Hartwall Areena, Helsinki 12.12.2011
 |
| Kuvat: ©Kari Jaakonaho |
Saadessani tietää Paul McCartneyn tulosta Suomeen konsertoimaan päätimme
ilman muuta lähteä Hartwall Areenalle, vaikka olimmekin nähneett Maccan
edellsellä Suomen vierailullaan Helsingin Olympiastadionilla 17.6.2004.
Olisihan luultavasti aivan eri asia kokea konsertti - stadioniin verrattuna - pienemmässä ja "intiimimmässä" paikassa. Edellinen keikkakin kyllä vakuutti, mutta stadionilla valoisassa kesäillassa ei pääse aivan samanlaiseen tunnelmaan kuin pimeässä areenassa. Sir Paul on popmusiikin eittämättä tärkeimpänä hahmona ja menestyksekkäimpänä lauluntekijänä sen luokan legenda, että hänen keikkansa on kyllä nähtävä aina, kun hän tänne saakka vaivautuu tulemaan. Onhan hän sentään ollut maailman suosituimman kaiken popmusiikin perustan luoneen The Beatles yhtyeen jäsen ja sielu. Itse en Beatlesin aikana ollut varauksettomasti Beatles-fani, vaan vähän rajumman rokin, kuten Rolling Stonesin kannattaja. Beatles tuntui vielä 1960-luvulla enemmän "tyttöjen jutulta". Heräsinkin yhtyeen musiikille oikeastaan vasta sen hajoamisen jälkeen 1970-luvulla.
Lähdimme iltapäivällä Jyväskylästä ajamaan Helsinkiin tarkoituksena ehtiä Hotelli Pasilan Sevillaan syömään. Hotellihuone oli varattuna ja pöytäväraus tehtynä jo ennen lippujen ostamista. Keli oli varsinkin Lahden jälkeen ihan hirveä. Vettä tuli kaatamalla, oli todella pimeää ja märkää. Sopivasti ehdimme neljän ruuhkaan Vantaalta alkaen ja vesi autojen perässä lensi niin, että tunsi pikemminkin olevansa vesireitillä kuin moottoritiellä. Sade oli onneksi jo tauonnut, kun kävelimme hotellilta Hartwall Areenalle.
 |
| Alun kuvakollaasia screenillä |
Konsertin piti alkaa klo 20.00 ja jossain ilmoitettiin, että 19.30 alkaa videotervehdys Paul McCartneyltä. Menimmekin paikoillemme puoli kahdeksan maissa, mutta vasta klo 20 alkoi jotain tapahtua. Lavan sivuilla isoilla videoscreeneillä alkoi pyöriä ylhäältä alaspäin kulkevana nauhana eräänlaista historiikkia kuvakollaasina "sämpälätyn" Beatles-musiikin soidessa. Kuvissa esiintyi Beatles-kuvastoa 60-luvulta alkaen, postikortteja Liverpoolista ynnä muuta nostalgista kuvamateriaalia. Esitys kesti yli puoli tuntia ja kuvakollaasi ehti alkaa jo alusta uudelleenkin. Mielestäni tuo johdanto oli hiukan liian pitkä ja musiikkikin tuli jo tässä vaiheessa turhan kovalla volyymilla. Edellisellä Maccan Suomen-keikalla seitsemän vuotta sitten Olympiastadionilla yleisöä pitkästytettiin oudolla sirkusspektaakkelilla.
Yleisö näytti koostuvan enimmäkseen meistä 50+ ikäisistä, mutta nuorempaakin väkeä oli joukossa runsaasti. Edessämmekin istui tai oikeastaan enimmäkseen seisoi heilumassa kaksi reilusti alle kaksikymppistä tyttöä. Enpä voinut heitä mennä siitä moittimaakaan, vaikka ajoittain peittivätkin meiltä näkyvyyden lavalle melko tehokkaasti. Niin innokkaasti ja hartaasti he diggasivat suurimpia Beatlesklassikoita osaten lähes kaikki sanatkin. Nousin sitten välillä itsekin seisaalleni takanani istuvien kiusaksi (?).
