Pori Jazz 17.7.2014 (Bob Dylan, Bettye LaVette, Souljazz Orchestra, Larry Carlton, John Németh, Suzanne Vega)

Kesän perhejuhlaputken lomassa päätimme osallistua kymmenen vuoden (!) tauon jälkeen, edellisenä päivänä täyttyneiden pyöreiden ikävuosienikin kunniaksi Pori Jazzeille. Tällä kertaa paikalle houkutteli etenkin tämän vuotisten jazzien suurin stara Bob Dylan. Kukapa merkkipäivääni voisikaan hienommin juhlistaa.  

Pori Jazz oli tälle kesälle uusinut reippaasti konseptiaan. Musiikkia tarjoiltiin Kirjurinluodolla kolmelta lavalta: Pori Jazz -areenalla Päälavalta ja ns. Nurmilavalta vuorotellen suurin piirtein tauotta. Perinteisempää jazzia oli tarjolla vanhalta Lokkilavalta ja puheohjelmistoa ns. SuomiAreenalta. Jazzeista voisi sanoa nyt muodostuneen musiikin supermarket, josta kuulija voi valita  makunsa mukaista musiikkia. Erityisen mobiilisovelluksen avulla pysyi hyvin selvillä siitä, mitä milläkin lavalla kulloinkin tapahtuu. Olimme kuitenkin päättäneet keskittyä Areenan tarjontaan ja jättää Lokkilavan jazz-ohjelmisto tällä kertaa väliin.

Kesän 2014 jazzien suurin ja kuumin puheenaihe oli kuitenkin anniskelumääräyksien tiukentaminen ja yleisön omien picnicjuomien kieltäminen alueella. Tähän astihan kävijä on saanut tulla Kirjurinluodolle aivan vapaasti, kukaan ei ole kytännyt eväslaukun sisältöä, eikä mitään muutakaan. Muutos näkyi jo portilla, sillä sisääntulo oli aiempaa huomattavasti vaivalloisempaa tiukkojen turvatarkastusten vuoksi. Uusi tarkastus oli vielä anniskelualueen portilla, jossa korkkaamattomat juomapullot - myös vesipullot - piti tyhjentää. Alkoholijuomalinjauksen taustalla eivät ole järjestyshäiriöt, vaan tällä tiukennuksella Pori Jazz on nyt saatu samaan ruotuun muiden festareiden kanssa alkoholipolitiikan suhteen. Alkoholijuomia saa nauttia, mutta vain paikan päältä ostettuna. Myöhemmin ilmeni, että juomia todellakin sai varmasti riittävästi. Halvimmillaan 20 euron hintaisia viinipulloja kannettiin anniskelupisteistä urakalla jopa laatikoittain laajalle anniskelualueelle (jota oli aivan lavan edustaa lukuun ottamatta koko areena-alue). Tämä kyllä näkyikin sitten loppuillasta humalaisten määränä ja jalattomiksi pehmenneiden festarikävijöiden taluttamisena ulos alueelta. Aivan samanlaista oli kyllä jo kymmenen vuotta aiemmin edellisellä Pori Jazz -käynnillämme. Silloin oli juuri yleistyneet hana-viiniboxit, joita näki yhden jos toisenkin vierellä penkeillä - ja loppuillasta porukan kunto oli sitten sen mukainen. Tuolloin tosin sattui olemaan "nuorison päivä", esiintyjinä olivat mm. Redrama ja Alicia Keys.

 

Asetuimme festarituoleinemme ja leirivarusteinemme aurinkoiseen rinteeseen Päälavan ja Nurmilavan puoliväliin, mistä oli oivalliset näkymät ja kuunteluolosuhteet molemmille lavoille. Välillä kävin lavojen edustalla kuvaamassa esiintyjiä, mutta enimmäkseen istuimme tuoleissamme tai makoilimme viltillä auringosta ja musiikista nauttien.

Tullessamme alueelle oli jo kaksi ensimmäistä esiintyjää (HERD & Aili Ikonen sekä PRISM featuring Dave Holland, Kevin Eubanks, Craig Taborn and Eric Harland) settinsä soittaneet. No, eipä tuo ensin mainitun Jazziskelmäikivihreät olisi niin kiinnostaneetkaan. Jälkimmäisen olisin kyllä mielelläni tsekannut, mutta tulomatkan sattumusten takia missasimme senkin.

