeetti pääsi valloilleen konsertin alkuosassa. Pianisti Ronaldo Lunan improvisaatioilla luulisi aukeavan minkä tahansa Jazzklubin ovet. Nuorten muusikoiden mukaan tulon myötä hyväntuulisuus on säilynyt, mutta esiintymiseen on tullut uutta energisyyttä. 

Orkesterin sielu ja tähti on kuitenkin itseoikeutetusti 81-vuotias veteraanilaulajatar Omara Portuondo. Monikulttuurilliseen perheeseen vuonna 1930 syntynyttä Omara Portuondoa on kutsuttu Kuuban Edith Piafiksi. Portuondon ilmaisuvoimainen, elämän eri sävyt sisältävä ääni sekä vaikuttava lavakarisma ovat saaneet osakseen varauksetonta ihailua ympäri maailmaa. Suomessa Portuondo on konsertoinut useaan kertaan 2000-luvulla. Siteet Suomeen ovat olleet vahvat jo ennen tätä, sillä Portuondo konsertoi maassamme useita kertoja jo 1970-luvulla, Jyväskylässäkin kuulemma useita kertoja. Onpa hän 70-luvulla levyttänytkin Suomessa. Love Records julkaisi Portuondon ja Martin Rojasin yhteisen levyn, jonka tuotti Portuondon ystävä Otto Donner. Tuon tyylinen musiikki kuitenkin assosioitui siihen aikaan ainakin meikäläisen rock-nuorukaisen mielessä lähinnä poliittisen laululiikkeen gengreen (Agit Prop, Kom-teatterin kuoro yms.), joka ei silloin lainkaan kiinnostanut eikä sytyttänyt.

Konsertin alussa meininki vaikutti melko viilelältä ja steriililtä jo arvokkaan miljöönkin takia. Saattoi siinä kyllä matkaväsymykselläkin olla vaikutuksensa, kun ei oikein jaksanut innostua. Soitto oli toki erittäin taitavaa ja rytmit tarttuvia. Salin loistava akustiikka sai jokaisen soittimen ja kilkuttimen kuulumaan ja Pedro Pablon pystybassokin soi todella hienosti ja matalimmat äänet suorastaan tärisyttivät koko salia. Äänentoisto Sibeliustalossa onkin aivan eri planeetalta kuin jossain Hartwall-areenalla.

Pitkään jatkuneen suuren suosion myötä orkesterin ohjelma on hioutunut niin rutiiniksi, ettei siinä oikein ollut aistittavissa hikeä tai riskien ottamista. Orquesta soittikin melko pitkään solistiensa Carlos Calungan ja naispuolisen taustalaulajan Idania Valdés'n laulun ja tanssahtelun johdattamana. Valdesin salsa-kuviot olivatkin vauhdikkaita lanteiden pyöriessä hyvinkin seksikkäästi ja kuubalaisesti. Erittäin taitavia sooloja loihtivat Rolando Luna pianostaan  ja Barbarito Torres Laud -kielisoittimestaan. Myös rumpalit La Noche, Filiberto Sanchéz ja  Angel Terry pääsivät kukin sooloilemaan energisesti ja mukaansa tempaavasti. Solistit koettivat parhaansa saadakseen yleisön taputtamaan tahtia ja ylös tuoleistaan, mutta järjestyksenvalvojat komensivat ihmisiä takaisin istumaan! Muutenkin Sibeliustalon virkailijat tuntuivat turhan tiukkapipoisilta mm. vahtiessaan kuvaamista. He kävivät minuakin kieltämässä kuvaamasta kännykällä. Aivan turhaa niuhottamista nykyaikana, jolloin melkein kaikilla on vähintään kännykkäkamera mukanaan. Sain kuitenkin otettua ylläolevan otsikkokuvan. Parin kohtuullisen tuntemattoman biisin jälkeen kuultiin muutamia hittejä ja yleisö lämpeni heti . "De Camino A La Verada" ja koko yhtymän ruumiillistuma "Chan Chan" sytyttivät Finlandia-talon lopullisesti ja lämpimät kuubalais-rytmit valtasivat koko salin.

