Keitelejazz, Äänekoski 22.7.2010

 Äänekoskella järjestettävän nelipäiväisen Keitelejazz-festivaalin jazzteltan torstain blues-illasta on viime vuosina muodostunut oikeastaan retro- tai nostalgiamusiikille omistettu tapahtuma. Keitelejazzissahan yksi ilta on aina pop-musiikkia (tänä vuonna keskiviikko 21.7. esiintyivät Eppu Normaali sekä Heikki Salo & Tulipallo), torstai on ollut blues (retro) musiikkia ja vasta lauantaina varsinainen jazzkonsertti. Näillä muilla kuin jazzkonserteilla kerätään rahat nimekkäiden jazz-artistien hankkimiseen festarille.

Tällä kertaa retroillassa esiintyivät Silvennoinen & Maijanen Band, The Yardbirds (UK) sekä Procol Harum (UK). Viimeksi mainittu oli jazzeilla paikkaamassa viimevuotista, epäonnista keikkaansa.

Konsertin aloitti Heikki Silvennoisen (kitara, laulu) ja Pave Maijasen (kitara, laulu) yhtye, jossa soittivat näiden entisten nuorten lisäksi nuoret muusikot Janne Rajala (basso) ja Jani Auvinen (rummut).

Silvennoinen & Maijanen Band

Päähuomion SMB:n esiintymisestä meinasi varastaa Silvennoisen vasemman käden keskisormi, joka oli jäänyt johonkin traktorin puskulevyn alle ja siitä oli leikkautunut pätkä pois. Hieman dramatiikkaa siis tänäkin vuonna. Varsinkin blueskitaristille kyseinen sormi on erittäin tärkeä kapine kielten venytyksessä ja vibraatoissa. Pave Maijanen kertoili tapahtuneesta ja kysyneensä Heikiltä, että mitenkäs nyt kesän keikoille käy? Heikki siihen, että ei mitenkään, keikat kyllä hoidetaan! Ammattimieheltä ilman keskisormeakin irtosi nopeat bluesskaalat ja pelkällä vasurillakin soitto onnistui.

Seurasimme SMB:n keikkaa enimmäkseen viereisen ravintolateltan edustalla aidan takaa lukuun ottamatta kuvauskäyntejäni aivan lavan edustalla. Otinkin tällä kertaa ihan oikean kameran mukaani edelliskesän pelkän kännykkäkameran sijaan. Kuvaaminen olikin sallittua, kunhan ei käyttänyt salamaa. Bändin ohjelmisto koostui lähinnä vanhasta Cream yhtyeen materiaalista, kuten N.S.U, Crossroads, White Room ja Badge (jonka Maijanenkin on levyttänyt Royalsin kanssa), vanhoista bluesstrandardeista (mm. Muddy Watersin Got My Mojo Working) sekä Silvennoisen ja Maijasen tuotannosta eri yhtyeissä (mm. Fever ja Rock’n Roll Bandin I´m Gonna Roll).

Ihan viihdyttävä, joskaan ei mitenkään järisyttävä eikä sielukas aloitus illalle. Eräs kriitikko jopa moitti pääasiallisena laulajana toiminutta Maijasta "löysästä otteesta". Komppikitaristina hän kuulemma voisi toimia hieman kunnianhimoisemmin, opetella riffejä ja rytmikuvioita jne. Stemmalauluunkin tämä kriitikko kaipaisi lisää mielikuvitusta. Laulujen sanatkin tahtoivat välillä olla hieman hakusassa. Nykyisin sopisi Maijaselle luonnehdinnaksi muusikkona ”laiska, mutta lahjakas”. No, enpä tiedä - ehkä kuitenkin totta ainakin toinen puoli …

The Yardbirds

Tunnelma teltassa sähköistyi brittibändi Yardbirdsien astuessa estradille. Yardbirds on ollut todellinen edelläkävijä ja brittiläisen rytmibluesin ammattikoulu 60-luvulta. Kyseinen bändihän on tullut kuuluisaksi siitä, että sen riveistä on kasvanut useampiakin huippukitaristeja. Eric Clapton soitti alkuperäisessä, silloiselta nimeltään Five Live Yardbirds kokoonpanossa ja löi itsensä läpi. Clapton erosi Yardbirdsistä sen jälkeen kun bändi teki ”kaupallisen” hittinsä For Your Love (joka tietysti kuultiin tänäkin iltana). No, sen jälkeenhän Eric ei olekaan tehnyt mitään ”kaupallista” ;) Muut suuriksi kitaravelhoiksi nousseet Yardbirds-miehet olivat tänä vuonna Pori Jazzissakin esiintynyt Jeff Beck (joka olisi kyllä pitänyt nähdä, mutta kaikkea ei voi saada eikä ehdi yhden viikon aikana kokea!) sekä tietysti sittemmin Led Zeppelin –kitaristina tunnettu Jimmy Page.

Chris Dreja (gr)
David Smale (bass)

Nykykokoonpanossa on jäljellä kaksi alkuperäisjäsentä, kitaristi Chris Dreja sekä rumpali Jim McCarthy. He olivat edelleen hyvässä soittovireessä ja laulustemmatkin irtosivat vielä komeasti. Solistin tehtävät he olivat kuitenkin viisaasti jättäneet energisten nuorten miesten hoidettaviksi.

Tummaihoinen Andy Mitchell oli erittäin raju ja loistavaääninen laulaja. Nuori mies soitti myös huuliharppua taitavasti Keith Relfin jalanjäljissä. Myös akustinen kitara kuului miehen soitinvalikoimaan. Basistina toimi tanakalla otteella pitkätukkainen David Smale. Kitaristi Ben King osoittautui persoonalliseksi ja teknisesti lähes uskomattomaksi soittajaksi, joten enpä ihmettelisi, vaikka Yardbirdsin kitaristiperinne saisi jatkoa ja tästä nuoresta miehestä kuultaisiin vielä muissakin yhteyksissä. King käytti monipuolisesti erilaisia soittotekniikoita, mm. soitti välillä normaalisti plektralla, välillä pelkin sormin näppäilemällä tai slide-putkella. Kitaransa volyymisäädintä kääntelemällä soittimesta irtosi välillä jänniä, viulumaisiakin ääniä. Soitto oli todella nautinnollista kuultavaa. Hienot soundit hän loihti kalustonaan vain Telecaster ja pikkuruinen Vox-vahvistin muutaman efektipolkimen tehostamana - ei siinä muuta tarvita, kun on tekijämies asialla!

Ben King

Viime kesäisessä Keitelejazzissa esiintynyt The Animals And Friends oli ”just another blues band” veivaamassa laiskasti rytmibluesia ja alkuperäisen Animalsin hittejä. Tämä Yardbirds oli kyllä aivan toiselta planeetalta eli huomattavasti energisempi ja nuorekkaampi ilmestys.

Yardbirdsin settiä voisi kuvailla kolmijakoiseksi. Repertuaari sisälsi Blues/R&B-, Pop- ja Psykedelia/proge–kappaleita. Eli selvästikin ohjelmisto oli laadittu läpileikkaukseksi bändin uralta. Blues-ohjelmistoa edustivat esimerkiksi Searching for my baby, Rolling and tumbling, Train kept a-rollin' sekä Can't see the light.

Andy Mitchell

Pop-osastokin vedettiin nuorekkaalla energialla: Still I'm sad, Shapes Of things, Heart full of soul ja For your love sekä rumpali Jim McCarthyn säveltämä Crying Out For Love. Näissä kappaleissa myös solisti soitti akustista kitaraa tai rytmisoittimia. Nämä pop-kappaleet soivat erityisen komeasti myös neljän miehen stemmalaulun ansiosta.

Psykedeelisempää, lähes progea edusti Jimmy Pagen Yardbirds-ajoilta lähtöisin oleva, VAIKUTTAVA Led Zeppelininkin levyttämä ja usein keikoillaan tulkitsema Dazed and Confused. Siinäkin kitaristi pani todella parastaan ja koko kappale oli kerrassaan upeaa kuunneltavaa. (ks. alla oleva videoclippi)

Jim McCarthy

Yardbirds poistui lavalta tässä vaiheessa. Yleisö jäi huutamaan ja taputtamaan lisää ja vaikka aikataulu oli jo myöhässsä ja Procol Harumin piti jo aloittaa roudaus, encore pienen hämmingin jälkeen kuitenkin saatiin. Se oli hieman yllättäen Muddy Watersin Mannish Boy. Procol Harumin roudari katseli hermostuneen näköisenä lavan sivulla, että pitäisi päästä jo bändin kamoja virittelemään.

