Tom Jones @ Sataman yö, Jyväskylä 12.6.2015

Sir Tom Jones saatiin uudistuneen, tällä kertaa yksipäiväisenä Lutakon aukiolla järjestetyn Sataman yö –tapahtuman pääesiintyjäksi. Illan "lämmittelijän" osan sai Paula Koivuniemi. Aiemmin Sataman yötä on vietetty Jyväskylässä kolmipäiväisenä markkinatapahtumana, jossa on rihkama- ja ruokakojurivistöjen ohella ollut runsaasti kaljatelttoja sekä erilaisia bändien esiintymislavoja ja –telttoja. Vaikken mikään Tom Jones –fani ole koskaan ollutkaan, oli tietysti mentävä katsomaan parin kilometrin päässä kotoani esiintyvää maailman tähteä. Tom Jones on tosin ollut melko ahkera Suomen kävijä, sillä hän on esiintynyt täällä 2000-luvullakin 7 kertaa, viimeisimmät kerrat ovat Hartwall-areenalla 20. syyskuuta 2009, Pori Jazzissa 14. heinäkuuta 2011 noin 18 000 ihmisen edessä ja viimeksi Turussa Turun linnan juhlilla 22. elokuuta 2012.

Thomas John ”Tommy” Woodward syntyi 7. kesäkuuta 1940 kaivosmiehen poikana Treforestin kylässä Pontypriddin kaupungin kupeessa Rhonddan laaksojen hiilikaivosalueella Etelä-Walesissa. Jones teki läpimurtonsa laulajana vuonna 1965. Tuolloin Decca julkaisi Jonesin ja studiomuusikoista koostuneen taustabändin Motown-soundia ja puhallinorkesteria yhdistelevän It's Not Unusual -levytyksen, joka on säilynyt yhtenä Jonesin tunnetuimmista kappaleista. Single nousi maaliskuussa 1965 Englannin listojen kärkeen. Menestystä jatkoi Burt Bacharachin kirjoittama What's New Pussycat sekä esiintymiset Ed Sullivan Show'ssa ja Yhdysvaltain konserttisaleissa. Samana vuonna Jones julkaisi kaksi ensimmäistä albumiaan Along Came Jones ja It's Not Unusual. Niitä seurasi pitkä ja väsyttävä Yhdysvaltain kiertue ja sen myötä alkoi pitkä ystävyyssuhde Jonesin suuren idolin Elvis Presleyn kanssa. Vuonna 1965 Jones sai myös esittää James Bond -elokuvan Pallosalama tunnussävelmän Thunderball. 

Vuosina 1969–1971 Jones teki yhdysvaltalaiselle ABC-televisiokanavalle varietee-televisio-ohjelmaa Tom Jones Show, jota kuvattiin Lontoossa ja Los Angelesissa. Ohjelmassa oli sketsejä, Tomin lauluesityksiä ja vierailevia esiintyjiä, joiden kanssa Jones lauloi myös duettoja. Ohjelma oli tyyliltään viihteellinen, mutta Jones kutsui vieraikseen myös vanhoja rock'n'roll-idoleitaan, kuten Little Richardin ja Jerry Lee Lewisin. Muistan itsekin nuorena poikana katsoneeni noita ohjelmia televisiosta 70-luvun alussa ja ihmetelleeni naisten kiihkoa studioyleisössä.

80-luvulla Jonesin suosio notkahti, mutta ponnahti uuteen nousuun Reload-levyn avulla, kun Jones työsti materaalia 90-luvun nuorten megatähtien The Cardigansin, Robbie Williamsin, Natalie Imbrgulian ja Mousse T:n kanssa. Tuossa vaiheessa Jones löysi nuorempia kuuntelijoita ja vitsaili äitien ja tyttärien rakastavan ääntään ja musiikkiaan. ”Ehkä minusta onkin tulossa miespuolinen Tina Turner”, Jones oli tuolloin jossain haastattelussa naureskellut.

Tom Jonesilla on vuosikymmenien fanipohja Suomessa, mutta täällä hänet miellettäneen edelleen lähinnä iskelmälaulajana sekä camp-henkisenä, machona "Walesin tiikerinä" ja naistennaurattajana. Jones on kuitenkin vanhemmiten kunnostautunut varsin uskottavana rhythm’n blues- ja soul-artistina. Bilevaihde on nyt heitetty syrjään ja kaksi uusinta albumiaan Jones on tehnyt hyvinkin juurevalta pohjalta. Mikä parasta, mies on nykyisin tulkitsijana sävykkäämpi kuin koskaan.  Tom Jonesin 39. studioalbumi Praise & Blame (2010) näytti suunnanmuutoksen, jolla hän palasi perusasioiden äärelle. Levyn menestyksen myötä Tom julkaisi vuonna 2012 Spirit in the Room –levyn. Yleisvaikutelma näillä levyillä on seesteinen, rauhallinen, ja tämä hengellistyminen kuulostaa siltä että Jones on tullut jonkun tien päähän ja jatkaa arvokkaasti vanhentuen. Näillä uusimmilla julkaisuillaan  hän versioi mm. Leonard Cohenia, Bob Dylania, Paul Simonia, Tom Waitsia ja Paul McCartneya. Tom Jones tuo biiseihin äänen, jonka vain hän pystyy niihin luomaan. Kaksi viimeistä levytystä vertautuvat Johnny Cashin muiden tekijöiden aiemmin levyttämää musiikkia tulkitsevaan American Recordings –trilogiaan tai Robert Plantin Allison Kraussin kanssa tekemään harrasta folkblues–musiikkia sisältävään Raising Sand -levyyn ja miksei myös kotoiseen Vesa-Matti Loirin Ivalo –sarjaan.

Sataman yö -tapahtuman Facebook-sivuilla ilmoitettiin yleisön sisäänpääsyn alueelle viivästyvän puolesta tunnista tuntiin esiintymislavan teknisten ongelmien vuoksi. Niinpä en pitänyt mitään kiirettä ja pyöräilin satamaan vasta reilusti kahdeksan jälkeen. Saapuessani paikalle oli alue jo todella täynnä, olihan melko pienelle alueelle ahtautunut yli 5000 lipun lunastanutta. Lisäksi ympäristössä, Lutakon aukiolla ja lavan takana rannassa kerrotaan olleen liputtomiakin kuulijoita vähintään satoja. Luovin itseni kaupungin puoleiselle anniskelualueelle, jossa oli vielä hyvinkin tilaa. Puolisen tuntia myöhässä aloittaneen Paula Koivuniemen setti jo lopuillaan. "Jouduin" kuitenkin kuuntelemaan Paulan 3 - 4 viimeistä biisiä, joukossa yleisöä kovasti laulattaneet hitit Aikuinen nainen ja - tietysti - illan pääesiintyjälle omistettu Kuuntelen Tomppaa. Asetuin hyvälle naköetäisyydelle anniskelualueen aidan viereen odottelemaan ja katselemaan Tompan roudareiden työskentelyä. Joku valitti asvaltilla seisoskelun rasittavuutta, mutta eihän tuo ollut vielä mitään verrattuna parin vuoden takaiseen seitsemän tunnin seisomiseeni Helsingin Kaisaniemen sorakentällä Neil Young & Crazy Horsen eiintymistä odotellessa ja seuratessa.

Vas. Robbie McIntosh – Guitar

Vajaan puolen tunnin odottelun jälkeen Tomppa tuli lavalle muutaman minuutin etuajassa pelkän rock-trion kanssa ja ilmoille kajahti vakuuttavana, räväkkänä alkuna alunperin John Lee Hookerin v. 1964 levyttämä blues-saarna Burning Hell. Alkoi tuntua siltä, että Tomppa ei tule päästämään yleisöä helpolla. Jones on levyttänyt kappaleen Praise & Blame (2010) albumilleen. Kokenut huippu-brittimuusikko Robbie McIntosh (s. 1957) soitti varsin mallikkaasti slide-putkellaan säröistä blueskitaraa. Taustascreenillä oli Lutakko liekeissä. Robbie McIntosh on tullut tunnetuksi Pretenders-yhtyeen jäsenenä ja kitaristina vuosina 1982 - 1987. Sen jälkeen mies on toiminut kiertuemuusikkona Paul McCartneyn 1989 - 90 maailman kiertueella sekä soittanut hänen 1990-luvun alun levytyksillään. Mainittakoon tässä, että bändin musiikillinen johtaja ja rumpali Gary Wallis on soittanut niinkin nimekkäissä kokoonpanoissa kuin 10cc:ssä ja Jean Michel Jarren bändissä. Ehkä parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan Roger Watersin jälkeisen Pink Floydin rumpalina 1990-luvun kiertueilla ja levytyksissä.

Didn't It Rain (Praise & Blame, 2010) antoi viitteitä illan tulevasta melko hengellispitoisesta annista. Lisää gospelia kuultiin Mavis Staplesilta lainatun Don't Knock (Praise & Blame, 2010) myötä.

Chris Papendieck

Tom kertoi Tomorrow Night -laulun olevan hänen uudelta (tulevalta?) albumiltaan. Kappale soi hitaasti keinuvana country/swingballadina koristeltuna McIntoshin kauniilla slide-kitaralla ja leppoisasti soivalla hanurilla. Alun perin kappale on Sam Coslow'n ja Will Groszin käsialaa ja tunnetuksi sen on tehnyt Lonnie Johnson 1947. Elvis Presley teki siitä oman versionsa vuonna 1965. Myös Bob Dylan on versioinut kappaleen Good as I Been to You -albumilleen v.1992. Tompan mainitessa äskettäisen syntymäpäivänsä, alkoi osa yleisöstä spontaanisti laulaa hänelle onnittelulaulua. Mies kyllä väitti täyttäneensä 37, mutta kertoi sitten olevansa 40 - 1940, hän vielä tarkensi. Leppoisaa kantria oli myös seuraava, Hank Williamsin Why Don't You Love Me, joka sisälsi hienon akustisen kitarasoolon Robbie McIntoshilta. Edellisten linjaa  jatkoi hieman vauhdikkaammin J.E. Mainer's Mountaineersin vanha bluegrass/gospel -standardi Raise A Ruckus Tonight.