Oikeastaan koko konsertti alkoi uudestaan puolivälissään itse Omara Portuondon saapuessa lavalle. Ensin näytti, että hän ei pääse edes kunnolla liikkumaan ja olisi tarvinnut rollaattorin avukseen. Mutta mikin varteen päästyään hänen äänensä vakuutti yhä. Ääni oli nuorekas ja voimakas, vaikka hiukan horjahtelikin välillä. Omara varasti lavalle noustessaan karismallaan koko shown, ja sai lopulta koko salin tanssimaan aina parvia myöten. Tämä täti on maailmanluokan diiva ja ottaa yleisönsä vaikka väkisin. “Kuuban Piaf” vilautteleli sääriään, kujeili muusikoiden, varsinkin pianisti Ronaldo Lunan kanssa ja tanssahteli nuorempien solistien kanssa. Tähän asti jäykähkö yleisö sulikin juuri Portuondon ja orkesterin vanhojen herrojen esiintyessä – heissä kiteytyy Buena Vista Social Clubin syvin olemus. Portuondon laulamat kappaleet olivat enimmältään hivelevän kauniita balladeja - boleroja, mutta pystyi hän vauhdikkaampaankin menoon ikäisekseen varsin vetreästi. Portuondo sanoo Rytmi-lehden haastattelussa: “Esitämme tyypillistä trova-nimistä kansanlaulua, joka on maamme ‘antiikkista’ musiikkia ja jatkamme sen perintöä, koska se on hyvänlaatuista. Esimerkiksi lauluni jonka nimi on Veinte Anos, on vuodelta 1930. Laulan myös modernia trova-laulua levyilläni.”

Omara poistui vielä lavalta ja orkesteri jatkoi nuorempien solistien kanssa. Yksi hauska episodi nähtiin, kun Barbarito Torres soitti sooloa Laudillaan ja solisti Carlos Calunga alkoi laulaa kesken soolon. Tästä Torres (muka) suuttui ja työnsi soittimen solistin käteen elehtien, että soitapa sitten itse. Calunga näppäili soittimesta yhtä säveltä, kunnes Torres komensi Calungan taakseen pitelemään soitinta. Torreshan soitti selkänsä taakse ihan komean soolo! Showtahan tuo tietenkin oli, mutta yleisöllä oli hauskaa. Omara palasi vielä encoren ajaksi lavalle ja sai olemuksellaan, laulullaan ja huudahduksillaan yleisön aivan villiksi.


Konsertin kappaleista Portuondolla oli oma suosikkinsa. Se oli toisen kuubattaren Maria Teresa Veran säveltämä Veinte años.Muita tuttuja Beuena Vista biisejä illan aikana kuultiin runsaaasti, mm. Can Can, Dos Gardenias sekä Candelas.

Melko rankan Berliininmatkan (olimme lähteneet Jyväskylästä bussilla Helsinkiin edellisenä keskiviikkona puolilta öin ja Berliinin kone lähti klo 7.00 torstaiaamuna) jälkeen Omara sekä vanhat ja nuoremmat Buena Vista -muusikot saivat karismaattisesti ja ammattitaitoisesti rakennetulla showllaan ja letkeällä musiikillaan hyvälle tuulelle. Loppumatkan Jyväskylään meni väsymyksestä huolimatta varsin rattoisasti kuubalaismelodioiden soidessa mielessä.


Omara Portuondo - Lead Vocal
Guajiro Mirabal - Trumpet
Jesús “Aguaje” Ramos - Musical Director, Trombone & Vocal
Barbarito Torres - Laud
Pedro Pablo - Double Bass
La Noche - Bongos
Idania Valdés - Vocal & Minor Percussion
Rolando Luna - Piano
Filiberto Sanchéz -  Timbales
Angel Terry - Congas
Carlos Calunga - Vocal
Luis Alemany - Trumpet
Guajirito Mirabal - Trumpet

Hector and His Powerband - AikaMatka 1966 - 2011

Jyväskylän jäähalli 27.10.2011

Hector and his Powerband

Heikki "Hector" Harma teki täytettyään 60 vuotta v. 2007 ison, samannimisen kappaleen mukaan nimetyn Näkemiin - Kuulemiin -jäähyväiskiertueen tarkoituksenaan lopettaa esiintymiset ainakin isoilla areenoilla ja keskittyä elämänkertansa kirjoittamiseen sekä uuden musiikin tekemiseen. Silloin hän tunsi olonsa loppuun palaneeksi: uusia ideoita ei enää tuntunut syntyvän.

