Pori Jazz 18.7.2015 (Orquesta Buena Vista Social Club Feat. Omara Portuodo, Kool an the Gang, Robert Plant and the Sensational Space Shifters)

Tämän vuotisen historiansa 50:nnen Pori Jazzin minulle ehdottonmasti mielenkiintoisin päivä oli jazzien päätöspäivä lauantai 18.7. Eniten kiinnosti toki juhlajazzien pääesiintyjä, Led Zeppelinin keulakuva Robert Plant Sensational Space Shifterseineen. Robert Plant esiintyi nyt Porissa toista kertaa, sillä vuonna 2001 hän esiintyi silloisen His Strange Sensations -yhtyeensä kanssa Workshop-hallissa. Olen ollut Led Zeppelin fani jo 1970-luvun alusta saakka ja uutta mielenkiintoa Led Zeppeliniin Plantin ovat tuoneet varsinkin Plantin eri bändiensä kanssa tekemien 2000-luvun soololevyjen ja uudelleenjulkaistujen myydyimpien albumien listoillekin nousseiden LZ-klassikoiden ansiosta. Plant ei ole juuri tyyliään muuttanut sitten Led Zeppelinin päivien. Pitkät hiukset ovat edelleen tallella charmantisti harmaantuneina, ryppyjä on tullut ja rock-kukkoilu on vaihtunut paljon nöyrempään esiintymistyyliin.

Plant olikin minulle (hius)tyyli-ikoni 1970-luvulla Oma tyylini on vaihtunut kaljuun ja maltillisempaan pukutumiseen jo aikoja sitten, mutta Plantilla tyyli on säilynyt. Kerran olen nähnyt Plantin keikalla, loistavassa konsertissa Finlandiatalolla marraskuussa 2001 Strange Sensation -bändinsä kanssa. Samana vunna Plant esiintyi myös Pori Jazzin Workshopissa. Robert Plant on pysynyt mielenkiintoisena ja uudistunut jatkuvasti uransa aikana. Vuonna 2007 julkaistu Alison Kraussin kanssa tehty yhteisalbumi "Raising Sand" oli maailmanlaajuinen arvostelu- ja myyntimenestys. Se voitti kaikkiaan huikeat kuusi Grammy-palkintoa. Uusin, v. 2014 ilmestynyt komea ja monipuolinen kymmenes soololevy on Lullaby and... The Ceaseless Roar. Plant on tuottanut albumin itse ja kirjoittanut levyn kappaleet yhdessä bändinsä The Sensational Space Shiftersin kanssa. Ennen uuden levyn äänityksiä Plant teki yhtyeen kanssa mittavan maailmankiertueen.

Tällä kertaa olimme jo aikaisin keväällä saaneet varattua törkeän kalliin hotellihuoneen Porin Cumuluksesta. Ajeltuamme kolmisen tuntia hyvinkin kesäisessä säässä saavuimme Poriin pian puolen päivän jälkeen, löysimme ilmaisen parkkipaikan Porin linja-autoaseman liepeiltä ja buukkasimme itsemme hotelliin. Taivas alkoi muuttua lännestä päin yhä harmaammaksi ja sade alkoikin pian. Sadetutkan mukaan näytti siltä, että sade menisi ohi viiteen mennessä. Päätimmekin suosiolla lähteä Kirjurinluodolle vasta sateen lakattua. Nautiskelimme hotellin ravintolassa kahvit ja muutaman punaviinilasillisen sekä hotellihuoneessa pienet "päikkärit". Näin jäi kuitenkin kokematta päivän kolme ensimmäistä esiintyjää eli laajennetun kokoonpanon kanssa esiintyvä helsinkiläislaulajatar Aino Venna, brasilialainen Bossa Negra with Hamilton De Holanda and Diogo Nogueira sekä etukäteen näistä ehkä mielenkiintoisimpana amerikkailainen rock-mausteista soulia ja R&B:tä laulava Liv Warfield featuring The Npg Hornz. Näistä ainoastaan viimeksimainitun jääminen näkemättä hiukan harmitti, sillä Youtube-videoiden perusteella kyseessä olisi ollut kova mimmi ison, muhkeasointisen bändin kanssa.

Kun sitten sateen vihdoin lakattua pääsimme Kirjurinluodolle saakka, oli alueen sorakäytävät kuraisia ja nurmikot litisevän märkiä, joten ainakaan mitään picnic-nautiskelua illasta ei tulisi. Sateeseen ja kylmään olimme varustautuneetkin sadetakein, viltein ja lämpimin vaattein.

Orquesta Buena Vista Social Club Feat. Omara Portuodo

Annikelualueen laajalle nurmikolle ei siis tehnyt mieli, joten tovin etsiskeltyämme löysimme hyvät istumapaikat lavan edustan penkeiltä. Sadetakki ja kumisaappaat näytti olevan melko yleinen varustus yleisön joukossa ja itsekin piti kiskoa lämmintä puseroa päälle ja vilttiä polville. Hetken odottelun jälkeen lavalle nousi Pori Jazzissa v. 2000 kaikkien aikojen ensimmäisellä Suomen keikallaan loppuunmyydyllä Lokkilavalla esintynyt Buena Vista Social Club, tällä kertaa jäähyväiskiertueellaan (Adios Tour) nimellä Orquesta Buena Vista Social Club feat. Omara Portuondo. Tuon ensiesiintymisen jälkeen kuubalaiskokoonpano on ollut melko ahkera Suomen kävijä. Itse näin nyt Porissa esiintyvän kokoonpanon Lahden Sibeliustalossa joulukuussa 2011. Omara Portuondo puolestaan on ollut yhtyettä paljon ahkerampi Suomen kävijä. Hän on käynyt Suomessa 1970-luvulla jopa vuosittain. “Aikoinaan kävin siellä kaksi kertaa vuodessa kansainvälisissä konserteissa. He kutsuivat minut aina. Ensimmäisellä käynnilläni jo ihastuin maahan. Ihmiset olivat tosi herkkiä ja suopeita”, om rouva jossain haastattelussa kertonut.

Wim Wendersin vuonna 2000 ilmestyneestä kulttuuriteoksi kiitellystä Buena Vista Social Club -elokuvasta tunnettuista konkareista mukana ovat Omara Portuondon lisäksi vielä trumpetisti Guajiro Mirabal, laúd-virtuoosi, Omaran aviomies Barbarito Torres, orkesterin kapellimestari ja pasunisti Jesús “Aguaje” Ramos sekä kitaristi-laulaja Eliades Ochoa. Nuoremman sukupolven nimekkäitä kuubalaismuusikkoja esittäytyy kokoonpanossa muun muassa vokalisti Carlos Calunga ja pianisti Rolando Luna. Taivaalliseen orkesteriin jo siirtyneitä Buena Vista -muusikoita, Rubén Gonzáles (1909-2003), Compay Segundo (1907-2003), Ibrahim Ferrer (1927-2005), Cachaito Lopez (1933-2009) ja Manuel Licea (1921-2000) kunnioitettiin taustascreenin kuvissa.

Omara Portuondo

Aurinkoista musiikkiahan tämä orquesta soitti, mutta varsinkin keikan alkupuoli kului hiukan odottavissa tunnelmissa. Bändi soitti rutinoituneesti, nuoremmat solistit Calunga sekä seksikkäästi tanssahteleva naissolisti Angel Terry lauloivat hyvin ja kukin soittaja esitti vuorollaan taitavia sooloja. Huvittavana esimerkkinä tästä rutiinista nähtiin täsmälleen sama "sketsi", kuin Lahden Sibeliustalolla 2011. Barbarito Torres soitti vähän räpellyjkseksi menneen soolon Laudillaan (luuttu) ja solisti Carlos Calunga näytti sitä arvostelevan. Tästä Torres (muka) suuttuneena tökkäsi soittimen solistin käteen, että soitapa sitten itse. Calunga näppäili soittimesta muutaman sävelen, kunnes Torres otti soittimen ja soitti mm. selkänsä takana. Pilvisellä ja viileällä säällä oli varmasti vaikutuksensa tunnelmaan, joka ei oikein tahtonut nousta. Yksi kukkaseppelein koristautunut pari koetti tanssia salsaa märällä nurmikolla. Yleisö innostui ja tunnelma lämpeni vasta, kun itse grand old lady Portuondo köpötteli lavalle oranssissa kaavussan ja huivissaan. Omara lauloi mm. kappaleet Quizas, Quizas, erittäin tunteellisesti tulkittu Mesame Mucho sekä Chan, Chan. Omara Portuondon lavasäteily ja karisma saivatkin auringon melkein paistamaan tai ainakin pikkuisen kuultamaan pilvien läpi. Hän todella hurmasi yleisön, ääni oli ihmeen hyvässä kunnossa  ja ottipa vanha rouva muutamia tanssiaskeleitakin. Suurin osa Buena Vista Social Clubin suurimmista hiteistä kuultiin ammattitaitoisesti esitettyinä. Ihan hyvä setti.

