Karin keikkablogi

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Tuomari Nurmio ja Paratiisin Puutarhaorkesteri, Jyväskylä 13.7.2011

Tuomari (Hande) Nurmio on yksi merkittävimpiä suomalaisia laulaja-lauluntekijöitä. Hänen "rasitteenaan" on ollut kova hinku uusiutua ja yllättää jokaisella levyllään (vähän Neil Youngin malliin). Siksi suosio ja levymyynti ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Nurmion tuotannon laajuudesta ja monimuotoisuudesta saa hyvän kuvan v. 2010 miehen 30-vuotistaiteilijajuhlan kunniaksi julkaistulla seitsemän levyn CD-Boxilla Dumari - raskauttavaa todistusaineistoa 1979-2009. Boxilla kappaleet on ryhmitelty sanoitustensa mukaan kuuteen "arkkityyppiseen" aihepiiriin. Juuri tuon aihepiireittäisen jaottelun ansiosta Nurmion tuotanto jäsentyy tällä kokoelmalla aivan uudella tavalla ja jatkuva uudistuminen näyttäytyy panoraaman omaisesti järkevänä ja johdonmukaisena. Lisäksi viime vuonna ilmestyi elämänkertateos Dumari - Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan (WSOY) ja tupla-DVD kokoelma miehen live-esiintymisistä otsikolla Dumari Elää, potkii ja puree: Huutoa ja Hakkausta 1990 - 2010.

Tuomari Nurmio on siis edelleen hyvin ajankohtainen artisti, tekihän hän viime vuonna myös uuden levyn "Paratiisin puutarha", joka rankattiin yhdeksi vuoden parhaimmista. Uuden levyn tekemisen pontimena ovat varmasti toimineet nuo edellä mainitut kokoelma- ja elämänkertateokset: "Tällainen boxi vois helposti olla hautakivi polun päässä. Siks tarvitaan vielä ylösnousemus ja iankaikkinen elämä paratiisin puutarhassa", on Nurmio itse todennut. Uusi levy on hyvällä tavalla selvästi "kaupallisempi" kuin monet aikaisemmat levytykset ja ehkä oudonkin seesteinen, iloinen ja rento. Musiikki levyllä on lattari/etno/orientaalivaikutteista ja hyvinkin svengaavaa, mitä Nurmio on aikaisemmin jopa tietoisesti pyrkinyt välttämään. Sanoitukset ovat edelleen nerokkaan puhuttelevia. Nurmion oman määritelmän mukaan niillä pyöritellään erilaisia näkökulmia rakkauden olemukseen. Levyllä on myös jo tutuksi tullutta Dumarin "nyrjähtänyttä" ja vähän hullua otetta.

Edellä mainitussa elämänkertateoksessa Dumari - Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan kuvataan Paratiisin puutarha -albumia seuraavasti: "Albumilla yhdistyvät monet eri levyillä pyöritellyt asiat. Itämaiset vaikutteet, jotka ovat jääneet pysyväksi osaksi Nurmion musiikkia, muistuttavat Kinaporin kalifaatista. Mukana on Tanssipalatsin ja Karaokekuninkaan kepeää tanssittavuutta ja romantiikkaa, Tangomanifestin lattarifiiliksiä, Kuun rytmibluesia, Luuta ja Nahkaa -levyn tummia tunnelmia ja tylyä huumoria, Hullun puutarhurin jylhiä visioita. Kolmentoista naulan ja Onnen numeron twang-kitara tuo mieleen jopa Köyhien ystävät." Tuomari Nurmion tuotantoon perehtyneen on helppo yhtyä tuohon kuvaukseen. Levyllä voisi sanoa olevan mukana rhythm & bluesia, ja funkkya, mutta myös laveasti World music -vaikutteita - orientaalisia, länsiafrikkalaisia, karibialaisia ja kuubalaisia aineksia. Näitä ei kuitenkaan ole hyödynnetty puhdasoppisesti eikä välttämättä kovin tietoisestikaan.

Jyväskylän Kesän tapahtumateltan konserttia varten tämä suomirockin legenda oli koonnut ympärilleen (yhtä miestä lukuun ottamatta) levylläkin soittaneen bändin, joka on aikaisemmin nähty livena vain yksityisillä Nurmion 60-vuotisjuhlilla marraskuussa 2010. Paratiisin puutarhaorkesterissa soittivat: Hande Nurmio (laulu), Miikka Paatelainen (kitara), Pekka Gröhn (basso), Janne Haavisto (rummut), Zarkus Poussa (lyömäsoittimet), Okke Komulainen (koskettimet), Antti Hynninen (saksofoni), Juho Viljanen (pasuuna), Janne Toivonen (trumpetti). Tällä kokoonpanolla keikka oli ainut laatuaan. Tämän takia Jyväskylän konsertti myös taltioitiin, sillä näillä huippumuusikoilla on sen verran vientiä, että tällaista määrää musiikin ammattilaisia ei yleensä saada yhteen. Tässä kokoonpanossa kohtasivat sukupolvet ja tulevaisuuden tähdet. Tuomari Nurmio ei tänä kesänä muutenkaan turhan ahkerasti esiinny: heinä - elokuussa vain kuusi keikkaa, mutta sitäkin mielenkiintoisempia, sillä Dumari esiintyy niillä neljässä eri kokoonpanossa.

Edellä kerrotun perusteella oli lupa odottaa todella mielenkiintoista ja antoisaa konsertti-iltaa kesäisellä kampuksella. Konsertissa kuultiinkin uusimman, Paratiisin puutarha -levyn kaikki kappaleet höystettynä muutamalla vanhemmalla, mutta tyyliin istuvalla kappaleella. Tällä keikalla Tuomari ei itse soittanut lainkaan kitaraa, vaan keskittyi pelkästään laulamiseen. Tämä oli minulle oikeastaan melkoinen pettymys, sillä Handen rujon omaperäistä, hullua kitarointia olisi mielellään kuunnellut. Lauluun keskittyminen selittyy kuitenkin sillä, että Paratiisin puutarha -levylläkään ei Hande itse soita kitaraa. Hän on perustellut soittamattomuuttaan sillä, että ei pysty saamaan aikaan tasalaatuista jälkeä, koska soittaa hyvin spontaanisti. Siksi uuden levyn monista päällekkäisäänityksistä olisi tullut erittäin hankalia. Miikka Paatelainen hoiteli sitten levyn kaikki kitaraosuudet Nurmion antamien esimerkkien ja ohjeiden mukaisesti.

Miikka Paatelainen, gr

Uusimman levyn kappaleita ei soitettu samassa järjestyksessä kuin ne levyllä ovat. Konsertti käynnistyi utuisesti svengaavalla kappaleella Rakkautta rahalla et saa. Sitä seurannut Kolmetoista naulaa kertoo henkipatosta, joka joutui kirjautumaan väärillä nimillä matkustajakoteihin ja odottelemaan revolveri tyynyn alla junan vihellystä, jotta voisi paeta ikkunasta sen kyytiin. Kappale on selkeästi letkeää hittikamaa, jota jengi voisi rallattaa baareissa.