Hectorin yllättävä paluu mittavan ja suurille areenoille suunnatun Aikamatka 1966–2011 -kiertueen myötä herätti monilla kysymyksiä. Miksi jo esiintymiset lopettanut ja useammankin taiteilijajuhlakiertueen tehnyt Hector kuitenkin lähtee jälleen kiertueelle ?

"Mulla tuli välillä aika pitkäksi, ja ehtihän siinä jo tulla 45 vuotta tätä muusikon uraakin täyteen. Palkkasoturi-levynihän julkaistiin vuonna 1966. Tämä kiertue on myös paluu kuvioihin, koska kyllähän se aiempi jäähyväiskiertue oli sitten vähän ennenaikainen" on mies itse todennut.

Paluuseen innoitti myös toipuminen vakavasta käsivammasta, joka uhkasi lopettaa soittamisen kokonaan. Heikki sai nimittäin käteensä hermoratavaurion tennistä pelatessaaan ja vähältä piti, ettei menettänyt kokonaan työkykyään. Hector sanoo päättäneensä, että jos saa vielä käden kuntoon ei jää neljän seinän sisälle. Lopulta käsi kuitenkin ihmeen kaupalla parani kahden leikkauksen ja sinnikkään kuntoutuksen ansiosta. Lisäksi paluuseen vaikutti monen muusikko- ja ikätoveriystävän siirtyminen muutaman vuoden sisällä autuaammille keikkamarkkinoille. Siksi Hector on kokenut jopa velvollisuudekseen jatkaa uraansa ja myös keikkailua niin kauan kuin vielä pystyy. Viime vuosina Hector onkin saanut monesti "virallisen surijan" roolin joutuessaan mediassa muistelemaan liian varhain poismenneitä kollegoitaan.

Hectorin kiertueella soittavan Powerbandin muusikot ovat maamme huippuja ja tuttuja jo hänen edellisiltä kiertueiltaan: kiertueen kapellimestari Okko Laru, rummut ja laulu, Masa Maijanen, basso, Jarmo Nikku, kitarat, Timo Kämäräinen, kitarat, Matti Kallio, irlanninhuilu, koskettimet ja laulu, Esa Kotilainen, koskettimet, Panu Syrjänen, saksofonit ja Janne Toivonen, trumpetti.

Hector on säveltänyt ja sanoittanut yhteensä noin tuhat kappaletta, joten konsertin ja koko kiertueenkin repertuaarin kokoaminen on ollut melkoinen valintaprosessi. Varsinkin, kun Hectorilla on kymmenkunta laulua, joita yleisö haluaa kuulla jokaisella keikalla. Ilman niitä hän ei kertakaikkiaan voi esiintyä ilman, että yleisö tuntee itsensä petetyiksi. Materiaali on myös valtaosaltaan huippulaadukasta, mutta toki tuollaisen määrään "hutejakin" mahtuu. Kiertueen musiikki koostuu kappaleista kuudelta eri vuosikymmeneltä ja sisältää myös näytteitä kyseisten aikakausien muusta musiikista. Hectorin keikoilla ohjelmisto on aina liian lyhyt, koska esitettävää riittäisi miltei rajattomasti. Kahteen settiin jaetun konsertin ensimmäinen puoliaika meni nostalgiapainotteisesti 60- ja 70-lukujen merkeissä alkaen  Hectorin 18-vuotiaana folk-laulajana levyttämästä debyyttisinglestä Palkkasoturi (alun perin Buffy Sainte-Marien rauhanlaulu Universal Soldier).

Jo illan toinen biisi oli harvinaisempaa materiaalia. Jossain jysähtää on peräisin 1987 julkaistulta Nuku idiootti -albumilta, jolta olen aiemmin kuullut Hectorin esittävän vain kappaletta Sota on kaunis". Kolmannella kappaleella mentiinkin taas takaisin 1960-luvulle. Wooly Bully (Sam the Sham and the Pharaohs, 1965) on Hectorin mielestä "pöhköpäisin" biisi 60-luvulta. Tässä vaiheessa maestro varoitti, että tästä tulee pitkä ilta: toivottavasti olette saaneet lasten lapsille hoitajat. Ylivoimainen enemmistö yleisöstä  näyttikin olevan isovanhemmuusiässä.