John Németh

Yhdysvaltain Idahosta tuleva valkoinen soul/blues laulaja John Németh oli oranssissa puvussaan laulamassa Nurmilavalla paikalle saapuessamme ja ihan kelpo blues-mausteista souliahan mies esitti. Kuitenkin melko perinteistä sellaista, vaikka Pori Jazzin artistiesittelyssä miehen sanottiinkin kaihtavan retroilua. Settiin mahtui myös ainakin yksi coverbiisi, hieno tulkinta Roy Orbisonin Cryingista. Keikan jälkeen John lupasi jakaa nimikirjoituksia levyihin myyntikojulla, mutta eipä tullut levyä ostettua. Myöhemmin tutustuin Spotifyssa miehen tuoreimpaan, mainioon Memphis Grease -albumiin. Levy on saanut hyvän vastaanoton kriitikkopiireissä ja menestynyt alan listoilla. Levyn pehmeämmin soulahtavista biiseistä tulee vahvasti mieleen laulaja-kitaristi Robert Cray, mutta särmikkäämpiäkin sävyjä levyllä kuulee. Löytyypä levyltä myös äsken mainittu Roy Orbison-coverkin.

Larry Carlton  (syntynyt 2. maaliskuuta 1948 Kaliforniassa) on yksi maailman tunnetuimmista jazzkitaristeista. Uransa aikana hän on voittanut kolme Grammy-palkintoa levytyksistään ja sävellyksistään. Yksi Carltonin kuuluisimmista tuotoksista lienee takavuosien televisiosarjan Hill Street Bluesin tunnusmusiikki. Vaikka Carlton ei olekaan kovin kuuluisa varsinaisena "kitaralegendana", hänen menestyksensä studio- ja sessiokitaristina on huomattava. Hänen vaikutuksensa nuoremman sukupolven jazzkitaristeihin on erittäin merkittävä. Koska hänen monipuolinen soittotyylinsä ei rajoitu pelkästään smooth jazziin, häntä ei voida kategorioida mihinkään erilliseen genreen. Tämä tekeekin Carltonista mielenkiintoista kuunneltavaa kaikille kitaristeille. Carlton on tehnyt yhteistyötä niinkin kovien artistien kanssa kuin mm. Joni Mitchell, Quincy Jones, Stanley Clarke ja Steely Dan. Viimeksi mainitun hieno Josie (Steely Dan: Aja, 1977) kuultiin Carltonin setissä ja onpa hän sen levyttänytkin albumille On Solid Ground (1989).

Carltonin setti meni vähän "ohi" koska kävimme sen  aikana ruokailemassa alueen ravintolateltassa. Vaikka soitto kuului hyvin myös ravintolapöytään, jäi keskittyminen musiikkiin siellä vähemmälle. Ihan maistuvaa gumboa, olutta ja valkoviiniä sai melko kohtuulliseen hintaan. Festariravintolan systeemi vaan oli aika omituinen. Samaan pöytään ei nimittäin meinattu millään päästää ihmisiä eri seurueista ilmeisesti laskutuskäytäntöjen takia. Istutettiin vaikka vain yksi henkilö yhteen pöytään ja muut sitten jonottivat, vaikka vapaita paikkoja oli runsaasti. Lyöttäydyimme yhteen erään helsinkiläis-herrasmiehen kanssa ja jaoimme pöydän - ja laskun. Kuitista huomasimme, että ravintolaa piti ja myös anniskelun hoiti Tavastiaklubi, Helsinki (!). Minkähänlaisella kilpailutuksella ravintoloitsija ja anniskelija lienee valittu, kun ei paikallisille ole annettu mahdollisuutta?

Nurmilavalla aloitti seuraavaksi kanadalainen Souljazz Orchestra. Bändi yhdistelee musiikissaan nimensä mukaisesti soulia ja jazzia, mutta mukana on myös runsaasti afrikkalaisia ja karibialaisia rytmejä sekä lattarisävyjä melko retroilla soundeilla. Hyvin tuo hyväntuulinen maailmanmusiikki toimikin helteisenä iltapäivänä saaden muutamat jopa tanssimaan lavan edustalla. Ehkä ympäristö ei kuitenkaan ollut ihan oikea tämänkaltaiselle bailumusiikille, siksi vaatimattomaksi tanssivan yleisön määrä kuitenkin jäi ihmisten istuessa mieluummin retkituoleillaan ja huovillaan.