Groovaavan ja bluesahtavan tanssirallin Ei kukaan pääse pakoon jälkeen kuultu Syyllinen edusti illan rokkaavinta antia, mutta liittyi sanoitukseltaan kiinteästi illan rakkausteemaan: "Tein väärin mutta kadu en. Vaikka saisin elinkautisen. Rakkaus on rikokseni. Siihen olen syyllinen.”.

Pahaa joulua on aiheeseensa (hiljentävä tilitys kipeästä eroprosessista) nähden kepeän keinuva laulu. Laulu on myös julkaistu singlenä, mutta vain digitaalisessa muodossa. Tuomari laulaa karun eleettömästi, lähes puheen omaisesti: "’Pahaa joulua ja onnetonta uutta vuotta!’ tekstiviesti mulle toivottaa. Onko rakkauden toinen puoli sama määrä vihaa, vai onko siinä rakkautta koskaan ollutkaan? "

Ensimmäinen uusimman levyn ulkopuolinen kappale oli Arrivedeci Mona. Tällaisena versiona se on peräisin Tuomari Nurmion ja Kongotien orkesterin Tangomanifesti -levyltä. Alunperin kappale on kuitenkin nimeltään Kolmannen linjan Mona-Lisa ja se löytyy Nurmion Alamaailman vasarat -yhtyeen kanssa tekemältä Kinaporin kalifaatti -levyltä. Lattarivaikutteisena versiona tämä Mona sopi illan settiin jo edellä kerrotunkin perusteella. Samoin Ramona on niitä tanssittavimpia Nurmion ralleja. Ankara on illan aikana esitetyistä kappaleista vanhin, sehän löytyy jo Tuomari Nurmion ja Köyhien ystävien levyltä Kohdusta hautaan (1979). Nyt biisi esitettiin kuitenkin hyvin itämaissävyisesti hieman samaan tapaan kuin se on Radio Mafian Live-levyllä Tuomari Nurmio ja Hungry Tribal Marching Band (1992), nyt tosin laulettuna versiona, kun em. oli instrumentaali torvisoittokuntaversio. Ikuisesti minun on julkaistu Hullu puutarhuri -albumilla.

Hunajainen kuu keinui leppoisasti jazz-vaikutteisine puhallinosuuksineen. Singlenäkin julkaistu Onnen numero kulki Miikka Paatelaisen letkeän tyylikkäästi väpättävän kitaratwangin varassa muistuttaen jälleen 70-luvun lopun Köyhien ystävien rautalankafiiliksistä. Konsertin loppupuolen Sähkö! taas poikkesi illan muusta, rennosti svengaavasta linjasta kulmikkaana elektrofunkina, tuoden mieleen Lasten mehuhetken 80-luvulta.

Ilta loppui encorena esitettyyn levyn nimikappaleeseen Paratiisin puutarha, joka oli hyvin levollinen ja rauhallinen lopetus konsertille. Tämä - kuten moni muukin illan lauluista - uskonnollisiakin aineksia ("Ei syntiä eikä syntiinlankeemustakaan voi tuntea silloin, kun rakastaa. Me ollaan uskovaisia, rakkauteen uskotaan. Se tie vie Paratiisin puutarhaan.”) sisältävä laulu jätti hyvän ja seesteisen olon ja yleisö poistui teltasta tyytyväisenä ja kiitollisena kesäiseen yöhön. Tuomari päättikin illan sanomalla "Amen".

Jyväskylän Kesän tapahtumateltan keikka oli varmasti sitä kuulijaystävällisintä ja yleisöön menevintä Tuomari Nurmiota. Tuomari on itse kuvannut ajatteluaan ja tuotantoaan kaksijakoiseksi. "Toinen on piittaamaton Mr. Hyde, joka haluaa soittaa raivokasta, rämisevää, tempoilevaa, nyrjähtänyttä, kuolaavaa ja läähättävää musaa, ja toinen on sosiaalinen Dr. Jekyll, joka haluaa soittaa tanssittavaa musiikkia, jonka hyvä sanoma toivon mukaan tavoittaa yleisön." Tällä kertaa asialla oli selkeästi tuo Dr. Jekyll. Joskus olisi kyllä koettava Nurmio vaikkapa soolokeikalla tai Doc Hillin (= Markku Hillilä, dr.) kanssa Mr. Hydena repimässä kitarastaan rujoa räminää ja tulkitsemassa raivoisasti aivan muita, tutuiksi tulleita ja oudompiakin kappaleitaan - esimerkiksi sellaisia kuin Kurjuuden kuningas, Tonnin stiflat, Luuta ja nahkaa, Rannanjärvi elää!, Lasten mehuhetki jne jne. Tähän iltaanhan nuo kappaleet eivät olisi missään tapauksessa sopineetkaan ...

Lähde ja lainaukset: Jukka Lindfors, Markku Salo, Raimo Pesonen: Dumari - Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan (WSOY 2010)

Kuvat: ©Kari Jaakonaho

Setlist:

1. Rakkautta rahalla et saa
2. 13 naulaa
3. Ei kukaan pääse pakoon
4. Syyllinen
5. Tuomion päivä
6. Pahaa joulua
7. Arrivederci Mona
8. Onnen numero
9. Ankara
10. Lemmensairas
11. Ramona
12. Hunajainen kuu
13. Ikuisesti minun
14. Sähkö!
15. Tulivuori

Encore
16. Paratiisin puutarha

torstai 28. huhtikuuta 2011

Roger Waters - The Wall Live - Hartwall Areena 27.4.2011

Pink Floyd julkaisi The Wall –tupla-albumin vuonna 1979. Albumin musiikkia esitettiin jo 80-luvulla lavakonseptina ja 1982 valmistui sen musiikkiin ja sanoituksiin perustuva, Alan Parkerin ohjaama elokuva Pink Floyd The Wall, joka on musiikkielokuvien klassikko ja monet pitävät sitä edelleen kaikkien aikojen parhaimpana ja voimakkaimmin kantaaottavana ”rock-oopperana”. Elokuvan on käsikirjoittanut ja laulut pääosin tehnyt Pink Floydin basisti Roger Waters. Pääosaa, eristäytynyttä ja itsetuhoista vain huumeiden voimalla esiintymään pystyvää rocktähteä (Pink) näyttelee Live Aid –hyväntekeväisyyskonserttien järjestäjänä parhaiten tunnettu rokkari Bob Geldof. Elokuvassa on varsin vähän dialogia, tarinaa kuljetetaan Pink Floydin musiikilla ja piirrosanimaatiopätkillä. Laulut kertovat Pinkin tarinaa, joka pohjautuu pitkälti Watersin omiin kokemuksiin: hänen isänsä kuoli toisessa maailmansodassa Rogerin ollessa vasta vuoden vanha ja hänen ylihuolehtivainen äitinsä miltei tukahdutti poikansa hengiltä.