Hectorin mielestä hyvä lainabiisi voittaa huonon oman. Seuraava kappale olikin David Bowien tunnutuksi tekemä Perjantai on mielessäin (Friday On My Mind) Hectorock 1 -albumilta (1974). Vielä Nostalgia-levyllä (1972) kaikki kappaleet yhtä lukuunottamatta ovat kokonaan Hectorin omia, mutta LP:tä edeltäneillä singleillä ja myöhemmillä levytyksillä hän on suomalaistanut (eli ei välttämättä kääntänyt, vaan useimmiten tehnyt aivan oman sanoituksensa) huomattavan määrän omien suosikkiensa lauluja. Joillekin ehkä yllättäen niinkin keskeiset Hector-kappaleet kuin Kuinka voit väittää (Ralph McTell: Streets Of London), Suomi-neito, Kissojen yö ja Ei mittään (The Fugs: Nothing) monien muiden joukossa ovat amerikkalaista ja brittiläistä alkuperää. Näin runsas vieraan materiaalin esittäminen ei ole kovin yleistä tässä Hectorin edustamassa laulaja-lauluntekijäperinteessä. Radion musiikkitoimittajan uransa aikana Heikki Harma pääsikin hyvin perehtymään ajan uusiin ilmiöihin ja valitsemaan niistä "suomalaistettavakseen" ja levytettäväkseen parhaat päältä.

Seuraavaksi päästiin Beatles-tuotantoon ja vuoteen 1967: Strawberry Fields Forever alkuperäiskielellä hienona näytteenä ja loistavana tulkintana aikakauden merkittävimmän yhtyeen musiikista. Hector kuvaili tätä ehkä kaikkien aikojen parhaimmaksi biisiksi. Version hän omisti John Lennonille.

Upea Vanhan kirkon puisto (Richard Harrisin McArthur Park) on pitkä ja monivaiheinen kappale, jonka Hector suomensi silloisen H.E.C-yhtyeensä levylle vuonna 1977. Kappaleen yksi osio on puolitoista minuuttia kestävä nopeatempoinen instrumentaalijakso, jonka aikana muusikot pääsivät loistamaan. Jälleen loistava esimerkki Hectorin käännöskappaleeseen tekemästä sanoituksesta ja sovituksesta.

Kuningatar on alunperin Peter Sarstedtin Where Do You Go to (My Lovely), johon Hector on tehnyt suomenkieliset sanat. Kappale kertoo ironisesti etuoikeutettua jet set -elämää Pariisissa viettävästä seurapiirikuningattaresta.  Tässä laulussa käännös eroaa monista muista Hectorin käännöksistä siten, että laulu edelleen sijoittuu Ranskaan, kun monet muut hänen kääntämänsä sanoitukset on "suomalaistettu" sijoittumaan kotimaahamme. Kosketinsoitinvelho Esa Kotilaisen "pariisilaishaitari" soi taustalla leppoisasti ja aiheeseen hyvin sopivasti.

Maistiaisina Hectorin uudesta tuotannosta kuultiin jo singlenä julkaistu Tähän vuodenaikaan. Laulu kietoo kuulijansa lohdulliseen tunnelmaan syksyn tuulissa ja pimeydessä. Tähän vuodenaikaan on alun perin 1960-luvulta kanadalaisen laulaja-lauluntekijä Gordon Lightfootin laulu Pussywillows, Cat-Tails, johon Hector on tehnyt suomenkieliset sanat. Kappale on tulossa myös ensi keväänä ilmestyvälle uudelle albumille.

Cumulus oli suomalainen folkmusiikkiyhtye, joka perustettiin vuonna 1969. Perustajajäseniä olivat mm. Anki Lindqvist, Cay Karlsson ja Hector, joka erosi yhtyeestä vuonna 1974. Cumuluksen Länstuuli tuli toiseksi Syksyn Sävel -laulukilpailussa vuonna 1970, jolloin Irwin Goodman voitti St. Pauli ja Reeperbahnilla. Näitä harvinaisempia Hector-kappaleita löytyy vuonna 2005 julkaistulta kuuden CD-levyn Hectobox-kokoelmalta, joka sisältää kaikkien Hectorin julkaisemien singlejen A- ja B-puolet.

