maanantai 12. joulukuuta 2011

Paul McCartney & Band - On The Run Tour


Hartwall Areena, Helsinki 12.12.2011

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho


Saadessani tietää Paul McCartneyn tulosta Suomeen konsertoimaan päätimme ilman muuta lähteä Hartwall Areenalle, vaikka olimmekin nähneett Maccan edellsellä Suomen vierailullaan Helsingin Olympiastadionilla 17.6.2004. Olisihan luultavasti aivan eri asia kokea konsertti - stadioniin verrattuna - pienemmässä ja "intiimimmässä" paikassa. Edellinen keikkakin kyllä vakuutti, mutta stadionilla valoisassa kesäillassa ei pääse aivan samanlaiseen tunnelmaan kuin pimeässä areenassa. Sir Paul on popmusiikin eittämättä tärkeimpänä hahmona ja menestyksekkäimpänä lauluntekijänä sen luokan legenda, että hänen keikkansa on kyllä nähtävä aina, kun hän tänne saakka vaivautuu tulemaan. Onhan hän sentään ollut maailman suosituimman kaiken popmusiikin perustan luoneen The Beatles yhtyeen jäsen ja sielu. Itse en Beatlesin aikana ollut varauksettomasti Beatles-fani, vaan vähän rajumman rokin, kuten Rolling Stonesin kannattaja. Beatles tuntui vielä 1960-luvulla enemmän "tyttöjen jutulta". Heräsinkin yhtyeen musiikille oikeastaan vasta sen hajoamisen jälkeen 1970-luvulla.

Lähdimme iltapäivällä Jyväskylästä ajamaan Helsinkiin tarkoituksena ehtiä Hotelli Pasilan Sevillaan syömään. Hotellihuone oli varattuna ja pöytäväraus tehtynä jo ennen lippujen ostamista. Keli oli varsinkin Lahden jälkeen ihan hirveä. Vettä tuli kaatamalla, oli todella pimeää ja märkää. Sopivasti ehdimme neljän ruuhkaan Vantaalta alkaen ja vesi autojen perässä lensi niin, että tunsi pikemminkin olevansa vesireitillä kuin moottoritiellä. Sade oli onneksi jo tauonnut, kun kävelimme hotellilta Hartwall Areenalle.

Alun kuvakollaasia screenillä
Konsertin piti alkaa klo 20.00 ja jossain ilmoitettiin, että 19.30 alkaa videotervehdys Paul McCartneyltä. Menimmekin paikoillemme puoli kahdeksan maissa, mutta vasta klo 20 alkoi jotain tapahtua.  Lavan sivuilla isoilla videoscreeneillä alkoi pyöriä ylhäältä alaspäin kulkevana nauhana eräänlaista historiikkia kuvakollaasina "sämpälätyn" Beatles-musiikin soidessa. Kuvissa esiintyi Beatles-kuvastoa 60-luvulta alkaen, postikortteja Liverpoolista ynnä muuta nostalgista kuvamateriaalia. Esitys kesti yli puoli tuntia ja kuvakollaasi ehti alkaa jo alusta uudelleenkin. Mielestäni tuo johdanto oli hiukan liian pitkä ja musiikkikin tuli jo tässä vaiheessa turhan kovalla volyymilla. Edellisellä Maccan Suomen-keikalla seitsemän vuotta sitten Olympiastadionilla yleisöä pitkästytettiin oudolla sirkusspektaakkelilla.

Yleisö näytti koostuvan enimmäkseen meistä 50+ ikäisistä, mutta nuorempaakin väkeä oli joukossa runsaasti. Edessämmekin istui tai oikeastaan enimmäkseen seisoi heilumassa kaksi reilusti alle kaksikymppistä tyttöä. Enpä voinut heitä mennä siitä moittimaakaan, vaikka ajoittain peittivätkin meiltä näkyvyyden lavalle melko tehokkaasti. Niin innokkaasti ja hartaasti he diggasivat suurimpia Beatlesklassikoita osaten lähes kaikki sanatkin. Nousin sitten välillä itsekin seisaalleni takanani istuvien kiusaksi (?).