The Souljazz Orchestra: Pierre Chrétien, koskettimet, lyömäsoittimet, laulu; Marielle Rivard, lyömäsoittimet, laulu; Philippe Lafrenière, rummut lyömäsoittimet, laulu; StevePatterson, tenorisaksofoni, lyömäsoittimet, laulu; 
Zakari Frantz, alttosaksofoni, lyömäsoittimet, laulu

Bettye LaVette

68-vuotias detroitlainen soulkuningatar Bettye LaVette on aloittanut uransa 16-vuotiaana v. 1962. Laajempaan suosioon hän kuitenkin nousi vasta 2005, jolloin cover-albumi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. LaVette aloitti settinsä versiollaan Bob Dylanin biisillä Everything Is Broken (Oh Mercy, 1989) ja kulki tunnelmasta toiseen rennon mehevällä otteella sekä aidolla, kirpeän karhealla Souläänellään välillä jopa istuen herkistelemässä lavan reunalla. En kovin hyvin tunne LaVetten tuotantoa, mutta toinen tunnistamani biisi oli alun perin Animalsin, mutta myös mm. Joe Cockerin versioima Don't let me be misunderstood. LaVette onkin tehnyt brittirockia ja -popia tunnelmallisesti ja soulahtavasti versioivan albumin Interpretations: The British Songbook (2010). Animals-hitin lisäksi levy sisältää mm. Beatlesia, Paul McCartneya, Pink Floydia, Moody Bluesia, Rolling Stonesia ja jopa Led Zeppeliniä. Kaiken kaikkia erittäin nautittava setti tältä soulmammalta, vaikka keikka jäikin hiukan etäiseksi melko kaukaa katsottuna.

 Suzanne Vega ja tavaramerkiksi
 muodostunut silinterihattu

Suzanne Vegan setin edettyä Nurmilavalla hieman yli puolivälin jätimme leirimme ja siirryimme jo päälavan eteen odottamaan illan päätähden eli Bob Dylanin keikkaa. Vegan osuuden pystyi hyvin seuraamaan loppuun sieltäkin päälavan screenien kautta. Vegalle on tyypillistä surumielinen ja mutkaton laulutyyli, jossa ei ole vibraattoa, ja hänen sanoituksensa ovat kirpeän runollisia ja tiiviitä, mutta eivät suoran poliittisia. Setti sisälsi enimmäkseen Vegan tuoreen, seitsemään vuoteen ensimmäinen albumin Tales From The Realm Of The Queen Of Pentacles (2014) materiaalia sekä muutamia vanhempia hittejä, joista tunnistamiani olivat ainakin Marlene On the Wall sekä ehkäpä Vegan suurimmat, 30 vuoden takaiset (!) hitit, encorena kuullut Luka ja Tom’s Dinner. Suzanne Vega on haastatteluissaan ihmetellyt yleisön tanssimista Luka-kappaleensa tahdissa. Kappale kun kertoo surullisen tarinan lapseen kohdistuvasta väkivallasta. Olisiko tähän yksinkertainen selitys, ettei täällä vaan kaikki ymmärrä tai kuuntele sanoja? Uuden levyn biiseistä parhaiten tuntui yleisöön uppoavan Vegan pukeutumista kommentoiva I Never Wear White.

Gerry Leonard

Vegan bändissä ei ollut lainkaan basistia, vaan taustalla oli vain rumpali sekä kitaristi  Gerry Leonard. Leonard näytti lavalla tutulta ja myöhemmin hoksasin, että mieshän soitti Earl Slickin ohella kitaraa David Bowien Reality-kiertueen bändissä 2003 näkemälläni Helsingin keikalla. Vegan taustalle olisin kyllä kaivannut bassoa ja ehkä kosketinsoittimetkin olisivat tuoneet lisäväriä taustoihin. Nyt säestys jäi ehkä hiukan kuivakaksi.

Suzanne Vegan setlista oli seuraava:

 Fat Man And Dancing Girl, Marlene On the Wall, Fool’s Complaint, Crack in the Wall, Jacob and the Angel, The Queen and The Soldier, Don’t Uncork What you Can’t Contain, Layin’ On Of Hands, Left Of Center, I Never Wear White, Some Journey  Encore: Luka, Tom’s Dinner