Lava-, valo- ja äänitekniikka oli viimeisintä huutoa. Lavaa hallitsi takaseinän suuri kaksikerroksinen led-screeni. Taustascreenillä näytettiin myös kuvia Hectorin uran varrelta. Muutenkin visuaalisuuteen oli panostettu taustakuvien ja valojen muodossa kiitettävästi. Mandoliinimiehen Hector omisti uransa merkkihenkilöille, jo edesmenneille Matti ja Pirjo Bergströmille. Ilman heitä tämäkin kappale olisi  kuulemma voinut olla aivan erilainen. Laulu onkin keskeisimpiä hittejä Hectorin tuotannossa. Muutenkin konsertissa olivat läsnä myös artistin edesmenneet soittokaverit ja kollegat. Oman huomionsa sai myös viime jouluna pois nukkunut Kari Tapio, jolle Hector on kappaleen Paalupaikka säveltänyt ja sanoittanut.

Freeman

Ensimmäisen setin loppupuolella maestro lähti huilaamaan ja lauteille astui Hectorin ex-lanko ja nykyinen hyvä ystävä Freeman (Leo Friman). Freeman lauloi tietysti ne kaksi kaikkien aikojen "inhokkiani" (Hectorin sanoittamia tosin nekin) eli Ajetaan Tandemilla sekä Kaksi lensi yli käenpesän, mutta myös aivan uuden, ihan siedettävän kappaleen  Mattolaituri. Pakkohan nuo inhokitkin oli kuunnella, koska permannon kolmannesta rivistä ei viitsinyt lähteä rynnimään vessaan tai baariin. "Tandemissa" oli onneksi hiukan uutta sovitusta puhallinosuuksissa. Niissä tosin olisi voinut vähän enemmän mielikuvitusta käyttää pelkän "tuuttauksen" sijasta (kuten myös muutamissa muissakin kappaleissa). Freeman on kiertänyt takavuosina keikoilla Virve "Vicky" Rostin ja Menneisyyden vangit -yhtyeen kanssa, mutta on nyt sooloartistina hyvässä nosteessa myös nuorten parissa. Lisäksi hänkin juhlii 35-vuotista taiteilijauraansa tällä kiertueella.

Freemanin osuuden jälkeen homma jatkui laululla Laura (sua kaipaan), joka on hiukan humoristinen ja parodinen  parisuhdekuvaus ja tuo minulle elävästi mieleen inttiajat vuosina 1974 - 75, koska singleä soitettiin silloin ahkerasti "sotkun" jukeboxissa.

Hector nousi ensimmäiseksi suomalaisen, itse tehdyn ja suomeksi lauletun rokin, supertähdeksi vuonna 1973 ilmestyneellä Herra Mirandos -LP:llä. Siinä mies otti folkista pitkiä askeleita kohti psykedeliaa ja levyltä nousi useita suuria hittejä. Päällimmäisenä oli tietysti Lumi teki enkelin eteiseen. Tämä laulu onkin muodostunut ikisuosikiksi myös minulle ja vaimolleni. Sen  ilmestyminen kun sijoittuu parhaaseen nuoruuteemme - aikaan, jolloin tapasimme ja aloittelimme seurusteluamme. Tämä laulu onkin suomirockin Hotel California ja Stairway To Heaven, sytkäriballadien klassikko. Tällä kertaa sovitus oli Hectorin viimeaikoina suosima alkuperäistä rauhallisempi ja ilmavampi versio. Alkuun Matti Kallio soitti irlantilaishuilullaan pitkän ja kauniisti kaiutetun intron. Kallio olikin vaikuttavan huiluarsenaalinsa kanssa varsin keskeisessä roolissa bändin soinnin ja laulujen tunnelman luomisessa. Kokenut kosketisoittaja Esa Kotilainen oli myös tärkeä tekijä bändisoundissa kosketinsoittimineen ja hanureineen.

Toisessa setissä yhtye rikkoi ensimmäisen setin kronologiaa ja esitti sävellyksiä eri  vuosikymmeniltä. Toisen puoliajan aloitti hieman yllättävästi Halleluja (Leonard Cohenin Hallelujah), joka löytyy Hectorin suomentamana  albumilta Kultaiset lehdet (1995). Esitetty Okko Larun sovittama versio oli moninverroin alkuperäistä tuhdimpi. Esitys ei kuitenkaan tunnevaikutukseltaan yltänyt pari vuotta sitten kuullun itse Leonardin Hartwall-areenalla esittämän tasolle.  Lisää harvinaisempaa tuotantoa seurasi: Nuorallatanssija on Hectorin suomennos ruotsalaisen laulaja-lauluntekijä Mikael Wiehen kappaleesta Lindansaren (1983). Hector on sen levyttänyt Ei selityksiä -albumilleen 2004 huomattavasti nyt kuultua enemmänkin  alkuperäisesitystä myötäilevää versiota rankempana. Myös Susanna Haavisto on levyttänyt kyseisen laulun.