Watersin nykyisessä The Wall -kiertueessa on historian havinaa. Viime vuonna Kanadasta käynnistyneellä ja maaliskuussa Eurooppaan saapuneella kiertueella Wall esitetään alusta loppuun ensimmäinen kerta pariinkymmeneen vuoteen. Edellisen kerran teos nähtiin Saksassa vuonna 1990, kun albumi soitettiin Berliinin muurin kaatumisen kunniaksi yli 300 000 katsojalle Potsdamer Platzin ja Brandenburgin portin tienoilla lukuisten solistivieraiden kanssa. Livelevykin tuosta konsertista julkaistiin. Nyt kuunneltuna tuo levy kuulostaa jotenkin vanhanaikaiselta alkuperäiseenkin verrattuna. Nyt Waters on päivittänyt ideaa edelleen uusimmalla esitystekniikalla. 30 vuotta alkuperäisen show'n jälkeen, hän lähti jälleen The Wallin kanssa kiertueelle, tällä kertaa teknisesti komeammin kuin koskaan.

Olen nähnyt tuon Alan Parkerin elokuvan lukuisia kertoja, mutta parin vuoden takainen The Wall –kokemukseni oli hieman erilainen, kun teos esitettiin Jyväskylän Nyrölässä sijaitsevassa Kallioplanetaariossa tammikuussa 2009. Planetaariossa esitetty elokuva ei ollut vuoden 1982 klassikko, vaan 3d-tietokonegrafiikalla tehty, planetaario-kupuun varta vasten suunniteltu, vuonna 2008 nykymuotoonsa valmistunut uusintaversio. Esityksen pääanimaattori oli Aaron McEuen. Elokuvan julkaissut yhdysvaltalainen Starlight Productions –tuotantoyhtiö muokkasi esitystä aina kunkin paikan mukaan. Kallioplanetaarion versiossa oli 20 minuuttia sellaista materiaalia, jota ei ollut näytetty missään muualla, mutta tuttua Pink Floyd-kuvastoa sekin sisälsi. Katsoja tunsi olevansa elokuvan sisällä ja vaeltelevansa välillä vatsaa kääntävissäkin kamera-ajoissa. Tosin tässä versiossa olivat ideat pikkuisen loppuneet kesken, sillä se sisälsi myös paljon toistoa ja täytemateriaalina toimivia fraktaalikuvioita.

Olin myös Watersin edellisellä Suomen keikalla Hartwall Areenalla toukokuussa 2002. Silloin Waters esitteli tuotantoaan laajemmin. Silloinen In the Flesh -konsepti sisälsi The Wallin musiikin lisäksi vanhempaa Pink Floyd -materiaalia sekä näytteitä miehen soolouralta.

Tällä kertaa istumapaikkamme areenalla olivat ylemmässä katsomossa areenan takaosassa. Sieltä lavan rakennelmat ja tehosteet näki kyllä hyvin, mutta esiintyjiä ei juuri erottanut ainakaan paljaalla silmällä. Kiikareita siis tarvittiin. Konsertin alussa lavalle ja sen sivuille oli rakennettu jo osa muurista ja areenan katossa näkyi runsaasti tekniikkaa: kaiutinrykelmiä, projektoreita ja valaistustekniikkaa. Kaikesta näki, että tulossa oli vaikuttava elämys.

Ennen konsertin alkua kuulutettiin varsin poikkeuksellisesti, että valokuvaaminen on sallittua, kunhan ei käytä salamalaitetta ja kehotettiin laittamaan kameroista salamalaitteet pois päältä. Sitä paitsi, koska kuvat heijastetaan muuriin projektoreilla, salamalla saisi kuvaan vain valkoista seinää. Yleensä Hartwall-areenalla kuvaaminen on ollut ankararasti kiellettyä ja järjestyksen valvojat ovat kieltoa myös tiukasti vahtineet. Itsekin olin netistä saanut tietoa kiertueen kuvauspolitiikasta, joten olin ottanut kameran ja sain myös kuvattua jonkin verran tätä hienoa spektaakkelia.

Konsertti alkoi saksalaisen pommikoneen pienoismallin lentäessä yleisön yli jysähtäen lavalle rakennettuun muuriin. Tulenlieskat leiskuivat ja raketit paukkuivat kuvaten ilmapommitusta. Levyn aloittavan In The Flesh –kappaleen raskaat alkuriffit kajahtivat ilmoille ja spektaakkeli pyörähti käyntiin.

The Wall on levynäkin kokonaisuus, jolla varsinaisia yksittäisiä kappaleita ei ole kovin monta, suuri osa musiikista on levyllä ja elokuvassa tarinan kerrontaan liittyvää musiikkitaustaa. Kappaleet toistetaan konserteissakin (lähes) nuotti nuotilta, kuten klassisessa musiikissa, johon Waterskin tunsi vetoa ja sävelsi perinteisemmän oopperan. Watersin viimeisin sooloalbumi on vuonna 2005 valmistunut ooppera Ça Ira, joka kertoo Ranskan vallankumouksesta.

Hienoja laulujakin kokonaisuudesta toki erottuu. Ensimmäisen puoliskon ehdottomaksi kohokohdaksi muodostui Another Brick In the Wall Part 2, jonka voimakkaat, hienot kitarasoolot saivat aikaan kylmiä väreitä ja palan kurkkuun. Näin siitä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia), että Show'n kitaristit Dave Kilminster ja alkuperäisproduktiossakin soittanut Snowy White tekivät parhaansa toistaakseen alkuperäisen Pink Floydin kitaristin David Gilmourin levylle soittamat kitaraosuudet. Kappaleessa avusti kuorona Helsingin Elias-steinerkoulun oppilaat. He panivat kampoihin kulisseista lavalle huojuneelle öykkäröivälle opettajahahmolle: "Hey, teacher leave those kids alone!"

Konsertin ensimmäisen puoliskon aikana lavalle rakentui pala palalta korkea muuri, joka peitti lopulta koko bändin taakseen. Välillä bändi ja Waters näkyivät vain pienistä muurin aukoista.

Lavarakennelma muureineen sekä tehosteet eli Gerald Scarfen luoma visuaalinen ilme painajaismaisine nukkeineen, eroottisine kukkineen, marssivine vasaroineen ja voimakkaine 3D projisointeineen olivat The Wall Liven keskeinen elementti – jopa siinä määrin, että Waters yhtyeineen jäi väkisinkin etäiseksi. Usein tällaisissa konserteissa käytetyt lavatapahtumia välittävät screenit puuttuivat, joten kauemmaksi ei soittajista nähnyt juuri mitään. Toisaalta, jos istumapaikkamme olisivat olleet lähempänä, olisi osa visuaalisesta kokonaisuudesta jäänyt hahmottumatta. Watersin lavakuvaa heijastettiin vain Mother –kappaleen aikana muuriin ja siinäkin osaksi 30 vuotta vanhaa kuvaa nuoresta Watersista esittämässä samaa kappaletta.

Spektaakkeli on toki myös uusiutunut. Väliajalla muurin täyttävät sotien ja terrorismin uhrien kuvat ja tarinat, jotka Waters pyysi faneiltaan kotisivujensa kautta. Sotakuvastoa on päivitetty myös Afganistanin sekä Irakin "öljysodan" kuvilla. Pommikoneet pudottavat pommien sijasta kaupallisia ja uskonnollisia symboleja ja logoja: Shellin simpukoita ja Mersun tähtiä sekä ristejä, puolikuita ja davidin tähtiä. Bring The Boys Back Home huipentaa esityksen sodanvastaisuuden. Muutokset tekevät The Wallista yleispätevämmän, alkuperäisen The Wall –elokuvan keski-ikäisen rocktähden ruikutuksen sijaan painotus on pasifismissa.