Bob Dylan olikin sitten kiinnostavuudessaan omaa luokkaansa näillä juhlilla ja yksi maailman merkittävimmistä artisteista millä tahansa skaalalla mitattuna ja olen hänen uraansa seurannut ja levyjä ostanut jo nelisenkymmentä vuotta! Siksi asetuimmekin hyvissä ajoin mahdollisimman lähelle päälavaa odottamaan Dylanin osuuden alkua. Olimmekin noin kolmannessa rivissä, joten näkymät lavalle olivat erinomaiset. Vaikka kuvauskielto oli niin ankara, ettei edes kännykkäkameroita saanut käyttää, otin järjestelmäkamerani mukaan lavan edustalle. Eihän sitä voinut leiripaikallemmekaan jättää. Niinpä sitten jouduinkin haukankatseisten järjestysmiesten silmätikuksi niin, että jo ottaessani kuvaa Dylanin lavakattauksesta ennen keikan alkua, ilmoitti järjestysmies, ettei saa kuvata. Minä siihen, että älä nyt viitsi, eihän keikka ole vielä alkanutkaan. Järkkäri sanoi vaan varoittavansa "jo etukäteen". Kuvauskielto harmitti, sillä siltä paikalta olisin varmasti saanut hienoja otoksia suuresta legendasta. Huomasin myös jo odotellessa, että screeneille kuvaavat lavakameratkin oli poistettu päälavalta ja screeneille näytettiin vain rakeista yleiskuvaa lavasta ja bändistä.

Muitakin ankaria rajoituksia Dylan oli esittänyt festivaaliorganisaatiolle ehdottoman kuvauskiellon lisäksi. Nämä vaatimukset on kyllä mediassa tulkittu aivan väärin. Nuo mediassa yleisön "fanituskielloksi" väännetyt toiveet oli kyllä osoitettu lavan takaiselle festivaalin henkilökunnalle. Asiallinen käytös ja artistien kunnioitus ja heille keskittymisrauhan antaminen kuuluvat kyllä festivaalityöntekijöiden ammattitaitoon ja pitäisi olla itsestään selvää. Dylan (73) on varmasti pitkän uransa aikana nähnyt keikkojen kaikki mahdolliset ikävimmätkin lieveilmiöt, joten kyllä hänellä on oikeus suojella itseään ja vaatia saada olla rauhassa.

Bob Dylanin ja bändin lavakattaus ennen aktin alkua

Dylanin tämän vuotisella kiertueella on ollut hyvinkin vakiona pysynyt uusimman, Tempest -levyn (2012) materiaaliin painottuva setlista. Parilla keikalla on kuultu aivan erilainen, enemmän vanhoja klassikoita sisältävä setti. Odotin jännityksellä, mitä tällä kertaa tulee ja olinkin tulostanut mukaani molemmat setlistat, joista seurasin keikan etenemistä.

Noin 20 minuuttia myöhässä Dylan astelee tummassa puvussaan vaaleine lierihattuineen hyväntuulisena ja hymyssä suin bändinsä kanssa lavalle. Tapansa mukaan hän ei tervehdi eikä näytä millään tavalla huomioivan yleisöä.  Keikan vihdoin käynnistyessä kappaleella Things Have Changed iloni legendan näkemisestä oli ylimmillään, olihan edellisestä näkemästäni Dylan-keikasta kulunut jo 14 vuotta. Aloituskappaleesta päättelin, että nyt tuleekin se ennakkoon toivomani vakiosetti. Halusin kuulla Tempest-levyn svengaavia rhytm'n blues -kappaleita livena.

Things Have Changed -kappale on peräisin vuoden 2000 Wonder Boys -elokuvasta ja sen soundtrackilta. Nyt laulu esitettiin kiihkeän nopeana ja Dylan sylki kyynisiä lauseita käheän murisevalla äänellään suorastaan riemukkaasti. Rautaisen ammattitaitoinen bändi soitti erittäin dynaamisesti ja selkeän ilmavasti hyvällä svengillä. Dylanin  nykyinen, karhea lauluääni saattoi kyllä aiheuttaa tottumattomammille kuulijoille jonkinlaisen alkutyrmistyksen, mutta pian Dylanin saattoi huomata ärisevän tekstejään jopa hyvinkin ilmeikkäästi. Itse olen kyllä jo tottunut hänen nykyääneensä kuunnellessani maestron 2000-luvun levytyksiä. Vuosi vuodelta karheammaksi muuttuva ääni tuo hänen lauluihinsa syvyyttä ja rosoa. Minusta ei siis voida puhua hänen "äänensä rippeistä", kuten joku lehtikriitikko kirjoitti.

She Belongs to Me (Bringing it All Back Home, 1965). 1960-luvun klassikko vedettiin rutiinilla. Dylanin soitti simppelin huuliharppusoolon, jossa taisi olla välillä kolmaskin sävel.

Bob aloitti keikan lavan keskellä mikrofonin takana seisten, mutta seuraavan Beyond Here Lies Nothin' (Together Through Life, 2009) hän siirtyi laulamaan flyygelin takaa. Kappale on rullaavaa "americanaa" viiden vuoden takaiselta levyltä. Dylan pimputteli kahdella sormella hauskoja fillejä flyygelillään ja Donnie Herronin mandoliini toi kepeää lisäväriä kappaleeseen.