Illan ensimmäinen suurempi hitti Sexbomb sai tuttuna menopalana aikaan jo aikaisempaa isompia reaktioita yleisössä. Sexbomb on vuonna 1999 julkaistulta albumilta "Reload", joka sisältää Jonesin ja tunnettujen laulajien duettoja. Reloadista tuli Jonesin ensimmäinen brittilistan ykkösalbumi vuoden 1975 jälkeen ja myös siltä otetut singlet mm. tämä saksalaisen DJ:n Mousse T.:n kanssa duetoitu Sexbomb menestyivät hyvin.  Singlestä tuli 2004 suuri hitti Yhdysvaltain klubilistoilla.

Vanha Louis Armstrongin jazz-standardi St. James Infirmary Blues päästi puhaltajatkin sooloilemaan ja I'll Never Fall in Love Again -hitillä palattiin takaisin tunteelliselle klassikkolinjalle. Tämä alunperin v. 1962 julkaistu Lonnie Doneganin laulu menestyi kaupallisesti parhaiten Tom Jonesin levyttämänä 1967.

Totta kai Tom Jones esitti hittejäänkin, mutta onneksi erittäin tyylikkäästi sovitettuina. Vauhtiin päästyään yleisön ehkä eniten odottama 1960-luvun Delilah -hittikään ei haukotuttanut, vaan se rokkasi komeasti  Scott McKeonin jykevän sähkökitaran ja Alex Meadowsin tukevan basson voimalla. Kuningatar Elisabet II:n 60-vuotisen hallitsijakauden kunniaksi 2012 järjestetyssä konsertissa Buckinhamin palatsin edustalla Tomppa veti Delilahin aivan erilaisena, paljon kepeämpänä  flamencoversiona.

Elvis Presley Blues

Illan parasta ja vaikuttavinta antia minulle edustivat seuraavat kolme kappaletta. Elvis Presley Blues kuultiin kunnianosoituksena pitkäaikaiselle ystävälle. Amerikkalaisen folk/country laulaja-lauluntekijä Gillian Welchin herkkä akustinen folkballadi sai aivan uuden käsittelyn voimakkaasti efektoidun jyrisevän, ulisevan ja sykkivän tremolokitaran myötä. Soul Of a Man - lisää vanhaa bluesia. Willie Johnsonin  (1902 – 1945) v. 1930 levyttämä kappale soi hitaasti bluesahtavana pelkkien kaiutettujen, murisevien sähkökitaroiden säestämä ja huuliharpun koristelemana. Kappale löytyy Tompan uusimmalta, todella mielenkiintoista musiikkia sisältävältä albumilta Spirit In the Room (2012). Leonard Cohenin Tower of Song jälleen uusimmalta levyltä. Bluesiksi tai souliksi biisiä ei voi kutsua, mutta molempia siinä on niin paljon, että se on nousemassa 2000-luvun Tom Jonesin tunnuskappaleeksi. Voisi ajatella, että Cohenin itseironia: ”I was born with the gift of a golden voice” saa Jonesin tulkitsemana aivan uusia vivahteita. Cohen pilkkaa itseään, mutta Jones takoo röyhistellen rintaansa. 

Puhallinosasto:
Frank Walden – Saxophone, Henry Collins – Trumpet

Trevor Mires – Trombone

Tässä vaiheessa kuului yleisöstä huuto "Nynniitä vanahoja!" ja alkoihan niitä vanhoja hittejäkin tulla. Johnny Darrellin balladin Green Green Grass of Home, jonka hän oli kuullut Jerry Lee Lewisin country-albumilla. Tämä nyyhkyjen nyyhky lauluhan on tarina vankilassa kotiin pääsystä uneksivasta vangista, joka pettymyksekseen herääkin harmaiden vankilan seinien ympäröimänä. Tämänkin hyvin kanrtisessa sovituksessa oli sellaista raikkautta, että jaksoihan tuonkin kuunnella, vaikka mieleen pyrkivät väkisinkin nousemaan useammankin laulajan kappaleesta tekemät suomi-iskelmäjollotukset.


Vuonna 1966 Jones levytti yhden suurimmista hiteistään. Tompan ensisingle ja läpimurto It's Not Unusual on säilynyt yhtenä Jonesin tunnetuimmista hiteistä. Tällä kertaa sovitus kulki Zydeco-tyylisesti haitarilla karibialaisrytmi-iloittelulla maustettuna.

You Can Leave Your Hat On aloitti illan loppukiihdytyksen ja tuoreempien hittien putken, jos nyt ysärihittejä enää kovin tuoreina voi pitää. Tämä alunperin Randy Newmanin keskitempoinen, nokkela ja  tahallisen pervo rock-biisin on Joe Cocker levyttänyt vuoden 1986 albumilleen Cocker ja se kuullaan myös Adrian Lynen elokuvassa "9½ viikkoa" striptease esityksen taustalla. Tom Jones versioi tämän v. 1997 Brittiläisen The Full Monty (Housut pois!) -komediaelokuvan soundtrackille. Näihin elokuviin viittasi myös taustascreenin  seksiä tihkuva kuvitus.

If I Only Knew oli illan vauhdikkain kappale Tomin mahtavine karjahteluineen ja kahden kitaristin sooloineen. The Lead and How to Swing It (1994) -albumilta lohkaistusta singlestä tuli hitti Britanniassa ja tuli suomalaisille tunnetuksi, kun 1995 jääkiekon MM-kisojen  aikana laulusta leivottiin jääkiekkojoukkueen kannustuslaulu. Tom Jones itse on todennut: "Rakastan nyrkkeilyä ja kuntosalilla treenaamista, mutta Suomessa olen oppinut pitämään jääkiekosta. Muistan ainakin sen, että If I Only Knew -hittini  kannusti suomalaiset MM-kultaan. Se oli hieno saavutus".

Menevämpää bluesia edusti varsinaisen setin lopetus I Wish You Would (säv. Chicagoblues-muusikko Billy Boy Arnold v. 1955). Kappaletta ovat versioineet myös mm. brittiyhtye The Yardbirds debyyttisinglellään v. 1964 sekä amerikkalaiset blues-rockbändit Hot Tuna ja Canned Heat. Tässä kuultiin molemmilta kitaristeilta niin väkeviä sooloja, että ne kirvoittivat jopa aplodit yleisöltä.

Ensimmäisenä encorena kuultiin odotetusti James Bond -leffabiisi Thunderball maustettuna Laika & The Cosmonauts –tyylisellä ”kuivalla” urkusoundilla. Viimeistään tämän kappaleen loppukarjaisu  antoi kuvan Tompan edelleen mahtavista äänivaroista, vaikkei ihan niin pitkää loppuvenytystä kuultukaan kuin biisin levyversiossa.

Kiss

Prince-cover Kiss jatkoi diskofunklinjalla. Vuonna 1987 Jones esiintyi Channel 4:n musiikkiohjelmassa The Last Resort, jossa hänen esittämänsä versio Princen kappaleesta "Kiss" ja siitä seuraavana vuonna levytetty single olivat hänen uransa toinen käännekohta, joka nosti hänet takaisin maineeseen uudella nuorekkaalla imagolla.

Illan päättävä Praise & Blame (2010) -levyn Sister Rosetta Tharpe -cover Strange Things sai yleisönkin yhtymään kertosäkeeseen. Tomppa itse kuvasi tätä kappaletta Rock’n roll/country/gospel/blues –kappaleeksi ja näitä americana-musiikkityylejähän koko ilta olikin kuultu enemmän tai vähemmän sekoitettuna. 

Ilta Tom Jonesin seurassa oli yllättävänkin antoisa ja ennen kaikkea monipuolinen. Bändi oli todella ammattitaitoinen, hienoja sooloja ja suorituksia kuultiin joka mieheltä. Setin rungon muodostivat (onneksi) uusimmat, 2010 -luvun levyjen kappaleet. Niitä vanhoja, 1960-luvun hittejäkin tuli ainakin minulle ihan tarpeeksi ja ysärihiteillä kiihdytettiin loppua kohden. Näiden vanhojen tähtien ja klassikkobändien keikkojen jälkeen kuulee aina sitä narinaa, ettei vanhoja hittejä kuultu tarpeeksi. Itse kyllä kuuntelen mieluummin uutta tuotantoa. Kannattaakin ennen keikka ottaa selvää mahdollisista kuultavista biiseistä ja kuunnella niitä esimerkiksi Spotifysta tai Youtubesta. Näin konsertista saa paljon enemmän irti, kuin odottamalla niitä iänikuisia vanhoja hittejä. Pitäisi myös sen verran kunnioittaa artisteja, ettei vaadi heitä esiintymään pelkkinä jukebokseina.

Pakko on todeta, että mies on 75-vuotiaaksi rautaisessa kunnossa, ääni on tallella, hyväntuulista esiintymisvarmuutta  ja -rutiinia löytyy.  Silti keikka ei tuntunut rutiinilta. Näin jälkeenpäin muisteltuna illan setti oli yllättävän hengellinen, gospel/soul/negrospiritual -henkisiä lauluja kuultiin useita ja loppuun Sir Tom toivotti vielä: "God bless you all".