Jo roudaustauolla hakeuduimme lavan eteen, jotta olisimme hyvillä paikoilla Procol Harumin aloittaessa. Roudareiden työskentelyä olikin mielenkiintoista seurata, joten reilun puolen tunnin odotus ei eturivin tungoksesta huolimatta pitkästyttänyt. Ammattimiehet tekivät täsmälleen samat rutiinit kuin edellisenä vuonna seuratessamme näiden herrojen työskentelyä. Ensin siirrettiin urut ja kosketinsoittimet lavan sivulta paikalleen, seuraavaksi mikrofonit paikoilleen, sitten kitaroiden virityksen tarkistus. Nuotit telineisiin, setlista roudausteipillä lattiaan ja pieni soundcheck. Lopuksi jokaselle soittajalle vesipullo ja pari pulloa Karjala-olutta ;)

Procol Harum

Procol Harum oli tullut Jethro Tullin kanssa tekemältään Pohjois-Amerikan kiertueelta Äänekoskelle paikkaamaan viime vuotista johtajansa loukkantumisen takia  piloille mennyttä Keitelejazz-keikkaansa ale-hintaan ja luvannut soittaa normaalia pidemmän setin. Tämän ansiosta illan aikana kuultiin harvinaisuuksia ja yllätyksiäkin. Gary Brooker kertoi paikanpäällä ja on aiemminkin (viime syksynä) kertonut tiedotteessaan, että hänellä oli onnettomuudessa mennyt viisi kylkiluuta poikki ja sairastaneensa sitä kaksi kuukautta. Viime kesänä Äänekoskelle tullessaan Brooker oli kertomansa mukaan kiivennyt jonkin tukkipinon päälle kuvaamaan "keskiyön aurinkoa" ja pudonnut sieltä kohtalokkain seurauksin. Brooker arvosti kovasti suomalaista terveydenhoitoa ja järjestäjien sekä yleisön ymmärtäväistä suhtautumista edelliskesän tynkäkeikalla.

Odotukset olivat siis korkealla ja mitä Gary Brooker ja kumppanit tekivätkään? Täyttivät ja ylittivät odotukset komeasti! Brookerin ääni oli tällä kertaa lähes nuoruutensa aikojen vireessä ja Procol Harum soitti kuin parhaina päivinään. Brooker oli hyvällä ja rennolla tuulella ja jutteli yleisölle leppoisasti kappaleiden välissä. Kyseli mm. ”Oletteko kaikki lomalla?” Kuullessaan useimpien vastaavan myöntävästi hän ihmetteli, että kukas teillä sitten työt tekee?

Gary Brooker

Brookerin fantastisen laulun ja pianonsoiton ohella parasta oli kokonaisuuden saumattomuus. Geoff Whitehorn (kitara), Josh Phillips (urut), Matt Pegg (basso) ja Geoff Dunn (rummut) ovat hioneet sovitukset, yhteissoiton, ajoitukset ja soundit niin huippuunsa, että juuri mitään huomautettavaa ei jäänyt. Klassikkokappaleetkaan eivät ole heille mitään pyhäinjäännöksiä, vaan niihinkin suhtaudutaan rennosti ja sovituksia on aikojen kuluessa muuteltu paljonkin levyversioista.

Illan setissä painottuivat blues ja kauniit balladit sekä uudempi tuotanto - uusimmalta The Well’s on Fire –albumilta (2003) kuultiin peräti neljä kappaletta. Toki oleellisimmat klassikot ja ”pakkopullatkin” kuuluivat ohjelmistoon. Keikka alkoikin klassikkoputkella: Shine On Brightly (samannimiseltä albumilta). Tästä jo kuuli, että Brooker on mahtavassa vedossa ja ääni loistavassa kunnossa 65 ikävuodestaan huolimatta. Homburg ja Beyond the Pale jatkoivat samaa linjaa.

Uudempaa materiaalia seurasi: One Eye on the Future sekä uudeksi suosikki Procol-biisiksemme muodostunut An Old English Dream (The Well’s On Fire -albumilta). Ennen viimeksi mainitun kappaleen aloitusta Gary kysyi kitaristilta ”Mitenkäs tämä alkoikaan?” Whitehorne hyräili alkua ja siitä lähdettiin. Kappaleen jälkeen Brooker kysyi yleisöltä: “Any of you were here last year?” Käsiä nousi paljon ja hän jatkoi: “We think you're the best audience in the world … so we came back”. Itse asiassa One Eye on the Future on melko vanhaa tuotantoa, sillä se on alunperin tarkoitettu Somethin Magic -albumille (1977). Ainoa julkaistu versio on "One Eye on the Future" -livelevyllä vuodelta 2008.

Grand Hotel sai jo ihmiset tanssimaankin. Tässä erittäin hienossa ja monipolvisessa kappaleessa kuultiin jälleen hienoa pianismia Brookerilta.

Josh Phillips

Bluesosasto alkoi ajan ilmiöihin kantaaottavalla, viimeisimmältä studioalbumilla (2003) julkaistulla, harvoin keikoilla kuullulla kappaleella Wall Street Blues, joka soitettiin levyversiota raskaampana sovituksena. Sinisintä bluesia näissä kappaleissa soitti kyllä kitaristi Geoff Whitehorne. Hän onkin yksi parhaista näkemistäni kitaristeista. Hänellä ”vonkukitara”, kierrot, ylä-äänet ja kahden käden ”tapping” (eli soittaminen kieliä sormenpäillä otelautaa vasten naputtamalla) ovat hyvin hallussa. Suorastaan hurmaava, charmantti herra! Sen sijaan Brookerin ja Josh Phillipsin koskettimistosta ei kovin bluesahtavaa soittoa irronnut. Urkuri Phillips oli muutenkin turhan varovainen soitossaan, muutama komea soolo häneltäkin toki kuultiin.

The Blink of an Eye on jälleen procol-materiaalia uudemmasta päästä (2003), kaunis balladi, jossa kuultiin myös komea urkusoolo. Robert's Box oli hauskasti sovitettu, calypsorytmien lisäksi kappale soi valillä lähes tangona!

Matt Pegg

Tässä vaiheessa Brooker havahtuu siihen, että nämähän ovat jazzfestivaalit, joten soitetaanpa vähän Bluesia. Kappale oli yllättäen Strangers in Space - jälleen harvoin kuultu kappale (Something Magicilta). Kappale soitettiin kauniina bluesballadina, jonka alussa koskettimistoista kaikui avaruussoundeja. Brooker soitti jazzahtavia pianofillejä ja –sooloja. Matt Pegg päästeli hienoja bassokuvioita ja jopa pidemmän bassosoolon. Enpä ole ennen Procol Harumilta bassosooloa kuullutkaan!

War is not Healthyssa on myös kantaaottavaa sanoitusta ja se on myös harvinaisempaa bluesahtavaa materiaalia, erikoisuutena Brookerin lähes Rap-tyylinen puhe-laulu ja pitkät pianosooloilut. Whitehorne otti käyttöön slide-putken ja onnistuihan sekin soittotyyli tältä mieheltä ihan komeasti.

Tässä kohtaa tuli minulle ihan outo blues-kappale. Myöhemmin selvisi, että kyllä tämäkin Yours if you Want Me on Brooker/ Keith Reid –tuotantoa eli ehtaa Procol Harumia. Sitä on esitetty ainakin Lontoossa 21.7.2007 järjestetyssä ”Procol Rarum - The Lost Songs of Brooker / Reid” tribuuttikonsertissa. Kappale sisälsi hauskan fraasin, jonka takia se varmaankin oli valittu illan settiin “Two left feet. Dance like a spaz. The music I like… is jazz …”.

Pandora’s Box (Procol’s Ninth –levyltä) sisälsi pianosoolon jännillä marimba/vibrafoni –soundeilla. Tämän kappaleen tuntui suurin osa yleisöstä tunnistavan ilmeisesti Pepe Willbergin Hermes –nimisen suomalaisversion ansiosta. Erittäin paljon, lähes kyllästymiseen asti (myös Pepe Willbergin suomalaisversiona) kuullun kappaleen A Salty Dog Brooker laulaa niin komeasti, tunteella ja paatoksella, että sai jopa kitaristi Whitehornen liikuttumaan eikä hän ollut ainoa, joka kuivaili silmäkulmiaan. Varsinaisen setin viimeisenä kuultiin muutaman kuulijan jo huutelemalla vaatima klassikko Conquistador. Myös tässä kuultiin Josh Phillipsin urkusooloilua.