Mutta mitä nyt? Yllättäen setti hyppäsikin sille toiselle, klassikkopainotteiselle listalle eli nyt arvatenkin tulee jonkinlainen yhdistelmäkeikka! Vanha, alun perin akustinen balladi To Ramona (Another Side of Bob Dylan, 1964) vedettiin reippaana valssina koko yhtyeen versiona. 

The Levee's Gonna Break (Modern Times, 2006) seurasi uskollisesti vanhoista blues- ja folkaineksista kootun kappaleen levyversiota. Basisti Tony Garnier siirtyi akustiseen pystybassoon.

Shelter From The Storm (Blood on the Tracks, 1975). Siirryttiin 1970-luvulle nyt countryvaikutteiseksi steel-kitaroineen uudelleen sovitetun akustisen klassikon myötä. Dylan lauloi tunnetta tihkuen ja soitti hieman melodisemman huuliharppusoolon. Erittäin hieno ja tunteellinen hetki, joka sai itsenikin hiukan herkistymään.

Million Miles / Cry A While (Time Out of Mind, 1997 ja Love and Theft, 2001). Jälkeen päin luin, että tässä Dylan yhdisteli sanoituksiaan aloittaen Million Miles -kappaleen säkeillä. Paikan päällä en kyllä tuota rekisteröinyt. Levytysten rhythm and blues oli vaihtunut sovituksessa kevyeksi ja hyvinkin jazzahtavaksi swingiksi.

Girl From The North Country (Freewheelin', 1963). Dylanin kouluaikaiselle tyttöystävälleen (Echo Helstrom, jolla oli suomalaislähtöiset vanhemmat) kirjoittama vanha laulu palasi ohjelmistoon kiertueen suuntautuessa Pohjoismaihin. Bob duetoi kappaleen aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Basisti soitti kontrabassoaan jousella yhtä karheasti kuin Dylanin laulu, joka soi tässä yllättävän kauniisti. Kuka vielä sanoo, ettei Dylan osaa laulaa? Harras, liikuttavakin hetki ja illan ehdoton kohokohta.

Summer Days (Love and Theft, 2001). Levyllä rockabilly-tyylinen kappale rullasi livenakin hyväntuulisesti. "Kaikki tytöt sanovat, että olen loppuun kulunut tähti", Dylan ilveili sanoituksessaan ja pimputteli hulvattoman minimalistisen flyygelisoolon.

Desolation Row (Highway 61 Revisited, 1965). Hieno mammuttibiisi ja klassikkojen klassikko, jonka melodiaan Dylan ei enää yrittänytkään yltää. Hän puhkui ja murisi kuitenkin yllättävän elävästi mestarillista sanoitustaan kepeästi rullaavan bänditaustan päälle. Hieno hetki!

Tweedle Dee & Tweedle Dum (Love and Theft, 2001). Levyllä vähän tylsä rockbiisi hitaampana, akustisena ja countryhenkisenä sovituksena. Dylan oli keksinyt kappaleeseen uuden ja levyversiota paremman laulumelodian. Näinhän Dylan on aina tehnyt, eli ei välttämättä seuraa varsinkaan vanhimpien laulujensa levytysversioiden melodiaa ja sovitusta, vaan tekee ne aina enemmän tai vähemmän uusiksi. Tästähän ei satunnaisemmat kuulijat pidä, kun eivät aina keikkaversioista tunnista tunnetuimpiakaan kappaleita. Ahkerasti kiertävä Dylan ei haluakaan olla mikään jukeboxi, joka jauhaa samoja hittejä illasta toiseen samalla tavalla. Hän myös inhoaa yleisön osallistumista yhteislauluun keikoillaan. Se hänelle suotakoon ja se on vaan hyväksyttävä. Dylan ei tälläkään kertaa tarjoa kuulijoille mitä he haluavat vaan mitä hän itse haluaa heille antaa.

Lonesome Day Blues (Love and Theft, 2001). Jälleen levytystä keveämpi ja leikkisämpi versio. Kuten myös A Hard Rain's A-Gonna Fall (Freewheelin', 1963). Tämä alkujaan synkkä, apokalyptinen akustinen balladi kuultiin nyt kepeänä jazzvalssina, missä saattoi olla puritaanisimmilla "dylanologeilla" nielemistä. Laulu sisälsi nyt Dylanin omalaatuista komiikkaa ja  hän jopa  naureskeli kesken laulun uusia kepeitä melodianpätkiä keksiessään. Loppuun tuli vielä kunnon paisutukset.