Kissojen yö - Year of the Cat (säv. Al Stewart suom. san. Hector) levyltä Kadonneet lapset oli ennen keikoilla esittämätöntä materiaalia. Tässä saksofonisti Panu Syrjänen pääsi kunnolla loistoonsa soittaessaan alkuperäissovitukseenkin kuuluvat saksofoniosuudet. Yllättävimmän sovituksen sai protestilaulu Ei mittään (Työttömän arkiviisu), joka oli ajankohtaistettu humoristiseksi rapiksi uusine puolueiden nimineen Perussuomalaisista lähtien.

Jos sä tahdot niin on kaunis rakkauslaulu, jonka Jippu ja Samuli Edelmann ovat "päivittäneet" duettoalbumilleen uudeksi versioksi, joka oli yksi vuoden 2010 suosikkikappaleita. Duetto pysytteli radioiden single- ja latauslistojen kärjessä useiden viikkojen ajan.

Uusinta uutta oli eeppinen balladi Mandala, joka sai Jyväskylässä kantaesityksensä. Mystisesti sanoitettu kappale, jossa on myös itämaisia sävyjä sitarmaisine soundeineen. -Biisi alkoi syntyä 2,5 vuotta sitten erään tragedian jälkeen, kertoi Hector.

Ei selityksiä -levyn (2004) suurimmaksi hitiksi osoittautui ensimmäisenä singlenä julkaistu Kuunnellaan vaan taivasta, joka monella tavalla edustaa "hectorismia" tyylipuhtaimmillaan ja sisältää myös uskonnollisia aineksia, joita kyseisellä levyllä muissakin lauluissa ja Hectorin tuotannossa laajemminkin esiintyy - tosin melko kriittiseen sävyyn. Samalta levyltä kuultiin myös Lähes onnellinen mies, jossa Janne Toivasen trumpetti soi lähes lattarisoundeilla.

Yhtenä iltana samannimiseltä  albumilta (1990) on Hectorin kauneimpia lauluja ja herkisti nytkin yleisön. Tämäkin on päivitetty nykyaikaan muiden artistien toimesta: Kotimainen Sara-yhtye on julkaissut sen singlenä. Kyseessä on vaikuttava, melankolinen, tunnelmaltaan vahva cover-version joka on tilaustyö  Roskisprinssi-elokuvaan. Näistä covereista Hector on sanonut olevansa hyvin otettu ja sanoo niiden osoittavan, että hänen laulunsa ovat myös päivitettävissä nykyaikaan.

Varsinaisen setin kolme viimeistä, rokkaavaa kappaletta Koko hela maailma, Olen hautausmaa sekä tietysti Ake, Make, pera ja mä Freemanin kanssa saivat vihdoin permantoyleisön liikkeelle ja tanssimaankin lavan eteen. Maestro ja bändi poistui ja yleisö jäi seisaallaan villisti taputtamalla ja huutamalla vaatimaan lisää.

"Ei siinä mennyt kuin kaksi ja puoli tuntia, että löytyi tämä", Hector kiitteli ensimmäisenä encoren Kaikki tahtoo rakastaa jälkeen viitaten sähköistyneeseen tunnelmaan. Hector olikin jo aiemmin pyytänyt yleisöä "innostumaan edes vähän" ihmetellen koleaa tunnelmaa. Mutta ihmekös tuo, niin koleaa jäähallissa olikin, että ainakin permannolla oli pakko pitää takki päällä. Silti varpaita ja takapuolta paleli. Permannon ohuen maton alla kun oli varmastikin jää seuraavan päivän lätkäottelua varten. Jäähalli on kyllä ehdottomasti liian kalsea paikka tällaiselle konsertille. Nostalgia (osa 1) ensimmäiseltä, samannimiseltä albumilta sulki Aikamatkan ympyrän nostalgisesti ja liikuttavasti.