Väliajalla kuulemani keskustelun perusteella kaikki eivät tienneet, mitä olivat tulleet kuuntelemaan. Joku valitti, ettei Waters esitä enemmän Pink Floydin hittejä ja toinen lohdutti, että varmaan toisella puoliskolla tulee Shine On You Crazy Diamond ja muut suuret hitit …

Väliajan jälkeen bändi siirtyi muurin etupuolelle näkyviin. Toisella puoliskolla vaikuttavin kappale oli ehdottomasti Comfortably Numb, jonka kitarasooloissa Kilminster pääsi irrottelemaan muurin harjalla kuten Gilmour alun perin. Nämäkin soolot ovat levyversioina syöpyneet lujasti vuosikymmenien aikana niin sanotusti ihoni alle ja saivat minussa aikaan tunnemyrskyn. Kitarasoolot taitavat olla minulle se vaikuttavin elementti rock-musiikissa, kuten olen jossain aikaisemmassakin blogini keikkakuvauksessa todennut. Kappaleen alun perin Gilmourin verrattomasri esittämät lauluosuudet lauloi tällä kertaa Robbie Wyckoff. Hän lauloi ne ihan hyvin, mutta jäi jotenkin etäisen värittömäksi, mikä lienee täysin tarkoituksellista.

Soundillisesti keikka oli täydellinen. Jäähallikeikkojen äänentoistoa harvemmin pääsee kehumaan, mutta The Wall kuulosti uskomattoman hienolta myös aivan hallin takaosassa. Äänikuvassa käytettiin myös muualta kuin lavan suunnasta tullutta informaatiota: levyltäkin tutut tehosteet ja puheenpätkät kaikuivat surround-järjestelmän välittämänä hallissa joka puolelta niin, että esimerkiksi lentokoneet ja helikopterit tuntuivat todella lentävän katsomon yli. Watersin ääni ei ollut muuttunut juurikaan, hän lauloi hyvin sillä inhoan-ja-halveksun-kaikkea-äänellään.

The Wall oli kaikkiaan erittäin onnistunut spektaakkeli sekä musiikillisesti että visuaalisesti. Lopussa muuri tietysti hajosi valtavalla rytinällä konkreettisesti palasiksi melkein yleisön syliin. Muurin "raunioilla" bändi esitti encorena akustisesti kappaleen "Outside the Wall".

Verrattuna viimekesäiseen visuaalisesti myös erittäin vaikuttavaan U2:n stadionkeikkaan tässä oli paljon rehellisemmän tuntuista sanomaa ja vaikuttavampaa kuvastoa. U2:n ”ongelma” minusta on jonkinlainen epäuskottavuus ja laskelmoidun tuntunen, imelä yleisön kosiskelu. Watersin kattauksessa tällaista imelyyttä ja yleisön kosiskelua ei juurikaan ole. Pink Floydin musiikkihan on tietysti aivan eri painoluokkaa kuin U2:n materiaali.

Watersin bändissä tällä kiertueella esiintyvät Dave Kilminster (kitara), Snowy White (kitara), G.E. Smith (kitara), Jon Carin (koskettimet), Harry Waters (koskettimet), Graham Broad (rummut), Robbie Wyckoff (laulu), Jon Joyce (taustalaulu), Michael Lennon (taustalaulu), Mark Lennon (taustalaulu) sekä Kipp Lennon (taustalaulu).

Olimme tällä kertaa majoittuneet hotelliin Espoossa, josta ajoimme bussilla Leppävaaraan ja sieltä paikallisjunalla Pasilaan. Paluukyydistä ei ollut tietoa, joten menimme Areenan edessä olevaan parisataa metriseen taksijonoon. Melkoinen jono taksejakin kiersi areenan edustalla, joten näytti siltä, ettei jonossa kauan tarvitse seisoa. Vuoromme lähestyessä taksien virta näytti kuitenkin tyrehtyvän ja alkoi jo näyttää huolestuttavalta. Loppujen lopuksi pääsimme kuitenkin taksiin alle puolen tunnin jonotuksella.

Kuvat: ©Kari Jaakonaho

perjantai 10. syyskuuta 2010

Sting Symphonicity Tour, Hartwall Areena, Helsinki 10.9.2010

An Evening With The Royal Philharmonic Concert Orchestra

Kuva: Sirkka Jaakonaho

Sting (Gordon Sumner) ei ole sitten Sacred Love -albuminsa (2003) juuri tehnyt uutta musiikkia. Sen sijaan hänellä on ollut erilaisia musiikillisia kokeiluja, kuten bosnialainen luutun soittaja Edin Karamazovin kanssa esitettyjä John Dowlandin (1563 - 1626) ajattomia lauluja sisältävä levy Songs From The Labyrinth (2006). Syksyllä 2009 Sting julkaisi häneltä pyydetyn joululevyn sijaan talvilevyn If On A Winter´s Night. Levy sisältää kansanlauluja, kehtolauluja ja Stingin omia sävellyksiä. Albumilla kristilliseen musiikkiperinteeseen yhdistyvät myös pakanalliset kummitusten ja henkien tarinat, jotka luovat levylle salaperäistä virettä ja vaihtoehtoista tunnelmaa. Tämänkertaisen, kesäkuun alussa Kanadan Vancouverista käynnistyneen Symphonicity-kiertueen myötä Sting julkaisi orkesterisoittimille sovitetun Symphonicities -kokoelman The Royal Philharmonic Concert Orchestran kanssa.

Symphonicity-kiertueella Stingiä säestävää The Royal Philharmonic Concert Orchestraa johtaa maestro Steven Mercurio, joka on työskennellyt aikaisemmin mm. Kiri te Kanawan, Luciano Pavarottin ja Andrea Bocellin kanssa. Orkesterin lisäksi mukana on kvartetti, johon kuuluu Stingin pitkäaikainen kitaristi Dominic Miller, perkussionisti David Cossin, laulaja Jo Lawry ja basisti Ira Coleman.

Rock-musiikkia on usein ennenkin enemmän tai vähemmän onnistuneesti yhdistetty klassiseen musiikkiin esittämällä ja levyttämällä sitä sinfoniaorkesterin kanssa. Procol Harum teki jo 1960-luvulla levyn The Edmonton Symphony Orchestran säestyksellä. Procol Harum esiintyi ja teki myös tallenteen vuonna 2009 "Procol Harum – In Concert With the Danish National Concert Orchestra and Choir" tanskalaisen sinfoniaorkesterin ja kuoron kanssa. Onpa myös raskaamman rockin edustajat Deep Purple ja Metallica esiintyneet sinfoniaorkesterin kanssa. Stingin musiikki onkin ainakin tyyliltään jopa edellämainittuja paremmin sovitettavissa sinfoniseen muotoon. Sting onkin joskus sanonut, että rock on kuollut hänelle rockina. Se mikä jää, on hänen mielestään vain musiikki.