Thunder On The Mountain (Modern Times, 2006). Levyn "ränttätänttä blues" sai nyt kevyitä swingsävyjä, mutta kuultiinpa myös hienoa rock'n roll -henkistä kitarointia Charlie Sextonilta. Bob ja bändi vilkuilivat hetken toisiaan ja poistuivat sitten lavalta. Aiemmilla keikoilla tällä setillä on kuultu vielä ennen encoreja Ballad Of The Thin Man, mutta nyt se jäi harmittavasti, ilmeisesti ajanpuutteen vuoksi kuulematta. Yleisö sai kuin saikin aikaan sen verran meteliä, että maestro ja bändi palasivat vielä lavalle.

Ainoana encorena kuultiin  All Along The Watchtower (John Wesley Harding, 1967). Dylanin erikoista pianismia ja puhelaulua Jimi Hendrixin aikoinaan ikimuistoisesti versioimassa klassikossa. Loppuun pitkähkö herkistely. Soittoaika alkoi kuitenkin loppua ja Dylan jätti väliin toisen ylimääräisensä, joka on viikkokausia ollut Blowin' in the Wind. Lopetus tuntui hieman hätäiseltä, mutta minkäs teet, vaikka olisihan tuonkin klassikon nykyversion mielellään kuullut. Olisi voinut vaikka verrata edelliskesänä Neil Youngilta Helsingin Kaisaniemessä kuultuun cover-versioon.

Keikan päätteeksi Dylan kerääntyi bändin kanssa lavalle riviin kiittämään yleisöä. Mutta ei, ei hän tälläkään kertaa sanonut sanaakaan, kuten ei keikoillaan yleensäkään, eikä myöskään kumartanut yleisölle. Katseli vain hetken kauas Kirjurinluodon rinteeseen yltänyttä yleisömerta, kääntyi ja käveli pois.

Tämän yhden surkean kännykkäkamerakuvan
sain napattua haukankatseisen järjestysmiehen (oik.)
vilkaistessa muualle.

Kaiken kaikkiaan Dylan oli hyvässä vedossa ja  bändi oikea herrasmiesorkesteri, joka soi todella hyvin ja ammattitaitoisesti, mutta välillä ehkä vähän rutiininomaisesti ja kuivasti. Kitaristien vuoropuhelu Dylanin flyygelin kanssa vaelteli amerikkalaisen juurimusiikin, viihdeperinteen, svingin ja jazzin välisissä maastoissa basson ja rumpujen mehevästi kannattelemana.  Ehkä noihin blues/rock/swing -sävyihin olisi voinut olla enemmänkin vaihtelua muutaman countrytyylisen sovituksen lisäksi. Huomattavaa oli, ettei Dylan soittanut lainkaan kitaraa ja huuliharppuakin säästeliäästi vain parissa kappaleessa. Pianon takaa hän nousi aina ohjaamaan kappaleiden lopetuksen ja kävi kappaleiden välissä ottamassa juotavaa lavalla olleen kaiuttimen päältä valkoisen patsaan takaa. Saman kaiuttimen päällä taisi muuten seistä myös Oscar pysti tai ainakin jäljennös siitä. Dylanhan sai v. 2000 Oscarin parhaasta alkuperäiskappaleesta konsertin avausbiisistä Things Have Changed elokuvassa Wonder Boys.

Upea keikka loistavalta artistilta! Puolitoista tuntia, viisitoista laulua eikä yhtään notkahdusta koko setin aikana. Olisin ehkä sittenkin mieluummin kuullut kiertueen vakiosetin Tempest-levyn materiaalein, mutta se vaan tosiaankin on niin, että tämä herra ei esitä sitä, mitä yleisö haluaa vaan sitä, mitä itse haluaa. Hienoa oli nähdä legenda lavalla noinkin vetreänä melko läheltä, mutta ehkä tämä herra ei sittenkään tehnyt aivan yhtä suurta vaikutusta, kuin toiset äskettäin näkemäni suuret legendat: Leonard Cohen lämpimällä karismallaan 2010 Hartwall Areenalla ja Neil Young Crazy Horsen kanssa edellisenä kesänä hurjalla rymistelyllään ja akustisella herkistelyllään Kaisaniemessä.