Setlist:

Burning Hell (John Lee Hooker cover)
Mama Told Me Not to Come (Randy Newman cover)

Didn't It Rain ([traditional] cover)

Don't Knock

Tomorrow Night (Lonnie Johnson cover)

Why Don't You Love Me (Hank Williams cover)

Raise the Ruckus

Sexbomb

St. James Infirmary Blues

I'll Never Fall in Love Again (Lonnie Donegan cover)

Shake A Hand

Delilah

Elvis Presley Blues (Gillian Welch)

Soul of a Man (Blind Willie Johnson cover)
Tower of Song (Leonard Cohen cover)

Green, Green Grass of Home (Johnny Darrell cover)

It's Not Unusual

You Can Leave Your Hat On (Randy Newman cover)

If I Only Knew

I Wish You Would  (Billy Boy Arnold cover)

Encore:

Thunderball

Kiss (Prince cover)

Strange Things (Sister Rosetta Tharpe cover)

Band:

Gary Wallis – Musical Director / Drums

Alex Meadows – Bass

Sam Grimley – Keyboard/Guitar/Harmonica/BV

Chris Papendieck – Keyboard/Guitar/Accordian/BV

Robbie McIntosh – Guitar

Scott McKeon – 2nd Guitar

Frank Walden – Saxophone

Henry Collins – Trumpet

Trevor Mires – Trombone

Elton John Follow the Yellow Brick Road Tour @ Hartwall Arena, Helsinki 10.11.2014

Elton John esiintyi Suomessa viimeksi viisi vuotta sitten osana The Red Piano -kiertuettaan, joka oli melko suoraviivainen greatest hits -kiertue. Samaaa showta hän oli vetänyt kolme vuotta Las Vegasin The Colosseumissa. Silloin Eltonilla oli mukaanaan  Ceasar's Palacen Colosseum salin estradille suunniteltu hillitön määrä valo-, video-, ynnä muuta rekvisiittaa. Tämän kertainen Follow the Yellow Brick Road -kiertue juhlistaa viime vuonna 40-vuotta täyttänyttä  Goodbye Yellow Brick Road (1973) albumia. Se oli tuossa vaiheessa Elton Johnin seitsemäs albumi ja sitä on myyty maailmanlaajuisesti vähintään 31 miljoonaa kappaletta ja se on hänen myydyin albuminsa. Levyä pidetään yleisesti myös miehen parhaana. Itse olen kyllä pitänyt nyt juhlitun levyn ohella Elton Johnin parhaana levytyksenä hänen kantrirock-tyylistä kolmatta albumiaan Tumbletweed Connection (1970). Siltähän löytyy mm. suomeksi Maalaismaisemaksi käännetty Country Comfort -balladi.

Olimme tulleet areenalle Helsingin keskustasta ratikalla ja olimme melko aikaisin paikalla. Konsertin alku vielä myöhästyi ja syyksi ilmoitettiin kiertuehenkilökunnan vaikeudet päästä Pietarista lennolle Helsinkiin. Lämmittelybändi ehti soittaa vain muutaman biisin verran kasarivaikutteista syntikkapoppia. Eipä tuosta  Bright Light Bright Light -bändistä jäänyt oikein minkäänlaista mielikuvaa.

Tasan kello yhdeksän Elton John viimein aloittaa. Sisääntulo ei ole mahtipontisen juhlallinen. Hän ja bändin jäsenet vain marssivat lavalle ja asettuvat kukin paikalleen. Konsertti alkoi jylhästi kirkonkellojen kumahteluilla ja kirkkourkujen jylinällä. Urku- ja pianomaalailua kestikin varsin pitkään ja välillä tuli mieleen Procol Harumin sinfoninen rock. Kyseessä oli  Goodbye Yellow Brick Road -albumin yli 11 minuuttinen avauskappale Funeral for a Friend/Love Lies Bleeding / Medley. Taisi mennä ainakin viisi minuuttia ilman pihaustakaan maestron laulua, joka alkoikin mahtipontisesti ja voimakkaana. Miehen ääni siis tuntui olevan kunnossa. 

Taustascreeni ei tahtonut pysyä Eltonin
sormien vauhdissa

Pääpaino koko konsertissa oli luonnollisesti viime vuonna 40 vuotta täyttäneen Goodbye Yellow Brick Road -levyn kappaleissa ja pisimmillään konserteissa on kuultu 28 kappaletta, joka on melkein tuplasti enemmän kuin 15 kappaleen Red Piano -kiertueella. Muutenkin painopiste oli tutuissa ja vieläkin tutummissa kappaleissa. Bändi soitti hienosti ja irtonaisesti ja soundit olivat kohdillaan. Bändistä välittyy tunne, että he vetävät näitä kappaleita ties kuinka monetta kertaa, mutta kyllästyminen ei  ainakaan soitossa kuulu.

Lavakattaus oli nyt paljon vaatimattomampi kuin edellisellä kiertueella. Vain valtavan suuri taustascreeni, jolle näytettiin karaokevideon tyylisiä kuvia ja välillä Eltonin viliseviä sormia pianon koskettimilla sekä maestron nuoruuden kuvia. Tällä kertaa ei nähty mitään ylimääräistä rekvisiittaa, kuten valtavia puhallettavia fallossymboleina toimivia banaaneja ja jäätelötuutteja puhumattakaan "maitoa" ruiskivista valtavista rinnoista lavan yllä.

Ehkä 25 biisiä ja ja kaksi ja puoli tuntia Elton Johnia oli sittenkin vähän liikaa. Esitysten mahtipontisuus alkoi puuduttaa varsinkin, kun levyversioina hyvinkin herkät ja sielukkaat kappaleet esitettiin turboahdettuina voimaballadeina ja suurella paatoksella. Elton selvästi mahtailee pianovirtuositeetillaan ja lauluäänellään. Kieltämättä vahvahan hänen äänensä edelleen on ja hänestä huokuu jopa poikamaista elämäniloa. Osalle yleisöstä olisi riittänyt vähempikin, siksi nopeasti permanto alkoi jo tyhjentyä setin loppupuolella. Vieressämme istunut vanhempi pariskunta poistui jo muutaman ensimmäisen kappaleen jälkeen - mitä lie olivat tulleet kuuntelemaan? Toki konsertilla oli huippuhetkensäkin, joka monille näytti olevan encorena kuultu iänikuinen Crocodile Rock. Minulle huippuhetkiä olivat ehkä pitkän ja räiskyvän pianointron aloittama Rocket Man sekä kiertueen nimikkobiisi Goodbye Yellow Brick Road.

Tämän kertainen Elton John -kokemus ei siis ollut yhtä hieno ja viihdyttävä kuin edellisellä kerralla. Suurin syy oli kyllä konsertin viivästynyt alku ja liiallinen kesto. Osansa tähän oli kyllä myös istumapaikoillamme areenan takaosassa, jonne esiintyjät jäivät melko etäisiksi. Kaiken kukkuraksi ilta venähti vielä niin pitkälle, että myöhästyimme viimeisestäkin bussista ja ratikasta ja jouduimme tihkusateessa kävelemään majapaikkaamme Helsingin keskustaan.

Setlist:

Funeral for a Friend/Love Lies Bleeding

Bennie and the Jets
Candle in the Wind
All the Girls Love Alice
Levon
Tiny Dancer
Believe
Daniel
Philadelphia Freedom (Elton John Band song)
Goodbye Yellow Brick Road
Rocket Man (I Think It's Going to Be a Long, Long Time)
Hey Ahab
I Guess That's Why They Call It the Blues
The One
Your Song
Burn Down the Mission
Sad Songs (Say So Much)
Sorry Seems to Be the Hardest Word
Don't Let the Sun Go Down on Me
The Bitch Is Back
I'm Still Standing
Your Sister Can't Twist (But She Can Rock 'n Roll)
Saturday Night's Alright for Fighting

Encore:

Sacrifice
Crocodile Rock


THE ELTON JOHN BAND:
Davey Johnstone — Musical Director, Guitars, Mandolin, Banjo, Vocals
Matt Bissonette — Bass Guitar, Vocals
Kim Bullard — Keyboards
John Mahon — Percussion, Drums, Vocals
Nigel Olsson — Drums, Vocals

Marianne Faithfull 9.11.2014 Musiikkitalo, Helsinki

Marianne Faithfullin (s. 1946) yhteydessä mainitaan aina seurustelu Mick Jaggerin kanssa 1960-luvun loppuun saakka. Hänen uransa alkoi vuonna 1964, kun hänen versionsa Mick Jaggerin ja Keith Richardsin laulusta As Tears Go By julkaistiin singlenä ja muodostui Faithfullin suurimmaksi hitiksi. Kappale nousi Ison-Britannian singlelistan kärkikymmenikköön ja teki Faithfullista yhden 60-luvun seuratuimmista nimistä sekä muusikkona, näyttelijänä että kuuluisuuksista koostuvan ystäväpiirinsä ansiosta. Myös toinen 1960-luvun hitti Sister Morphine (1969) oli Rollari-tuotantoa.

Suhteen päätyttyä Jaggerin kanssa hän vetäytyi julkisuudesta alati pahenevan huumeriippuvuutensa takia ja huumehuuruinen elämä vei hänet lopulta asunnottomaksi hylkiöksi Lontoon Sohoon. Satunnaisten 1970-luvun esiintymisten ja levytysten jälkeen paluu tapahtui vuoden 1979 albumilla Broken English, joka sai arvostusta kriitikoilta, mutta kaupallisesti suosio jäi vaatimattomaksi. Sama kaksijakoinen linja jatkui läpi 1980-luvun, jolloin julkaistuista albumeista Strange Weatheria (1987) on pidetty merkittävämpänä.

Uusin levy Give My Love to London (2014) on miellyttävä yllätys. Vanha rouva  on levyllä yllättävän vetreässä kunnossa. Tämä konstailematon pop-laulelmalevy ottaa kaiken irti Marianne Faithfullin karhean kuluneesta äänestä. Levy pullistelee nimekkäitä artisteja ja Faithfullin synkähköt sanoitukset sekä Roger Watersin, Nick Caven, Steve Earlen ja monien muiden sävellykset sopivat hyvin Faitfullin nykyiseen ääneen ja ilmaisuun. Kokonaisuus muistuttaa hiukan Bob Dylanin viimeisimpiä levytyksiä. Erityisen vaikuttava esitys levyllä on lohduttomuudessaan kieriskelevä, apokalyptinen Late Victorian Holocaust.

Kieltämättä oli pienoinen järkytys nähdä Musiikkitalon lavalle vaivalloisesti kepin kanssa avustajan saattamana köpöttelevä mummelin oloinen Marianne Faithfull. Positiivisesti yllättäneellä uutukaisellaan ja Youtubesta aivan viime vuosinakin kuvatuissa videoklipeissä kun esiintyi varsin verevän näköinen vasta 67 vuotias nainen. Hieman jopa jännitti, että mitähän tästä tulee. Lavalle oli asetettu tuoli, jolla laulaja istui noin joka toisen kappaleen sekä pöytä, nuottiteline ja silmälasit. Avustaja toi välillä laulajalle kupillisen teetä.