Bändi poistuu ja yleisö aloittaa raivokkaan taputuksen ja huudon encoren toivossa, koska se yksi biisi on vielä kuulematta! Herrat huudattavat yleisöä ja odotuttavat itseään melko pitkään. Encore alkaa kuitenkin kappaleella Whiskey Train, joka on lähes Heavya ja Whitehorne pääsee loistamaan korvia ja selkäpiitä hivelevissä kitarasooloissaan. Tässä kuultiin myös setin ainoa rumpusoolo. Jostain luin rumpali Geoff Dunnin olevan vasenkätinen, mutta hänellä ei kuitenkaan ole täydellisesti peilikuvaksi käännettyä rumpusettiä. Tämän väitettiin tuovan hänen soittoonsa aivan omanlaisensa soundin. No, itse en ole sellainen rumpuasiantuntija, että olisin tuota huomannut.

Geoff Whitehorn

Whiter Shade Of Pale, tulihan sekin sieltä ja aivan ainutlaatuisena, pitkänä kolmen säkeistön versiona! Tämä klassikkojen klassikko ja yhtyeen jokaisen keikan ”pakkopulla” sai yleisön laulamaan ja tuntui kuin aika olisi kadonnut. Vaikka tätäkin kappaletta olen kuullut neljänkymmenen vuoden (!) aikana hyvinkin paljon, on se vaan varsinkin näin livenä kuultuna niin sanoinkuvaamattoman hienoa musiikkia, että ihan meinasi tulla tippa linssiin. Versio on normaalia pidempi, Brooker laulaa seisaaltaankin ja Whitehorne soittaa ensimmäisen ja toisen säkeistön välissä ilmeisen spontaanisti ylimääräisen, mahtavan osittain kaiutetun soolon, jota ei tiettävästi koskaan ennen ole tässä kappaleessa soitettu (ks. Youtube-videolta n. 3.30 minuutin kohdalta). Tässä kohtaa, kuten aina konserteissa loistavien kitarasoolojen aikana olin lähes ekstaasissa. Loppuun Brooker soittaa vielä ylimääräisen barokkivaikutteisen pianolurituksen, jonka aikana Whitehorne elehtii siihen malliin, että mistähän nyt tuulee. Mahtava keikka on ohi, Brooker kiittää ja lupaa tulla takaisin noin kymmenen vuoden sisällä. Yleisö on enemmän kuin tyytyväinen.

Tungoksesta ja kosteasta kuumuudesta huolimatta tämä oli minulle todella nautittava, tärkeä ja ainutlaatuinen ilta, kuten juttuni pituudestakin varmaan voi päätellä (jaksaneeko kukaan lukeakaan?). Varsinkin Procol Harum ja Gary Brooker oli hienoa nähdä niin hyvässä iskussa ja pitkällä keikalla (lähes 2 tuntia edelliskesäisen vajaan tunnin tynkäkeikan sijaan). Yhtenä osasyynä nautintooni olivat uudet korvatulppani. Hankin nimittäin korvieni muotoon valetut, muusikoidenkin käyttämät hienot (ja kalliit) tulpat (Elacin ER). Ne eivät vääristä ääntä, eivät paina korvia ja vaimentavat juuri sopivasti (-15 DB) ja tasaisesti kaikilla taajuuksilla. Suosittelen!

Illan päätteksi ajoimme kodin sijasta Viitasaarelle hotelli Pihkuriin (loppu)yöksi. Hotellista tuli mieleen amerikkalaisten ”road movie” -elokuvien rähjäinen moottoritien varren motelli. Norman Batesia ei sentään näkynyt ;) Pihkurista jatkettiin seuraavana aamuna Reisjärven kirkkoon kello kymmeneksi, mutta se onkin sitten jo kokonaan toinen juttu …

Procol Harum Setlist

Shine on Brightly
Homburg
Beyond the Pale
One Eye on the Future
An Old English Dream
The Devil Came from Kansas
Grand Hotel
Wall Street Blues
The Blink of an Eye
Robert's Box
Strangers in Space
War is not Healthy
Yours if you Want Me
Pandora's Box
A Salty Dog
Conquistador

Encore

Whisky Train
A Whiter Shade of Pale

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho

Linkkejä:

Beyond The Pale –fanisivuston arvio Procol Harumin Keitelejazz-keikasta.
Tämän kirjoittanut Charlie Allison oli tullut Edinburghista, Englannista saakka varta vasten katsomaan Procol Harumia Äänekoskelle!

Keitelejazz YouTube:ssa:

Procol Harum:

An Old English Dream (itse kuvattu)

Whiter Shade Of Pale

Whiter Shade Of Pale kokonaan ja erittäin hyvälaatuisena! Video on ilmeisesti kuvattu HD-laatuisena videokameralla jalustalta jostain teltan raosta ulkopuolelta.

Grand Hotel

Homburg

Conquistador

Yardbirds:

Shapes of things

Heart full of soul

For your love

Dazed and Confused (itse kuvattuna)

Silvennoinen & Maijanen Band:

N.S.U

Royals: Badge

 

Yasmin Levy Jyväskylän kesän tapahtumateltta 16.7.2010

Jyväskylän Kesän entistä suurempi tapahtumateltta yliopiston kampuksen kentällä

Mikä nainen, mikä ääni!

Yasmin Levy on israelilainen upea ääninen tosi kaunis nainen, josta mm. musiikkilehti The Guardian on povannut seuraavaa maailmanmusiikin supertähteä. Yasminin musiikki on vanhaa (1400-luvun) espanjalaisen flamencon ja juutalaisen laulumusiikin sekoitusta, jota lauletaan harvinaisella ladinon kielellä. Kieltä puhuu vain 180 000 ihmistä koko maailmassa. Taustabändissä oli kaksi todella taitavaa flamencokitaristia (Skotlannista ja Intiasta), basisiti (Englannista), yksi puhaltaja (Armeniasta) sekä lyömäsoittaja (Yasminin israelilainen aviomies, jota laulaja tituleerasi "vihaamansa" anoppinsa hienoksi pojaksi). Yasminin ääni todella sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää täpötäyden sirkusteltan kuumuudesta huolimatta!.

Laulujen sanoista ei luonnollisesti ymmärtänyt yhtään mitään, mutta Yasmin selitti englanniksi laulujen sanoman ja sanoihin sisältyvät tunteet välittyivät kyllä kuulijalle laulajan äänestä ja kehon kielestä. Yksi esitetyistä lauluista oli muuten Leonard Coheninkin levyttämä Hallelujah, jossa yleisökin saatiin laulamaan kertosäettä.

Kaiken kaikkiaan todella upea ja kokemisen arvoinen konsertti oli jo tässä vaiheessa varmasti yksi konserttikesämme kohokohdista.

Konsertin jälkeen kävimme pienellä terassikierroksella ja pub Jalon terassilla pientä iltapalaa syödessämme Yasmin käveli miehensä kanssa kahteenkin kertaan ohi ja pääsin ihailemaan hänen kauneuttaan myös "siviileissä" ;)

Yasmin Levy (laulu),
Vardan Hovanissian (duduk, klarinetti),
Cuffy Cuthbertson (kitara),
Nikhil Mukhi (mandoliini, kitara),
Tim Fairhall (kontrabasso),
Ishay Amir (lyömäsoittimet)

Tässä pari näytettä:

http://www.youtube.com/watch?v=-ngM6GOlGa4&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=oM0EYdC_5gg
http://www.youtube.com/watch?v=Siycp3c_INE

J. Karjalainen Polkabilly Rebels, Jyväskylän kesän tapahtumateltta 14.7.2010

J. Karjalainen Polkabilly Rebels esiintyi Jyväskylän Kesän tapahtumateltassa Kampuksen kentällä. Lavalla nähtiin J. (Jukka) Karjalaisen lisäksi Veli-Matti Järvenpää, haitari sekä Tommi Viksten, kitara ja Mitja Tuurala, kontrabasso. Emme olleet ennen J. Karjalaista livena nähneetkään, vaikka miehen ura on kestänyt jo 25 vuotta. Nyt siis oli oivallinen tilaisuus nähdä tämäkin taiteilija lavalla. 