Kool and The Gang

Seuraavana lavalle nousi yhdysvaltalainen R&B/soul/funk/disko -yhtye Kool and The Gang. Poppoo on perustettu  alun perin New Jerseyn Jersey Cityssä vuonna 1964. Bändin uralla on ollut useita vaiheita. Se aloitti soittamalla R&B– sekä funk –musiikkia ja päätyi lopulta diskoyhtyeeksi. Varsinkin 1970-luvulla Kool and The Gang oli hyvinkin suosittu. Useissa arvioissa yhtyeen vuonna 1975 julkaisema funk-levy Spirit of the Boogie nostetaan yhtyeen kokonaisuutena parhaaksi albumiksi. Tämän jälkeen yhtye kuitenkin lähti diskomusiikin tielle, eikä Spirit of the Boogien jälkeisiä levyjä pidetä yleisesti kovin hyvinä.

Kool and The Gangin nykyinen kokoonpano on melko pitkälti sama kuin kesällä 2000, jolloin yhtye esiintyi edellisen kerran Pori Jazzissa. Alkuperäisjäseniäkin on vielä mukana. Setti alkoi vuoden 1985 singlellä Fresh ja solisti huuteli yleisölle "Haluatteko kuulla Jungle Boogie ? Cherish ? Get Down On It ? Celebration ?". Jonkinlaista vastakaikua saatuaan mies lupasi, että kaikki suuret hitit tullaan kuulemaan. Melkoiseksi hittikavalkaadiksi keikka sitten muodostuikin. Kovasti äijät yrittivät heilua ja innostaa yleisöä. Trumpetisti, alkuperäisjäsen Michael Ray yritti varastaa shown hyperenergisellä esiintymisellään ravaamalla pitkin lavaa, heittämällä kärrynpyörää ja heilumalla kultaisessa faarao-päähineessä. Muutenkin bändiltä kuultiin enemmän kuin tarpeeksi “how you doin’ tonight?!” ja “where my sexy ladies at?” -huutelua ja nähtiin hyvin harjoiteltuja, sulavia tanssiliikkeitä. Vähän vaisuksi yleisön (tai ainakin itseni?) reaktiot kuitenkin jäivät. En oikein jaksanut kiinnostua tuosta välillä melko sliipatusta diskoilusta, varsinkaan toisen solistin korkeahkosta hunajaisen imelästä lauluäänestä. Kohokohtina keikasta jäivät mieleen huikeat puhallinsoolot ja itse herra Koolin eli Robert Bellin maukkaasti groovaava bassottelu.

Robert Plant and The Sensational Space Shifters

Robert Plant

Jännitys alkaa tiivistyä illan hämärtyessä ja odotukset ovat korkealla Youtubesta löytyvien kokonaisten konserttien taltiointien perusteella. Tätä vartenhan tänne oli tultu! Vertailtuamme potentiaalisia setlistojamme erään minua huomattavasti nuoremman Plant/Led Zeppelin -fanin kanssa siirryimme hyvälle näköetäisyydelle aivan lavan eteen n. viidennelle riville. Tuossa lavan edustalle pyrkimisessä toistuu aina sama kaava. Kun eteen haluavat ovat varanneet paikkansa seisomalla pitkänkin aikaa odottamassa, katsovat jotkut urpot (yleensä humalaiset) varsinkin keikan alkupuolella oikeudekseen tunkea eteen väkisin ja röyhkeästi tungoksen läpi. Nytkin saimme voimalla ja melko terävin kyynärpäin puolustaa asemiamme.

Reilun puolen tunnin odotuksen jälkeen ilmestyi taustascreenille bandin uusimman Lullaby and... The Ceaseless Roar -levyn kannen logo kolmeen kertaan ja siellä ne olivatkin koko keikan ajan. Screenille ei mitään muuta näytetty, ainoastaan valoshow väritti keikkaa ja lähikuvia näytettiin lavan sivuilla oleville screeneille. Kaiuttimista kuului alkumusiikkina Plantin itsensä valitsemia vanhoja blueskappaleita muistuksena siitä, että LZ:n ja Plantin juuret vahvasti bluesissa. Led Zeppeliniä on monet erehtyneet luokittelemaan (nykytermeillä) hevibändiksi. Tosiasiassa se oli paremminkin blues- tai jopa folkbändi. Myös etniset vaikutteet olivat voimakkaat jo Led Zeppelinillä ja Plantin tuotannossa varsinkin aasialaiset ja afrikkalaiset sävyt ovat nykyisin niin hallitsevia, että voidaan jo puhua maailmanmusiikista.

Liam "Skin" Tyson ja Justin Adams

Plant aloitti rräväkästi loistavalla Led Zeppelin -kappaleella Trampled Under Foot (Physical Graffiti, 1975). Kappale alkaa klavinetti-introlla ja jatkuu varsin funkyna. Tämä alunperin studiojammailun seurauksena syntynyt kappale on levyversionakin varsin funk- ja R&B -vaikutteinen varsinkin, kun klavinetti-intro ja riffi on osin lainattu Stevie Wonderin kappaleesta ”Superstition”.

Toisessa kappaleessa Turn It Up päästiin jo uusimman soololevyn materiaaliin. Tässä on kuultavissa selviä Led Zeppelin -aineksia raskaan riffin muodossa. Tämän lisäksi Plantin soolotuotantoa edustivat uusimman levyn huilean kaunis Rainbow sekä amerikkalaisesta kansanlaulusta monityyliseksi sovitettu Little Maggie hienoine syntetisaattoriarpeggioineen.

Juldeh Camara (kolongo), Dave Smith (dr),
Justin Adams (gr), Billy Fuller (bs)

Ehkä hieman yllättäen illan setti koostui kuitenkin suurimmaksi osaksi vanhasta Led Zeppelin tuotannosta ja vanhasta bluesista (Spoonful kera Liam Tysonin voimakkaasti efektoidun kitaran ja Crawking King Snake) Plantin soolotuotannon jäädessä vähemmistöön. Led Zeppelin-klassikot kylläkin soitettiin sekä erilaisen tunnistettavina että tunnistettavan erilaisina, Klassikkobiisit aloitettiin hiukan muunnetuilla, mutta hyvinkin tunnistettavilla riffeillä. Biisien keskivaiheilla meno yltyi aina hyvinkin etniseksi ja kiihkeäksi improvisaatioksi Juldeh Camaran tullessa lavalle soittamaan taitavia sooloja afrikkalaisella kolongo-jousisoittimella tai jollain muulla eksoottisella kielisoittimella. Lopussa palattiin aina melko tunnistettaviin Led Zeppelin-teemoihin. 

Led Zeppelin-klassikoista yleisöä säväytti erityisesti The Lemon Song (Led Zeppelin II, 1969), joka alkaa hitaana blues-riffittelynä, mutta yltyy välillä raväkäksi rokiksi  kitaristien maukkaine sooloiluineen. On pakko myöntää, että Justin Adamsin soolot hakkaavat kirkkaasti alkuperäisen levytyksen Jimmy Pagen soolot. Kappaleen keskivaiheilla sekä levyversiossa että nykyversiossa on selviä vaikutteita Howlin’ Wolfin ja myös Jimi Hendrixin levyttämästä Killing Floorista. 

Led Zeppeliin kauneimpia ja herkimpiä kappaleita on Houses Of the Holy (1973) -levyllä alun perin julkaistu The rain song. Kosketinsoittaja John Baggot sai soitinarsenaalistaan irti herkät viulutaustat. The Wanton Song (Physical Graffiti, 1975) puolestaan jyräsi suoraviivaisena riffirockina.

Zeppelin-klassikoita soitettiin myös medleynä vanhojen blues-kappaleiden kera. Mm. Fleetwood Macin levyttämän No Place to Go aloittamana kuultiin tuttu, aleneva bassokulku, vaikuttava ja minulle illan ehdottomaksi kohokohdaksi muodostunut Dazed and Confused (Led Zeppelin, 1969) soi tummansävyisellä bluesasenteella. Jimmy Pagen soittaessa The Yardbirdsissä yhtye esitti kappaletta nimellä "I'm Confused", jonka katsotaan perustuvan folkmuusikko Jake Holmesin samannimiseen sävellykseen vuodelta 1967. Vuonna 2010 Jake Holmes jopa haastoi Led Zeppelinin oikeuteen kappaleen plagioinnista. Led Zeppelinin keikoilla Dazed... sisälsi runsaasti improvisointia, ja sen kesto saattoi venyä jopa puolen tunnin mittaiseksi. Melko pitkä improvisaatio afrikkalaisviuluineen nytkin kuultiin. Muistan 1970-luvulla kuunnelleeni radiossa esitetyistä ja C-kasetille nauhoittamistani Led Zeppelinin BBC-sessioista tätäkin kappaletta ja ihmetelleeni, miten Page sai niin ihmeellisen kitarasoundin aikaan. Vasta myöhemmin ilmeni, että Page soitti ja hakkasi kitaraansa viulun jousella. Olenpa kuullut tuon kappaleen livena myös Yardbirdsin esittämänä Keitelejazzissa v. 2010.