Konsertti alkoi Faithfull yhdessä ”yhdysvaltojen viimeisen sosialistin”, Steve Earlen kanssa kirjoittamalla uuden albumin avauskappaleella. Give My Love to London on ylistys Lontoon kaupungille. Kitaristi Rob McVeyn soittama dobro (resonaattorikitara) helkkyi sointiin mukavaa väriä ja bändin nuorekas ilme loi melkoisen kontrastin solistin olemukselle.  Heti alkuun kuultiin yksi illan komeimmista kappaleista. Faithfullin nykyinen elämän tragedioiden karheuttama ja hauras ääni soveltuu tällaiseen mollivoittoiseen, melko yksitoikkoiseen marssirytmiseen kappaleeseen paremmin kuin hyvin. Äänessä  soi mennyt, risainen elämä raastavasti, tunteita ja muistoja tulvillaan.

Syyksi tuskaiseen oloonsa Faithfull kertoo lonkkaansa tehdyn tekonivelleikkauksen. Leikkaus jouduttiin tekemään toukokuisella lomamatkalla Rhodoksella tapahtuneen kaatumisen seurauksena. Lisäksi Faithfull kertoi, ettei voi syödä särkylääkkeitä. Vanha narkomaani tietää mistä puhuu: ”Painkillers will kill me.” Välillä hän ähkäisee kivusta ja "Fuck!" tärähtää pari kertaa antaumuksella. Faithfullin muuten kerrotaan olevan ensimmäinen näyttelijä, joka on käyttänyt kyseistä sanaa elokuvassa. Tuskaisesta olostaan huolimatta hän kuitenkin juttelee varsin leppoisasti, tosin melko itseironisia välispiikkejä yleisölle. Välillä hän veteli henkosia sähkötupakastaan ja aina niiden jälkeen laulu soi ehkä hieman kirkkaampana.

Huolimatta siitä, että kyseessä oli Faithfullin 50-vuotistaiteilijajuhlakiertue, oli konsertin pääpaino uusissa kappaleissa. Faithfull totesikin heti alkuun ettei meneillään oleva kiertue ole mikään greatest hits -tyyppinen muistelo. Hyvä näin, sillä niin vakuuttavia ja vaikuttavia uudet kappaleet ovat. Vanhempaa tuotantoa edustivat alussa mainitulta paluulevyltä lohkaistut Broken English,  Witches' Song sekä yksi illan vaikuttavimmista esityksistä (Shel Silverstein cover) The Ballad of Lucy Jordan. Tässä seurassa Faithfullin illan "60-luvun nurkkauksessa" esitetty suurin hitti As Tears Go By oli vain kepeä välipala ja sen laulaja veti puolihuolimattomasti, jopa välinpitämättömän oloisesti istuallaan. Esityksestä ei ollut alkuperäisen levytyksen viattoman tyttömäisestä heleydestä mitään jäljellä. Samoin yksi uusimman levyn lainakappaleista, Everly Brothersin The Price of Love oli kevyt "rokettiroll"-vetäisy, mutta varmaan bändille hauska soittaa. Kuluvalla kiertueella on esitetty myös Broken English -levylle lainattua John Lennonin julistusta Workin Class Hero, mutta tällä kertaa sitä ei kuultu.

Faithfullin bändi oli ammattitaitoinen ja nuorekkaan energinen. Varsinkin kitaristi Rob McVey esitti persoonallisia ja loistavia sooloja voimakkaasti efektoidulla sähkökitaralla - kaikua ja säröä riitti. Akustinenkin kitara helkkyi hienosti hänen käsissään. Myös uusimmalla levyllä (rumpali Rob Ellisin lisäksi) soittanut kosketinsoittaja Ed Harcourt soitti hienoja sooloja. Valitettavasti Musiikkitalon klassiselle musiikille sovitettu akustiikka ei vaan oikein sovi sähköiselle rockmusiikille. Ainakin meidän paikoillemme alapermannolla piano ja ajoittain laulukin peittyivät rumpujen jyskeeseen ja kitaran ulvontaan. Saman ilmiön olen havainnut myös Lahden Sibeliustalolla. 

Ennen vimmaisesti vedettyä Mother Wolfia Faitfull nousi kipua uhmaten seisomaan ja esitti pitkän Rudyard Kiplingin Viidakkokirjasta lainatun johdannon. Illan ehdottomasti vaikuttavin osuus oli loppupuolen "narkkarinurkkaus" eli yhteen putkeen soitetut alun perin Rolling Stonesin huumevieroituksesta kertova Sister Morphine sekä Nick Caven kanssa uusimmalle levylle syntynyt Late Victorian Holocaust. Kun näiden perään vielä kuultiin ex Pink Floyd -miehen,  Roger Watersin säveltämä, jykevä Sparrows Will Sing, tuntui siltä, että pelkästään näiden kappaleiden takia kannatti paikalle vaivautua. 

Loppuun kuultiin huikea tulkinta Faithfullin yhdessä Twin Peaks -musiikistaan parhaiten tunnetun Angelo Badalamentin kanssa tekemästä Who Will Take Your Dreams Away, joka on alun perin sävelletty vuoden 1995 ranskalaiseen elokuvaklassikkoon The City of Lost Children. Kappale esitettiin pelkän Ed Harcourtin sähköpianon säestyksellä. Kappaleen loppuun Marianne Faithfull kuiskaa päätössanansa: ”Life goes on until the end”,  elämä jatkuu - loppuun saakka. Bändi ja Faithfull halailivat vielä toisiaan helpottuneen oloisina ja kumartelivat seisaallaan taputtavalle yleisölle joka suuntaan. Vaikka yleisö jaksoi hetken uskoa encoreen, sitä ei tullut, vaan bändi käveli pois lavalta ja Marianne Faithfull jäi vielä hetkeksi keppiinsä nojaten vilkuttelemaan yleisölle suosionosoituksista selvästi nauttien. Alun lievästä järkytyksestä ja jännityksestä huolimatta illasta kehkeytyikin varsin onnistunut ja vaikuttava, liikuttavakin elämys.

Setlist:

Give My Love To London
Falling Back
Broken English
Witches' Song
The Price of Love (The Everly Brothers cover)
Marathon Kiss
Love More Or Less
As Tears Go By
Come and Stay With Me
Mother Wolf
Sister Morphine
Late Victorian Holocaust
Sparrows Will Sing
The Ballad of Lucy Jordan (Shel Silverstein cover)
Who Will Take Your Dreams Away

Band:

Johnny Bridgewood (bs)
Rob McVey (gr)
Rob Ellis (dr)
Ed Harcourt (keyb)

Hector: Hauras, Jyväskylä 29.10.2014

Viime vuodet matalaa profiilia ja poissa estradeilta ja levytysstudioista pysytellyt Heikki "Hector" Harma palalasi taas kolmen vuoden tauon jälkeen myös konserttilavoille. Jyväskylästä käynnistynyt Hauras-kiertue sisältää 16 areenakonserttia eri puolilla maata päättyen Helsingin Hartwall Areenalle 29. marraskuuta. Edellisen kerran Hector nähtiin koko maan kattavalla konserttikiertueella kolmisen vuotta sitten, syksyllä 2011. Tuolloin hän teki myös Jyväskylän jäähallissa käyneen Aikamatka 1966 – 2011 –kiertueen live-keikoilta jo tutuksi tulleen erittäin taitavista muusikoista koostuvan Power Band –kokoonpanonsa kanssa.

Hector julkaisi kuluvana syksynä hänelle ennätyspitkän, kymmenen vuoden levytystauon jälkeen uuden Hauras -albumin, joka rikkoi kultalevyrajan jo ennakkomyynnissä. Tavallaan uusin levy jatkaa siitä, mihin edellinen, vuonna 2004 ilmestynyt Ei selityksiä -levy jäi. Uusimmallakin levyllä Hectorin omat kappaleet jakautuvat melankolisiin ja dramaattisiin lauluihin ja toisaalta kepeämpiin folk/country-tyylisiin ralleihin. Lisäksi mukana on muutama suomeksi sanoitettu cover-biisi.

Hauras jatkaa Hectorin yli 40 vuoden levytysuran aikana tutuksi tullutta linjaa,  Vahvimmillaan hän on tummasävyisten, vähän mystisten rockballadien parissa ja humoristina hieman epätasainen. Uudella levylläkin huumoripuolta edustaa melko köykäinen Ihan tavallinen suomalainen mies. Vahvaa tunnetta taas sisältää mm. Taivaslelut (Mandala). Tämä on Harmalle erityisen tärkeä laulu, sillä se alkoi saada hahmoaan viitisen vuotta sitten, kun hänen veljensä menehtyi syöpään. Kappaleen kertosäkeessä on kuuluu Hectorin 70-luvun raskaampaa rocksoundia. Yleisesti Hauras-levyn sanoitukset käsittelevät vanhenemista ja katoavaisuutta, elämän haurautta.

Lainakappaleita levyllä ovat jo edelliselläkin kiertueella kuultu  Gordon Lightfootin Pussywillows Cat-tailsista ajattomasti versioitu Tähän vuodenaikaan sekä David McWilliamsin vanha The Days of Pearly Spencer Hectorin kääntämänä Jos lehmät osais lentää. Levyn kolmas "lainakappale" Hectorin aikoinaan Maaritille sanoittama, Carole Kingin Child of Mine eli Lainaa vain kuulostaa Hectorin itse esittämänä Maaritin vastaavaa paljon vähemmän imelältä.