Illan päätti Nurmilavalla Dumari ja Spuget, jonka olimme nähneet Jyväskylän kesän telttakeikalla vajaat kaksi viikkoa aikaisemmin. Tuomari Nurmio vitsaili alussa, että täällä onkin hyvä soittaa ihan nimikkolavalla: Nurmiolava! Dumari aloitti samoilla biiseillä kuin Jyväskylässäkin, joten lähdimme suunnistamaan autollemme jatkaaksemme matkaa Raumalle yöpymään törkeän kalliissa (=jazz-hintaisessa), hikisessä hotellihuoneessa. Porista emme aikaisin keväälläkään saaneet varattua hotellihuonetta.  Niinpä ajoimme Raumalle yhtenäisessä autoletkassa. Hotellin aamupalalla taidettiin lähes jokaisessa pöydässä keskustella Pori Jazzista, joten monet muutkin olivat päätyneet kanssamme samaan ratkaisuun.

Ensi kesänä Pori Jazz viettää 50-vuotisjuhliaan, joten saapa nähdä, millaista tähtisadetta silloin jazzeilla nähdään.

 Bob Dylan & His Band:

Bob Dylan, laulu, piano, huuliharppu

Tony Garnier, basso

George Recile, rummut

Stu Kimball, kitara

Charlie Sexton, kitara

Donnie Herron, steel kitara, mandoliini

Bob Dylanin Setlist:

Things Have Changed

She Belongs to Me

Beyond Here Lies Nothin'

To Ramona

The Levee's Gonna Break

Shelter from the Storm

Cry a While

(with "Million Miles" first verse intro)

Girl from the North Country

Summer Days

Desolation Row

Tweedle Dee & Tweedle Dum

Lonesome Day Blues

A Hard Rain's A-Gonna Fall

Thunder on the Mountain

Encore:

All Along the Watchtower

Dumari & Spuget

Dumari & Spuget Jyväskylän kesä 9.7.2014

Dumari & Spuget:

Tuomari Nurmio [laulu],

Markku Hillilä [rummut],

Mitja Tuurala [basso]
Miikka Paatelainen [kitara]

Tavaksemme on muodostunut käydä joka kesä ainakin yhdessä Jyväskylän Kesän järjestämässä telttakonsertissa yliopiston kampuksen kentällä. Tänä kesänä valinta osui jälleen Tuomari Nurmioon, joka esiintyi tällä kertaa kokoonpanolla Dumari & Spuget. Edellinen, erinomainen Nurmio-kokemuksemme oli samassa paikassa kesällä 2011 Paratiisin puutarha -orkesterin kanssa. 

Tuomari Nurmio on  levyttänyt vanhoja ja uusia stadin slangilla sanoitettuja biisejään Dumari & Spuget -kokoonpanolla (Dumari & Spuget, 2013) ja julkaissut samalla konseptilla (tosin puhaltimilla vahvistettuna) myös live-levyn Dumari ja Spuget bailaa (2014). Nurmio itse on sanonut näistä slangisanoituksistaan "Ihme kyllä, vaikka slangia on puhuttu yli sata vuotta niin slangibiisejä ei ole paljon aikaisemmin ollut, vaikka se on vitun ilmaisuvoimainen kieIi. Tämä on kunnianosoitus stadin slangille; skulaa tai delaa!". 

Ennakkoon odotin, että illan setti koostuisi näistä slangibiiseistä, mutta illasta muodostuikin melkoinen klassikko- ja hittikimara. Vasta setin puolivälissä päästiin uuteen Dumari & Spuget- materiaaliin reippaana reggaena tulkitun Skulaa tai delaa -kappaleen myötä. Muut tuon slangi-julkaisun biisejä olivat illan setissä 60-luvun tyyliin soitettu Sniidu friidu,  aina hauska Tonnin stiflat,  sekä hitaana, todella dramaattisen tunteellisesti ja slaavilaisvaikuttein balalaikkakitaroineen vedetty Mutsi mutsi. Tuhma hauva Dumari ja Spuget bailaa -livelevyltä kuultiin Howling Wolf -tyylisenä bluesina. Samalla livelevyllä on illan biiseistä uudelleen julkaistu myös Mammona, Lihava rakkaus ja Paavi roskapankissa.

Oli todella hienoa kuulla livena nostalgisia fiiliksiä opiskeluajoilta herättäneitä Tuomari Nurmio -klassikoita Köyhien ystävien ja Viidennen kolonnan ajoilta, kuten rokkaavana versiona soitettu Älä itke Iines, Aavaa preeriaa, Rion satamassa, Lasten mehuhetki sekä illan huippukohtana  Kurjuuden kuningas. 