Vihdoin valot pimenivät ja lavalle astelivat valtaisan huutomyrskyn ja aplodien saattamana bändi ja itse maestro sinisessä, tiukassa pikkutakissa ja kapealahkeisissa mustissa housuissaan. Parin ensimmäisen biisin jälkeen hän riisui takkinsa paljastaen valkoisen paidan ja sen päällä mustat kapeat henkselit.


Paul "Wix" Wickens. kosketinsoittimet
Bändi osoittautui täsmälleen samaksi kuin kesäkuun 2004 stadionin keikalla.  Essexistä, Isosta Britanniasta kotoisin oleva kosketinsoittaja  Paul "Wix" Wickens (s. 1956) on ollut Maccan taustalla jo vuodesta 1989. Rusty Anderson (s. 1959), soolokitaristi puolestaan on Kalifornian poikia ja hänkin ollut mukana jo yli 10 vuotta. Toinen kitaristi Brian Thomas Ray (s.1955) on myös amerikkalainen. Järkälemäinen, mutta ketterä, energinen ja raskaskätinen amerikkalainen rumpali  Abe Laboriel Jr. on myös porukan nuorin (s. 1971 Los Angelesissa). Koko taustayhtyeellä on takanaan jo vähintään vuosikymmen pomonsa rinnalla. Tämä tuntui soitossa  varmuutena, muttei tylsyytenä. Esimerkiksi kitaristi Rusty Anderson toisti George Harrisonin soolot lähes yksi yhteen, mutta teki tämän riemulla, tarkalla mutta vapautuneella otteella.

Sir Paul otti jo Beatles-ajoilta tutun ja kuuluisan viulumaisen Höfner 500/1 -basson, tervehti hetken yleisöä ja ensimmäinen kappale Hello, Goodbye kajahti ilmoille. Pari päivää aikaisemmin Tukholman keikalla avauskappaleena oli ollut Magical Mystery Tour. Tämä on peräisin samalta ja samannimiseltä albumilta vuodelta 1967 ja julkaistu samana vuonna myös singlenä.


"Here Today", John Lennonin muistolle
Täsmälleen samaksi kuin Lontoon O2-areenan keikalla pari päivää aikaisemmin osoittautunut illan setlista tarjosi kolmen tunnin aikana hittejä, harvinaisempia klasskikkoja ja muutaman todellisen yllätyksenkin. Keikka oli rakennettu siten, että siinä oli räväkkä, nopeatempoisten kappaleiden aloitus, flyygelivetoinen balladiputki, akustinen osuus ja klassikoista mudostunut hittiputki. Illan kokonaisuuden pääosa rakentui kuitenkin The Beatlesin kappaleista. Maccan ikinuoruus yhdistettynä hänen Beatlesin aikoina, Wings-yhtyeelle ja soolourallaan tekemiin maailman kauneimpien poplaulujen runsaudenpulaan (Guinnessin ennätysten kirjankin mukaan McCartney on maailmanhistorian myydyin ja menestynein muusikko ja artisti) antoivat loistavat lähtökohdat täydelliselle illalle ja viihdyttävälle showlle.

Setlistasta löytyivät maailman suurimmat hitit, kuten Let It Be, Hey Jude, Eleanor Rigby ja Yesterday. Näiden lomassa kuultiin  suurelle yleisölle ehkä vähän vieraampia mutta faneille taatusti maistuvia Beatles-herkkuja: I've Got A Feeling, The Night Before ja The Word. Soolotuotannosta kuultiin Maybe I'm Amazed ja Wings-yhtyeen Jet yhtä kiihkeänä kuin levyllä aikoinaan sekä James Bond -leffatunnari Live and Let Die melkoisine tulenlieskoineen, rakettiräiskeineen ja loppupaukkuineen, joka sai Paulin itsekin pitkään pitelemään korviaan ja sydänalaansa. Ensimmäisen Wings-albumin nimikappaleen Band On The Run (josta kiertuekin on nimensä saanut) aikana taustascreenillä kyseisen albumin kansikuva heräsi hauskasti eloon, ilmeisesti kuvaussession aikana kuvatun filmin muodossa. Pakko myöntää, että Maybe I'm Amazed -kappaleen alussa Paulin ääni hiukan säröili niin, että hiukan pelotti, kestääkö se kunnialla loppuun saakka. Pelko osoittautui kuitenkin onneksi turhaksi.