Hector on haastatteluissaan vähätellyt aikaisempaa tuotantoaan ja kertonut riittämättömyyden tunteistaan lauluntekijänä. Tosiasia kuitenkin on, että suomenkielisen popmusiikin perustivat Juice Leskinen, Dave Lindholm ja Hector. Hector julkaisi kolmikosta ensimmäisenä suomenkielisen poplevyn, Nostalgia vuonna 1972. Näin Hectorilla ei pitäisi olla mitään syytä vähättelyyn. Toisaalta ehkä hän on kuitenkin uusimmallakin levyllään jollain tavalla "jämähtänyt" tiettyyn tyyliin, eikä hänellä ole kertomansa mukaan rohkeutta ottaa taiteellisia riskejä. "Aina olen ajatellut, että joo, mutta tämän seuraavan teen vielä vanhalla tavalla", on mies itse sanonut.  Ehkä Hectorin pitäisikin tehdä välillä jotakin ihan erilaista ja ottaa mallia uudistumisesta esimerkiksi Tuomari Nurmiolta.

Tällä konserttikiertueella ja myös Hauras-levyllä soittaa Okko Larun johtama, entisestään kasvanut Power Band. Mukana kiertueella on myös  Power Stringsiksi nimetty Elisa Järvelän johtama jousikvartetti.

Konserttipaikkana oli Jyväskylän messukeskuksen Paviljonki Areena. Paikka ei ole muuta kuin valtava. kolkko messuhalli, josta on mustilla verhoilla erotettu tila konsertille kulloisenkin yleisömäärän mukaan. Areena saikin Hectorin vinoilemaan, siitä kuinka "mukava on tulla tänne hienoon konserttitaloonne". Jyväskylässä kun on vuosikausia (ellei vuosikymmeniä) taisteltu konserttitalon rakentamisesta ja sen paikasta. Taitaa kyllä kaupungin nykyresursseilla jäädä ikuisesti haaveeksi.

Konsertti alkoi kosketinsoittajavelho Esa Kotilaisen komealla, avaruushenkisellä kosketinsoitinmaalailulla ja Hectorin jyhkeällä runonlausunnalla "Tähtien takaa". Isolla taustascreenillä näytettin lentoa tähtien seassa ja muuta avaruuskuvastoa. Vähitellen ensimmäisten kappaleiden aikana taustakuvastossa laskeuduttiin maan pinnalle ja kaupunkinäkymiin.

Varsinaisista kappaleista ensimmäisenä kuultiin Hauras-levyn hieno lainabiisi Kesytetty. Kyseessä on alunperin Seija Simolan levyttämä ikivihreä, jonka sanat ovat ranskalaisen Antoine Saint de Exupéryn pienoisromaanista Pikku Prinssi. Muina näytteinä uudelta levyltä konsertissa kuultiin vaikuttava nimikappale Hauras sekä kepeä country-ralli Kotijumala, tunnelmallinen Onnen sirpaleet,  singlenäkin julkaistu hupailu Tavallinen suomalainen mies sekä Hectorin Maarit hurmerinnalle sanoittama Lainaa vain.

Konsertin alkupuolella oli maestrolla havaittavissa selvää jännitystä, olihan tämä kiertueen ensimmäinen keikka. Yleisön hiljentyminen varsin pitkään kestävien kitaranvaihtojen aikana sai miehen lausumaan "Nämä ovat niitä hetkiä, joista huomaa, ettei kontaktia ole vielä syntynyt ...".

Kappaleiden välissä Hector kertoili esittämistään lauluista. Onnen sirpleet -kappaletta nimetessään nimi oli tuntunut jostain yhteydestä tutulta. Googlatessaan hän olikin huomannut, että Joel Hallikainen on tehnyt Onnen sirpaleita. Niinpä nimestä sitten otettiin käyttöön määrätty muoto. Uusimman levyn Lainaa vain Hector oli kuullut Juha Tapion esittämänä "siinä itketysohjelmassa" ja pyytänyt Maaritilta lupaa ottaa sen uudelle levylleen. Myös Hectorin ja Jarmo Nikun Samuli Edelmanille tekemä Peggy otettiin "himaan" Vain elämää -tv-sarjan innoittamana.

Illan setissä kuultiin varsin runsaasti Hectorin uudelleen sanoittamia lainakappaleita. Tosin irlantilaista kansansävelmää Lily of the West ei ollut vielä ehditty sanoittaa suomeksi. Hieno Vanhankirkon puisto, Kissojen yö, Palkkasoturi, Kuningatar sekä hienosti jazzahtava Seisovaa ilmaa ovat Hector-keikkojen vakio-ohjelmistoa ja kuultiin edelliselläkin - Aikamatka-kiertueen - Jyväskylän keikalla. 

Harvinaisempaa tuotantoa edustivat  V.A. Koskenniemen runoon täydennetty Satakielen laulu sekä Tuntematon sotilas. Edellinen on pitkä ja suruista tehty ja ymmärrettävästi varsin kirjallisen kuuloinen esitys. Sodan vastainen  ja katkera  Tuntematon sotilas on peräisin Kadonneet lapset -albumilta (1978). Illan ehdoton kohokohta oli vaikuttava ja "vain pari sanaa muuttamalla" täysin ajankohtainen Eurooppa (Eurooppa, 1981). Hector lauloi: “Sä olet Syyria, sä itket” ja “Sä olet Ukraina, sä pelkäät.” Kappaleessa kuultiin maukasta ja energistä sooloilua niin kitaristeilta Jussi Turunen ja Jarmo Nikku sekä viulisti Elisa Järvelältä. Hiukan kyllä häiritsi soolojen miksaaminen melko alas, sillä ne tahtoivat peittyä ison bändin muhkean soinnin alle. Power Band loisti toki koko illan ja myös Matti Kallion irlanninhuilut toivat hienoa väriä sovituksiin.

Hectorin ongelma on kappalevalinta keikoilleen erittäin runsaasta materiaalistaan niin, että tyydyttää hittinälkäisen ja harvinaisempaa tuotantoa kaipaavan yleisön odotukset. Silti esimerkiksi varsinaisen setin päättänyt Ake, Make, Pera ja mä tai toisena encorena kuultu yleisölaulatus Lumi teki enkelin eteiseen voisi joskus jäädä setistä poiskin. Hectorille ne ovat pakkosoittoa: "Vieläkään en oikein ymmärrä, mikä niissä on muka niin ihmeellistä", hän on jossakin haastattelussa sanonut.

Kaiken kaikkiaan jälleen hieno konsertti, joka  tarjosi sopivasti hittejä ja mukavasti harvinaisempaa materiaalia sekä tietysti uuden albumin kappaleita.

Setlist:

 1.     Tähtien takaa
 2.     Kesytetty
 3.     Hauras
 4.     Vanhankirkon puisto
 5.     Kotijumala
 6.     Lily of the West
 7.     Lainaa vain
 8.     Seisovaa ilmaa
 9.     Kissojen yö
10.    Satakielen laulu
11.    Mandoliinimies
12.    Kultainen noutaja
13.    Kuunnellaan vaan taivasta
14.    Onnen sirpaleet
15.    Olen nielaissut kuun
16.    Ihan tavallinen suomalainen mies
17.    Tuntematon sotilas
18.    Palkkasoturi
19.    Kuningatar
20.    Peggy
21.    Yhtenä iltana
22.    Jos sä tahdot niin
23.    Mulla ei oo rahaa
24.    Eurooppa
25.    Ake Make Pera ja mä

Encoret:

1.    Kaikki tahtoo rakastaa
2.    Lumi teki enkelin eteiseen

Hector - laulu, kitara

POWER BAND:

Okko Laru – rummut, taustalaulu
Masa Maijanen - basso
Jussi Turunen - kitara
Jarmo Nikku - kitara
Esa Kotilainen - koskettimet
Matti Kallio – koskettimet, irlanninhuilut, taustalaulu
Panu Syrjänen - saksofoni
Janne Toivonen – trumpetti

Power Strings:

Elisa Järvelä - I-viulu
Lea Tuuri - II-viulu
Pia Maria Kukkonen - alttoviulu
Iida Vilhelmiina Laine - sello

Pori Jazz 17.7.2014 (Bob Dylan, Bettye LaVette, Souljazz Orchestra, Larry Carlton, John Németh, Suzanne Vega)

Kesän perhejuhlaputken lomassa päätimme osallistua kymmenen vuoden (!) tauon jälkeen, edellisenä päivänä täyttyneiden pyöreiden ikävuosienikin kunniaksi Pori Jazzeille. Tällä kertaa paikalle houkutteli etenkin tämän vuotisten jazzien suurin stara Bob Dylan. Kukapa merkkipäivääni voisikaan hienommin juhlistaa.  

Pori Jazz oli tälle kesälle uusinut reippaasti konseptiaan. Musiikkia tarjoiltiin Kirjurinluodolla kolmelta lavalta: Pori Jazz -areenalla Päälavalta ja ns. Nurmilavalta vuorotellen suurin piirtein tauotta. Perinteisempää jazzia oli tarjolla vanhalta Lokkilavalta ja puheohjelmistoa ns. SuomiAreenalta. Jazzeista voisi sanoa nyt muodostuneen musiikin supermarket, josta kuulija voi valita  makunsa mukaista musiikkia. Erityisen mobiilisovelluksen avulla pysyi hyvin selvillä siitä, mitä milläkin lavalla kulloinkin tapahtuu. Olimme kuitenkin päättäneet keskittyä Areenan tarjontaan ja jättää Lokkilavan jazz-ohjelmisto tällä kertaa väliin.