Olin nähnyt Stingin kerran aikaisemmin The Sacred Love -kiertueen konsertissa Helsingissä huhtikuussa 2004. Silloinen konsertti oli sen verran hieno elämys, että olihan mies nähtävä ja kuultava myös sinfoniaorkesterin kanssa. Jospa Stingin vanhat hitit ja ehkä vähän tuntemattomammatkin kappaleet saisivat aivan uudenlaisen muodon sinfoniasovituksina.

Kuva: Sirkka Jaakonaho

Konsertti alkoi melkoisella hittiputkella niin, että ensimmäinen puolisko ennen 20 minuutin taukoa oli varsinaista hittitykitystä. Heti alkuun tuli kyllä selväksi, ettei sinfoniaorkesteri pääse oikeuksiinsa tällaisessa kolkossa jäähallissa. Orkesterin kaikki soittimet oli mikitetty ja soitto kuului yllättävänkin kovalla volyymilla ja aika metallisilla soundeilla PA-kaiuttimien kautta. Tuntui jopa, että Hartwall Areenalla on esiintynyt useita suuren luokan rockbändejä, jotka ovat soittaneet hiljaisemmalla volyymitasolla. Eihän jousiorkesteri toki voi soidakaan tällaisella areenalla samalla tavalla kuin oikeassa konserttisalissa, joten tähän oli tyytyminen ja ainakin minulla korvatulpat olivat sittenkin tarpeen.

Yleensä tällaisissa rockyhtyeen ja sinfoniaorkesterin yhteisesiintymisissä rockyhtye dominoi liikaa, mutta Stingin kattauksessa ei mentykään rockbändin dynamiikalla. Niinpä esimerkiksi rumpali David Cossin soitti riisikepeillään hyvinkin pehmeällä otteella, välillä jopa paljain käsin ja perusbändi sulautui hyvin saumattomasti kokonaisuuteen.

Itse Sting esiintyi rennosti yleisöön katsoen ja keskittyi paljolti lauluun ilman soittimia. Välillä hän kuitenkin soitti pientä akustista kitaraa, sähkökitaraa ja yhdessä kappaleessa jopa huuliharppua. Joskus Stingillä on ollut taipumusta käpertyä liiaksi soittimiensa taakse. Kitaraosuudet soitti tälläkin kertaa pääosin Stingin taitava luottokitaristi Dominic Miller.

Kuva: Sirkka Jaakonaho

Katsojien vielä etsiessä paikkojaan kajahtivat ilmoille konsertin avanneet If I Ever Lose My Faith In You sekä Every Little Thing She Does is Magic. Vasta melko uskollisesti levytetyn version mukaisesti sovitettu Englishman In New York herätti yleisön. Tämän kappaleen alkuperäisen version saksofonisoolo (Brandford Marsalis) oli nyt korvattu klarinetilla. Police-hitti Roxanne oli sovitettu aivan erilaiseksi, alkuperäisversiota huomattavasti pehmeämmäksi ja rauhallisemmaksi. Russians -kappaleessa sinfoniaorkesteri pääsi jo suurempaan rooliin ja alkusoitto muistutti Edward Griegin Vuorenpeikon luolassa -teosta. I Hung My Head alkoi Stingin soittamalla huuliharppuintrolla. Huuliharppu lieneekin melko harvoin kuultu instrumentti sinfoniaorkesterissa.

Stingin isänsä muistolle kirjoittamasta Why Should I Cry -laulusta kuultiin koskettava versio. Whenever I Say Your Name Sting lauloi duettona taustalaulaja Jo Lawryn kanssa. Kappaleen Sacred Love -albumin alkuperäisversiolla Mary J. Blinge yltää huomattavasti sielukkaampaan ja groovempaan tulkintaan kuin Lawry, vaikka viimeksi mainitunkin suoritus erittäin taitava olikin. Sama kappale kuului myös edellisen näkemäni Sting-keikan settiin. Silloinen taustalaulaja ja duettokumppani oli musta, Blingen kanssa samantyylinen laulaja.

Kuva: Sirkka Jaakonaho

Konsertin ensimmäinen puolisko päättyi tunnelmallisen Fields Of Goldin jälkeen erittäin vauhdikkaaseen ja rokkaavaan Police-kappaleeseen Next To You, joka sai tähän saakka rauhallisesti paikallaan istuneen permantoyleisökin innostumaan. Tähänkin saakka jopa koomisen suurieleisesti huhkinut kapellimestari Steven Mercurio sai vielä lisää vauhtia liikkeisiinsä. Kappale sai osan yleisöstä odottamaan toiselta puoliskolta yhtä vauhdikasta menoa. Omasta mielestäni tuo esitys ei oikein istunut kokonaisuuteen ja olisi pitänyt korvata jollain toisella kappaleella. Varsinkin, kun tauon jälkeen ei enää yhtä rytmikästä materiaalia kuultu. Toisaalta tällä ehkä osoitettiin, että sinfoniaorkesterikin voi rokata.

Toisella puoliskolla Sting esitti harvinaisempia tunnelmapaloja. Joidenkin mielestä puoliajat olisi pitänyt olla toisinpäin eli alkupuolen hitit olisi tullut säästää toiselle puoliskolle. Nythän toisella puoliskolla kuultiin suurelle yleisölle tuntemattomampia kappaleita (encoreja lukuunottamatta). Stingillä on ilmeisesti omat taiteelliset perusteensa ratkaisulle. Tällä ehkä haluttiin nostaa The Royal Philharmonic Orchestra esille ensimmäistä puoliaikaa paremmin.

Loppupuolen ja koko konsertinkin kohokohdaksi nousi jazz-vaikutteinen, ihmissusista kertova pienoisnäytelmä Moon Over Bourbon Street. Sen aikana näyttämön katosta riippuvilla, liikuteltavilla kolmella valo- ja näyttöpaneelilla kuu liikkui lavan yli ja screeneillä esitettiin muutakin mystistä kuvastoa. Iso orkesterikin pääsi tässä kunnolla oikeuksiinsa. Sting soitti myös erikoisella theremin-sähkösoittimella ulvovan "soolon". Loppuun vielä Stingin sudenulvonta ja vaikuttava esitys sai ansaitut aplodit yleisöltä seisaaltaan.

All Would Envy sisälsi meksikolaisvaikutteista trumpettisooloilua. Yhdestä illan herkimmistä hetkistä vastasi Oscar-ehdokkaanakin ollut You Will Be My Ain True Love esitettiin jälleen duettona kaunisäänisen Jo Lawryn kanssa. Varsinaisen setin päättäneet ison orkesterinkin kanssa hyvin rullaavat suuret Police-hitit King of Pain ja Every Breath You Take saivat koko yleisön jälleen seisaalleen osoittamaan suosiotaan ja vaatimaan lisää.

Encore alkoi vahvasti itämaisvaikutteitteisella Desert Rosella jatkuen vauhdikkaasti rokkaavalla She's Too Good For Me:lla. Fragile rauhoitti tunnelman ja Stingin yksin laulama I Was Brought To My Senses osoitti maestron saavan areenallisen yleisöä haltuunsa ihan yksinäänkin.