Veli-Matti Järvenpää

31.3.2010 ilmestynyt Polkabilly Rebels päättää Lännen Jukan 2006 aloittaman ja Paratiisin poikien 2008 jatkaman amerikansuomalaisten laulujen sarjan ja huipentaa näin muodostuneen levytrilogian. Karjalainen tekikin Lännen Jukka -levyn tehdessään kunnioitettavan irtioton  julkaisemalla yksin banjolla säestäen tehdyn Lännen Jukka -levyn. Näin hän osoitti voivansa  tehdä ihan mitä itse haluaa radiohiteillä rahastamisen sijaan. Levyllä hän lauloikin aivan eri äänellä kuin ennen. Musiikki oli muuttunut karummaksi ja ääni vanhemmaksi. Olipa vasta tuota levyä varten opetellut banjon soitonkin. Trilogian ensimmäinen levy Lännen Jukka on todella karu, pelkän banjon ja parissa kappaleessa kitaran säestyksellä hyvin "juopuneella" äänellä laulettuja Hiski Salomaa -tyylisiä melko ronskeja lauluja. Kahdelle uusimmalle paljon hilpeämmälle levylle on sitten otettu lisää muusikoita mukaan, lähinnä juuri tämän illan kokoonpano. Viimeisimmällä polkabilly -levyllä on myös yksi Marjo Leinosen laulama kappale.

Konsertissa kuultiinkin pelkästään näitä kolmen viimeisimmän levyn  lauluja ja ainoa "vanha" hitti oli Kolme Cowboyta. Jollakin keikalla Karjalainen olikin suurta Doris -hittiä vaatineille illan juonen selväksi tokaisemalla: "Doris ei tuu tänä iltana ollenkaan. Se on jossain muualla".

Konsertti alkoi uusimman levyn ehkä hauskimmalla amerikansuomalaisen, kesällä 2009 kuolleen ”Michiganin Toivolan teräsnaisen” Jenny ”Jingo” Viitalan kappaleella Siantappolaulu: "kuustoista vuotta kun sikkaa syötettiin voilla ja perunalla / eihän siitä henkikään irronnut sen kun suurella kanuunalla". Yhtä reteä meininki jatkui myös illan muissa kappaleissa, kuten Pontikkapoika, junasta kertova "Amerikan Lentävä kalakukko" Wabash Cannonball sekä New Orleansin tappelu. 

Herkempää puolta edusti yleisönkin laulamaan saanut vanha lastenlaulu Piupali paupali. Tätä kappaletta spiikatessaan J. kertoi tarinan eräältä  ravintolakeikaltaan, jolla joku yleisössä ollut oli tullut baaritiskillä sanomaan, että lauloit sen Piupali paupalin eri sanoilla kuin äitini on laulanut. Jukka oli kysynyt miten se sitten menee? Mies oli lähtenyt pakkasessa pyörällä sitä kolmen kilometrin päähän äidiltään kyselemään. Illan aikana kaveri oli tullut takaisin ja antanut Jukalle laulun sanat  vanhan naisen vapisevalla käsialalla lapulle kirjoitettuna. Ainoa kohta, missä oli sanat eronneet esitetystä versiosta oli  "älkää kaatako piimätonkkaa porstuassa mennessänne", kun Karjalainen oli laulanut "piimähinkkiä". Toinen yleisön laulatusbiisi oli Sun kloorin kloorin halleluuja!. 

Karjalaisen uudesta tyylistä ei kaikki pidä, mutta ainakin minä viihdyin kesäisen illan oikein hyvin näiden hauskojen ja osin rujojenkin rallien ja reilun meiningin ansiosta ja pystynpä ihan sujuvasti kuuntelemaan noita kolmea uusinta levyäkin.

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho

Purppurasapatti, Haapajärvi 10.7.2010

Purppurasapatti oli kesän nostalginen Jytätapahtuma kotipaikkakunnallani Haapajärvellä. Tämä olikin oivallinen päätös kesämökkireissullemme Sotkamon Vuokatissa. Konsertissa esiintyivät 70-luvun alussa Pohjois-Suomen keikkalavoja ja tanssipaikkoja kiertänyt Haapajärveläinen oppikoulukavereitteni muodostama rock-yhtye Mystic, Nivalalainen rock-yhtye Lukkorengas ja lannistumaton media-artisti Tykylevits. Nimi Purppurasapatti tulee tietysti pääesiintyjä Mysticin 70-luvun ohjelmiston rungon muodostaneista "jytäbändeistä" Deep Purple ja Black Sabbath. Ilta oli mukavasti vähän luokkakokoustyyppinen tapaus. Väkeä vaan olisi saanut olla enemmän ja yleisesti porukka oli pari vuotta meikäläistä nuorempaa ikaluokkaa. Tosin se pieni porukka oli sitäkin laadukkaampaa ...


Mystic muuten osallistui v. 1972 Rock-yhtyeiden SM-kisaankin ja pääsi finaaliin saakka mm. Tabula Rasa -yhtyeen kanssa. Yhtyeestähän on myöhemmin tullut kuuluisaksi kitaristi ja Kummelimies Heikki Silvennoinen.

Mystic: Ari Tenhunen (gr), Jukka Tenhunen (Keyb, Voc), 
Seppo Vesterinen (bs), Keijo Ilmonen (keyb), Visa Vesterinen (dr)

Jukka Tenhunen

Ari tenhunen

Seppo Vesterinen

Keijo Ilmonen

Lisää juttua Mysticistä

Tykylevits eli Kari Tykkyläinen on Pudasjärveläinen veistäjä, valokuvaaja, muotoilija, maalari, muusikko, ajattelija, vaikuttaja, poliitikko ja periksiantamaton videoartisti. YouTubessa on yli 600 Tykylyvitsin maailmanlaajuista huomiota saanutta videota. Tykylevits vietti nuoruutensa Haapajärvellä ja pyöri paljon Mysticin poikien mukana. Purppurasapatissa Tykylevits veti peräänantamattoman kovan shown.

Lisätietoa Tykylevitsistä

Lukkorengas

Lukkorengas Nivalasta soittaa 60-80-luvun rock´n roll -covereita. Lukkorenkaassa soittavat Seppo Ainasoja (basso), Hannu Hartikainen (kitara), Ari-Pekka Savikko (kitara), Veli-Matti Savikko (rummut) ja Pasi Niemi (laulu). 

Lisää tietoa Lukkorenkaasta.

Hannu "Härski" Hartikainen

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho

Lisää kuvia täällä

Grand Slam: Ei elämästä selviä hengissä –kiertue, Jyväskylä, Paviljonki 12.2.2010

Juice Leskisen 80-luvun bändi Grand Slam tuli mini-kiertueellaan myös Jyväskylään Paviljongin Wilhelm-saliin. Salin alaosa olikin melko täynnä ja yleisön ikärakenne näytti olevan enimmäkseen meikäläisen 50 ja risat -ikäluokkaa. Istuipa samalla penkkirivillä vieressämme pari varmaan noin 70-vuotiastakin naisihmistä. Moittivat bändiä liian kovasta volyymista, vaikka omasta mielestäni volyymi oli hyvinkin maltillinen …

Paviljongin Wilhelm-salia oli uudistettu sen verran, että eteen oli rakennettu hieman toista metriä korkea esiintymislava. Ennen tuossa salissa esiinnyttiin etummaisten penkkirivien tasolla aivan lattiatasossa. Uudistus oli kyllä ihan onnistunut eli nyt permannollakin oli tuoleja ja niiltäkin varmaan näki lavalle hyvin. Meidän paikkamme olivat ylempänä penkkirivillä 11.

Grand Slam aloitti keikan hieman yllättävällä sisääntulolla. Herrat nimittäin tulivat sisään salin yläosasta ja lavalle mennessään tervehtivät käytävien varrella ihmisiä ihan kädestä pitäen. Sama lämminhenkinen tunnelma jatkui sitten koko konsertin ajan. Muusikot: Puntti Valtonen, Antti Tammilehto, Anssi Tikanmäki, Vesa Sytelä, Ila Loueranta ja Jari Yliaho näyttivät olevan hyvässä kunnossa, eikä heissä kovin suurta muutosta 80-luvun habitukseen ollut havaittavissa. Puntti Valtonen näytti jopa nuoremmalta kuin 80-luvun kuvissa, joissa miehellä oli pientä pöhötystäkin havaittavissa. Jari Yliahon pitkät hiukset olivat vaihtuneet trendikkäästi paljaaksi ajeltuun päähän. Anssi Tikanmäki taas on kuin Mick Jagger, eli ei näytä vanhenevan lainkaan. Vertailukohdat olivatkin illan aikana nähtävissä taustakankaalle heijastetuissa Juicen ja bändin 80-luvun kuvissa.

Konsertti alkoi tietysti kiertueen nimikkokappaleella Ei elämästä selviä hengissä, joka vedettiin jokseenkin ilman säestystä. Seuraavien kappaleiden ajan keskityin musiikkiin ja konsertin tunnelmaan, joten muistiinpanojen puuttuessa esimerkiksi kappaleiden järjestystä en pysty muistamaan. Koetankin tässä kirjoittaa vain joitakin huomioita ja mieleen jääneitä kohokohtia konsertista.