Myös ehkä kaikkien aikojen suurin ja yleisön eniten odottama Led Zeppelin -hitti Whole Lotta Love aloitettiin hitaalla Willie Dixonin/Muddy Watersin -blues-riffillä I Just Want to Make Love to You. Sanat kuitenkin paljastivat jo, mikä tästä kehittyy ja pian tuttuakin tutumpi kitarariffi Liam Tysonin soittamana saikin yleisön villiintymään.  Whole Lotta Love kulki hienosti ja Plantin äänikin riitti melko hyvin palauttamaan ajatukset Led Zeppelinin loiston päiviin. Pitkän improvisaatiojakson jälkeen palattiin taas teemaan tutun tehokkaan rumpufillin myötä. Mahtava lopetus varsinaiselle setille!

Yleisön tietysti villisti vaatimana encorena kuultiin odotetusti led Zeppelin -klassikko Rock and Roll (Led Zeppelin IV, 1971). Tässä kyllä jo huomasi, ettei Plantin ääni enää aivan yltänyt Led Zeppelinin parhaiden aikojen korkeuksiin, vaikka ääni yllättävän sävykäs ja hyvässä kunnossa olikin. Yleisönkin Plant sai laulamaan mukana, kuten muutamissa kappaleissa aiemminkin. Keikan alkupuolella hänellä oli tosin vaikeuksia saada yleisö mielestään tarpeeksi mukaan: "Talk to me, Pori!", hän pyysi pariinkin kertaan.

Robert Plant and the Sensational Space Shifters oli kyllä parasta, mitä ikinä olen Pori Jazzissa kokenut ja kyllähän tämä menee kaikissa keikkamuistoissani aivan terävimpään kärkeen. Plantin ääni ja karisma olivat tallella ja miehen itseään korostamatonta esiintymistä oli ilo seurata. Tämä bändi on parasta, mitä tällä musiikin saralla on saatavissa. Uuteen levyyn verrattuna Sensational Space Shifters soitti rockaavammin ja raskaammin, mikä minusta oli kuitenkin ainakin Led Zeppelin materiaalissa paikallaan. Toisaalta olisi ollut mukava kuulla enemmän myös Plantin muuta 2000-luvun tuotantoa, mikä olisi tietysti verottanut Led Zeppelin -osastoa. Jos jotakin Led Zeppelin -klassikkoa jäin kaipaamaan, niin se olisi ollut Babe I'm Gonna Leave You, josta löytyy upeita Youtube-klippejä tämänkin bändin tulkitsemana. Mutta hyvä siis näinkin.

Koska hotellimajoituksemme ansiosta ei ollut mitään kiirettä minnekään, katsastimme illan lopuksi vielä Tedin teltassa puolen yön aikaan aloittaneen yhdysvaltalaisen Lee Field & the Expressionsin soulkattaus parin punaviinilasillisen kera.

Setlist:

Trampled Under Foot (Led Zeppelin song)

Turn It Up

Black Dog (Led Zeppelin song)

Rainbow

The Wanton Song (Led Zeppelin song)

Spoonful (Willie Dixon cover)

The Rain Song (Led Zeppelin song)

No Place to Go / Dazed and Confused

Little Maggie ([traditional] cover)

The Lemon Song (Led Zeppelin song)

Crawling King Snake

I Just Want to Make Love to You / Whole Lotta Love / Mona

Encore:

Rock and Roll (Led Zeppelin song)

Robert Plant & the Sensational Space Shifters:

Robert Plant
Liam "Skin" Tyson (gr)
Justin Adams (gr)
Billy Fuller (bs)
John Baggot (keyb)
Dave Smith (dr)
Juldeh Camara (kolongo)

Tom Jones @ Sataman yö, Jyväskylä 12.6.2015

Sir Tom Jones saatiin uudistuneen, tällä kertaa yksipäiväisenä Lutakon aukiolla järjestetyn Sataman yö –tapahtuman pääesiintyjäksi. Illan "lämmittelijän" osan sai Paula Koivuniemi. Aiemmin Sataman yötä on vietetty Jyväskylässä kolmipäiväisenä markkinatapahtumana, jossa on rihkama- ja ruokakojurivistöjen ohella ollut runsaasti kaljatelttoja sekä erilaisia bändien esiintymislavoja ja –telttoja. Vaikken mikään Tom Jones –fani ole koskaan ollutkaan, oli tietysti mentävä katsomaan parin kilometrin päässä kotoani esiintyvää maailman tähteä. Tom Jones on tosin ollut melko ahkera Suomen kävijä, sillä hän on esiintynyt täällä 2000-luvullakin 7 kertaa, viimeisimmät kerrat ovat Hartwall-areenalla 20. syyskuuta 2009, Pori Jazzissa 14. heinäkuuta 2011 noin 18 000 ihmisen edessä ja viimeksi Turussa Turun linnan juhlilla 22. elokuuta 2012.

Thomas John ”Tommy” Woodward syntyi 7. kesäkuuta 1940 kaivosmiehen poikana Treforestin kylässä Pontypriddin kaupungin kupeessa Rhonddan laaksojen hiilikaivosalueella Etelä-Walesissa. Jones teki läpimurtonsa laulajana vuonna 1965. Tuolloin Decca julkaisi Jonesin ja studiomuusikoista koostuneen taustabändin Motown-soundia ja puhallinorkesteria yhdistelevän It's Not Unusual -levytyksen, joka on säilynyt yhtenä Jonesin tunnetuimmista kappaleista. Single nousi maaliskuussa 1965 Englannin listojen kärkeen. Menestystä jatkoi Burt Bacharachin kirjoittama What's New Pussycat sekä esiintymiset Ed Sullivan Show'ssa ja Yhdysvaltain konserttisaleissa. Samana vuonna Jones julkaisi kaksi ensimmäistä albumiaan Along Came Jones ja It's Not Unusual. Niitä seurasi pitkä ja väsyttävä Yhdysvaltain kiertue ja sen myötä alkoi pitkä ystävyyssuhde Jonesin suuren idolin Elvis Presleyn kanssa. Vuonna 1965 Jones sai myös esittää James Bond -elokuvan Pallosalama tunnussävelmän Thunderball. 

Vuosina 1969–1971 Jones teki yhdysvaltalaiselle ABC-televisiokanavalle varietee-televisio-ohjelmaa Tom Jones Show, jota kuvattiin Lontoossa ja Los Angelesissa. Ohjelmassa oli sketsejä, Tomin lauluesityksiä ja vierailevia esiintyjiä, joiden kanssa Jones lauloi myös duettoja. Ohjelma oli tyyliltään viihteellinen, mutta Jones kutsui vieraikseen myös vanhoja rock'n'roll-idoleitaan, kuten Little Richardin ja Jerry Lee Lewisin. Muistan itsekin nuorena poikana katsoneeni noita ohjelmia televisiosta 70-luvun alussa ja ihmetelleeni naisten kiihkoa studioyleisössä.

80-luvulla Jonesin suosio notkahti, mutta ponnahti uuteen nousuun Reload-levyn avulla, kun Jones työsti materaalia 90-luvun nuorten megatähtien The Cardigansin, Robbie Williamsin, Natalie Imbrgulian ja Mousse T:n kanssa. Tuossa vaiheessa Jones löysi nuorempia kuuntelijoita ja vitsaili äitien ja tyttärien rakastavan ääntään ja musiikkiaan. ”Ehkä minusta onkin tulossa miespuolinen Tina Turner”, Jones oli tuolloin jossain haastattelussa naureskellut.