Kesän 2014 jazzien suurin ja kuumin puheenaihe oli kuitenkin anniskelumääräyksien tiukentaminen ja yleisön omien picnicjuomien kieltäminen alueella. Tähän astihan kävijä on saanut tulla Kirjurinluodolle aivan vapaasti, kukaan ei ole kytännyt eväslaukun sisältöä, eikä mitään muutakaan. Muutos näkyi jo portilla, sillä sisääntulo oli aiempaa huomattavasti vaivalloisempaa tiukkojen turvatarkastusten vuoksi. Uusi tarkastus oli vielä anniskelualueen portilla, jossa korkkaamattomat juomapullot - myös vesipullot - piti tyhjentää. Alkoholijuomalinjauksen taustalla eivät ole järjestyshäiriöt, vaan tällä tiukennuksella Pori Jazz on nyt saatu samaan ruotuun muiden festareiden kanssa alkoholipolitiikan suhteen. Alkoholijuomia saa nauttia, mutta vain paikan päältä ostettuna. Myöhemmin ilmeni, että juomia todellakin sai varmasti riittävästi. Halvimmillaan 20 euron hintaisia viinipulloja kannettiin anniskelupisteistä urakalla jopa laatikoittain laajalle anniskelualueelle (jota oli aivan lavan edustaa lukuun ottamatta koko areena-alue). Tämä kyllä näkyikin sitten loppuillasta humalaisten määränä ja jalattomiksi pehmenneiden festarikävijöiden taluttamisena ulos alueelta. Aivan samanlaista oli kyllä jo kymmenen vuotta aiemmin edellisellä Pori Jazz -käynnillämme. Silloin oli juuri yleistyneet hana-viiniboxit, joita näki yhden jos toisenkin vierellä penkeillä - ja loppuillasta porukan kunto oli sitten sen mukainen. Tuolloin tosin sattui olemaan "nuorison päivä", esiintyjinä olivat mm. Redrama ja Alicia Keys.

 

Asetuimme festarituoleinemme ja leirivarusteinemme aurinkoiseen rinteeseen Päälavan ja Nurmilavan puoliväliin, mistä oli oivalliset näkymät ja kuunteluolosuhteet molemmille lavoille. Välillä kävin lavojen edustalla kuvaamassa esiintyjiä, mutta enimmäkseen istuimme tuoleissamme tai makoilimme viltillä auringosta ja musiikista nauttien.

Tullessamme alueelle oli jo kaksi ensimmäistä esiintyjää (HERD & Aili Ikonen sekä PRISM featuring Dave Holland, Kevin Eubanks, Craig Taborn and Eric Harland) settinsä soittaneet. No, eipä tuo ensin mainitun Jazziskelmäikivihreät olisi niin kiinnostaneetkaan. Jälkimmäisen olisin kyllä mielelläni tsekannut, mutta tulomatkan sattumusten takia missasimme senkin.

John Németh

Yhdysvaltain Idahosta tuleva valkoinen soul/blues laulaja John Németh oli oranssissa puvussaan laulamassa Nurmilavalla paikalle saapuessamme ja ihan kelpo blues-mausteista souliahan mies esitti. Kuitenkin melko perinteistä sellaista, vaikka Pori Jazzin artistiesittelyssä miehen sanottiinkin kaihtavan retroilua. Settiin mahtui myös ainakin yksi coverbiisi, hieno tulkinta Roy Orbisonin Cryingista. Keikan jälkeen John lupasi jakaa nimikirjoituksia levyihin myyntikojulla, mutta eipä tullut levyä ostettua. Myöhemmin tutustuin Spotifyssa miehen tuoreimpaan, mainioon Memphis Grease -albumiin. Levy on saanut hyvän vastaanoton kriitikkopiireissä ja menestynyt alan listoilla. Levyn pehmeämmin soulahtavista biiseistä tulee vahvasti mieleen laulaja-kitaristi Robert Cray, mutta särmikkäämpiäkin sävyjä levyllä kuulee. Löytyypä levyltä myös äsken mainittu Roy Orbison-coverkin.

Larry Carlton  (syntynyt 2. maaliskuuta 1948 Kaliforniassa) on yksi maailman tunnetuimmista jazzkitaristeista. Uransa aikana hän on voittanut kolme Grammy-palkintoa levytyksistään ja sävellyksistään. Yksi Carltonin kuuluisimmista tuotoksista lienee takavuosien televisiosarjan Hill Street Bluesin tunnusmusiikki. Vaikka Carlton ei olekaan kovin kuuluisa varsinaisena "kitaralegendana", hänen menestyksensä studio- ja sessiokitaristina on huomattava. Hänen vaikutuksensa nuoremman sukupolven jazzkitaristeihin on erittäin merkittävä. Koska hänen monipuolinen soittotyylinsä ei rajoitu pelkästään smooth jazziin, häntä ei voida kategorioida mihinkään erilliseen genreen. Tämä tekeekin Carltonista mielenkiintoista kuunneltavaa kaikille kitaristeille. Carlton on tehnyt yhteistyötä niinkin kovien artistien kanssa kuin mm. Joni Mitchell, Quincy Jones, Stanley Clarke ja Steely Dan. Viimeksi mainitun hieno Josie (Steely Dan: Aja, 1977) kuultiin Carltonin setissä ja onpa hän sen levyttänytkin albumille On Solid Ground (1989).

Carltonin setti meni vähän "ohi" koska kävimme sen  aikana ruokailemassa alueen ravintolateltassa. Vaikka soitto kuului hyvin myös ravintolapöytään, jäi keskittyminen musiikkiin siellä vähemmälle. Ihan maistuvaa gumboa, olutta ja valkoviiniä sai melko kohtuulliseen hintaan. Festariravintolan systeemi vaan oli aika omituinen. Samaan pöytään ei nimittäin meinattu millään päästää ihmisiä eri seurueista ilmeisesti laskutuskäytäntöjen takia. Istutettiin vaikka vain yksi henkilö yhteen pöytään ja muut sitten jonottivat, vaikka vapaita paikkoja oli runsaasti. Lyöttäydyimme yhteen erään helsinkiläis-herrasmiehen kanssa ja jaoimme pöydän - ja laskun. Kuitista huomasimme, että ravintolaa piti ja myös anniskelun hoiti Tavastiaklubi, Helsinki (!). Minkähänlaisella kilpailutuksella ravintoloitsija ja anniskelija lienee valittu, kun ei paikallisille ole annettu mahdollisuutta?

Nurmilavalla aloitti seuraavaksi kanadalainen Souljazz Orchestra. Bändi yhdistelee musiikissaan nimensä mukaisesti soulia ja jazzia, mutta mukana on myös runsaasti afrikkalaisia ja karibialaisia rytmejä sekä lattarisävyjä melko retroilla soundeilla. Hyvin tuo hyväntuulinen maailmanmusiikki toimikin helteisenä iltapäivänä saaden muutamat jopa tanssimaan lavan edustalla. Ehkä ympäristö ei kuitenkaan ollut ihan oikea tämänkaltaiselle bailumusiikille, siksi vaatimattomaksi tanssivan yleisön määrä kuitenkin jäi ihmisten istuessa mieluummin retkituoleillaan ja huovillaan.

The Souljazz Orchestra: Pierre Chrétien, koskettimet, lyömäsoittimet, laulu; Marielle Rivard, lyömäsoittimet, laulu; Philippe Lafrenière, rummut lyömäsoittimet, laulu; StevePatterson, tenorisaksofoni, lyömäsoittimet, laulu; 
Zakari Frantz, alttosaksofoni, lyömäsoittimet, laulu

Bettye LaVette

68-vuotias detroitlainen soulkuningatar Bettye LaVette on aloittanut uransa 16-vuotiaana v. 1962. Laajempaan suosioon hän kuitenkin nousi vasta 2005, jolloin cover-albumi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. LaVette aloitti settinsä versiollaan Bob Dylanin biisillä Everything Is Broken (Oh Mercy, 1989) ja kulki tunnelmasta toiseen rennon mehevällä otteella sekä aidolla, kirpeän karhealla Souläänellään välillä jopa istuen herkistelemässä lavan reunalla. En kovin hyvin tunne LaVetten tuotantoa, mutta toinen tunnistamani biisi oli alun perin Animalsin, mutta myös mm. Joe Cockerin versioima Don't let me be misunderstood. LaVette onkin tehnyt brittirockia ja -popia tunnelmallisesti ja soulahtavasti versioivan albumin Interpretations: The British Songbook (2010). Animals-hitin lisäksi levy sisältää mm. Beatlesia, Paul McCartneya, Pink Floydia, Moody Bluesia, Rolling Stonesia ja jopa Led Zeppeliniä. Kaiken kaikkia erittäin nautittava setti tältä soulmammalta, vaikka keikka jäikin hiukan etäiseksi melko kaukaa katsottuna.

 Suzanne Vega ja tavaramerkiksi
 muodostunut silinterihattu

Suzanne Vegan setin edettyä Nurmilavalla hieman yli puolivälin jätimme leirimme ja siirryimme jo päälavan eteen odottamaan illan päätähden eli Bob Dylanin keikkaa. Vegan osuuden pystyi hyvin seuraamaan loppuun sieltäkin päälavan screenien kautta. Vegalle on tyypillistä surumielinen ja mutkaton laulutyyli, jossa ei ole vibraattoa, ja hänen sanoituksensa ovat kirpeän runollisia ja tiiviitä, mutta eivät suoran poliittisia. Setti sisälsi enimmäkseen Vegan tuoreen, seitsemään vuoteen ensimmäinen albumin Tales From The Realm Of The Queen Of Pentacles (2014) materiaalia sekä muutamia vanhempia hittejä, joista tunnistamiani olivat ainakin Marlene On the Wall sekä ehkäpä Vegan suurimmat, 30 vuoden takaiset (!) hitit, encorena kuullut Luka ja Tom’s Dinner. Suzanne Vega on haastatteluissaan ihmetellyt yleisön tanssimista Luka-kappaleensa tahdissa. Kappale kun kertoo surullisen tarinan lapseen kohdistuvasta väkivallasta. Olisiko tähän yksinkertainen selitys, ettei täällä vaan kaikki ymmärrä tai kuuntele sanoja? Uuden levyn biiseistä parhaiten tuntui yleisöön uppoavan Vegan pukeutumista kommentoiva I Never Wear White.

Gerry Leonard

Vegan bändissä ei ollut lainkaan basistia, vaan taustalla oli vain rumpali sekä kitaristi  Gerry Leonard. Leonard näytti lavalla tutulta ja myöhemmin hoksasin, että mieshän soitti Earl Slickin ohella kitaraa David Bowien Reality-kiertueen bändissä 2003 näkemälläni Helsingin keikalla. Vegan taustalle olisin kyllä kaivannut bassoa ja ehkä kosketinsoittimetkin olisivat tuoneet lisäväriä taustoihin. Nyt säestys jäi ehkä hiukan kuivakaksi.