Illan pääsolistina kitaransoiton ja spiikkauksen ohella toimi Puntti Valtonen, joka selviytyi laulusta varsin kohtuullisesti. Ainakin hän on parempi laulaja kuin itse Juice oli konsanaan. Juicehan ei itsekään pitänyt itseään laulajana, vaan enemmänkin runoilijana ja kirjailijana. Pienen miinuksen kyllä Puntille antaisin ehkä liian suoraviivaisesta ja vivahteettomasta, hieman kiireisen tuntuisesta laulusta, olisin kaivannut lauluun enemmän nyansseja. Laulusolisteiksi pääsivät toki muutkin muusikot, Jari Yliaho lauloi ainakin Outoon valoon ja Ila Loueranta Mimosan Hipiän. Soitto oli varsin kurinalaista, eikä mitään ylimääräisiä sooloja oikeastaan kuultu, ainoastaan kappaleiden alkuperäisiin levyversioihin kuuluvat kitarasoolot ja muutamat kosketinsoitinsoolot. Varsinkin Anssin urkusooloja olisi mielellään kuullut enemmänkin. Anssi jäikin minusta liiaksi kitaristien varjoon. Kosketinsoittimia soitti muuten myös Anssin poika Eljas. Toinen Anssin poika Emil taas avusti muusikoita mm. kantamalla kitaroita lavalle ja huolehtimalla juomavesi(!)huollosta.

Grand Slam esitti keikoilla jo Juicen aikaan kaikenlaista performanssia ja sketsejä. Niin nytkin, mutta sketsit ja niiden huumori eivät kyllä oikein auenneet yleisölle Puntin selityksistä huolimatta. Hauskinta sketsiä taisi olla kappeleessa Einarin polkupyörä Antti Tammilehdon pan-huilun soitto ja Anssin haitari, joka oli nimeltään vihreä Massey Ferguson. Antti Tammilehto esiteltiin panhuilisti Andi Tammilehdoksi ja Anssi Tikanmäki Alien Anssiksi humanoidinaamareineen. Myös Anssin pojat olivat sketseissä avustajina ja kappaleessa Hevidiggarin vuorisaarna Emil soitti kitaraa ja isä-Anssi ja pojat moshasivat eli heiluttelivat raivokkaasti pitkiä hiuksiaan.

Huumorin lisäksi kuultiin toki hienoja versioita Juicen parhaista ja koskettavimmista kappaleista, kuten Paperitähdet, Kaksoiselämää, Rakkauden ammattilainen, Luonas kai olla saan, Myrkytyksen oireet sekä Musta aurinko nousee. Viimeksi mainitussa Anssin urutkin soivat komeasti. Syksyn sävel meni jälleen kerran yleisön yhteislauluksi jopa niin, ettei Puntti Valtosen tarvinnut laulaa juuri lainkaan. Tässä kuultiin myös hieno kahdella kitaralla (Yliaho ja Valtonen) soitettu soolo. Kuultiinpa yksi Beatles-kappalekin: Strawberry Fields For Ever, jonka aikana taustakankaalla näytettiin kuvia Juicesta ja Grand Slamista Lontoossa Abbey Roadilla sillä samalla suojatiellä, jossa Beatleskin levykannessa kävelee. Grand Slamhan kävi aikoinaan Lontoossa äänittämässä albuminsa Sivilisaatio. Anssi lauloi tuossa kappaleessa, mikä toi kyllä kieltämättä nostalgisia fiiliksiä ihan lukioajoilta saakka …

Kappaleessa Norjalainen villapaita Puntti (muka?) unohti yhden säkeistön sanat. No, tuo säkeistö vedettiin sitten väliajan jälkeen erikseen, jotta ”yleisö ei tunne itseään petetyksi”. Toinen setti päättyi sitten bändin säestämään ja yleisön seisaallaan laulamaan Maamme-lauluun, kuten Juicenkin keikoilla aina oli tapana. Yleisön raivokkaiden taputusten ja tömistelyjen jälkeen herrat tulivat nopeasti takaisin ja soittivat kaksi ylimääräistä, joista viimeisenä Viidestoista yö reilusti uudistettuna sovituksena. Yleisö kuitenkin lauloi tässäkin täyttä kurkkua mukana ja taputti seisaallaan ja osa yleisöstä tanssi permannollakin. Täytyy sanoa, etten itse muista missään konsertissa laulaneeni mukana yhtä paljon kuin tässä. Sen verran lujasti nuo Juicen sanoitukset ovat vuosien varrella mieleen iskostuneet.

Paviljongin aulassa oli myynnissä T-paitoja sekä Juicen & Grand Slamin levyjä. Ostin Grand Slamin uuden neljä kappaletta sisältävän ”studiolive” -EP:n Kuka meistä uskaltaa. Levyn ennen julkaisematon nimikappale myös esitettiin keikalla ja sen kerrotaan olleen tarkoitettu Grand Slamin viimeiselle Taivaan kappaleita -albumille. Siitä se kuitenkin aikoinaan jätettiin pois, koska se muistutti liiaksi Norjalainen villapaita –kappaletta. Nyt Anssi oli löytänyt sen omasta hyllystään Juicen itsensä koneella kirjoittamana tekstinä, johon Anssi oli merkinnyt nuotit muistiin. Kappale on nyt modernisoituna julkaistu tällä EP:llä rinnallaan vanhat Luonas kai olla saan, Kaksoiselämää ja Viidestoista yö.

Kiertueen laulut:

3’30
Anna miehen murjottaa
Eesti
Ei elämästä selviä hengissä
Einarin polkupyörä
Hevidiggarin vuorisaarna
Kaksoiselämää
Kiitos vaan
Kuka meistä uskaltaa
Luonas kai olla saan
Maamme
Mimosan hipiä
Musta aurinko nousee
Myrkytyksen oireet
Norjalainen villapaita
Outoon valoon
Paperitähdet
Pienestä pitäen
Pilvee pilvee
Rakkauden ammattilainen
Rock’n roll’n blues’n jazz
Strawbwrry Fields Forever
Syksyn sävel
Syyskuu 
Vaasankin veri vapisee
Viidestoista yö

Lista kopioitu ohjelmalehtisestä, jossa kappaleet ovat aakkosjärjestyksessä.

Grand Slam:

Ila Loueranta (kitara, laulu)

Vesa Sytelä (rummut, mandoliini, percussiot)

Antti Tammilehto (basso, pan- ja käärmehuilu, multi-instr.)

Anssi Tikanmäki (kosketinsoittimet, laulu)

Puntti Valtonen (laulu, kitara)

Jari Yliaho (kitara, laulu)

Eljas Tikanmäki (backline ja urut)

Emil Tikanmäki (backline ja kitara

Elton John Red Piano Show Hartwall Areenalla 10.10.2009

Ajelimme lauantaina Helsinkiin hyvässä syysaurinkoisessa säässä. Saavuimme hyvissä ajoin hotelli Pasilaan, joka on meidän vakiohotelli näillä konserttikeikoilla. Ehdimme jopa ottaa pienet päiväunet ennen siirtymistä päivälliselle hotellin Sevilla-ravintolaan. Söimmekin pitkän kaavan mukaan kolme ruokalajia asiaankuuluvine aperitiiveineen ja ruokajuomineen. Ruokailu ja varsinkin laskun saaminen kesti niin kauan, että tuntui jo, että tulee jopa kiire siirtyä Hartwall Areenalle. Käveltyämme areenalle ja saatuamme takit narikkaan kuulimme, että konsertissa on myös lämmittelijä, joka aloittaa kahdeksalta ja Elton aloittaisi vasta yhdeksältä. Lämmittelijä oli yksin akustisen kitaran kanssa esiintynyt Teddy Thompson . Emme menneet lämppäriä kuuntelemaan lainkaan, vaan ovelta vilkaistuamme jäimme baariin odottelemaan varsinaisen konsertin alkua. Eli eipä olisi ollut mitään kiirettä ...