Ainakin konsertin alkupuolella joidenkin kappaleiden kohdalla noin iso orkesteri taustalla ei välttämättä olisi ollut ollenkaan tarpeellinen. Itse olisin kaivannut isolle orkesterille isompaa roolia, nyt se jäi liiaksi säestäjäksi. Sinfoniaorkesteri olisi voinut vaikka soittaa välillä instrumentaalina ilman Stingiä ja toisaalta perusbändi ja Sting esittää muutaman kappaleen ilman suurta orkesteria. Näin olisi saatu esitykseen lisää dynamiikkaa. Nyt setti jäi osittain melko tasapaksuksi, jopa pliisuksi niin, että osa kappaleista oli kuin paranneltuja versioita miehen vanhoista hiteistä. Toki sinfoniaorkesteri sai ajoittain vaikuttaviakin tunnelmia aikaan.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin ilta oli ihan nautittava ja taiteellisestikin mielenkiintoinen, mutta ei ehkä sittenkään aivan odotetun kaltainen Suuri Elämys. Menneenä kesänä kun on tullut koettua niin paljon hienoja ja "päräyttäviäkin" musiikkielämyksiä, että nyt alkoi jo tuntua yliannostuksenkin oireita ...

Setlist:

If I Ever Lose My Faith In You

Every Little Thing She Does Is Magic (The Police cover)

Englishman In New York

Roxanne (The Police cover)

Straight To My Heart

When We Dance

Russians

I Hung My Head

Shape Of My Heart

Why Should I Cry For You?

Whenever I Say Your Name (Duettona Jo Lawryn kanssa)

Fields Of Gold

Next To You (The Police cover)

Väliaika

A Thousand Years

This Cowboy Song

Tomorrow We'll See

Moon Over Bourbon Street

End Of The Game

You Will Be My Ain True Love (Duettona Jo Lawryn kanssa)

All Would Envy

Mad About You

King Of Pain (The Police cover)

Every Breath You Take (The Police cover)

Encore:

Desert Rose

She's Too Good For Me

Fragile

I Was Brought To My Senses (Sting soolona)

Band:

Sting (Gordon Sumner), voc, gr, bass

Dominic Miller, guitars

Ira Coleman, bass

David Cossin, drums

Jo Lawry, voc

The Royal Philharmonic Concert Orchestra

Pistämätön Sting sinfonisena Keskisuomalainen 12.9.2010

lauantai 21. elokuuta 2010

U2 Helsingin Olympiastadion 20.8.2010

Maailmalta kantautuneiden viestien perusteella U2:n 360 Degrees -kiertueen konsertit ovat olleet puitteiltaan suurinta ja mahtavinta, mitä tällaisessa stadion-rockissa on koskaan nähty. Onhan U2:n konsertit ennenkin olleet näyttäviä, mutta tämän kiertueen shown kerrottiin ylittävän kaikki edeltävät. Olen nähnyt Rolling Stonesin kolme kertaa Sadionilla ja joka kerta edellistä suuremmissa lavarakennelmissa. Madonnan Show Pariisissa oli myös visuaalisesti näyttävä ja hieno kokemus huolimatta siitä, että kyseisen rouvan musiikki ei meikäläistä oikein kosketa.

Siispä U2 oli nähtävä Helsingin keikallaan, veikken U2:n musiikkia edes kovin hyvin tunne. Omistin tälle keikalle liput ostaessani vain yhden, vuonna 1987 ilmestyneen bändin läpimurtoalbumin "The Joshua Tree" vinyylilevynä. Tällä levyllä ovatkin U2:n kolme edelleenkin suurinta hittiä, jotka myös konserteissa "pakollisina" numeroina kuullaan. Ostin ennen tätä Helsingin keikkaa U2:n kokoelma CD:n sekä 360 -kiertueen Rose Bowl stadionilla Kalifornian Pasadenassa konsertista kuvatun BluRay -tallenteen, jotta pääsin vähän paremmin tutustumaan U2:n musiikkiin ja live-meininkiin. Kyseiseltä kokoelmalta kuunneltuna bändin musiikki ei kyllä oikein sytyttänyt, enkä live-tallennettakaan jaksanut (tai kerinnyt) kertaakaan katsoa kokonaan läpi. Olemmekin konsertin jälkeen velimiehen (joka ei itse ollut keikalla) kanssa Facebookin välityksellä pohtineet sitä, onko U2:n musiikki hyvää ja onko sen suosiossa musiikki peräti sivuseikka konserttispektaakkeleiden ja bändin johtohahmon, Paul "Bono" Hewsonin politikoinnin ynnä muun maailmanparantamisen ja saarnaamisen ollessa pääosassa. Bändin suosio perustuneekin pitkälti muihin kuin musiikillisiin ansioihin. Bändin konsertit ovat pitkään olleet isoja ja näyttäviä ja Bonon julistus on tehnyt niistä lähes "herätyskokouksia". U2:n suosion taustoja ja syitä pohditaan myös Hesarin artikkelissa pari päivää ennen keikkaa. U2:n historiasta voi lukea myös Wikipediasta. Paljon tietoa yhtyeestä löytyy myös on suomalaisen U2-faniyhteisön ylläpitämältä U2 Finland -sivustolta.

Olemme myös pohtineet sitä, onko musiikin ja levyjen ylipäätään oltava taidetta, joka toimii itsenäisenä teoksena ilman ulkomusiikillisia elementtejä. Itse olen tullut siihen tulokseen, että nykymusiikissa ja varsinkin populaarimusiikissa on ilmeisesti vaan hyväksyttävä se, ettei tätä musiikkia enää tehdä "vain" levyiltä kuunneltaviksi. Kyllä sen esittäminen livenä yleisölle ja myös musiikkivideot ovat oleellinen osa kokonaisuutta. U2:n kohdalla tämäkään ei vielä ole koko juttu, vaan Bonon karisma, politikointi ja maailmanparantaminen valtionpäämiesten tapailuineen (niin kornia kun se monien mielestä onkin) kuuluu U2:n "taiteeseen" (vai mitä termiä tuosta kokonaisuudesta nyt käyttääkään). Sama kyllä koskee monia muitakin artisteja, esimerkiksi Madonnaa. Musiikkitaideteos ei enää ole pelkästään se levytetty versio eikä se levyllä oleva biisi välttämättä ole itsenäinen taideteos. Voisiko sanoa jopa, että on "vanhanaikaista" kuunnella musiikkia pelkästään levyiltä ja pelkästään musiikkina. Toki sellaistakin musiikkia ja levyjä on ja pitää olla (nykymusiikissakin), jotka toimivat itsenäisinä taideteoksina.