Suzanne Vegan setlista oli seuraava:

 Fat Man And Dancing Girl, Marlene On the Wall, Fool’s Complaint, Crack in the Wall, Jacob and the Angel, The Queen and The Soldier, Don’t Uncork What you Can’t Contain, Layin’ On Of Hands, Left Of Center, I Never Wear White, Some Journey  Encore: Luka, Tom’s Dinner

Bob Dylan olikin sitten kiinnostavuudessaan omaa luokkaansa näillä juhlilla ja yksi maailman merkittävimmistä artisteista millä tahansa skaalalla mitattuna ja olen hänen uraansa seurannut ja levyjä ostanut jo nelisenkymmentä vuotta! Siksi asetuimmekin hyvissä ajoin mahdollisimman lähelle päälavaa odottamaan Dylanin osuuden alkua. Olimmekin noin kolmannessa rivissä, joten näkymät lavalle olivat erinomaiset. Vaikka kuvauskielto oli niin ankara, ettei edes kännykkäkameroita saanut käyttää, otin järjestelmäkamerani mukaan lavan edustalle. Eihän sitä voinut leiripaikallemmekaan jättää. Niinpä sitten jouduinkin haukankatseisten järjestysmiesten silmätikuksi niin, että jo ottaessani kuvaa Dylanin lavakattauksesta ennen keikan alkua, ilmoitti järjestysmies, ettei saa kuvata. Minä siihen, että älä nyt viitsi, eihän keikka ole vielä alkanutkaan. Järkkäri sanoi vaan varoittavansa "jo etukäteen". Kuvauskielto harmitti, sillä siltä paikalta olisin varmasti saanut hienoja otoksia suuresta legendasta. Huomasin myös jo odotellessa, että screeneille kuvaavat lavakameratkin oli poistettu päälavalta ja screeneille näytettiin vain rakeista yleiskuvaa lavasta ja bändistä.

Muitakin ankaria rajoituksia Dylan oli esittänyt festivaaliorganisaatiolle ehdottoman kuvauskiellon lisäksi. Nämä vaatimukset on kyllä mediassa tulkittu aivan väärin. Nuo mediassa yleisön "fanituskielloksi" väännetyt toiveet oli kyllä osoitettu lavan takaiselle festivaalin henkilökunnalle. Asiallinen käytös ja artistien kunnioitus ja heille keskittymisrauhan antaminen kuuluvat kyllä festivaalityöntekijöiden ammattitaitoon ja pitäisi olla itsestään selvää. Dylan (73) on varmasti pitkän uransa aikana nähnyt keikkojen kaikki mahdolliset ikävimmätkin lieveilmiöt, joten kyllä hänellä on oikeus suojella itseään ja vaatia saada olla rauhassa.

Bob Dylanin ja bändin lavakattaus ennen aktin alkua

Dylanin tämän vuotisella kiertueella on ollut hyvinkin vakiona pysynyt uusimman, Tempest -levyn (2012) materiaaliin painottuva setlista. Parilla keikalla on kuultu aivan erilainen, enemmän vanhoja klassikoita sisältävä setti. Odotin jännityksellä, mitä tällä kertaa tulee ja olinkin tulostanut mukaani molemmat setlistat, joista seurasin keikan etenemistä.

Noin 20 minuuttia myöhässä Dylan astelee tummassa puvussaan vaaleine lierihattuineen hyväntuulisena ja hymyssä suin bändinsä kanssa lavalle. Tapansa mukaan hän ei tervehdi eikä näytä millään tavalla huomioivan yleisöä.  Keikan vihdoin käynnistyessä kappaleella Things Have Changed iloni legendan näkemisestä oli ylimmillään, olihan edellisestä näkemästäni Dylan-keikasta kulunut jo 14 vuotta. Aloituskappaleesta päättelin, että nyt tuleekin se ennakkoon toivomani vakiosetti. Halusin kuulla Tempest-levyn svengaavia rhytm'n blues -kappaleita livena.

Things Have Changed -kappale on peräisin vuoden 2000 Wonder Boys -elokuvasta ja sen soundtrackilta. Nyt laulu esitettiin kiihkeän nopeana ja Dylan sylki kyynisiä lauseita käheän murisevalla äänellään suorastaan riemukkaasti. Rautaisen ammattitaitoinen bändi soitti erittäin dynaamisesti ja selkeän ilmavasti hyvällä svengillä. Dylanin  nykyinen, karhea lauluääni saattoi kyllä aiheuttaa tottumattomammille kuulijoille jonkinlaisen alkutyrmistyksen, mutta pian Dylanin saattoi huomata ärisevän tekstejään jopa hyvinkin ilmeikkäästi. Itse olen kyllä jo tottunut hänen nykyääneensä kuunnellessani maestron 2000-luvun levytyksiä. Vuosi vuodelta karheammaksi muuttuva ääni tuo hänen lauluihinsa syvyyttä ja rosoa. Minusta ei siis voida puhua hänen "äänensä rippeistä", kuten joku lehtikriitikko kirjoitti.

She Belongs to Me (Bringing it All Back Home, 1965). 1960-luvun klassikko vedettiin rutiinilla. Dylanin soitti simppelin huuliharppusoolon, jossa taisi olla välillä kolmaskin sävel.

Bob aloitti keikan lavan keskellä mikrofonin takana seisten, mutta seuraavan Beyond Here Lies Nothin' (Together Through Life, 2009) hän siirtyi laulamaan flyygelin takaa. Kappale on rullaavaa "americanaa" viiden vuoden takaiselta levyltä. Dylan pimputteli kahdella sormella hauskoja fillejä flyygelillään ja Donnie Herronin mandoliini toi kepeää lisäväriä kappaleeseen.

Mutta mitä nyt? Yllättäen setti hyppäsikin sille toiselle, klassikkopainotteiselle listalle eli nyt arvatenkin tulee jonkinlainen yhdistelmäkeikka! Vanha, alun perin akustinen balladi To Ramona (Another Side of Bob Dylan, 1964) vedettiin reippaana valssina koko yhtyeen versiona. 

The Levee's Gonna Break (Modern Times, 2006) seurasi uskollisesti vanhoista blues- ja folkaineksista kootun kappaleen levyversiota. Basisti Tony Garnier siirtyi akustiseen pystybassoon.

Shelter From The Storm (Blood on the Tracks, 1975). Siirryttiin 1970-luvulle nyt countryvaikutteiseksi steel-kitaroineen uudelleen sovitetun akustisen klassikon myötä. Dylan lauloi tunnetta tihkuen ja soitti hieman melodisemman huuliharppusoolon. Erittäin hieno ja tunteellinen hetki, joka sai itsenikin hiukan herkistymään.

Million Miles / Cry A While (Time Out of Mind, 1997 ja Love and Theft, 2001). Jälkeen päin luin, että tässä Dylan yhdisteli sanoituksiaan aloittaen Million Miles -kappaleen säkeillä. Paikan päällä en kyllä tuota rekisteröinyt. Levytysten rhythm and blues oli vaihtunut sovituksessa kevyeksi ja hyvinkin jazzahtavaksi swingiksi.

Girl From The North Country (Freewheelin', 1963). Dylanin kouluaikaiselle tyttöystävälleen (Echo Helstrom, jolla oli suomalaislähtöiset vanhemmat) kirjoittama vanha laulu palasi ohjelmistoon kiertueen suuntautuessa Pohjoismaihin. Bob duetoi kappaleen aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Basisti soitti kontrabassoaan jousella yhtä karheasti kuin Dylanin laulu, joka soi tässä yllättävän kauniisti. Kuka vielä sanoo, ettei Dylan osaa laulaa? Harras, liikuttavakin hetki ja illan ehdoton kohokohta.

Summer Days (Love and Theft, 2001). Levyllä rockabilly-tyylinen kappale rullasi livenakin hyväntuulisesti. "Kaikki tytöt sanovat, että olen loppuun kulunut tähti", Dylan ilveili sanoituksessaan ja pimputteli hulvattoman minimalistisen flyygelisoolon.

Desolation Row (Highway 61 Revisited, 1965). Hieno mammuttibiisi ja klassikkojen klassikko, jonka melodiaan Dylan ei enää yrittänytkään yltää. Hän puhkui ja murisi kuitenkin yllättävän elävästi mestarillista sanoitustaan kepeästi rullaavan bänditaustan päälle. Hieno hetki!

Tweedle Dee & Tweedle Dum (Love and Theft, 2001). Levyllä vähän tylsä rockbiisi hitaampana, akustisena ja countryhenkisenä sovituksena. Dylan oli keksinyt kappaleeseen uuden ja levyversiota paremman laulumelodian. Näinhän Dylan on aina tehnyt, eli ei välttämättä seuraa varsinkaan vanhimpien laulujensa levytysversioiden melodiaa ja sovitusta, vaan tekee ne aina enemmän tai vähemmän uusiksi. Tästähän ei satunnaisemmat kuulijat pidä, kun eivät aina keikkaversioista tunnista tunnetuimpiakaan kappaleita. Ahkerasti kiertävä Dylan ei haluakaan olla mikään jukeboxi, joka jauhaa samoja hittejä illasta toiseen samalla tavalla. Hän myös inhoaa yleisön osallistumista yhteislauluun keikoillaan. Se hänelle suotakoon ja se on vaan hyväksyttävä. Dylan ei tälläkään kertaa tarjoa kuulijoille mitä he haluavat vaan mitä hän itse haluaa heille antaa.

Lonesome Day Blues (Love and Theft, 2001). Jälleen levytystä keveämpi ja leikkisämpi versio. Kuten myös A Hard Rain's A-Gonna Fall (Freewheelin', 1963). Tämä alkujaan synkkä, apokalyptinen akustinen balladi kuultiin nyt kepeänä jazzvalssina, missä saattoi olla puritaanisimmilla "dylanologeilla" nielemistä. Laulu sisälsi nyt Dylanin omalaatuista komiikkaa ja  hän jopa  naureskeli kesken laulun uusia kepeitä melodianpätkiä keksiessään. Loppuun tuli vielä kunnon paisutukset.