Lähempänä yhdeksää hakeuduimme erinomaisiksi osoittautuneille istumapaikoillemme. Jo hiukan ennen konsertin alkua valot pimenivät ja sivuscreeneiltä näytettiin kuvia ilmeisesti Elton Johnin perheabumista(?) ja filmejä jostain levytyssessioista. Kiiltävän mustalla lavalla oli kaikki lavarekvisiitta peitettynä mustilla kankailla ja pari minuuttia ennen konsertin alkua kävi puolenkymmentä valkoisiin pukuihin ja huppuihin pukeutunutta henkilöä paljastamassa konsertin pääosassa olevan punaisen flyygelin (The Red Piano), joka oli sijoitettu tähden muotoiselle, punaisilla valoilla reunustetulle korokkeelle. Samat valkopukuiset otsalamppuineen hääräsivätkin sitten pitkin iltaa pystyttelemässä vaikka minkälaisia ilmalla täytettäviä tilperhöörejä lavalle. Minuutilleen klo 21.00 tuli bändi lavalle perässään itse Maestro Sir Elton John, joka siirtyi muutaman kumarruksen jälkeen pianonsa taakse ja aloitti Motown soul vaikutteisen kappaleen Bennie and the Jets. Äänentoisto kuulostaa todella hyvältä ja lavalle näkee hyvin. Kappaleen jälkeen Elton tervehti yleisöä ja pahoitteli vuolaasti viime marraskuussa (oikeasti päivä oli kyllä 1. joulukuuta) viime hetkellä sairauden takia peruuntunutta Helsingin keikkaansa ja kiitteli faneja kärsivällisyydestä.

Vielä ensimmäisen kappaleen aikana visuaalinen puoli oli vielä melko hillittyä, tavallista valoshowta ja taustalla suuret, eri muotoiset ja -väriset vilkkuvat neonvalokirjaimet E L T O N. Seuraavan Philadelphia Freedom –kappaleen taustascreeinillä pyörikin sitten jo kuvakollaasia vanhasta pehmopornosta.

The Red Piano Show on alunperin suunniteltu yhdelle maailman suurimmista, alunperin Celine Dionin showta varten rakennetulle Ceasar's Palacen Colosseum salin estradille Las Vegasissa. Visuaaliset efektit on suunnitellut valokuvaaja ja videotaiteilija David LaChapelle, jolle Elton John on antanut vapaat kädet ja ainoana ohjeenaan täyttää tuo valtava estradi - "tai muuten olen pulassa". Lavasteet ovatkin sitten Las Vegas-tyyliin hillittömät, taustalla noin 40 metriä leveä 10 metriä korkea (!) ledscreeni, jolle näytettiin biisien sanoituksiin löysästi liittyviä filmejä, kuvia ja grafiikkaa. Lisäksi lavalle ilmestyy illan aikana valtavia ilmalla täytettäviä esineitä. Elton John esitti The Red Piano Show'n Las Vegasissa 243 kertaa vuodesta 2004 lähtien ja lähti sitten kiertämään maailmaa saman show'n kanssa. Ainahan Elton Johnin keikat ovat sisältäneet kornia glamouria, huonoa makua ja mahtipontisuutta. Tällä kiertueella hän on kuitenkin malttanut olla pukeutumatta sarjakuvahahmoiksi tai jopa vapaudenpatsaaksi, kuten joskus takavuosina. Samoin ennen niin näyttävät silmälasit olivat vaihtuneet pieniin punaisiin linsseihin. Olipa mies kuitenkin pukeutunut punaiseen silkkipaitaan ja paljetein koristeltuun pikkutakkiin ja taisipa housunlahkeiden sivussakin olla punaiset raidat. Vähintään sen verran glamouria pitää tällä herralla aina olla vaatteissaan.

Yllättävänkin hyvin rokkaava Believe -laulu antoi jo viitteitä tulevasta lavarekvisiitasta - lavalle ilmestyi muutama iso ruusu. Mustavalkoisessa taustafilmissä tanssii mies portailla. Ennen seuraavaa tuttuakin tutumpaa ja kaunista Daniel -kappaletta Elton kertoi häneltä usein kyseltävän, mitä hänen laulujensa Bernie Taupinin kirjoittamat sanat oikein tarkoittavat. Kyselyihin hän kertoi aina vastaavansa: "Ei aavistustakaan". Danielkin oli levy-yhtiön mielestä liian pitkä ja viimeinen säkeistö piti jättää levyltä pois. Se kuitenkin olisi selittänyt koko laulun! Nyt laulu esitettiin kokonaisena, mutta eipä tuo sanoma silti juuri selvinnyt. Danielin aikana taustascreeinillä pyöri filmi, jossa nuori mies nukkui edustalla ja taustalla pyöri unena muun muassa varsin sotaista materiaalia.

Rocket Manin aikana taustalla esitettiin nostalgisia vanhoja kuvia ja filmejä nuoresta Eltonista ja lavalle ilmestyi neon-mainosvaloja. Kaikki kappaleet soitettiin hyvin uskollisesti levyversioille, mutta tämän Rocket Manin lopussa oli maukasta pianosooloilua, sekä pientä jamittelua kitaristin ja Eltonin pianon kesken. Tätä kappaletta on joskus aikaisemmilla kiertueilla venytetty jopa äärimmilleen ylipitkäksi. Elton Johniahan on sanottu maailman parhaaksi valkoihoiseksi gospelpianistiksi. Loistava pianisti ja laulaja hän onkin ja soittotyyli on lähinnä gospelia. Tuota pianismia olikin tietysti paljon ja sitä oli ilo kuunnella. Kappaleen jälkeen Maestro nousee pianonsa takaa ja pasterailee kumarrellen ja vilkutellen yleisölle ympäri lavaa. Muuten mies istuu melko tiiviisti pianon takana.

Yhdessä sanojensa mukaan omista mielikappaleistaan I Guess That's Why They Call It Ihe Blues päästi maestron pianistin lahjat oikeuksiinsa. Hienossa, gospel-sävyisessä kappaleessa piano soi erityisen komeasti. Kappale oli koskettava, vaikka olikin paljon hillitympi kuin monet muut illan paisutellun tunteelliset esitykset, tosin paremminkin taustalla pyörineen erilaisia amerikkalaisia kuvaavan kuvataustan kuin itse biisin takia.

Someone Saved My Life Tonight kertoo itsemurhayrityksestä (Eltonin itsensä, kuten jossain on kerrottu) ja taustafilmissä näyttelijä laittaa tyynyt kaasu-uuniin ja sen eteen polvistuen tyynylle pää uunissa ja avaa hanan. Taustalla tanssii mies enkelinä (tai paholaisena?). Mies jää kuitenkin lopussakin uuniin. Hiukan outo juttu ja katsoja jäi miettimään, missä kohtaa siinä se hengenpelastus oli ?

Goodbye Yellow Brick Road on yksi Eltonin suurimpia hittejä 70-luvulta ja tosi kaunis kappale. Se esitetäänkin hillitysti ilman taustavideoita. Samoin kuin seuraava hieman yllättäen ja vaimon toiveen täyttäjänä setissä ollut Nikita, jonka mies esitti soolona pelkän pianon säestyksellä. Parin päivän takaisen Moskovan keikan arvioissa pohdittiin tuon Nikita -kappaleen olleen setissä vain venäläistä yleisöä varten ja itsekin arvelin sen korvautuvan täällä jollain toisella, esimerkiksiSacrifice balladilla. Nikita kuitenkin esitettiin myös täällä - ajattelikohan Elton meitäkin venäläisiksi ? Saa nähdä, onko Nikita vielä seuravalla, Belgian Antwerpenin keikalla mukana. Tiny Dancer ja katosta laskeutuu "sykkivä" neonsydän flyygelin taakse ja toiseen päähän lavaa discopallo, joka heittää valopisteitä ympäri salia.

Tässä vaiheessa esitellään taustabändi: Davy Johnstone (musiikillinen johtaja, kitarat ja laulu), Kim Bullard (kosketisoittimet),Bob Birch (basso ja laulu), Nigel Olsson (rummut), John Mahon (perkussiot, laulu). Soittajista Nigel Olsson on ollut Elton Johnin taustalla jo vuodesta 69. Bändin uusin jäsen Kim Bullard taas on ollut mukana vasta kaksi kuukautta. Hän tuli syyskuussa 53-vuotiaana äkillisesti kuolleen Guy Babylonin tilalle. Tätä kuolemantapausta Elton ei kuitenkaan mainitse lainkaan, mitä jäin hiukan ihmettelemään, olihan tuo niin tuore tapaus. Kiertueen musiikillinen johtaja, kitaristi Davy Johnstone on kokenut, pitkän linjan muusikko. Hän on soittanut kitaraa myös Alice Cooperin, Meat Loafin, Rod Stewartin, Lenny Kravizin, ja Don Henleyn sekä itsensä John Lennonin kanssa.