Brian Ray

Kuriositeettejakin kuultiin, kuten Badfingerille sävelletty Come And Get It, Dance Tonight, jonka aikana Rumpalikolossi Laboriel pisti yllättävän sulavasti tanssiksikin hauskuuttaen bändiä ja yleisöä  sekä puolihölmö, jotain vanhaa saksasalaisiskelmän rallatusta "Ho Hey Ho!" -huutoineen muistuttava Mrs. Vanderbilt Wingsin tuotannosta. Setlistaa ei ollut rakennettu tiukkapipoisesti, sillä - hämmästyttävää kyllä - yleisön joukossa näkyneen kyltin toiveen perusteella Paul lauloi ukulelen säestyksellä keikkaohjelmistoon kuulumattoman kappaleen Ram On. Lähes riipaiseva tulkinta oli Here Today, McCartneyn viimeinen tervehdys järjettömän teon seurauksena menehtyneelle John Lennonille, jonka kanssa kirjoitetut monet hienot laulut ovat muuttaneet maailmaa. Laulun kertoo keskustelusta, joka Paulilta jäi Johnin kanssa käymättä. Hän puhuikin siitä, että sanokaa haluamanne asiat ystävällenne heti, sillä hetken päästä voi olla jo myöhäistä. Tässä kohtaa moni pyyhki liikuttuneena silmäkulmiaan.  Jatkossa yksi Abbey Road -albumin helmistä,  Something omistettiin tietysti George Harrisonille ja se aloitettiin edellisen Suomen keikan tapaan pelkän ukulelen säestyksellä, mutta tällä kertaa se kasvoi vaikuttavaksi bändiversioksi hienoine Rusty Andersonin kitarasooloineen.


Rusty Anderson soitti Georgen osuudet

Bändin terävää metallista soundia ja jopa riipivän kovaa volyymia on joissakin kritiikeissä moitittu. Kieltämättä meidänkin paikoillemme areenan takaosan alemmalla tasolla musiikki soi välillä niin kovaa, ettei omien korvatulppienikaan vaimennus ajoittain tuntunut riittävältä. Osansa soundeihin oli tietysti areenan surkealla akustiikalla, mutta kaiken kaikkiaan minusta äänentoisto oli vähän puuroisen alun jälkeen olosuhteisiin nähden jokseenkin kohdillaan, varsinkin rauhallisemmissa kappaleissa niin, ettei siinä välillä liiallisen volyymin lisäksi mitään pahempaa vikaa ollut. Pahiten terävästä ja kovasta äänentoistosta kärsivät yllättäen The Beatlesin kultakauden riffipohjaiset, ilmavat rokkikappaleet. Drive My Car, Paperback Writer ja Day Tripper kuulostivat hiukan liian raskailta ja suoraviivaisilta.  