Tom Jonesilla on vuosikymmenien fanipohja Suomessa, mutta täällä hänet miellettäneen edelleen lähinnä iskelmälaulajana sekä camp-henkisenä, machona "Walesin tiikerinä" ja naistennaurattajana. Jones on kuitenkin vanhemmiten kunnostautunut varsin uskottavana rhythm’n blues- ja soul-artistina. Bilevaihde on nyt heitetty syrjään ja kaksi uusinta albumiaan Jones on tehnyt hyvinkin juurevalta pohjalta. Mikä parasta, mies on nykyisin tulkitsijana sävykkäämpi kuin koskaan.  Tom Jonesin 39. studioalbumi Praise & Blame (2010) näytti suunnanmuutoksen, jolla hän palasi perusasioiden äärelle. Levyn menestyksen myötä Tom julkaisi vuonna 2012 Spirit in the Room –levyn. Yleisvaikutelma näillä levyillä on seesteinen, rauhallinen, ja tämä hengellistyminen kuulostaa siltä että Jones on tullut jonkun tien päähän ja jatkaa arvokkaasti vanhentuen. Näillä uusimmilla julkaisuillaan  hän versioi mm. Leonard Cohenia, Bob Dylania, Paul Simonia, Tom Waitsia ja Paul McCartneya. Tom Jones tuo biiseihin äänen, jonka vain hän pystyy niihin luomaan. Kaksi viimeistä levytystä vertautuvat Johnny Cashin muiden tekijöiden aiemmin levyttämää musiikkia tulkitsevaan American Recordings –trilogiaan tai Robert Plantin Allison Kraussin kanssa tekemään harrasta folkblues–musiikkia sisältävään Raising Sand -levyyn ja miksei myös kotoiseen Vesa-Matti Loirin Ivalo –sarjaan.

Sataman yö -tapahtuman Facebook-sivuilla ilmoitettiin yleisön sisäänpääsyn alueelle viivästyvän puolesta tunnista tuntiin esiintymislavan teknisten ongelmien vuoksi. Niinpä en pitänyt mitään kiirettä ja pyöräilin satamaan vasta reilusti kahdeksan jälkeen. Saapuessani paikalle oli alue jo todella täynnä, olihan melko pienelle alueelle ahtautunut yli 5000 lipun lunastanutta. Lisäksi ympäristössä, Lutakon aukiolla ja lavan takana rannassa kerrotaan olleen liputtomiakin kuulijoita vähintään satoja. Luovin itseni kaupungin puoleiselle anniskelualueelle, jossa oli vielä hyvinkin tilaa. Puolisen tuntia myöhässä aloittaneen Paula Koivuniemen setti jo lopuillaan. "Jouduin" kuitenkin kuuntelemaan Paulan 3 - 4 viimeistä biisiä, joukossa yleisöä kovasti laulattaneet hitit Aikuinen nainen ja - tietysti - illan pääesiintyjälle omistettu Kuuntelen Tomppaa. Asetuin hyvälle naköetäisyydelle anniskelualueen aidan viereen odottelemaan ja katselemaan Tompan roudareiden työskentelyä. Joku valitti asvaltilla seisoskelun rasittavuutta, mutta eihän tuo ollut vielä mitään verrattuna parin vuoden takaiseen seitsemän tunnin seisomiseeni Helsingin Kaisaniemen sorakentällä Neil Young & Crazy Horsen eiintymistä odotellessa ja seuratessa.

Vas. Robbie McIntosh – Guitar

Vajaan puolen tunnin odottelun jälkeen Tomppa tuli lavalle muutaman minuutin etuajassa pelkän rock-trion kanssa ja ilmoille kajahti vakuuttavana, räväkkänä alkuna alunperin John Lee Hookerin v. 1964 levyttämä blues-saarna Burning Hell. Alkoi tuntua siltä, että Tomppa ei tule päästämään yleisöä helpolla. Jones on levyttänyt kappaleen Praise & Blame (2010) albumilleen. Kokenut huippu-brittimuusikko Robbie McIntosh (s. 1957) soitti varsin mallikkaasti slide-putkellaan säröistä blueskitaraa. Taustascreenillä oli Lutakko liekeissä. Robbie McIntosh on tullut tunnetuksi Pretenders-yhtyeen jäsenenä ja kitaristina vuosina 1982 - 1987. Sen jälkeen mies on toiminut kiertuemuusikkona Paul McCartneyn 1989 - 90 maailman kiertueella sekä soittanut hänen 1990-luvun alun levytyksillään. Mainittakoon tässä, että bändin musiikillinen johtaja ja rumpali Gary Wallis on soittanut niinkin nimekkäissä kokoonpanoissa kuin 10cc:ssä ja Jean Michel Jarren bändissä. Ehkä parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan Roger Watersin jälkeisen Pink Floydin rumpalina 1990-luvun kiertueilla ja levytyksissä.

Didn't It Rain (Praise & Blame, 2010) antoi viitteitä illan tulevasta melko hengellispitoisesta annista. Lisää gospelia kuultiin Mavis Staplesilta lainatun Don't Knock (Praise & Blame, 2010) myötä.

Chris Papendieck

Tom kertoi Tomorrow Night -laulun olevan hänen uudelta (tulevalta?) albumiltaan. Kappale soi hitaasti keinuvana country/swingballadina koristeltuna McIntoshin kauniilla slide-kitaralla ja leppoisasti soivalla hanurilla. Alun perin kappale on Sam Coslow'n ja Will Groszin käsialaa ja tunnetuksi sen on tehnyt Lonnie Johnson 1947. Elvis Presley teki siitä oman versionsa vuonna 1965. Myös Bob Dylan on versioinut kappaleen Good as I Been to You -albumilleen v.1992. Tompan mainitessa äskettäisen syntymäpäivänsä, alkoi osa yleisöstä spontaanisti laulaa hänelle onnittelulaulua. Mies kyllä väitti täyttäneensä 37, mutta kertoi sitten olevansa 40 - 1940, hän vielä tarkensi. Leppoisaa kantria oli myös seuraava, Hank Williamsin Why Don't You Love Me, joka sisälsi hienon akustisen kitarasoolon Robbie McIntoshilta. Edellisten linjaa  jatkoi hieman vauhdikkaammin J.E. Mainer's Mountaineersin vanha bluegrass/gospel -standardi Raise A Ruckus Tonight.

Illan ensimmäinen suurempi hitti Sexbomb sai tuttuna menopalana aikaan jo aikaisempaa isompia reaktioita yleisössä. Sexbomb on vuonna 1999 julkaistulta albumilta "Reload", joka sisältää Jonesin ja tunnettujen laulajien duettoja. Reloadista tuli Jonesin ensimmäinen brittilistan ykkösalbumi vuoden 1975 jälkeen ja myös siltä otetut singlet mm. tämä saksalaisen DJ:n Mousse T.:n kanssa duetoitu Sexbomb menestyivät hyvin.  Singlestä tuli 2004 suuri hitti Yhdysvaltain klubilistoilla.

Vanha Louis Armstrongin jazz-standardi St. James Infirmary Blues päästi puhaltajatkin sooloilemaan ja I'll Never Fall in Love Again -hitillä palattiin takaisin tunteelliselle klassikkolinjalle. Tämä alunperin v. 1962 julkaistu Lonnie Doneganin laulu menestyi kaupallisesti parhaiten Tom Jonesin levyttämänä 1967.

Totta kai Tom Jones esitti hittejäänkin, mutta onneksi erittäin tyylikkäästi sovitettuina. Vauhtiin päästyään yleisön ehkä eniten odottama 1960-luvun Delilah -hittikään ei haukotuttanut, vaan se rokkasi komeasti  Scott McKeonin jykevän sähkökitaran ja Alex Meadowsin tukevan basson voimalla. Kuningatar Elisabet II:n 60-vuotisen hallitsijakauden kunniaksi 2012 järjestetyssä konsertissa Buckinhamin palatsin edustalla Tomppa veti Delilahin aivan erilaisena, paljon kepeämpänä  flamencoversiona.

Elvis Presley Blues

Illan parasta ja vaikuttavinta antia minulle edustivat seuraavat kolme kappaletta. Elvis Presley Blues kuultiin kunnianosoituksena pitkäaikaiselle ystävälle. Amerikkalaisen folk/country laulaja-lauluntekijä Gillian Welchin herkkä akustinen folkballadi sai aivan uuden käsittelyn voimakkaasti efektoidun jyrisevän, ulisevan ja sykkivän tremolokitaran myötä. Soul Of a Man - lisää vanhaa bluesia. Willie Johnsonin  (1902 – 1945) v. 1930 levyttämä kappale soi hitaasti bluesahtavana pelkkien kaiutettujen, murisevien sähkökitaroiden säestämä ja huuliharpun koristelemana. Kappale löytyy Tompan uusimmalta, todella mielenkiintoista musiikkia sisältävältä albumilta Spirit In the Room (2012). Leonard Cohenin Tower of Song jälleen uusimmalta levyltä. Bluesiksi tai souliksi biisiä ei voi kutsua, mutta molempia siinä on niin paljon, että se on nousemassa 2000-luvun Tom Jonesin tunnuskappaleeksi. Voisi ajatella, että Cohenin itseironia: ”I was born with the gift of a golden voice” saa Jonesin tulkitsemana aivan uusia vivahteita. Cohen pilkkaa itseään, mutta Jones takoo röyhistellen rintaansa. 