Vihdoin valot pimenivät ja lavalle astelivat valtaisan huutomyrskyn ja aplodien saattamana bändi ja itse maestro sinisessä, tiukassa pikkutakissa ja kapealahkeisissa mustissa housuissaan. Parin ensimmäisen biisin jälkeen hän riisui takkinsa paljastaen valkoisen paidan ja sen päällä mustat kapeat henkselit.
 |
Paul "Wix" Wickens. kosketinsoittimet |
Bändi osoittautui täsmälleen samaksi kuin kesäkuun 2004 stadionin keikalla. Essexistä, Isosta Britanniasta kotoisin oleva kosketinsoittaja Paul "Wix" Wickens (s. 1956) on ollut Maccan taustalla jo vuodesta 1989. Rusty Anderson (s. 1959), soolokitaristi puolestaan on Kalifornian poikia ja hänkin ollut mukana jo yli 10 vuotta. Toinen kitaristi Brian Thomas Ray (s.1955) on myös amerikkalainen. Järkälemäinen, mutta ketterä, energinen ja raskaskätinen amerikkalainen rumpali Abe Laboriel Jr. on myös porukan nuorin (s. 1971 Los Angelesissa). Koko taustayhtyeellä on takanaan jo vähintään vuosikymmen pomonsa rinnalla. Tämä tuntui soitossa varmuutena, muttei tylsyytenä. Esimerkiksi kitaristi Rusty Anderson toisti George Harrisonin soolot lähes yksi yhteen, mutta teki tämän riemulla, tarkalla mutta vapautuneella otteella.
Sir Paul otti jo Beatles-ajoilta tutun ja kuuluisan viulumaisen Höfner 500/1 -basson, tervehti hetken yleisöä ja ensimmäinen kappale Hello, Goodbye kajahti ilmoille. Pari päivää aikaisemmin Tukholman keikalla avauskappaleena oli ollut Magical Mystery Tour. Tämä on peräisin samalta ja samannimiseltä albumilta vuodelta 1967 ja julkaistu samana vuonna myös singlenä.
 |
"Here Today", John Lennonin muistolle |
Täsmälleen samaksi kuin Lontoon O2-areenan keikalla pari päivää aikaisemmin osoittautunut illan setlista tarjosi kolmen tunnin aikana hittejä, harvinaisempia klasskikkoja ja muutaman todellisen yllätyksenkin. Keikka oli rakennettu siten, että siinä oli räväkkä, nopeatempoisten kappaleiden aloitus, flyygelivetoinen balladiputki, akustinen osuus ja klassikoista mudostunut hittiputki. Illan kokonaisuuden pääosa rakentui kuitenkin The Beatlesin kappaleista. Maccan ikinuoruus yhdistettynä hänen Beatlesin aikoina, Wings-yhtyeelle ja soolourallaan tekemiin maailman kauneimpien poplaulujen runsaudenpulaan (Guinnessin ennätysten kirjankin mukaan McCartney on maailmanhistorian myydyin ja menestynein muusikko ja artisti) antoivat loistavat lähtökohdat täydelliselle illalle ja viihdyttävälle showlle.
Setlistasta löytyivät maailman suurimmat hitit, kuten Let It Be, Hey Jude, Eleanor Rigby ja Yesterday. Näiden lomassa kuultiin suurelle yleisölle ehkä vähän vieraampia mutta faneille taatusti maistuvia Beatles-herkkuja: I've Got A Feeling, The Night Before ja The Word. Soolotuotannosta kuultiin Maybe I'm Amazed ja Wings-yhtyeen Jet yhtä kiihkeänä kuin levyllä aikoinaan sekä James Bond -leffatunnari Live and Let Die melkoisine tulenlieskoineen, rakettiräiskeineen ja loppupaukkuineen, joka sai Paulin itsekin pitkään pitelemään korviaan ja sydänalaansa. Ensimmäisen Wings-albumin nimikappaleen Band On The Run (josta kiertuekin on nimensä saanut) aikana taustascreenillä kyseisen albumin kansikuva heräsi hauskasti eloon, ilmeisesti kuvaussession aikana kuvatun filmin muodossa. Pakko myöntää, että Maybe I'm Amazed -kappaleen alussa Paulin ääni hiukan säröili niin, että hiukan pelotti, kestääkö se kunnialla loppuun saakka. Pelko osoittautui kuitenkin onneksi turhaksi.