Maestro oli tapansa mukaan hyvällä tuulella ja kertoili välillä anekdootteja Eric Claptonista, Jimi Hendrixistä ja Beatles-tovereistaan.  Lisäksi hän puhui yleisön suureksi riemuksi paljon suomea, mm. "Hyvää iltaa Suomi, Mitä kuuluu?", "Hienoa olla täällä takaisin" ja lopussa kiitti bändiään, kiertuehenkilöstöään ja tietysti yleisöä sanomalla "Kiitos koko porukalle". Kuuluttessaan Night Before -kappaletta hän sanoi "Soitan tämän kappaleen ensimmäistä kertaa Suomessa". Nuo repliikit hän luki toki paperilta, mutta yleisöllä oli hauskaa.
 "All we are saying is: Give Peace a Chance!"
Jo illan kolmantena kappaleena tuli ensimmäinen rakastettu Beatles-klassikko All My Loving, joka sai yleisön villeihin suosionosoituksiin.  Tämä yksi tunnetuimmista Beatles-lauluista on vuodelta 1963 ja löytyy alun perin albumilta With The Beatles. Kappaleen sävelsi ja sanoitti Paul McCartney, vaikkakin sen tekijäksi on yhtyeen tavan mukaisesti merkitty Lennon/McCartney. McCartney on kertonut saaneensa laulun sanat päähänsä runona partaa ajaessaan ja sävellystyön hän teki vasta myöhemmin.



Muita huippuhetkiä minulle olivat ehkä jonkun mielestä kuluneetkin, mutta minua aina sykähdyttävät Beatles-balladit, levyversiota mukaillen Paulin flyygelinsä takaa esittämät The Long and Winding Road ja aina yhtä koskettava Let It Be, jonka aikana  taustascreenin kynttilä kasvoi sydämen muotoiseksi kynttilämereksi ja lopulta kokonaiseksi maapalloksi. Hienoja hetkiä olivat myös yksin, akustisen kitaran kanssa esitetyt Yesterday, Here Today, Amerikan mustien kansalaisoikeuksien puolesta kantaa ottava Blackbird sekä tietysti ukulelella aloitettu Something. Myös enimmäkseen Lennonin säveltämä mestariteos A Day in the Life oli vaikuttava, vaikka se tylysti vaihdettiinkin kesken kaiken John Lennonin Give Peace a Chance -rauhanlauluun, johon yleisökin yhtyi, vaikkakin huomattavasti vaisummin kuin Hey Juden Naa Naa Naa Na Naa -kertosäkeeseen. Viimeksi mainitussa yhteislaulussa Paul laulatti jälleen miehiä ja naisia erikseen ja kaikkia yhdessä varsin pitkään. Yhteislauluun päästiin myös Ob-La-Di, Ob-La-Da -renkutuksessa.

Osoittautuipa Paul melkoiseksi sähkökitarasankariksi varsinkin Wings-kappaleessa Let Me Roll It, jossa hän pääsi revittelemään tehoriffejä oikein olan takaa ja vetipä loppuun pätkän Jimi Hendrixin Foxy Ladyakin. Paperback Writer -kappaleessa Paul soitti puoliakustista Epiphone -kitaraa, jolla hän sanoi soittaneensa myös kyseisen kappaleen levytyksessä aikoinaan. Basson varressa oli Paulin soittaessa muita soittimia toinen taustakitaristeista eli Brian Ray.

Loppuhuipennusta säästeltiin selvästi mahdollisimman pitkään. varsinainen setti huipetui Hey Jude -yhteislaulatukseen. Mutta taas kerran jotkut hätähousut olivat lähdössä poistumaan parkkihallin jo tässä vaiheessa. Eikö sitä voisi odottaa niin kauan, että halliin syttyy valot? Siitä tietää, että keikka on ohi! Pitäisi artistia sen verran kunnioittaa, ettei lähdetä kesken pois vaikka kuinka kiire olisi narikkaan tai parkkihalliin.

Ensimmäiseen encoreen Macca tuli Suomen lippua heilutellen ja se alkoi riemukkaasti svengaavalla vanhalla Beatles -kappaleella The Word, jonka loppuun oli ympätty pätkä All You Need Is Love -klassikkoa ehkä hieman päälle liimatustikin.  Day Tripper ja yksi suosikeistani Get Back saivat yleisön jälleen seisaaltaan vaatimaan lisää. Get Back sai tunteen, että tämän lähemmäs Beatles-kokemusta ei voi enää 2000-luvulla päästä. Toinen encore  alkoi herkästi Yesterdaylla jatkuen todella rajulla, lähes "varhaisheavymetalliksi" luokiteltavalla illan aggressiivisimmalla revityksellä Helter Skelter, jossa kitaroita hakattiin todella rankasti ja Paul lauloi kuin olisi viimeisellä keikallaan - tippaakaan säästelemättä. Videoscreenillä lavan taustalla mentiin vuoristoradalla, kuten tunteissa koko kolmetuntinen tähänkin saakka.