Puhallinosasto:
Frank Walden – Saxophone, Henry Collins – Trumpet

Trevor Mires – Trombone

Tässä vaiheessa kuului yleisöstä huuto "Nynniitä vanahoja!" ja alkoihan niitä vanhoja hittejäkin tulla. Johnny Darrellin balladin Green Green Grass of Home, jonka hän oli kuullut Jerry Lee Lewisin country-albumilla. Tämä nyyhkyjen nyyhky lauluhan on tarina vankilassa kotiin pääsystä uneksivasta vangista, joka pettymyksekseen herääkin harmaiden vankilan seinien ympäröimänä. Tämänkin hyvin kanrtisessa sovituksessa oli sellaista raikkautta, että jaksoihan tuonkin kuunnella, vaikka mieleen pyrkivät väkisinkin nousemaan useammankin laulajan kappaleesta tekemät suomi-iskelmäjollotukset.


Vuonna 1966 Jones levytti yhden suurimmista hiteistään. Tompan ensisingle ja läpimurto It's Not Unusual on säilynyt yhtenä Jonesin tunnetuimmista hiteistä. Tällä kertaa sovitus kulki Zydeco-tyylisesti haitarilla karibialaisrytmi-iloittelulla maustettuna.

You Can Leave Your Hat On aloitti illan loppukiihdytyksen ja tuoreempien hittien putken, jos nyt ysärihittejä enää kovin tuoreina voi pitää. Tämä alunperin Randy Newmanin keskitempoinen, nokkela ja  tahallisen pervo rock-biisin on Joe Cocker levyttänyt vuoden 1986 albumilleen Cocker ja se kuullaan myös Adrian Lynen elokuvassa "9½ viikkoa" striptease esityksen taustalla. Tom Jones versioi tämän v. 1997 Brittiläisen The Full Monty (Housut pois!) -komediaelokuvan soundtrackille. Näihin elokuviin viittasi myös taustascreenin  seksiä tihkuva kuvitus.

If I Only Knew oli illan vauhdikkain kappale Tomin mahtavine karjahteluineen ja kahden kitaristin sooloineen. The Lead and How to Swing It (1994) -albumilta lohkaistusta singlestä tuli hitti Britanniassa ja tuli suomalaisille tunnetuksi, kun 1995 jääkiekon MM-kisojen  aikana laulusta leivottiin jääkiekkojoukkueen kannustuslaulu. Tom Jones itse on todennut: "Rakastan nyrkkeilyä ja kuntosalilla treenaamista, mutta Suomessa olen oppinut pitämään jääkiekosta. Muistan ainakin sen, että If I Only Knew -hittini  kannusti suomalaiset MM-kultaan. Se oli hieno saavutus".

Menevämpää bluesia edusti varsinaisen setin lopetus I Wish You Would (säv. Chicagoblues-muusikko Billy Boy Arnold v. 1955). Kappaletta ovat versioineet myös mm. brittiyhtye The Yardbirds debyyttisinglellään v. 1964 sekä amerikkalaiset blues-rockbändit Hot Tuna ja Canned Heat. Tässä kuultiin molemmilta kitaristeilta niin väkeviä sooloja, että ne kirvoittivat jopa aplodit yleisöltä.

Ensimmäisenä encorena kuultiin odotetusti James Bond -leffabiisi Thunderball maustettuna Laika & The Cosmonauts –tyylisellä ”kuivalla” urkusoundilla. Viimeistään tämän kappaleen loppukarjaisu  antoi kuvan Tompan edelleen mahtavista äänivaroista, vaikkei ihan niin pitkää loppuvenytystä kuultukaan kuin biisin levyversiossa.

Kiss

Prince-cover Kiss jatkoi diskofunklinjalla. Vuonna 1987 Jones esiintyi Channel 4:n musiikkiohjelmassa The Last Resort, jossa hänen esittämänsä versio Princen kappaleesta "Kiss" ja siitä seuraavana vuonna levytetty single olivat hänen uransa toinen käännekohta, joka nosti hänet takaisin maineeseen uudella nuorekkaalla imagolla.

Illan päättävä Praise & Blame (2010) -levyn Sister Rosetta Tharpe -cover Strange Things sai yleisönkin yhtymään kertosäkeeseen. Tomppa itse kuvasi tätä kappaletta Rock’n roll/country/gospel/blues –kappaleeksi ja näitä americana-musiikkityylejähän koko ilta olikin kuultu enemmän tai vähemmän sekoitettuna. 

Ilta Tom Jonesin seurassa oli yllättävänkin antoisa ja ennen kaikkea monipuolinen. Bändi oli todella ammattitaitoinen, hienoja sooloja ja suorituksia kuultiin joka mieheltä. Setin rungon muodostivat (onneksi) uusimmat, 2010 -luvun levyjen kappaleet. Niitä vanhoja, 1960-luvun hittejäkin tuli ainakin minulle ihan tarpeeksi ja ysärihiteillä kiihdytettiin loppua kohden. Näiden vanhojen tähtien ja klassikkobändien keikkojen jälkeen kuulee aina sitä narinaa, ettei vanhoja hittejä kuultu tarpeeksi. Itse kyllä kuuntelen mieluummin uutta tuotantoa. Kannattaakin ennen keikka ottaa selvää mahdollisista kuultavista biiseistä ja kuunnella niitä esimerkiksi Spotifysta tai Youtubesta. Näin konsertista saa paljon enemmän irti, kuin odottamalla niitä iänikuisia vanhoja hittejä. Pitäisi myös sen verran kunnioittaa artisteja, ettei vaadi heitä esiintymään pelkkinä jukebokseina.

Pakko on todeta, että mies on 75-vuotiaaksi rautaisessa kunnossa, ääni on tallella, hyväntuulista esiintymisvarmuutta  ja -rutiinia löytyy.  Silti keikka ei tuntunut rutiinilta. Näin jälkeenpäin muisteltuna illan setti oli yllättävän hengellinen, gospel/soul/negrospiritual -henkisiä lauluja kuultiin useita ja loppuun Sir Tom toivotti vielä: "God bless you all".

Setlist:

Burning Hell (John Lee Hooker cover)
Mama Told Me Not to Come (Randy Newman cover)

Didn't It Rain ([traditional] cover)

Don't Knock

Tomorrow Night (Lonnie Johnson cover)

Why Don't You Love Me (Hank Williams cover)

Raise the Ruckus

Sexbomb

St. James Infirmary Blues

I'll Never Fall in Love Again (Lonnie Donegan cover)

Shake A Hand

Delilah

Elvis Presley Blues (Gillian Welch)

Soul of a Man (Blind Willie Johnson cover)
Tower of Song (Leonard Cohen cover)

Green, Green Grass of Home (Johnny Darrell cover)

It's Not Unusual

You Can Leave Your Hat On (Randy Newman cover)

If I Only Knew

I Wish You Would  (Billy Boy Arnold cover)

Encore:

Thunderball

Kiss (Prince cover)

Strange Things (Sister Rosetta Tharpe cover)

Band:

Gary Wallis – Musical Director / Drums

Alex Meadows – Bass

Sam Grimley – Keyboard/Guitar/Harmonica/BV

Chris Papendieck – Keyboard/Guitar/Accordian/BV

Robbie McIntosh – Guitar

Scott McKeon – 2nd Guitar

Frank Walden – Saxophone

Henry Collins – Trumpet

Trevor Mires – Trombone

Elton John Follow the Yellow Brick Road Tour @ Hartwall Arena, Helsinki 10.11.2014

Elton John esiintyi Suomessa viimeksi viisi vuotta sitten osana The Red Piano -kiertuettaan, joka oli melko suoraviivainen greatest hits -kiertue. Samaaa showta hän oli vetänyt kolme vuotta Las Vegasin The Colosseumissa. Silloin Eltonilla oli mukaanaan  Ceasar's Palacen Colosseum salin estradille suunniteltu hillitön määrä valo-, video-, ynnä muuta rekvisiittaa. Tämän kertainen Follow the Yellow Brick Road -kiertue juhlistaa viime vuonna 40-vuotta täyttänyttä  Goodbye Yellow Brick Road (1973) albumia. Se oli tuossa vaiheessa Elton Johnin seitsemäs albumi ja sitä on myyty maailmanlaajuisesti vähintään 31 miljoonaa kappaletta ja se on hänen myydyin albuminsa. Levyä pidetään yleisesti myös miehen parhaana. Itse olen kyllä pitänyt nyt juhlitun levyn ohella Elton Johnin parhaana levytyksenä hänen kantrirock-tyylistä kolmatta albumiaan Tumbletweed Connection (1970). Siltähän löytyy mm. suomeksi Maalaismaisemaksi käännetty Country Comfort -balladi.