Setlistasta löytyivät maailman suurimmat hitit, kuten Let It Be, Hey Jude, Eleanor Rigby ja Yesterday. Näiden lomassa kuultiin suurelle yleisölle ehkä vähän vieraampia mutta faneille taatusti maistuvia Beatles-herkkuja: I've Got A Feeling, The Night Before ja The Word. Soolotuotannosta kuultiin Maybe I'm Amazed ja Wings-yhtyeen Jet yhtä kiihkeänä kuin levyllä aikoinaan sekä James Bond -leffatunnari Live and Let Die melkoisine tulenlieskoineen, rakettiräiskeineen ja loppupaukkuineen, joka sai Paulin itsekin pitkään pitelemään korviaan ja sydänalaansa. Ensimmäisen Wings-albumin nimikappaleen Band On The Run (josta kiertuekin on nimensä saanut) aikana taustascreenillä kyseisen albumin kansikuva heräsi hauskasti eloon, ilmeisesti kuvaussession aikana kuvatun filmin muodossa. Pakko myöntää, että Maybe I'm Amazed -kappaleen alussa Paulin ääni hiukan säröili niin, että hiukan pelotti, kestääkö se kunnialla loppuun saakka. Pelko osoittautui kuitenkin onneksi turhaksi.
 |
Brian Ray |
Kuriositeettejakin kuultiin, kuten Badfingerille sävelletty Come And Get It, Dance Tonight, jonka aikana Rumpalikolossi Laboriel pisti yllättävän sulavasti tanssiksikin hauskuuttaen bändiä ja yleisöä sekä puolihölmö, jotain vanhaa saksasalaisiskelmän rallatusta "Ho Hey Ho!" -huutoineen muistuttava Mrs. Vanderbilt Wingsin tuotannosta. Setlistaa ei ollut rakennettu tiukkapipoisesti, sillä - hämmästyttävää kyllä - yleisön joukossa näkyneen kyltin toiveen perusteella Paul lauloi ukulelen säestyksellä keikkaohjelmistoon kuulumattoman kappaleen Ram On. Lähes riipaiseva tulkinta oli Here Today, McCartneyn viimeinen tervehdys järjettömän teon seurauksena menehtyneelle John Lennonille, jonka kanssa kirjoitetut monet hienot laulut ovat muuttaneet maailmaa. Laulun kertoo keskustelusta, joka Paulilta jäi Johnin kanssa käymättä. Hän puhuikin siitä, että sanokaa haluamanne asiat ystävällenne heti, sillä hetken päästä voi olla jo myöhäistä. Tässä kohtaa moni pyyhki liikuttuneena silmäkulmiaan. Jatkossa yksi Abbey Road -albumin helmistä, Something omistettiin tietysti George Harrisonille ja se aloitettiin edellisen Suomen keikan tapaan pelkän ukulelen säestyksellä, mutta tällä kertaa se kasvoi vaikuttavaksi bändiversioksi hienoine Rusty Andersonin kitarasooloineen.
 |
Rusty Anderson soitti Georgen osuudet |
Maestro oli tapansa mukaan hyvällä tuulella ja kertoili välillä anekdootteja Eric Claptonista, Jimi Hendrixistä ja Beatles-tovereistaan. Lisäksi hän puhui yleisön suureksi riemuksi paljon suomea, mm. "Hyvää iltaa Suomi, Mitä kuuluu?", "Hienoa olla täällä takaisin" ja lopussa kiitti bändiään, kiertuehenkilöstöään ja tietysti yleisöä sanomalla "Kiitos koko porukalle". Kuuluttessaan Night Before -kappaletta hän sanoi "Soitan tämän kappaleen ensimmäistä kertaa Suomessa". Nuo repliikit hän luki toki paperilta, mutta yleisöllä oli hauskaa.