Don’t Let The Sun Go Down On Me, kaunis balladi tämäkin ja taustakuvissa tanssii mies ja vähäpukeinen nainen rajua, tappelua kuvaavaa tanssia ja kuvassa näkyy myös Elton telkkarin ruudusta ”livena” suoraan tältä lavalta kuvattuna. Lopussa pariskunta näyttää vetäytyvän makuuhuoneen puolelle sovintoa hieromaan …

Sorry Seems To Be The Hardest Word -kappaleen Elton John omisti talebanien Pakistanissa murhaaman toimittaja Daniel Pearlin muistolle. Tämä omistus korosti kappaleen lähes pakahduttavaa sentimentaalisuutta. Candle In The Wind esitettiin soolona pelkän pianon kanssa. Tämä lauluhan leimautui uutena versiona 1997 traagisesti kuolleen Prinsessa Dianan muistokappaleeksi ja myi miljoonia levyjä. Elton kertoo Las Vegasin konsertissaan olleensa esittämättä tätä laulua viisi vuotta. Nyt se oli palautettu alkuperäiseen yhteyteensä Marilyn Monroe -tribuutiksi. Taustafilmissä Marilyniä esitti kylläkin kovasti esikuvaansa muistuttava näyttelijä. Edellisen jälkeen tämä varsin vaikuttavakin laulu tuntui jopa kevennykseltä.

Tässä kohtaa Elton poistuu hetkeksi lavalta ja katosta tipahtaa vaijerin päässä metallin värinen (ilma)pallo valtavan jysäyksen kera. Alkaa The Whon Tommy-oopperasta peräisin oleva Pinball Wizard ja sen myötä konsertin loppuun saakka kestävä yhä uusia efektejä ja yllätyksiä tuova bailausjakso. Katosta tippuu noin metrin halkaisijaltaan kokoisia ilmapalloja - tietysti Eltonin (nuoruuden) kuvalla varustettuja - yleisön pomputeltaviksi (ja kotiin vietäviksikin, kuten huomaamme poistuessamme) ja screenillä vilisee tietysti Las Vegasin pelikasinoita ja flipperinpeluuta.

The Bitch Is Back tuo taustascreenille Pamela Andersonin (melkein) paljaine rintoineen tanssimaan tankotanssia viisinkertaisena. Lavalle nousee monimetriset naisen ristityt sääret sukkineen ja korkokenkineen ja katosta ilmestyy yleisön päälle valtavat rinnat (!). Seksiä ja seksiviittauksia olikin showssa enemmän kuin tarpeeksi.

Viimeisen varsinaisen setin kappaleen Saturday Night's Alright For Fighting aikana osa yleisöstä kutsutaan tanssimaan lavalle Eltonin pianon ympärille. Katosta tippuu paperisilppua ja ”loppurysäyksessä” katossa riippuvista rinnoista ruiskahtaa pitkiä valkoisia serpentiinejä – huhhuh, tosi mautonta, mutta sitähän tämän staran show’n pitää ollakin !

Encorebiisin Your Song Elton omisti yleisölle ja esitti sen yksin pianon säestyksellä. Lavalta oli tässä vaiheessa siivottu ylimääräinen roina pois ja sinne oli puhallettu valtavat punaiset kirjaimet, jotka muodostivat sanan "Love", jossa o-kirjaimen muodosti tuo jo edellä mainittu katosta laskeutuva sykkivä neonsydän.

Illan setlista osoittautui täsmälleen samaksi kuin pari päivää aikaisemmalla Moskovan keikalla. Ainoa muutos oli kolmen ensimmäisen kappaleen vaihtunut järjestys. Kappaleet olivat kaikki suuria hittejä Elton Johnin kulta-ajalta 70- ja 80-luvuilta, paitsi Believe (1995) ja Your Song (1969). Elton Johnin albumeista suurimman huomion sai ”Goodbye Yellow Brick Road” (1973), jolta esitettiin peräti neljä laulua. Tällä kertaa (toisin kuin kesäkuisessa Eaglesin Suomen konsertissa) balladit toimivat ainakin minulle parhaiten. Nopeammat biletysbiisit eivät oikein sytyttäneet, vaikka kieltämättä niiden aikainen hillitön lavashow tarjosikin runsaasti myös silmänruokaa ja sai yleisön permannolla tanssimaan. Onnekseni tästä konsertista oli kuitenkin pudotettu pois se iänikuinen Crocodile Rock, joka aina tuo mieleen Muska Babitzinin "raakkuman" ihan hirveän Krokotiili Rock -suomalaisversion.

Vaikka bändin soittajat olivat taitavia, kiinnostavia ja erittäin kokeneita muusikoita, he eivät juurikaan päässeet esille muuten kuin bändiesittelyssä. Illan ehdoton tähti oli aateloitu Sir Elton John. Edes kitarasooloja ei kuultu - vain lyhyehköjä fillejä siellä täällä. Viimeisen päälle rakennettu show rekvisiittoineen ja taustafilmeineen ei luonnollisesti anna tilaa improvisaatiolle, sooloilulle tai kappaleiden venyttämiselle. Kaiken on mentävä millintarkasti ennakkosuunnitelmien mukaan. Vaikutti siltä, että muusikot soittavat kovalla rutiinilla ja osaisivat nämä kappaleet varmasti vaikka unissaankin. Silti he näyttivät selvästi nauttivan soitostaan. Ei bändi kuitenkaan läheskään niin huomiotta jäänyt kuin runsas vuosi sitten näkemässämme Madonnan Pariisin konsertissa, jossa bändiä ei juurikaan näkynyt ja jäi kokonaan esittelemättä.

Olihan tämä Varsinainen Elton John's Greatest Hits –show, mutta sitä ihmiset varmasti olivat odottaneetkin. Huomasin, että illan kaikki kappaleet paria lukuun ottamatta löytyvät omistamaltani tuoreelta kokoelma-albumilta ”Rocket Man – The Definitive Hits”. Kaikessa rutiinissaan, mauttomuudessaan ja välillä yliampuvassa sentimentaalisuudessaankin tämä konserttikokemus oli kieltämättä erittäin viihdyttävä ja miellyttävä, hauskakin. Näyttävä show ei kuitenkaan aivan kokonaan onnistunut viemään huomiota erittäin hienoilta lauluilta, jollaisia Elton Johnin tuotokset ja varsinkin ne balladit hyvinkin usein ovat.

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho

 Setlist:

Bennie And The Jets

Philadelphia Freedom

Believe

Daniel

Rocket Man

I Guess That's Why They Call It The Blues

Someone Saved My Life Tonight

Goodbye Yellow Brick Road

Nikita (soolona)

Tiny Dancer

Don't Let The Sun Go Down On Me

Sorry Seems To Be The Hardest Word

Candle In The Wind (soolona)

Pinball Wizard

Bitch Is Back

I'm Still Standing

Saturday Night's Alright For Fighting

encore

Your Song (soolona)

Keitelejazz, Äänekoski 23.7.2009

Keitelejazzin Blues-illan ohjelma torstaina 23.7. antoi odottaa nostalgista iltaa meille "vanhoille" rockareille, olihan esiintyjälistalla brittilegendoja jo 60-luvulta:

Chris Farlowe & Norman Beaker Band
Animals and Friends featuring Spencer Davis
Procol Harum

Menimme Äänekoskelle jo iltapäivällä ja kyläilimme Anna-Maijan työkaverin luona. Sieltä siirryimme autolla keskustaan n. klo 19 aikaan. Saimme parkkipaikan ihan konserttipaikan vierestä kaupungintalon edestä. Tämä onkin näiden "maaseutufestareiden" etu - kaikki on lähellä. Ensimmäinen esiintyjä oli juuri aloittanut ja marssimme suoraan lavan eteen, koska teltassa oli vielä hyvin tilaa. Tavallisesti teltan takaosassa on pöytiä ja penkkejä sekä lavan edustalla katsomopenkit. Nyt ei teltassa ollut istumapaikkoja lainkaan.

Konsertin aloitti illan parhaasta vedosta hieman yllättäen vastannut Chris Farlowe. Hän on brittiläinen valkoinen soul/blues -laulaja, joka on laulanut myös jazzrock-yhtye Colosseumin riveissä 70-luvulla. Mies vihjailikin Colosseumin comebackistä ja tulevasta kiertueesta. Nyt Farlowe keikkailee Norman Beaker Bandin kanssa kokoonpanolla Chris Farlowe (voc), Norman Beaker(g, voc), Kim Nishikawara (sax), Dave Baldwin (keyb), John Price (b) sekä Steve Gibson (dr).