Beatlesin viimeisen albumin Abbey Roadin lopettava Golden Slumbers / Carry That Weight / The End summasi illan osuvasti, sillä tuohon sikermään loppui myös kaikkien aikojen legendaarisimman pop-yhtyeen levytysura. Beatlesin viimeinen julkaistu levyhän oli Let It Be -albumi, mutta se oli äänitetty jo ennen Abbey Roadia. Lopussa Paul vielä kiitteli yleisöä ja lupasi "See you next time", joten mistään jäähyväiskiertueesta ei liene kysymys.


Ensimmäinen encore alkoi Suomen lipun kera


Kuten alussa mainitsin, oli melko työläs ja kalliskin projekti osallistua tähän tapahtumaan. Oli kesken työpäivän lähdettävä ajamaan yli 200 kilometriä todella kurjassa kelissä ja pimeässä Helsinkiin. Vaivannäkö ja investointi suhteellisen kalliisiin lippuihin, bensaan ja näin viikolla törkeän kalliiseen hotellihuoneeseen oli kuitenkin saatuun musiikkielämykseen nähden enemmän kuin kannattavaa.

Kaikkiaan tämä oli uskomattoman hieno konsertti 69-vuotiaalta aatelismies-miljardööriltä. Hän on säilyttänyt poikamaisuutensa ja esiintymisen ilon. Kolmen tunnin taukoamaton setti jopa ilman juomaa on kova suoritus minkä ikäiselle tahansa.

Yleisökin kunnioitti kiitettävästi (muutamia edellä mainittuja liian aikaisin poistuneita urpoja lukuunottamatta) tätä legendaa nousemalla seisomaan jopa useampaan kertaan ylintä piippuhyllyä myöten. Tällaista kunnioitusta olen nähnyt Hartwall Areenalla vain kerran aikaisemmin: Leonard Cohenin upealla keikalla v. 2010. Hän vaan sai tämän aikaan ehkä hiukan erilaisin keinoin.

Kolmeen tuntiin mahtui paljon: soolouran ja Wingsin hittejä sekä paljon Beatlesia. Vaikka setti sisälsi tosi paljon meikäläisellekin mieluista Beatles-materiaalia, pakostakin tulee miettineeksi, mitä kaikkea jäi kuulematta tuosta valtavasta sävelaarteistosta. Itse kaipasin esimerkiksi mielestäni yhtä parhaista Beatles-biiseistä Got To Get You into My Life, jonka Paul oli paria päivää aiemmin esittänyt Tukholmassa. No, kaikkea ei tietenkään voi kerralla saada ja kuultiinhan tuokin biisi edellisellä Helsingin keikalla v. 2004. Kuten Sir Paul lupaili, saattaa olla, että hänet vielä nähdään kiertueella ja Suomessakin. Jospa silloin kuulisi niitä nyt kuulematta jääneitäkin Beatles-helmiä. Kotona tuli kaivettua The Beatles -vinyylilevyaarteeni hyllystä ja taas todettua, miten täydellisiä ja loistavia albumeja esimerkiksi Sgt Peppers Lonely Hearts Club Band ja Abbey Road edelleen ovat !