 |
| "All we are saying is: Give Peace a Chance!" |
Jo illan kolmantena kappaleena tuli ensimmäinen rakastettu Beatles-klassikko All My
Loving, joka sai yleisön villeihin suosionosoituksiin. Tämä yksi tunnetuimmista Beatles-lauluista on vuodelta 1963 ja löytyy alun perin albumilta
With The Beatles. Kappaleen sävelsi ja sanoitti Paul McCartney, vaikkakin sen
tekijäksi on yhtyeen tavan mukaisesti merkitty Lennon/McCartney. McCartney on kertonut saaneensa laulun sanat päähänsä runona partaa ajaessaan ja
sävellystyön hän teki vasta myöhemmin.
Muita huippuhetkiä minulle olivat ehkä jonkun mielestä kuluneetkin, mutta minua aina sykähdyttävät Beatles-balladit, levyversiota mukaillen Paulin flyygelinsä takaa esittämät The Long and Winding Road ja aina yhtä koskettava Let It Be, jonka aikana taustascreenin kynttilä kasvoi sydämen muotoiseksi kynttilämereksi ja lopulta kokonaiseksi maapalloksi. Hienoja hetkiä olivat myös yksin, akustisen kitaran kanssa esitetyt Yesterday, Here Today, Amerikan mustien kansalaisoikeuksien puolesta kantaa ottava Blackbird sekä tietysti ukulelella aloitettu Something. Myös enimmäkseen Lennonin säveltämä mestariteos A Day in the Life oli vaikuttava, vaikka se tylysti vaihdettiinkin kesken kaiken John Lennonin Give Peace a Chance -rauhanlauluun, johon yleisökin yhtyi, vaikkakin huomattavasti vaisummin kuin Hey Juden Naa Naa Naa Na Naa -kertosäkeeseen. Viimeksi mainitussa yhteislaulussa Paul laulatti jälleen miehiä ja naisia erikseen ja kaikkia yhdessä varsin pitkään. Yhteislauluun päästiin myös Ob-La-Di, Ob-La-Da -renkutuksessa.
Osoittautuipa Paul melkoiseksi sähkökitarasankariksi varsinkin Wings-kappaleessa Let Me Roll It, jossa hän pääsi revittelemään tehoriffejä oikein olan takaa ja vetipä loppuun pätkän Jimi Hendrixin Foxy Ladyakin. Paperback Writer -kappaleessa Paul soitti puoliakustista Epiphone -kitaraa, jolla hän sanoi soittaneensa myös kyseisen kappaleen levytyksessä aikoinaan. Basson varressa oli Paulin soittaessa muita soittimia toinen taustakitaristeista eli Brian Ray.
Band:
Paul McCartney (Lead Vocals, Bass, Guitar,Piano, Ukulele, Mandolin)
Rusty Anderson (Guitar, Backing Vocals)
Brian Ray (Bass, Guitar, Backing Vocals)
Paul "Wix" Wickens (Keyboards, Guitar, Percussion, Harmonica, Backing Vocals)
Abe Laboriel jr. (Drums)
Muita huippuhetkiä minulle olivat ehkä jonkun mielestä kuluneetkin, mutta minua aina sykähdyttävät Beatles-balladit, levyversiota mukaillen Paulin flyygelinsä takaa esittämät The Long and Winding Road ja aina yhtä koskettava Let It Be, jonka aikana taustascreenin kynttilä kasvoi sydämen muotoiseksi kynttilämereksi ja lopulta kokonaiseksi maapalloksi. Hienoja hetkiä olivat myös yksin, akustisen kitaran kanssa esitetyt Yesterday, Here Today, Amerikan mustien kansalaisoikeuksien puolesta kantaa ottava Blackbird sekä tietysti ukulelella aloitettu Something. Myös enimmäkseen Lennonin säveltämä mestariteos A Day in the Life oli vaikuttava, vaikka se tylysti vaihdettiinkin kesken kaiken John Lennonin Give Peace a Chance -rauhanlauluun, johon yleisökin yhtyi, vaikkakin huomattavasti vaisummin kuin Hey Juden Naa Naa Naa Na Naa -kertosäkeeseen. Viimeksi mainitussa yhteislaulussa Paul laulatti jälleen miehiä ja naisia erikseen ja kaikkia yhdessä varsin pitkään. Yhteislauluun päästiin myös Ob-La-Di, Ob-La-Da -renkutuksessa.