Sitten itse konserttiin. Tällä kertaa emme majoittuneetkaan hotelliin vaan tyttären lomamatkan vuoksi tyhjillään olevaan asuntoon Espoossa, josta ajoimme bussilla Kamppiin ja sieltä kävellen Mannerheimintietä ja Töölön rantaa pitkin oopperatalon takaa stadionille. Matkan varrella Töölön rannan puistossa oli monet bileet menossa ja ihmiset näyttivät olevan juhlatuulella. Stadionia lähestyttäessä U2:n korkean lavarakennelman yläosa ja huippu näkyi jo kauas katsomoiden yli ja näytti yltävän stadionin tornin puoliväliin saakka. Stadionin ympäristössä tungos oli valtava 53 000 ihmisen tungeksiessa jokseenkin kaikki yhtä aikaa paikalle. Lisäksi satoja ihmisiä näytti "leiriytyvän" stadionin ympäristön kallioille kuuntelemaan konserttia ulkopuolelta. Meidän piti vielä kiertää melkein stadionin toiselle puolelle päästäksemme E-katsomoon johtavalle portille. Sillä portilla ei juuri jonoa turvatarkastukseen ollutkaan, koska suurin tungos oli A-katsomoon ja kentälle johtavien porttien edessä. Itse turvatarkastus oli pelkkä muodollisuus. Kädessä roikottamani takki kopeloitiin vain päältäpäin. Portista sisälle päästyämme olikin sitten melkoinen työ raivata tiensä kaljajonojen läpi katsomolohkomme sisäänläynnin luokse. Matkan varrella saimme kuitenkin ostettua kaksi vesipulloa, joista korkit otettiin "turvallisuussyistä" pois ja niinhän siinä kävi, että illan aikana potkaisin pullon kumoon. Seuraavalla kerralla otankin oman korkin mukaan :)

Lämmittelybändi Razorlight oli jo ehtinyt lopettaa settinsä asettuessamme katsomoon. Lämppärin soitto kyllä kuului jo stadionille kävellessämme ja se kuulosti lähinnä Clash-vaikutteiselta punkilta. Eli eipä tuossa varmaan suurta menetystä tullut, vaikkei sitä ehdittykään katsomaan. Ensimmäinen näky kentällä olevasta lavarakennelmasta oli melko hätkähdyttävä. Se muistutti nelijalkaista hyönteistä (hämähäkkiä), toisaalta se toi mieleen Eiffel-tornin alaosan neljine jalkoineen. Jalat oli päällystetty vihertävällä muovin näköisellä materiaalilla. Ylhäällä jalkojen yhtymäkohdan tuntumassa oli kaksi kaiutintornia neljään suuntaan sekä lieriön muotoinen led-screeni. Näin mahdollistettiin kuuluvuus ja näkyvyys joka suuntaan. Jalkojen keskellä oli torni (korkeus 51 m ja "jalkojen" väli 63 m), joka toi mieleen avaruusraketin. Itse lava tuon rakennelman alla oli pyöreä ja sitä kiersi ympyrän muotoinen käytävä, jolle johti kaksi liikuteltavaa siltaa. Yleisöä oli myös lavan ja tuon ulkokehän välissä. Myös keskellä kenttää oli kaiutin/valaisintorni. Valtava rakennelma sai stadionin näyttämään todellista pienemmältä, mikä on sen lavan suuren koon tarkoituskin em. konserttitallenteen dokumenttiosassakin kerrottujen suunnittelun lähtökohtien mukaisesti.

Odotus venyikin melko pitkäksi, sillä konsertin piti alkaa 20.45, mutta jättimäinen (korkeuskin 6 metriä) videolieriö laskettiin alas ja miehiä rupesi hääräämään sen kimpussa. Lavamanageri ilmoitti "Our TV is broken, we are trying to fix it". Sama ilmoitettiin myös suomeksi ja kiitettiin yleisöä kärsivällisyydestä. Valitettavasti ”televisiota” ei saatu kunnolla toimimaan keikan aikanakaan. Aiemmin se on nimittäin hajonnut välillä lukuisiksi pikkuruuduiksi, ikäänkuin koriksi lavan päälle, kuten tässä. Tällä kertaa tämä efekti jäi näkemättä. Puolen tunnin odottelun aikana yleisö alkoi jo vihellellä ja muodostaa aikansa kuluksi katsomoa kahdessa osassa kiertäviä ns. meksikolaisia aaltoja.

Vihdoin videolieriö nostettiin ylös ja kaiuttimista alkoi soida "lähtölaskentana" David Bowien Space Oddity. Kappaleen soidessa näytettiin screenillä bändin: David "The Edge" Ewans (gr, piano), Larry Mullen (dr), Adam Clayton (bass) sekä Paul "Bono" Hewson (voc) tulo lavalle jo jostain stadionin käytäviltä asti. Yleisö otti heidät vastaan heiluttelemalla tuhansia sinisiä ja valkoisia liinoja. Keikka alkoi uudella vahvan kitarariffin sisältävällä The Return of the Stingray Guitar -instrumentaalilla, jonka aikana Bono lähinnä juoksenteli ympäri lavaa ympäröivää kehää tervehtimässä yleisöä ja nostattamassa tunnelmaa. Vielä ensimmäisen kappaleen aikana paloivat stadionin valot ja ne sammutettiin heti perään soimaan jyrähtäneen , bändin 2000-luvun suurimmaksi hitiksi muodostuneen Beautiful Dayn alkaessa. Tässä vaiheessa tuo puolen tunnin viivästys tuntuikin olevan keikan tunnelmalle ja näyttävyydelle vain hyväksi - ehti tulla lähes pimeää jo ennen konsertin alkua. Äänentoisto kuulostaa ainakin meidän paikoillemme tosi hyvältä, vaikka volyymi onkin melkoinen. Basso jyrisee todella lujaa, muttei puuroudu ja kaikki muukin soi todella kirkkaasti ja selkeästi. Katoksellisissa A- ja D -katsomoissa olleet valittivat kyllä äänen puuroutumista ja basson jymisemistä.

Kaikkia yksittäisiä kappaleita en tässä ryhdy tarkasti analysoimaan, mutta monet edellä mainitulla kokoelmalevyllä vähemmän kiinnostavat, jopa tylsätkin konsertin alkupuolen biisit toimivat livenä hyvin, eikä siihen ollut syynä pelkästään valtava lava ja sen valoshow. Esimerkiksi Get On Your boots jytisi ja kulki mahtavasti saaden jalat vipattamaan, mutten edes yhtään muista, mitä silloin lavalla tapahtui. Nämä - tai ainakin osa niistä (osa kyllä vähän puuduttikin muistuttaessaan liikaa toinen toistaan) - vaan kuulostivat stadionilla mahtavilta sillä volyymilla ja sillä äänentoistolla. Ehkä ne vaativatkin juuri tuollaisen esitystavan ja ympäristön toimiakseen (ainakin minulle). Yksittäisistä kappaleista minulle parhaiten toimivat juuri nuo "Joshua Tree" -levyn kappaleet I Still Haven’t Found What I’m Looking For (joka suurimmaksi osaksi laulatettiin yleisöllä pelkkien rumpujen säestyksellä), Where The Streets Have No Name sekä konsertin lopulla illan parhaita hetkiä tarjonnut With Or Without You. Lisäksi loppupuolen rauhallisemmat kappaleet, kuten In A Little While (joka muistutti suuresti jotakin Rolling Stonesin balladia kitaratyöskentelyltään ja jopa Bonon laulussa), One sekä Ultra Violet kuulostivat minusta parhaimmilta. In a Little While nousikin yksinkertaisuudessaan minusta tämän konsertin kohokohtien joukkoon. Tuolla hetkellä valtavasta rakennelmasta ja spektaakkelista oli jäljellä vain pimeä lava, Bonon hieno tulkinta ja muun yhtyeen sielukkaan yksinkertainen soitto. Kappaleen lopussa screenillä tulee videolähetys (nauhoite) kansainväliseltä avaruusalukselta, jossa lentoinsinööri Frank De Winne lausuu yhden säkeen juuri kuullusta laulusta.