Chris Farlowe & Norman Beaker Band. Oik. Norman Beaker (gr)

Farlowe heitti kappaleiden välillä huulta yleisön kanssa ja muutteli jopa laulujen sanoja tyyliin "I sing the blues here in Finland and you're a wonderful audience...". Esittelipä bändinkin laulaen. Lähes 70 ikävuodestaan ja melko raihnaisesta ulkomuodostaan huolimatta Farlowella on upea ääni ja varsinkin hänen fraseerauksensa olivat hienoa kuultavaa. Hän mm. ikään kuin keskusteli Norman Beakerin kiraran kanssa. Farlowen laaja ja voimakas ääniala pääsi oikeuksiinsa etenkin hitaissa blueseissa. Esitettyjä kappaleita olivat olivat mm. miehen 60-luvun suurin hitti, cover-versio Rolling Stonesin kappaleesta Out of Time, vanhoja blues-starndardeja, kuten Stormy Monday Blues ja Touch On Me, Touch On You, Small Faces-hitti All or Nothing, Farlowen peruskappaleita, kuten I Don't Want to Sing the Blues No More sekä James Brown-jyräys Standing On Shaky Ground. Kitaristi Norman Beaker sooloili välillä maukkaasti mm. hienossa bluesissa The Guitar Don't Lie, eikä häntä huonommiksi jääneet saksofonisisooloissaan Kim Nishikawara eikä kosketinsoittaja Dave Baldwin urkusooloissaan.

Chris Farlowen esityksen lopulla sattui hupaisa kohtaaminen, kun myöhemmin illalla paikallisessa ravintolassa "virallisilla" jatkoilla esiintynyt Eero Raittinen ilmestyi viereeni ja kysyi "Onks tää jo encore-biisi ?". Vastasin näin olevan ja Raittinen manasi "Harmi, en vaan ehtiny". Totesin hänelle, että hyvä on ukko (Farlowe) laulamaan ja hän vastasi sen tietävänsä ja mumisi jostain pitkästä historiasta. Sitten tuli Eerolle puhelu ja mies lähti kävelemään ulos. Olisi ollut mukava jutella pitempäänkin.

Animals and Friends sekä Spencer Davis (toinen vas.)

Seuraava esiintyjä oli alkuperäisen The Animals -yhtyeen perustajajäsenten John Steel ja Dave Rowberry v. 2000 kokoama Animals and Friends vahvistettuna kitaristi-laulaja Spencer Davisilla. Dave Rowberryn kuoltua vuonna 2003 tilalle värvättin liki-alkuperäinen Animals-jäsen, vuonna 1965 liittynyt kosketinsoittaja Mickey Gallagher. Spencer Davis perusti Spencer Davis Groupinsa v. 1963. Mies on keikkaillut viime vuosina eri kokoonpanoissa, mm. vuonna 2007 Yardbirdsin kanssa ja nyt on siis vuorossa Animals. Kokoonpano oli siis seuraava: Spencer Davis (voc, g), Peter Barton (voc, b), Mickey Gallagher (keyb), John Williamson (g, voc) sekä John Steel (dr).

Animals aloitti ilman Spencer Davisia soittamalla rutiiniluontoisesti läpi vanhoja Animals-hittejä, kuten Don't Let Me Be Misunderstood, We've Gotta Get Out Of This Place, Boom Boom sekä tietenkin yhtyeen suurin hitti House Of the Rising Sun. Animals oli kyllä minulle lievä pettymys, sillä se kuulosti miltä tahansa ihan tavalliselta rock-bluesbändiltä soittamassa vanhoja Animals-hittejä. Paljain jaloin esiintynyt pääsolisti, basisti-laulaja Peter Barton oli huomattavasti muita nuorempi eikä hänen äänensä liian raspikurkkuisena minusta sopinut Animals-biiseihin. Miehellä ei ollut minkäänlaista persoonallista otetta eikä karismaa. Alkuperäisen Animals-solistin Eric Burdonin legendaarisista tulkinnoista jäätiin nyt valovuosien päähän.

Animalsin setin loppupuolen pelasti kuitenkin myöhemmin lavalle tullut Spencer Davis, joka intoutui huimiin suorituksiin varsinkin Spencer Davis Groupin kappaleissa, mm. I'm A Man, Gimme Some Lovin' ja Keep On Running. Vieressäni seisonut nuorempi kaveri kyseli minulta näiden biisien jälkeen "Onko tämäkin Spencer Davisin kappale?". Oli ilmeisesti kuullut niistä vain muiden artistien esittämiä Cover-versioita. Vanhat herrat John Steel (70) ja Davis juttelivat välillä yleisölle kertoen yhtyeen historiasta puhtaalla Oxfordin englannilla, jota oli ilo kuunnella ainaisen amerikan ”mongerruksen” sijaan.

Geoff Whitehorn (gr) ja Matt Pegg (bass)

Illan pääesiintyjä ja Keitelejazzin kaikkien aikojen suurin satsaus Procol Harum antoi odottaa itseään toista tuntia kestävän roudauksen ajan. Hakeuduimme aivan eteen, nähdäksemme jokaisen soittajan ja kuullaksemme jokaisen tahdin. Pahat aavistukset kuitenkin valtasivat mielemme jo kuuluttajan ilmoittaessa yhtyeen joutuneen tulomatkalla johonkin onnettomuuteen ja yhden bändin jäsenen loukkaantuneen. Procol Harumin kerrottiin kuitenkin soittavan keikkansa pitäen kuitenkin välillä tauon. Soittajat Geoff Whitehorne (g), Josh Phillips (org),Matt Pegg (b), Geoff Dunn (dr) marssivat reippaasti lavalle ja pienen odottelun jälkeen bändin ainoa alkuperäisjäsen ja johtaja Gary Brooker (piano, voc) talutettiin (!) lavan toiselta puolelta soittimensa taakse. Ilmeet olivat tuskaiset ja ensimmäisen kappaleen, Bringing Home The Bacon lauluosuuden alkaessa Brooker yritti laulaa, mutta irvisti tuskasta ja lopetti laulamisen. Kappaleen loputtua hän nousi tuoliltaan ja hänelle laitettiin tukiliivi rinnan ympärille. Brooker kertoi kylkiluunsa murtuneen ja kiitteli saamaansa hyvää hoitoa sekä kaunista sairaanhoitajaa paikallisessa terveyskeskuksessa. Seuraavissa biiseissä kitaristi Geoff Whitehorne ja rumpali Geoff Dunn paikkasivat laulua parhaansa mukaan. Brookerin persoonallinen lauluääni on olennainen osa Procol Harumin sointia, joten kappaleet eivät valitettavasti kuulostaneet aivan "oikeilta", vaikka Brooker saikin välillä jonkinlaista, etäisesti laulua muistuttavaa korinaa aikaiseksi.

Tauon aikana kävimme ravintolan puolella ja jäimme loppukeikan ajaksi taaemmaksi, koska emme voineet katsoa Brookerin tuskaa. Soittajat kyllä näyttivät saavan ylimääräistä virtaa johtajansa ahdingosta ja Whitehorne loihti kitarastaan kerrassan upeita sooloja. Voi jopa sanoa, että Whitehorne pelasti keikasta sen, mitä pelastettavissa oli.

Lyhennetyn setin viimeisenä kappaleena kuultiin tietysti klassikko A Whiter Shade Of Pale, jonka aikana yleisö tunnelmoi laulamalla kertosäettä ja tanssimalla (!).

Myöhemmin kerrottiin, että Gary Brooker oli 40 kilometriä ennen Äänekoskea tupakkatauolla tien varressa "ottanut yhteen" tukkipinon kanssa (mitä se sitten tarkoittaakin?) ja siinä telonut kylkiluunsa. Bändi oli viimeiseen saakka uskonut, että lääkityksellä ja hoidolla Brooker saataisiin laulukuntoon, mutta se ei sitten kuitenkaan onnistunut. Todella harmillinen juttu, mutta täytyy ihailla Brookerin ja bändin työmoraalia, koska ei jättänyt keikkaa kokonaan väliin.

Keitelejazz on todella hyvin järjestetty tapahtuma kauniissa maisemissa salmen rannalla. Teltta on tilava ja ravintolapalvelut viereisissä teltoissa toimivat hyvin. Tällä kertaa vaan oli tuolle pienelle alueelle ahtautunut aivan liikaa yleisöä, joten liikkuminen alueella oli välillä todella hankalaa. Kaiken kaikkiaan illasta muodostui kuitenkin mielenkiintoinen ja Procol Harumin epäonnisesta keikasta huolimatta jälleen ihan positiivinen "maaseutufestari" -kokemus.

Procol Harum Setlist

Bringing Home the Bacon

Broken Barricades

Homburg

Sister Mary

Väliaika

Robert’s Box

Whisky Train

Cerdes (Outside the Gates of)

A Salty Dog (two verses)

A Whiter Shade of Pale