Loppuhuipennusta säästeltiin selvästi mahdollisimman pitkään. varsinainen setti huipetui Hey Jude -yhteislaulatukseen. Mutta taas kerran jotkut hätähousut olivat lähdössä poistumaan parkkihallin jo tässä vaiheessa. Eikö sitä voisi odottaa niin kauan, että halliin syttyy valot? Siitä tietää, että keikka on ohi! Pitäisi artistia sen verran kunnioittaa, ettei lähdetä kesken pois vaikka kuinka kiire olisi narikkaan tai parkkihalliin.
Ensimmäiseen encoreen Macca tuli Suomen lippua heilutellen ja se alkoi riemukkaasti svengaavalla vanhalla Beatles -kappaleella The Word, jonka loppuun oli ympätty pätkä All You Need Is Love -klassikkoa ehkä hieman päälle liimatustikin. Day Tripper ja yksi suosikeistani Get Back saivat yleisön jälleen seisaaltaan vaatimaan lisää. Get Back sai tunteen, että tämän lähemmäs Beatles-kokemusta ei voi enää 2000-luvulla päästä. Toinen encore alkoi herkästi Yesterdaylla jatkuen todella rajulla, lähes "varhaisheavymetalliksi" luokiteltavalla illan aggressiivisimmalla revityksellä Helter Skelter, jossa kitaroita hakattiin todella rankasti ja Paul lauloi kuin olisi viimeisellä keikallaan - tippaakaan säästelemättä. Videoscreenillä lavan taustalla mentiin vuoristoradalla, kuten tunteissa koko kolmetuntinen tähänkin saakka.
Beatlesin viimeisen albumin Abbey Roadin lopettava Golden Slumbers / Carry That Weight / The End summasi illan osuvasti, sillä tuohon sikermään loppui myös kaikkien aikojen legendaarisimman pop-yhtyeen levytysura. Beatlesin viimeinen julkaistu levyhän oli Let It Be -albumi, mutta se oli äänitetty jo ennen Abbey Roadia. Lopussa Paul vielä kiitteli yleisöä ja lupasi "See you next time", joten mistään jäähyväiskiertueesta ei liene kysymys.
Ensimmäiseen encoreen Macca tuli Suomen lippua heilutellen ja se alkoi riemukkaasti svengaavalla vanhalla Beatles -kappaleella The Word, jonka loppuun oli ympätty pätkä All You Need Is Love -klassikkoa ehkä hieman päälle liimatustikin. Day Tripper ja yksi suosikeistani Get Back saivat yleisön jälleen seisaaltaan vaatimaan lisää. Get Back sai tunteen, että tämän lähemmäs Beatles-kokemusta ei voi enää 2000-luvulla päästä. Toinen encore alkoi herkästi Yesterdaylla jatkuen todella rajulla, lähes "varhaisheavymetalliksi" luokiteltavalla illan aggressiivisimmalla revityksellä Helter Skelter, jossa kitaroita hakattiin todella rankasti ja Paul lauloi kuin olisi viimeisellä keikallaan - tippaakaan säästelemättä. Videoscreenillä lavan taustalla mentiin vuoristoradalla, kuten tunteissa koko kolmetuntinen tähänkin saakka.