Olimme tulleet areenalle Helsingin keskustasta ratikalla ja olimme melko aikaisin paikalla. Konsertin alku vielä myöhästyi ja syyksi ilmoitettiin kiertuehenkilökunnan vaikeudet päästä Pietarista lennolle Helsinkiin. Lämmittelybändi ehti soittaa vain muutaman biisin verran kasarivaikutteista syntikkapoppia. Eipä tuosta  Bright Light Bright Light -bändistä jäänyt oikein minkäänlaista mielikuvaa.

Tasan kello yhdeksän Elton John viimein aloittaa. Sisääntulo ei ole mahtipontisen juhlallinen. Hän ja bändin jäsenet vain marssivat lavalle ja asettuvat kukin paikalleen. Konsertti alkoi jylhästi kirkonkellojen kumahteluilla ja kirkkourkujen jylinällä. Urku- ja pianomaalailua kestikin varsin pitkään ja välillä tuli mieleen Procol Harumin sinfoninen rock. Kyseessä oli  Goodbye Yellow Brick Road -albumin yli 11 minuuttinen avauskappale Funeral for a Friend/Love Lies Bleeding / Medley. Taisi mennä ainakin viisi minuuttia ilman pihaustakaan maestron laulua, joka alkoikin mahtipontisesti ja voimakkaana. Miehen ääni siis tuntui olevan kunnossa. 

Taustascreeni ei tahtonut pysyä Eltonin
sormien vauhdissa

Pääpaino koko konsertissa oli luonnollisesti viime vuonna 40 vuotta täyttäneen Goodbye Yellow Brick Road -levyn kappaleissa ja pisimmillään konserteissa on kuultu 28 kappaletta, joka on melkein tuplasti enemmän kuin 15 kappaleen Red Piano -kiertueella. Muutenkin painopiste oli tutuissa ja vieläkin tutummissa kappaleissa. Bändi soitti hienosti ja irtonaisesti ja soundit olivat kohdillaan. Bändistä välittyy tunne, että he vetävät näitä kappaleita ties kuinka monetta kertaa, mutta kyllästyminen ei  ainakaan soitossa kuulu.

Lavakattaus oli nyt paljon vaatimattomampi kuin edellisellä kiertueella. Vain valtavan suuri taustascreeni, jolle näytettiin karaokevideon tyylisiä kuvia ja välillä Eltonin viliseviä sormia pianon koskettimilla sekä maestron nuoruuden kuvia. Tällä kertaa ei nähty mitään ylimääräistä rekvisiittaa, kuten valtavia puhallettavia fallossymboleina toimivia banaaneja ja jäätelötuutteja puhumattakaan "maitoa" ruiskivista valtavista rinnoista lavan yllä.

Ehkä 25 biisiä ja ja kaksi ja puoli tuntia Elton Johnia oli sittenkin vähän liikaa. Esitysten mahtipontisuus alkoi puuduttaa varsinkin, kun levyversioina hyvinkin herkät ja sielukkaat kappaleet esitettiin turboahdettuina voimaballadeina ja suurella paatoksella. Elton selvästi mahtailee pianovirtuositeetillaan ja lauluäänellään. Kieltämättä vahvahan hänen äänensä edelleen on ja hänestä huokuu jopa poikamaista elämäniloa. Osalle yleisöstä olisi riittänyt vähempikin, siksi nopeasti permanto alkoi jo tyhjentyä setin loppupuolella. Vieressämme istunut vanhempi pariskunta poistui jo muutaman ensimmäisen kappaleen jälkeen - mitä lie olivat tulleet kuuntelemaan? Toki konsertilla oli huippuhetkensäkin, joka monille näytti olevan encorena kuultu iänikuinen Crocodile Rock. Minulle huippuhetkiä olivat ehkä pitkän ja räiskyvän pianointron aloittama Rocket Man sekä kiertueen nimikkobiisi Goodbye Yellow Brick Road.

Tämän kertainen Elton John -kokemus ei siis ollut yhtä hieno ja viihdyttävä kuin edellisellä kerralla. Suurin syy oli kyllä konsertin viivästynyt alku ja liiallinen kesto. Osansa tähän oli kyllä myös istumapaikoillamme areenan takaosassa, jonne esiintyjät jäivät melko etäisiksi. Kaiken kukkuraksi ilta venähti vielä niin pitkälle, että myöhästyimme viimeisestäkin bussista ja ratikasta ja jouduimme tihkusateessa kävelemään majapaikkaamme Helsingin keskustaan.

Setlist:

Funeral for a Friend/Love Lies Bleeding

Bennie and the Jets
Candle in the Wind
All the Girls Love Alice
Levon
Tiny Dancer
Believe
Daniel
Philadelphia Freedom (Elton John Band song)
Goodbye Yellow Brick Road
Rocket Man (I Think It's Going to Be a Long, Long Time)
Hey Ahab
I Guess That's Why They Call It the Blues
The One
Your Song
Burn Down the Mission
Sad Songs (Say So Much)
Sorry Seems to Be the Hardest Word
Don't Let the Sun Go Down on Me
The Bitch Is Back
I'm Still Standing
Your Sister Can't Twist (But She Can Rock 'n Roll)
Saturday Night's Alright for Fighting

Encore:

Sacrifice
Crocodile Rock


THE ELTON JOHN BAND:
Davey Johnstone — Musical Director, Guitars, Mandolin, Banjo, Vocals
Matt Bissonette — Bass Guitar, Vocals
Kim Bullard — Keyboards
John Mahon — Percussion, Drums, Vocals
Nigel Olsson — Drums, Vocals

Marianne Faithfull 9.11.2014 Musiikkitalo, Helsinki

Marianne Faithfullin (s. 1946) yhteydessä mainitaan aina seurustelu Mick Jaggerin kanssa 1960-luvun loppuun saakka. Hänen uransa alkoi vuonna 1964, kun hänen versionsa Mick Jaggerin ja Keith Richardsin laulusta As Tears Go By julkaistiin singlenä ja muodostui Faithfullin suurimmaksi hitiksi. Kappale nousi Ison-Britannian singlelistan kärkikymmenikköön ja teki Faithfullista yhden 60-luvun seuratuimmista nimistä sekä muusikkona, näyttelijänä että kuuluisuuksista koostuvan ystäväpiirinsä ansiosta. Myös toinen 1960-luvun hitti Sister Morphine (1969) oli Rollari-tuotantoa.

Suhteen päätyttyä Jaggerin kanssa hän vetäytyi julkisuudesta alati pahenevan huumeriippuvuutensa takia ja huumehuuruinen elämä vei hänet lopulta asunnottomaksi hylkiöksi Lontoon Sohoon. Satunnaisten 1970-luvun esiintymisten ja levytysten jälkeen paluu tapahtui vuoden 1979 albumilla Broken English, joka sai arvostusta kriitikoilta, mutta kaupallisesti suosio jäi vaatimattomaksi. Sama kaksijakoinen linja jatkui läpi 1980-luvun, jolloin julkaistuista albumeista Strange Weatheria (1987) on pidetty merkittävämpänä.

Uusin levy Give My Love to London (2014) on miellyttävä yllätys. Vanha rouva  on levyllä yllättävän vetreässä kunnossa. Tämä konstailematon pop-laulelmalevy ottaa kaiken irti Marianne Faithfullin karhean kuluneesta äänestä. Levy pullistelee nimekkäitä artisteja ja Faithfullin synkähköt sanoitukset sekä Roger Watersin, Nick Caven, Steve Earlen ja monien muiden sävellykset sopivat hyvin Faitfullin nykyiseen ääneen ja ilmaisuun. Kokonaisuus muistuttaa hiukan Bob Dylanin viimeisimpiä levytyksiä. Erityisen vaikuttava esitys levyllä on lohduttomuudessaan kieriskelevä, apokalyptinen Late Victorian Holocaust.

Kieltämättä oli pienoinen järkytys nähdä Musiikkitalon lavalle vaivalloisesti kepin kanssa avustajan saattamana köpöttelevä mummelin oloinen Marianne Faithfull. Positiivisesti yllättäneellä uutukaisellaan ja Youtubesta aivan viime vuosinakin kuvatuissa videoklipeissä kun esiintyi varsin verevän näköinen vasta 67 vuotias nainen. Hieman jopa jännitti, että mitähän tästä tulee. Lavalle oli asetettu tuoli, jolla laulaja istui noin joka toisen kappaleen sekä pöytä, nuottiteline ja silmälasit. Avustaja toi välillä laulajalle kupillisen teetä.