Varsinkin konsertin alkupuolen valoshow ja videoesitykset olivat näyttäviä ja rajujakin, mutta ei mauttomuuksiin asti. Esimerkiksi pyrotekniikkaa ei ollut lainkaan - ei tulta eikä ilotulitusraketteja. Lavalla oli vain bändi, ei tanssijoita, nyrkkeilijöitä, autoja tms. ylimääräistä krääsää, toisin kuin edellä mainitussa Madonnan Pariisin konsertissa. Eikä edes yhtään taustamuusikkoa. Konsertin rauhallisempi loppupuoli olikin minusta konsertin musiikillisesti parasta antia. Sen aikana valoshow oli huomattavan hillittyäkin ja silti koettiin hienoja hetkiä. Sunday Bloody Sundayn aikana lava oli pelkkää vihreää. Kappale oli solidaarisuuden osoitus Iranin kansalle (Solidarity with people of Iran).

Ennen kappaletta I Still Haven't Found What I'm Looking For Bono puheli irlantilaisista juuristaan ja kehui Suomea ja suomalaisia niin vuolaasti, että välillä epäilytti, voiko mies olla edes tosissaan. ”Irlantilaiset rakastavat suomalaisia, koska olette ainoa pohjoinen kansa, joka ei ole purjehtinut suurilla veneillään saarellemme lyömään meitä nuijalla päähän!" Hän sanoi myös arvostavansa Suomea, jolla on niin paljon annettavaa maailmalle. Lisäksi hän kertoi tavanneensa pääministerimme Mari Kiviniemen ja oli hyvin otettu siitä, että han tuli katsomaan yhtyeen showta. Mainitsipa vielä senkin, että hänen selkäänsä on pitänyt kunnossa suomalainen fysioterapeutti. Tämä nyt oli niin Bonoa, sulavakielistä showmiestä, joka tasapainottelee välispiikeissään korniuksien ja kohteliaisuuksien rajoilla. Teknisesti mielenkiintoinen yksityiskohta oli Bonon puheiden tekstittäminen reaaliajassa yleisölle screenin välityksellä. Kirjoitusvirheiltä ja omituisia käännöksiä tässä yhteydessä tietysti tuli, mutta ele oli hieno. Toisaalta joku oli sitä mieltä, että tällä aliarvioitiin suomalaisyleisön kielitaitoa ja tekstitys jopa haittasi kommunikointia yleisön kanssa.

Alunperin Martin Luther Kingille omistettu MLK -kappale jatkui kauniilla kappaleella Walk On, joka omistettiin Burmalaiselle (nykyisen Myanmar) kovan kohtalon kokeneelle tunnetulle poliittiselle vangille Aung San Suu Kyi:lle. Tässä kohtaa ryhmittyi lavan ympärille ringiksi joukko Amnestyn vapaaehtoisia valolyhtyineen. Seuraavan kappaleen One alkuun screenillä puhui piispa Desmond Tutu, jälleen suomeksi tekstitettynä siitä, miten me kaikki olemme yhtä Bonon ONE-kampanjaan liittyen.

Where The Streets Have No Name -kappaleen alkuun Bono lauloi yksin, ilman säestystä pätkän gospelkappaletta Amazin Grace. Tämän jälkeen laskettiin korkeuksista vaijerin päässä valaistu rengas, jonka keskellä olevaan mikrofoniin Bono lauloi runsailla, punaisilla, kirkkailla ledeillä valaistu, valopisteitä lavalle heittävä takki päällään hienon kappaleen Ultra Violet, jota seurasi yksi yhtyeen tunnetuimmista hiteistä With Or Without You. Tämän Bono lauloi samaan, nyt punaiseksi muuttuneeseen valomikkiin keinuen välillä lavalla ja jopa yleisön yllä vaijerin varassa roikkuen. Valonheittimien suuntaaminen taivaalle ja lavan tornin huipulla olevaan "kupoliin" sai stadionin täyttymään peilipallovaloefekteillä ripottelluksi valomereksi ja valaisten varmaan puoli Töölöäkin.

Konsertissa näkeminen oli tärkeää siinä missä kuuleminenkin. Illan päättäneen Moment of Surrenderin ajaksi Bono pyysi yleisöä nostamaan kännykänvalonsa ylös ja muodostamaan "linnunradan". Vaikka kuinka kliseistä, niin kaunista ja vaikuttavaahan se oli, kun 50000 kännykkää ynnä muuta valopistettä kimalteli pimeydestä kaikkien lavan valojen ollessa sammutettuina ja valomeri kertautui vielä screeniltä.

Kaiken kaikkiaan, vaikken U2:n musiikista (ainakaan tähän saakka) suuremmin ole välittänykään, keikka oli joka tapaukseessa elämys. Ainakin suurena showna, sirkuksena, tekniikkana, nähtävyytenä, kokemuksena jne jne. Valtava lavarakennelma sai stadionin tuntumaan ikään kuin pienemmältä ja jopa intiimiltä tilalta ja lava tuntui olevan lähellä kaikkia. Eli sen suuruus ja komeus teki tilanteesta intiimin ja varsinkin loppupuolen rauhallisemmat kappaleet tuntuivat todella upeilta niissä puitteissa! Show oli taitavasti rakennettu. Alussa efektejä vähitellen lisättiin niin, että katsoja ja kuulija sai koko ajan uutta nähtävää. Jossain vaiheessa kyllä katsojan totuttua efekteihin alkoi muutaman hyvinkin saman kaltaisen kappaleen aikana hiukan pitkästyttääkin. Loppupuolella taas rauhoituttiin ja tuli hillitympiä ja herkempiä hetkiä.

Viimeisen kappaleen jälkeen alkoi kaiuttimista soida alkumusiikin hengessä Elton Johnin Rocket Man. Sen tahdissa poistuttiin taas valtavassa tungoksessa stadionilta. Kokonaisuutena ja varsinkin spektaakkelina tämä konserttielämys jää kyllä yhtenä huippuhetkenä mieleen. Oikeastaan stadionkeikoista samalle tasolle tai tämän yli menee Rolling Stonesin ensimmäinen näkemistäni keikoista v. 1998, Bruce Springsteenin kaksi stadionkeikkaa (etenkin musiikillisesti Tampereen keikka v.2009) ja miksei Paul McCartneyn keikka Olympiastadionilla v. 2004.

Toisaalta on kyllä muisteltava, ettei vaikuttavaan musiikkielämykseen aina spektaakkelia tarvita. Yksi suurimpia musiikkielämyksiäni on nimittäin Neil Young & Crazy Horse 1.7.2001 Hartwall Areenalla. Silloin Neil mm. lauloi horjuvalla, nasaalilla äänellään kappaleen After The Goldrush yksin, kynttilän valossa ja selin yleisöön harmoonilla säestäen! Huh, se oli vaikuttavaa ja siinä ihan meni kylmät väreet pitkin selkää ...