Thunder On The Mountain (Modern Times, 2006). Levyn "ränttätänttä blues" sai nyt kevyitä swingsävyjä, mutta kuultiinpa myös hienoa rock'n roll -henkistä kitarointia Charlie Sextonilta. Bob ja bändi vilkuilivat hetken toisiaan ja poistuivat sitten lavalta. Aiemmilla keikoilla tällä setillä on kuultu vielä ennen encoreja Ballad Of The Thin Man, mutta nyt se jäi harmittavasti, ilmeisesti ajanpuutteen vuoksi kuulematta. Yleisö sai kuin saikin aikaan sen verran meteliä, että maestro ja bändi palasivat vielä lavalle.

Ainoana encorena kuultiin  All Along The Watchtower (John Wesley Harding, 1967). Dylanin erikoista pianismia ja puhelaulua Jimi Hendrixin aikoinaan ikimuistoisesti versioimassa klassikossa. Loppuun pitkähkö herkistely. Soittoaika alkoi kuitenkin loppua ja Dylan jätti väliin toisen ylimääräisensä, joka on viikkokausia ollut Blowin' in the Wind. Lopetus tuntui hieman hätäiseltä, mutta minkäs teet, vaikka olisihan tuonkin klassikon nykyversion mielellään kuullut. Olisi voinut vaikka verrata edelliskesänä Neil Youngilta Helsingin Kaisaniemessä kuultuun cover-versioon.

Keikan päätteeksi Dylan kerääntyi bändin kanssa lavalle riviin kiittämään yleisöä. Mutta ei, ei hän tälläkään kertaa sanonut sanaakaan, kuten ei keikoillaan yleensäkään, eikä myöskään kumartanut yleisölle. Katseli vain hetken kauas Kirjurinluodon rinteeseen yltänyttä yleisömerta, kääntyi ja käveli pois.

Tämän yhden surkean kännykkäkamerakuvan
sain napattua haukankatseisen järjestysmiehen (oik.)
vilkaistessa muualle.

Kaiken kaikkiaan Dylan oli hyvässä vedossa ja  bändi oikea herrasmiesorkesteri, joka soi todella hyvin ja ammattitaitoisesti, mutta välillä ehkä vähän rutiininomaisesti ja kuivasti. Kitaristien vuoropuhelu Dylanin flyygelin kanssa vaelteli amerikkalaisen juurimusiikin, viihdeperinteen, svingin ja jazzin välisissä maastoissa basson ja rumpujen mehevästi kannattelemana.  Ehkä noihin blues/rock/swing -sävyihin olisi voinut olla enemmänkin vaihtelua muutaman countrytyylisen sovituksen lisäksi. Huomattavaa oli, ettei Dylan soittanut lainkaan kitaraa ja huuliharppuakin säästeliäästi vain parissa kappaleessa. Pianon takaa hän nousi aina ohjaamaan kappaleiden lopetuksen ja kävi kappaleiden välissä ottamassa juotavaa lavalla olleen kaiuttimen päältä valkoisen patsaan takaa. Saman kaiuttimen päällä taisi muuten seistä myös Oscar pysti tai ainakin jäljennös siitä. Dylanhan sai v. 2000 Oscarin parhaasta alkuperäiskappaleesta konsertin avausbiisistä Things Have Changed elokuvassa Wonder Boys.

Upea keikka loistavalta artistilta! Puolitoista tuntia, viisitoista laulua eikä yhtään notkahdusta koko setin aikana. Olisin ehkä sittenkin mieluummin kuullut kiertueen vakiosetin Tempest-levyn materiaalein, mutta se vaan tosiaankin on niin, että tämä herra ei esitä sitä, mitä yleisö haluaa vaan sitä, mitä itse haluaa. Hienoa oli nähdä legenda lavalla noinkin vetreänä melko läheltä, mutta ehkä tämä herra ei sittenkään tehnyt aivan yhtä suurta vaikutusta, kuin toiset äskettäin näkemäni suuret legendat: Leonard Cohen lämpimällä karismallaan 2010 Hartwall Areenalla ja Neil Young Crazy Horsen kanssa edellisenä kesänä hurjalla rymistelyllään ja akustisella herkistelyllään Kaisaniemessä.

Illan päätti Nurmilavalla Dumari ja Spuget, jonka olimme nähneet Jyväskylän kesän telttakeikalla vajaat kaksi viikkoa aikaisemmin. Tuomari Nurmio vitsaili alussa, että täällä onkin hyvä soittaa ihan nimikkolavalla: Nurmiolava! Dumari aloitti samoilla biiseillä kuin Jyväskylässäkin, joten lähdimme suunnistamaan autollemme jatkaaksemme matkaa Raumalle yöpymään törkeän kalliissa (=jazz-hintaisessa), hikisessä hotellihuoneessa. Porista emme aikaisin keväälläkään saaneet varattua hotellihuonetta.  Niinpä ajoimme Raumalle yhtenäisessä autoletkassa. Hotellin aamupalalla taidettiin lähes jokaisessa pöydässä keskustella Pori Jazzista, joten monet muutkin olivat päätyneet kanssamme samaan ratkaisuun.

Ensi kesänä Pori Jazz viettää 50-vuotisjuhliaan, joten saapa nähdä, millaista tähtisadetta silloin jazzeilla nähdään.

 Bob Dylan & His Band:

Bob Dylan, laulu, piano, huuliharppu

Tony Garnier, basso

George Recile, rummut

Stu Kimball, kitara

Charlie Sexton, kitara

Donnie Herron, steel kitara, mandoliini

Bob Dylanin Setlist:

Things Have Changed

She Belongs to Me

Beyond Here Lies Nothin'

To Ramona

The Levee's Gonna Break

Shelter from the Storm

Cry a While

(with "Million Miles" first verse intro)

Girl from the North Country

Summer Days

Desolation Row

Tweedle Dee & Tweedle Dum

Lonesome Day Blues

A Hard Rain's A-Gonna Fall

Thunder on the Mountain

Encore:

All Along the Watchtower

Dumari & Spuget

Dumari & Spuget Jyväskylän kesä 9.7.2014

Dumari & Spuget:

Tuomari Nurmio [laulu],

Markku Hillilä [rummut],

Mitja Tuurala [basso]
Miikka Paatelainen [kitara]

Tavaksemme on muodostunut käydä joka kesä ainakin yhdessä Jyväskylän Kesän järjestämässä telttakonsertissa yliopiston kampuksen kentällä. Tänä kesänä valinta osui jälleen Tuomari Nurmioon, joka esiintyi tällä kertaa kokoonpanolla Dumari & Spuget. Edellinen, erinomainen Nurmio-kokemuksemme oli samassa paikassa kesällä 2011 Paratiisin puutarha -orkesterin kanssa. 

Tuomari Nurmio on  levyttänyt vanhoja ja uusia stadin slangilla sanoitettuja biisejään Dumari & Spuget -kokoonpanolla (Dumari & Spuget, 2013) ja julkaissut samalla konseptilla (tosin puhaltimilla vahvistettuna) myös live-levyn Dumari ja Spuget bailaa (2014). Nurmio itse on sanonut näistä slangisanoituksistaan "Ihme kyllä, vaikka slangia on puhuttu yli sata vuotta niin slangibiisejä ei ole paljon aikaisemmin ollut, vaikka se on vitun ilmaisuvoimainen kieIi. Tämä on kunnianosoitus stadin slangille; skulaa tai delaa!". 

Ennakkoon odotin, että illan setti koostuisi näistä slangibiiseistä, mutta illasta muodostuikin melkoinen klassikko- ja hittikimara. Vasta setin puolivälissä päästiin uuteen Dumari & Spuget- materiaaliin reippaana reggaena tulkitun Skulaa tai delaa -kappaleen myötä. Muut tuon slangi-julkaisun biisejä olivat illan setissä 60-luvun tyyliin soitettu Sniidu friidu,  aina hauska Tonnin stiflat,  sekä hitaana, todella dramaattisen tunteellisesti ja slaavilaisvaikuttein balalaikkakitaroineen vedetty Mutsi mutsi. Tuhma hauva Dumari ja Spuget bailaa -livelevyltä kuultiin Howling Wolf -tyylisenä bluesina. Samalla livelevyllä on illan biiseistä uudelleen julkaistu myös Mammona, Lihava rakkaus ja Paavi roskapankissa.

Oli todella hienoa kuulla livena nostalgisia fiiliksiä opiskeluajoilta herättäneitä Tuomari Nurmio -klassikoita Köyhien ystävien ja Viidennen kolonnan ajoilta, kuten rokkaavana versiona soitettu Älä itke Iines, Aavaa preeriaa, Rion satamassa, Lasten mehuhetki sekä illan huippukohtana  Kurjuuden kuningas. 

Encorena saatiin vielä kuulla Paavi roskapankissa sekä voimakas Dumari -Rap "Aina siis roiskuuu, kun rapparit rappaa, mut kun Dumari tulee, niin Dumari - TAPPAA!!", näytti mallia nykysille räppäripoitsuille.

Tällä kertaa oltiin paljon rokkaavammissa ja "rupisemmissa" tunnelmissa, kuin Nurmion edellisellä Jyväskylän kesän  keikalla, jolloin Paratiisin puutarhaorkesteri soi hyvinkin pehmeästi ja leppoisasti. Dumari & Spuget Blosareineen (puhallinsektio) olisi ollut tarjolla myös Pori Jazzissa reilun viikon päästä, mutta päätimme tsekata tämän kokoonpanon näin intiimimmällä estradilla, jollaiseen Dumari kyllä sopii paljon paremmin kuin festareiden jättilavoille.

13 naulaa

Mammona

Aavaa preeriaa

Älä itke Iines

Lemmensairas

Lihava rakkaus

Rion satamassa

Ankara

Skulaa tai delaa

Tuhma hauva

Kurjuuden kuningas

Hei Spuget

Lasten mehuhetki

Sniidu friidu

Ramona

Tonnin stiflat

Mutsi mutsi

Encore:

Paavi roskapankissa

Dumari