Band:


Paul McCartney (Lead Vocals, Bass, Guitar,Piano, Ukulele, Mandolin)
Rusty Anderson (Guitar, Backing Vocals) 
Brian Ray (Bass, Guitar, Backing Vocals)
Paul "Wix" Wickens (Keyboards, Guitar, Percussion, Harmonica, Backing Vocals)
Abe Laboriel jr. (Drums)



Setlist:

Yesterday
Ram On

encore 1:

encore 2:




Live and Let Die




Let It Be

Lisää kuvia Google-albumissani:

Paul McCartney On The Run Helsinki 12.12.2011

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Orquesta Buena Vista Social Club feat. Omara Portuondo

Sibeliustalo, Lahti 4.12.2011


Ammattiyhdistyksemme teki joulumatkan pidennetyksi viikonlopuksi Berliiniin. Matkalta paluupäivälle osui Lahden Sibeliustalolle tämä mielenkiintoinen ja "pakollinen" konsertti. Kun yliopistomme kulttuuritoimikinta teki bussimatkan konserttiin, oli mahdollista lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Jäimme siis muutaman muun Berliininmatkalaisen kanssa yhteiskuljetuksesta Lahteen jatkaaksemme konsertin jälkeen matkaa kulttuuritoimikunnan kyydissä. Sibeliustalolle saavuimme jo pari tuntia ennen konsertin alkua. Nälkäkin jo oli, mutta lähistön ravintolat osoittautuivat olevan sunnuntai-iltana suljettuina. Siis Sibeliustalolla aikoja sitten loppuunmyyty konsertti ja lähistön ravintolat kiinni! No ei siinä sitten auttanut muukuin ajella kimppataksilla edestakaisin keskustaan ja käydä sielää syömässä.

Buena Vista Social Club oli aikoinaan arvostettu musiikkiklubi Kuuban pääkaupungissa Havannassa. Klubi jouduttiin kuitenkin Kuuban vallankumouksen myötä lopettamaan. Useimmat klubilla soittaneet muusikoista eivät pystyneet enää harjoittamaan ammattiaan Kuubassa. Kunkin oli yritettävä tulla toimeen kengänkiilloittajina, kaupan kassoina ja kuka mitenkin.

1990-luvun lopussa Yhdysvaltalainen kitaristi ja maailmanmusiikin harrastaja Ry Cooder matkusti Kuubaan ja keräsi yhteen kaikki elossa olevat vanhat Buena Vista -muusikot. Kasaan saatu ryhmä levytti  albumi ilmestyi 1998. Levystä tuli heti sekä kriitikko-, että myyntimestys. Se voitti Grammyn "parhaana levynä" ja möi 5 miljoonaa kappaletta ympäri maailmaa. Vuonna 2000 ilmestyi Wim Wenders ohjaama yhtyeestä kertova klassikoksi ja kultturiteoksi kiitetty elokuvan.

Levyn julkaisun jälkeen, alkuperäinen kokoonpano soitti vain kaksi keikkaa, olihan osa heistä jo yli yhdeksänkymmpisiä. Viime vuosina alkuperäiset jäsenet ovat vähentyneet yhtyeessä, mutta koska se ei ole tapahtunut yhdessä rysäyksessä, orkesteri on pysynyt kasassa ja se on saanut koko ajan uutta verta, mikä osoittaa kuubalaisessa kansanmusiikissa ihailtavaa jatkuvuutta vanhalta uudelle muusikkopolvelle.

Lahdessa esiintyi Omara Portuondon johdolla soittava Orquesta Buena Vista Social Club, johon laulajana toimivan Omaran lisäksi kuuluu vanhoista, Wendersin elokuvassakin esiintyneistä Buena Vista -muusikoista trumpetisti Guajiro Mirabal, pasunisti ja musiikillinen johtaja Agua Ramos sekä laud-soitinta (luuttu) soittava, Omara Portuondon aviomies Barbarito Torres. Nykyiseen kokoonpanoon on otettu mukaan nuorempia, erittäin taitavia muusikoita ja alkuperäisen, edesmenneen solistin Ibrahim Ferrerin paikan perinyt päävokalisti Carlos Calunga. Calunga selviytyikin komeasti tehtävästään ja  myös nuorten muusikoiden virtuositeetti pääsi valloilleen konsertin alkuosassa. Pianisti Ronaldo Lunan improvisaatioilla luulisi aukeavan minkä tahansa Jazzklubin ovet. Nuorten muusikoiden mukaan tulon myötä hyväntuulisuus on säilynyt, mutta esiintymiseen on tullut uutta energisyyttä. 