Tämän ja vuoden 2007 jäähyväiskeikan lisäksi olen aiemmin nähnyt Hectorin  Jyväskylässä esiintymässä yli 10 kertaa - ensimmäisen kerran vuonna 1976 yliopiston juhlasalissa Hectour-kiertueella H.E.C. -yhtyeessä. Ainakin neljä konserttia olen nähnyt Jyväskylän Paviljongin Wilhelm-salissa, joka on paljon sopivampi paikka tämän kaltaisen musiikin esittämiseen. Tunnelmaltaan ja musiikillisesti  ehkä paras näkemäni Hector-keikka onkin ollut v. 2003 Pave Maijasen kanssa Wilhelm-salissa esitetty Pitkä ja Pätkä - Kadonneet laulut -konsertti. Siinä Hector ja Pave versioivat harvinaisempaa tuotantoa (myös muiden sanoittamia), eikä niinkään niitä ilmeisimpiä hittibiisejään. Harvoista hittikappaleistakin kiertuetta varten tehdyt sovitukset tekivät uudenoloisia. Taustaorkesterikin jousistoineen oli tuolloin kokoonpanoltaan erikoisempi. Kyseisestä kiertueesta on myös tallenne tupla-CD:n Total Live! 1991-2003 kakkoslevyllä. Eräällä vuoden 1999 Jyväskylässäkin vierailleen Mestarit areenalla -jäähallikiertueen (Hector, Kirka, Pave Maijanen ja Pepe Willberg) jälkeisellä Jyväskylän keikallaan Hector sanoikin Wilhelm-salin intiimisyyttä noiden suurten areenojen jälkeen hieman hämmentäväksi. Siihen aikaan kun tuossa salissa ei ollut edes esiintymislavaa, vaan siellä esiintyjät olivat lattiatasossa. Mestarien esittäminä Hectorinkin laulut palvelivat lähinnä nuoruuteensa juuttuneen yleisön nostalgiannälkää (kuten ainakin osittain tämäkin Aikamatka), mutta tuon 2003 Pitkä ja Pätkä -konsertin kappaleet näyttivät voimansa rehellisemmän ja vilpittömämmän tuntuisina.

Minulle Hector on ollut tärkeimpiä kotimaisia artisteja ja lauluntekijöitä koko 45-vuotisen uransa ajan  (esim. Juicen, Dave Lindholmin, Tuomari Nurmion ja miksei J. Karjalaisenkin ohella) ja mukava nytkin oli kuulla häntä livena ja tosi ammattitaitoisen bändin ja visuaalisesti hienon kattauksen kera. Omistan kaikki hänen levynsä ja voin sanoa tuntevani hänen levyttämänsä tuotannon lähes läpikotaisin. Toivottavasti hän jaksaa keikkailla jatkossakin ja myös pienimuotoisemmin. Olisikin hienoa nähdä mies esiintymässä jossain intiimimmässä paikassa, pienemmällä kokoonpanolla (tai peräti soolona) ja harvinaisemman tuotantonsa parissa. Hänen suurimpia ja tunnetuimpia hittejään en konsertissa välttämättä kaipaisikaan. Sitä odotellessa ...

Kuvat: ©Kari Jaakonaho

Setlist:

1. Palkkasoturi

2. Jossain jysähtää

3. Wooly Bully

4. Perjantai mielessäin

5. Strawberry Fields Forever

6. Vanhan kirkon puisto

7. Tähän vuoden aikaan

8. Kuningatar

9. Länsituuli

10 Mandoliinimies

Freeman

11. Kaksi lensi yli käenpesän

12. Mattolaituri

13. Ajetaan tandemilla

14. Laura (sua kaipaan)

15. Lumi teki enkelin eteiseen

Väliaika

16. Hallelujah

17. Nuorallatanssija

18. Kissojen yö

19. Ei mittään (työttömän arkiviisu) - 2011 Remix

20. Jos sä tahdot niin

21. Kuunnellaan vaan taivasta

22. Mandala

23. Paalupaikka

24. Lähes onnellinen mies

25. Yhtenä iltana

26. Koko hela maailma

27. Olen hautausmaa

28. Ake, Make Pera ja mä

Encore

29. Kaikki tahtoo rakastaa

30  Nostalgia (osa 1)