Konsertti alkoi Faithfull yhdessä ”yhdysvaltojen viimeisen sosialistin”, Steve Earlen kanssa kirjoittamalla uuden albumin avauskappaleella. Give My Love to London on ylistys Lontoon kaupungille. Kitaristi Rob McVeyn soittama dobro (resonaattorikitara) helkkyi sointiin mukavaa väriä ja bändin nuorekas ilme loi melkoisen kontrastin solistin olemukselle.  Heti alkuun kuultiin yksi illan komeimmista kappaleista. Faithfullin nykyinen elämän tragedioiden karheuttama ja hauras ääni soveltuu tällaiseen mollivoittoiseen, melko yksitoikkoiseen marssirytmiseen kappaleeseen paremmin kuin hyvin. Äänessä  soi mennyt, risainen elämä raastavasti, tunteita ja muistoja tulvillaan.

Syyksi tuskaiseen oloonsa Faithfull kertoo lonkkaansa tehdyn tekonivelleikkauksen. Leikkaus jouduttiin tekemään toukokuisella lomamatkalla Rhodoksella tapahtuneen kaatumisen seurauksena. Lisäksi Faithfull kertoi, ettei voi syödä särkylääkkeitä. Vanha narkomaani tietää mistä puhuu: ”Painkillers will kill me.” Välillä hän ähkäisee kivusta ja "Fuck!" tärähtää pari kertaa antaumuksella. Faithfullin muuten kerrotaan olevan ensimmäinen näyttelijä, joka on käyttänyt kyseistä sanaa elokuvassa. Tuskaisesta olostaan huolimatta hän kuitenkin juttelee varsin leppoisasti, tosin melko itseironisia välispiikkejä yleisölle. Välillä hän veteli henkosia sähkötupakastaan ja aina niiden jälkeen laulu soi ehkä hieman kirkkaampana.

Huolimatta siitä, että kyseessä oli Faithfullin 50-vuotistaiteilijajuhlakiertue, oli konsertin pääpaino uusissa kappaleissa. Faithfull totesikin heti alkuun ettei meneillään oleva kiertue ole mikään greatest hits -tyyppinen muistelo. Hyvä näin, sillä niin vakuuttavia ja vaikuttavia uudet kappaleet ovat. Vanhempaa tuotantoa edustivat alussa mainitulta paluulevyltä lohkaistut Broken English,  Witches' Song sekä yksi illan vaikuttavimmista esityksistä (Shel Silverstein cover) The Ballad of Lucy Jordan. Tässä seurassa Faithfullin illan "60-luvun nurkkauksessa" esitetty suurin hitti As Tears Go By oli vain kepeä välipala ja sen laulaja veti puolihuolimattomasti, jopa välinpitämättömän oloisesti istuallaan. Esityksestä ei ollut alkuperäisen levytyksen viattoman tyttömäisestä heleydestä mitään jäljellä. Samoin yksi uusimman levyn lainakappaleista, Everly Brothersin The Price of Love oli kevyt "rokettiroll"-vetäisy, mutta varmaan bändille hauska soittaa. Kuluvalla kiertueella on esitetty myös Broken English -levylle lainattua John Lennonin julistusta Workin Class Hero, mutta tällä kertaa sitä ei kuultu.

Faithfullin bändi oli ammattitaitoinen ja nuorekkaan energinen. Varsinkin kitaristi Rob McVey esitti persoonallisia ja loistavia sooloja voimakkaasti efektoidulla sähkökitaralla - kaikua ja säröä riitti. Akustinenkin kitara helkkyi hienosti hänen käsissään. Myös uusimmalla levyllä (rumpali Rob Ellisin lisäksi) soittanut kosketinsoittaja Ed Harcourt soitti hienoja sooloja. Valitettavasti Musiikkitalon klassiselle musiikille sovitettu akustiikka ei vaan oikein sovi sähköiselle rockmusiikille. Ainakin meidän paikoillemme alapermannolla piano ja ajoittain laulukin peittyivät rumpujen jyskeeseen ja kitaran ulvontaan. Saman ilmiön olen havainnut myös Lahden Sibeliustalolla. 

Ennen vimmaisesti vedettyä Mother Wolfia Faitfull nousi kipua uhmaten seisomaan ja esitti pitkän Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta lainatun johdannon. Illan ehdottomasti vaikuttavin osuus oli loppupuolen "narkkarinurkkaus" eli yhteen putkeen soitetut alun perin Rolling Stonesin huumevieroituksesta kertova Sister Morphine sekä Nick Caven kanssa uusimmalle levylle syntynyt Late Victorian Holocaust. Kun näiden perään vielä kuultiin ex Pink Floyd -miehen,  Roger Watersin säveltämä, jykevä Sparrows Will Sing, tuntui siltä, että pelkästään näiden kappaleiden takia kannatti paikalle vaivautua. 

Loppuun kuultiin huikea tulkinta Faithfullin yhdessä Twin Peaks -musiikistaan parhaiten tunnetun Angelo Badalamentin kanssa tekemästä Who Will Take Your Dreams Away, joka on alun perin sävelletty vuoden 1995 ranskalaiseen elokuvaklassikkoon The City of Lost Children. Kappale esitettiin pelkän Ed Harcourtin sähköpianon säestyksellä. Kappaleen loppuun Marianne Faithfull kuiskaa päätössanansa: ”Life goes on until the end”,  elämä jatkuu - loppuun saakka. Bändi ja Faithfull halailivat vielä toisiaan helpottuneen oloisina ja kumartelivat seisaallaan taputtavalle yleisölle joka suuntaan. Vaikka yleisö jaksoi hetken uskoa encoreen, sitä ei tullut, vaan bändi käveli pois lavalta ja Marianne Faithfull jäi vielä hetkeksi keppiinsä nojaten vilkuttelemaan yleisölle suosionosoituksista selvästi nauttien. Alun lievästä järkytyksestä ja jännityksestä huolimatta illasta kehkeytyikin varsin onnistunut ja vaikuttava, liikuttavakin elämys.

Setlist:

Give My Love To London
Falling Back
Broken English
Witches' Song
The Price of Love (The Everly Brothers cover)
Marathon Kiss
Love More Or Less
As Tears Go By
Come and Stay With Me
Mother Wolf
Sister Morphine
Late Victorian Holocaust
Sparrows Will Sing
The Ballad of Lucy Jordan (Shel Silverstein cover)
Who Will Take Your Dreams Away

Band:

Johnny Bridgewood (bs)
Rob McVey (gr)
Rob Ellis (dr)
Ed Harcourt (keyb)

Hector: Hauras, Jyväskylä 29.10.2014

Viime vuodet matalaa profiilia ja poissa estradeilta ja levytysstudioista pysytellyt Heikki "Hector" Harma palalasi taas kolmen vuoden tauon jälkeen myös konserttilavoille. Jyväskylästä käynnistynyt Hauras-kiertue sisältää 16 areenakonserttia eri puolilla maata päättyen Helsingin Hartwall Areenalle 29. marraskuuta. Edellisen kerran Hector nähtiin koko maan kattavalla konserttikiertueella kolmisen vuotta sitten, syksyllä 2011. Tuolloin hän teki myös Jyväskylän jäähallissa käyneen Aikamatka 1966 – 2011 –kiertueen live-keikoilta jo tutuksi tulleen erittäin taitavista muusikoista koostuvan Power Band –kokoonpanonsa kanssa.

Hector julkaisi kuluvana syksynä hänelle ennätyspitkän, kymmenen vuoden levytystauon jälkeen uuden Hauras -albumin, joka rikkoi kultalevyrajan jo ennakkomyynnissä. Tavallaan uusin levy jatkaa siitä, mihin edellinen, vuonna 2004 ilmestynyt Ei selityksiä -levy jäi. Uusimmallakin levyllä Hectorin omat kappaleet jakautuvat melankolisiin ja dramaattisiin lauluihin ja toisaalta kepeämpiin folk/country-tyylisiin ralleihin. Lisäksi mukana on muutama suomeksi sanoitettu cover-biisi.

Hauras jatkaa Hectorin yli 40 vuoden levytysuran aikana tutuksi tullutta linjaa,  Vahvimmillaan hän on tummasävyisten, vähän mystisten rockballadien parissa ja humoristina hieman epätasainen. Uudella levylläkin huumoripuolta edustaa melko köykäinen Ihan tavallinen suomalainen mies. Vahvaa tunnetta taas sisältää mm. Taivaslelut (Mandala). Tämä on Harmalle erityisen tärkeä laulu, sillä se alkoi saada hahmoaan viitisen vuotta sitten, kun hänen veljensä menehtyi syöpään. Kappaleen kertosäkeessä on kuuluu Hectorin 70-luvun raskaampaa rocksoundia. Yleisesti Hauras-levyn sanoitukset käsittelevät vanhenemista ja katoavaisuutta, elämän haurautta.