Orkesterin sielu ja tähti on kuitenkin itseoikeutetusti 81-vuotias veteraanilaulajatar Omara Portuondo. Monikulttuurilliseen perheeseen vuonna 1930 syntynyttä Omara Portuondoa on kutsuttu Kuuban Edith Piafiksi. Portuondon ilmaisuvoimainen, elämän eri sävyt sisältävä ääni sekä vaikuttava lavakarisma ovat saaneet osakseen varauksetonta ihailua ympäri maailmaa. Suomessa Portuondo on konsertoinut useaan kertaan 2000-luvulla. Siteet Suomeen ovat olleet vahvat jo ennen tätä, sillä Portuondo konsertoi maassamme useita kertoja jo 1970-luvulla, Jyväskylässäkin kuulemma useita kertoja. Onpa hän 70-luvulla levyttänytkin Suomessa. Love Records julkaisi Portuondon ja Martin Rojasin yhteisen levyn, jonka tuotti Portuondon ystävä Otto Donner. Tuon tyylinen musiikki kuitenkin assosioitui siihen aikaan ainakin meikäläisen rock-nuorukaisen mielessä lähinnä poliittisen laululiikkeen gengreen (Agit Prop, Kom-teatterin kuoro yms.), joka ei silloin lainkaan kiinnostanut eikä sytyttänyt.

Konsertin alussa meininki vaikutti melko viilelältä ja steriililtä jo arvokkaan miljöönkin takia. Saattoi siinä kyllä matkaväsymykselläkin olla vaikutuksensa, kun ei oikein jaksanut innostua. Soitto oli toki erittäin taitavaa ja rytmit tarttuvia. Salin loistava akustiikka sai jokaisen soittimen ja kilkuttimen kuulumaan ja Pedro Pablon pystybassokin soi todella hienosti ja matalimmat äänet suorastaan tärisyttivät koko salia. Äänentoisto Sibeliustalossa onkin aivan eri planeetalta kuin jossain Hartwall-areenalla.

Pitkään jatkuneen suuren suosion myötä orkesterin ohjelma on hioutunut niin rutiiniksi, ettei siinä oikein ollut aistittavissa hikeä tai riskien ottamista. Orquesta soittikin melko pitkään solistiensa Carlos Calungan ja naispuolisen taustalaulajan Idania Valdés'n laulun ja tanssahtelun johdattamana. Valdesin salsa-kuviot olivatkin vauhdikkaita lanteiden pyöriessä hyvinkin seksikkäästi ja kuubalaisesti. Erittäin taitavia sooloja loihtivat Rolando Luna pianostaan  ja Barbarito Torres Laud -kielisoittimestaan. Myös rumpalit La Noche, Filiberto Sanchéz ja  Angel Terry pääsivät kukin sooloilemaan energisesti ja mukaansa tempaavasti. Solistit koettivat parhaansa saadakseen yleisön taputtamaan tahtia ja ylös tuoleistaan, mutta järjestyksenvalvojat komensivat ihmisiä takaisin istumaan! Muutenkin Sibeliustalon virkailijat tuntuivat turhan tiukkapipoisilta mm. vahtiessaan kuvaamista. He kävivät minuakin kieltämässä kuvaamasta kännykällä. Aivan turhaa niuhottamista nykyaikana, jolloin melkein kaikilla on vähintään kännykkäkamera mukanaan. Sain kuitenkin otettua ylläolevan otsikkokuvan. Parin kohtuullisen tuntemattoman biisin jälkeen kuultiin muutamia hittejä ja yleisö lämpeni heti . "De Camino A La Verada" ja koko yhtymän ruumiillistuma "Chan Chan" sytyttivät Finlandia-talon lopullisesti ja lämpimät kuubalais-rytmit valtasivat koko salin.