Beatlesin viimeisen albumin Abbey Roadin lopettava Golden Slumbers / Carry That Weight / The End summasi illan osuvasti, sillä tuohon sikermään loppui myös kaikkien aikojen legendaarisimman pop-yhtyeen levytysura. Beatlesin viimeinen julkaistu levyhän oli Let It Be -albumi, mutta se oli äänitetty jo ennen Abbey Roadia. Lopussa Paul vielä kiitteli yleisöä ja lupasi "See you next time", joten mistään jäähyväiskiertueesta ei liene kysymys.
 |
Ensimmäinen encore alkoi Suomen lipun kera |
Kuten alussa mainitsin, oli melko työläs ja kalliskin projekti osallistua tähän tapahtumaan. Oli kesken työpäivän lähdettävä ajamaan yli 200 kilometriä todella kurjassa kelissä ja pimeässä Helsinkiin. Vaivannäkö ja investointi suhteellisen kalliisiin lippuihin, bensaan ja näin viikolla törkeän kalliiseen hotellihuoneeseen oli kuitenkin saatuun musiikkielämykseen nähden enemmän kuin kannattavaa.
Kaikkiaan tämä oli uskomattoman hieno konsertti 69-vuotiaalta aatelismies-miljardööriltä. Hän on säilyttänyt poikamaisuutensa ja esiintymisen ilon. Kolmen tunnin taukoamaton setti jopa ilman juomaa on kova suoritus minkä ikäiselle tahansa.
Yleisökin kunnioitti kiitettävästi (muutamia edellä mainittuja liian aikaisin poistuneita urpoja lukuunottamatta) tätä legendaa nousemalla seisomaan jopa useampaan kertaan ylintä piippuhyllyä myöten. Tällaista kunnioitusta olen nähnyt Hartwall Areenalla vain kerran aikaisemmin: Leonard Cohenin upealla keikalla v. 2010. Hän vaan sai tämän aikaan ehkä hiukan erilaisin keinoin.
Kolmeen tuntiin mahtui paljon: soolouran ja Wingsin hittejä sekä paljon Beatlesia. Vaikka setti sisälsi tosi paljon meikäläisellekin mieluista Beatles-materiaalia, pakostakin tulee miettineeksi, mitä kaikkea jäi kuulematta tuosta
valtavasta sävelaarteistosta. Itse kaipasin esimerkiksi mielestäni yhtä
parhaista Beatles-biiseistä Got To Get You into My Life, jonka Paul oli paria päivää aiemmin esittänyt Tukholmassa. No, kaikkea ei tietenkään voi kerralla saada ja kuultiinhan tuokin biisi edellisellä Helsingin keikalla v. 2004. Kuten Sir Paul lupaili, saattaa olla, että hänet vielä nähdään kiertueella ja Suomessakin. Jospa silloin kuulisi niitä nyt kuulematta jääneitäkin Beatles-helmiä. Kotona tuli kaivettua The Beatles -vinyylilevyaarteeni hyllystä ja taas todettua, miten täydellisiä ja loistavia albumeja esimerkiksi Sgt Peppers Lonely Hearts Club Band ja Abbey Road edelleen ovat !
Paul McCartney (Lead Vocals, Bass, Guitar,Piano, Ukulele, Mandolin)
Rusty Anderson (Guitar, Backing Vocals)
Brian Ray (Bass, Guitar, Backing Vocals)
Paul "Wix" Wickens (Keyboards, Guitar, Percussion, Harmonica, Backing Vocals)
Abe Laboriel jr. (Drums)
Setlist: |
| Yesterday |
encore 1:
encore 2:
Golden Slumbers / Carry That Weight / The End
Kooste illan biiseistä
The Long and Winding Road
Kooste illan biiseistä
 |
| Hey Jude! |
 |
| Live and Let Die |
 | ||
| Let It Be |
 |
| Paul McCartney On The Run Helsinki 12.12.2011 |