Lainakappaleita levyllä ovat jo edelliselläkin kiertueella kuultu  Gordon Lightfootin Pussywillows Cat-tailsista ajattomasti versioitu Tähän vuodenaikaan sekä David McWilliamsin vanha The Days of Pearly Spencer Hectorin kääntämänä Jos lehmät osais lentää. Levyn kolmas "lainakappale" Hectorin aikoinaan Maaritille sanoittama, Carole Kingin Child of Mine eli Lainaa vain kuulostaa Hectorin itse esittämänä Maaritin vastaavaa paljon vähemmän imelältä.

Hector on haastatteluissaan vähätellyt aikaisempaa tuotantoaan ja kertonut riittämättömyyden tunteistaan lauluntekijänä. Tosiasia kuitenkin on, että suomenkielisen popmusiikin perustivat Juice Leskinen, Dave Lindholm ja Hector. Hector julkaisi kolmikosta ensimmäisenä suomenkielisen poplevyn, Nostalgia vuonna 1972. Näin Hectorilla ei pitäisi olla mitään syytä vähättelyyn. Toisaalta ehkä hän on kuitenkin uusimmallakin levyllään jollain tavalla "jämähtänyt" tiettyyn tyyliin, eikä hänellä ole kertomansa mukaan rohkeutta ottaa taiteellisia riskejä. "Aina olen ajatellut, että joo, mutta tämän seuraavan teen vielä vanhalla tavalla", on mies itse sanonut.  Ehkä Hectorin pitäisikin tehdä välillä jotakin ihan erilaista ja ottaa mallia uudistumisesta esimerkiksi Tuomari Nurmiolta.

Tällä konserttikiertueella ja myös Hauras-levyllä soittaa Okko Larun johtama, entisestään kasvanut Power Band. Mukana kiertueella on myös  Power Stringsiksi nimetty Elisa Järvelän johtama jousikvartetti.

Konserttipaikkana oli Jyväskylän messukeskuksen Paviljonki Areena. Paikka ei ole muuta kuin valtava. kolkko messuhalli, josta on mustilla verhoilla erotettu tila konsertille kulloisenkin yleisömäärän mukaan. Areena saikin Hectorin vinoilemaan, siitä kuinka "mukava on tulla tänne hienoon konserttitaloonne". Jyväskylässä kun on vuosikausia (ellei vuosikymmeniä) taisteltu konserttitalon rakentamisesta ja sen paikasta. Taitaa kyllä kaupungin nykyresursseilla jäädä ikuisesti haaveeksi.

Konsertti alkoi kosketinsoittajavelho Esa Kotilaisen komealla, avaruushenkisellä kosketinsoitinmaalailulla ja Hectorin jyhkeällä runonlausunnalla "Tähtien takaa". Isolla taustascreenillä näytettin lentoa tähtien seassa ja muuta avaruuskuvastoa. Vähitellen ensimmäisten kappaleiden aikana taustakuvastossa laskeuduttiin maan pinnalle ja kaupunkinäkymiin.

Varsinaisista kappaleista ensimmäisenä kuultiin Hauras-levyn hieno lainabiisi Kesytetty. Kyseessä on alunperin Seija Simolan levyttämä ikivihreä, jonka sanat ovat ranskalaisen Antoine Saint de Exupéryn pienoisromaanista Pikku Prinssi. Muina näytteinä uudelta levyltä konsertissa kuultiin vaikuttava nimikappale Hauras sekä kepeä country-ralli Kotijumala, tunnelmallinen Onnen sirpaleet,  singlenäkin julkaistu hupailu Tavallinen suomalainen mies sekä Hectorin Maarit hurmerinnalle sanoittama Lainaa vain.

Konsertin alkupuolella oli maestrolla havaittavissa selvää jännitystä, olihan tämä kiertueen ensimmäinen keikka. Yleisön hiljentyminen varsin pitkään kestävien kitaranvaihtojen aikana sai miehen lausumaan "Nämä ovat niitä hetkiä, joista huomaa, ettei kontaktia ole vielä syntynyt ...".

Kappaleiden välissä Hector kertoili esittämistään lauluista. Onnen sirpleet -kappaletta nimetessään nimi oli tuntunut jostain yhteydestä tutulta. Googlatessaan hän olikin huomannut, että Joel Hallikainen on tehnyt Onnen sirpaleita. Niinpä nimestä sitten otettiin käyttöön määrätty muoto. Uusimman levyn Lainaa vain Hector oli kuullut Juha Tapion esittämänä "siinä itketysohjelmassa" ja pyytänyt Maaritilta lupaa ottaa sen uudelle levylleen. Myös Hectorin ja Jarmo Nikun Samuli Edelmanille tekemä Peggy otettiin "himaan" Vain elämää -tv-sarjan innoittamana.

Illan setissä kuultiin varsin runsaasti Hectorin uudelleen sanoittamia lainakappaleita. Tosin irlantilaista kansansävelmää Lily of the West ei ollut vielä ehditty sanoittaa suomeksi. Hieno Vanhankirkon puisto, Kissojen yö, Palkkasoturi, Kuningatar sekä hienosti jazzahtava Seisovaa ilmaa ovat Hector-keikkojen vakio-ohjelmistoa ja kuultiin edelliselläkin - Aikamatka-kiertueen - Jyväskylän keikalla. 

Harvinaisempaa tuotantoa edustivat  V.A. Koskenniemen runoon täydennetty Satakielen laulu sekä Tuntematon sotilas. Edellinen on pitkä ja suruista tehty ja ymmärrettävästi varsin kirjallisen kuuloinen esitys. Sodan vastainen  ja katkera  Tuntematon sotilas on peräisin Kadonneet lapset -albumilta (1978). Illan ehdoton kohokohta oli vaikuttava ja "vain pari sanaa muuttamalla" täysin ajankohtainen Eurooppa (Eurooppa, 1981). Hector lauloi: “Sä olet Syyria, sä itket” ja “Sä olet Ukraina, sä pelkäät.” Kappaleessa kuultiin maukasta ja energistä sooloilua niin kitaristeilta Jussi Turunen ja Jarmo Nikku sekä viulisti Elisa Järvelältä. Hiukan kyllä häiritsi soolojen miksaaminen melko alas, sillä ne tahtoivat peittyä ison bändin muhkean soinnin alle. Power Band loisti toki koko illan ja myös Matti Kallion irlanninhuilut toivat hienoa väriä sovituksiin.

Hectorin ongelma on kappalevalinta keikoilleen erittäin runsaasta materiaalistaan niin, että tyydyttää hittinälkäisen ja harvinaisempaa tuotantoa kaipaavan yleisön odotukset. Silti esimerkiksi varsinaisen setin päättänyt Ake, Make, Pera ja mä tai toisena encorena kuultu yleisölaulatus Lumi teki enkelin eteiseen voisi joskus jäädä setistä poiskin. Hectorille ne ovat pakkosoittoa: "Vieläkään en oikein ymmärrä, mikä niissä on muka niin ihmeellistä", hän on jossakin haastattelussa sanonut.

Kaiken kaikkiaan jälleen hieno konsertti, joka  tarjosi sopivasti hittejä ja mukavasti harvinaisempaa materiaalia sekä tietysti uuden albumin kappaleita.

Setlist:

 1.     Tähtien takaa
 2.     Kesytetty
 3.     Hauras
 4.     Vanhankirkon puisto
 5.     Kotijumala
 6.     Lily of the West
 7.     Lainaa vain
 8.     Seisovaa ilmaa
 9.     Kissojen yö
10.    Satakielen laulu
11.    Mandoliinimies
12.    Kultainen noutaja
13.    Kuunnellaan vaan taivasta
14.    Onnen sirpaleet
15.    Olen nielaissut kuun
16.    Ihan tavallinen suomalainen mies
17.    Tuntematon sotilas
18.    Palkkasoturi
19.    Kuningatar
20.    Peggy
21.    Yhtenä iltana
22.    Jos sä tahdot niin
23.    Mulla ei oo rahaa
24.    Eurooppa
25.    Ake Make Pera ja mä

Encoret:

1.    Kaikki tahtoo rakastaa
2.    Lumi teki enkelin eteiseen

Hector - laulu, kitara

POWER BAND:

Okko Laru – rummut, taustalaulu
Masa Maijanen - basso
Jussi Turunen - kitara
Jarmo Nikku - kitara
Esa Kotilainen - koskettimet
Matti Kallio – koskettimet, irlanninhuilut, taustalaulu
Panu Syrjänen - saksofoni
Janne Toivonen – trumpetti

Power Strings:

Elisa Järvelä - I-viulu
Lea Tuuri - II-viulu
Pia Maria Kukkonen - alttoviulu
Iida Vilhelmiina Laine - sello