Oikeastaan koko konsertti alkoi uudestaan puolivälissään itse Omara Portuondon saapuessa lavalle. Ensin näytti, että hän ei pääse edes kunnolla liikkumaan ja olisi tarvinnut rollaattorin avukseen. Mutta mikin varteen päästyään hänen äänensä vakuutti yhä. Ääni oli nuorekas ja voimakas, vaikka hiukan horjahtelikin välillä. Omara varasti lavalle noustessaan karismallaan koko shown, ja sai lopulta koko salin tanssimaan aina parvia myöten. Tämä täti on maailmanluokan diiva ja ottaa yleisönsä vaikka väkisin. “Kuuban Piaf” vilautteleli sääriään, kujeili muusikoiden, varsinkin pianisti Ronaldo Lunan kanssa ja tanssahteli nuorempien solistien kanssa. Tähän asti jäykähkö yleisö sulikin juuri Portuondon ja orkesterin vanhojen herrojen esiintyessä – heissä kiteytyy Buena Vista Social Clubin syvin olemus. Portuondon laulamat kappaleet olivat enimmältään hivelevän kauniita balladeja - boleroja, mutta pystyi hän vauhdikkaampaankin menoon ikäisekseen varsin vetreästi. Portuondo sanoo Rytmi-lehden haastattelussa: “Esitämme tyypillistä trova-nimistä kansanlaulua, joka on maamme ‘antiikkista’ musiikkia ja jatkamme sen perintöä, koska se on hyvänlaatuista. Esimerkiksi lauluni jonka nimi on Veinte Anos, on vuodelta 1930. Laulan myös modernia trova-laulua levyilläni.

Omara poistui vielä lavalta ja orkesteri jatkoi nuorempien solistien kanssa. Yksi hauska episodi nähtiin, kun Barbarito Torres soitti sooloa Laudillaan ja solisti Carlos Calunga alkoi laulaa kesken soolon. Tästä Torres (muka) suuttui ja työnsi soittimen solistin käteen elehtien, että soitapa sitten itse. Calunga näppäili soittimesta yhtä säveltä, kunnes Torres komensi Calungan taakseen pitelemään soitinta. Torreshan soitti selkänsä taakse ihan komean soolo! Showtahan tuo tietenkin oli, mutta yleisöllä oli hauskaa. Omara palasi vielä encoren ajaksi lavalle ja sai olemuksellaan, laulullaan ja huudahduksillaan yleisön aivan villiksi.


Konsertin kappaleista Portuondolla oli oma suosikkinsa. Se oli toisen kuubattaren Maria Teresa Veran säveltämä Veinte años.Muita tuttuja Beuena Vista biisejä illan aikana kuultiin runsaaasti, mm. Can Can, Dos Gardenias sekä Candelas.

Melko rankan Berliininmatkan (olimme lähteneet Jyväskylästä bussilla Helsinkiin edellisenä keskiviikkona puolilta öin ja Berliinin kone lähti klo 7.00 torstaiaamuna) jälkeen Omara sekä vanhat ja nuoremmat Buena Vista -muusikot saivat karismaattisesti ja ammattitaitoisesti rakennetulla showllaan ja letkeällä musiikillaan hyvälle tuulelle. Loppumatkan Jyväskylään meni väsymyksestä huolimatta varsin rattoisasti kuubalaismelodioiden soidessa mielessä.


Omara Portuondo - Lead Vocal
Guajiro Mirabal - Trumpet
Jesús “Aguaje” Ramos - Musical Director, Trombone & Vocal
Barbarito Torres - Laud
Pedro Pablo - Double Bass
La Noche - Bongos
Idania Valdés - Vocal & Minor Percussion
Rolando Luna - Piano
Filiberto Sanchéz -  Timbales
Angel Terry - Congas
Carlos Calunga - Vocal
Luis Alemany - Trumpet
Guajirito Mirabal - Trumpet