Encorena saatiin vielä kuulla Paavi roskapankissa sekä voimakas Dumari -Rap "Aina siis roiskuuu, kun rapparit rappaa, mut kun Dumari tulee, niin Dumari - TAPPAA!!", näytti mallia nykysille räppäripoitsuille.

Tällä kertaa oltiin paljon rokkaavammissa ja "rupisemmissa" tunnelmissa, kuin Nurmion edellisellä Jyväskylän kesän  keikalla, jolloin Paratiisin puutarhaorkesteri soi hyvinkin pehmeästi ja leppoisasti. Dumari & Spuget Blosareineen (puhallinsektio) olisi ollut tarjolla myös Pori Jazzissa reilun viikon päästä, mutta päätimme tsekata tämän kokoonpanon näin intiimimmällä estradilla, jollaiseen Dumari kyllä sopii paljon paremmin kuin festareiden jättilavoille.

13 naulaa

Mammona

Aavaa preeriaa

Älä itke Iines

Lemmensairas

Lihava rakkaus

Rion satamassa

Ankara

Skulaa tai delaa

Tuhma hauva

Kurjuuden kuningas

Hei Spuget

Lasten mehuhetki

Sniidu friidu

Ramona

Tonnin stiflat

Mutsi mutsi

Encore:

Paavi roskapankissa

Dumari

Deep Purple: Now What?! World Tour @ Ouluhalli, Oulu 1.2.2014

"Too late to die young"

Ahkera Suomen kävijä Deep Purple saapui tällä kertaa kahdelle keikalle Suomeen. Ensimmäisen kerran bändi konsertoi Suomessa Helsingin messuhallissa 16.2.1972. Sen jälkeen Purple on keikkaillut eri puolilla Suomea kaikkiaan parikymmentä kertaa. Tälle Ouluhallin keikalle tuli lähdettyä pikkuveljen täyttäessä pyöreitä vuosia. Keksimme sisarusten kanssa hänelle oivallisen "elämyslahjan" ja lähdimme porukalla Ouluun. Ilman tätä merkkipäivää en ehkä olisi keikalle tullut lähteneeksikään, olihan tämä minulle jo kolmas Deep Purple -keikka. Kaksi aikaisempaa olivat toukokuussa 2005 Tuurin Miljoonarockissa ja tammikuussa 2006 Jyväskylän jäähallissa. Ensimmäisenä Purple-livekokemuksenani Tuurin keikka oli ikimuistoinen ja sai minut uudelleen innostumaan yhtyeestä. Keikan setlistakin sisälsi kaikkien aikojen Purple-suosikkejani, kuten Higway Star, Space Tuckin', Demon's Eye, Speed King jne. Jyväskylän keikka on jäänyt mieleen edellisenä syksynä ilmestyneen Rapture Of The Deep -albumin uuden materiaalin ansiosta - toki silloinkin klassikoita kuultiin, mm.  Pictures of Home, Living Wreck ja Mary Long.

Deep Purplen historia on monine eri kokoonpanoineen ja kaikkine vaikeuksineen mielenkiintoinen. Bändissä vuosien varrella vaikuttaneet 14 muusikkoa sekä eri aikakaudet erottuvat toisistaan myös musiikillisesti. Monet myös pitävät jostakin kokoonpanosta toisia enemmän. Minulle Deep Purple Mark 2 eli bändin toinen kokoonpano (1969 - 1973) on ollut se tärkein. Myöhemmät kokoonpanot eivät samalla tavalla ole innostaneet ja niiden levytkin jäivät vähälle kuuntelulle tai kokonaan hankkimattakin. Tämä Mark 2 kokoonpano (Ritchie Blackmore - kitara, Ian Gillan - laulu, Roger Glover - basso, Jon Lord - kosketinsoittimet ja Ian Paice - rummut) on bändin klassisin ja heidän kaudellaan bändi nousi maailmanmaineeseen. Se julkaisi neljä studiolevyä ja kaksi merkittävää livetallennetta. Studiolevyistä minulle merkittävimmät ovat In Rock (1970), Fireball (1971) sekä Machine Head (1972). Viimeksi mainittu onkin yksi rockin historian täydellisimmistä levyistä. Fireball ei ilmestyessään saanut kriitikoita ja fanejakaan täysin vakuuttuneiksi, mutta ajan saatossa tämäkin melkoisen tanakkaa tavaraa sisältävä albumi on saanut rutkasti ansaitsemaansa arvostusta. Kakkoskokooonpano on myös kasattu uudelleen kahteenkin otteeseen (1984 - 1989 ja 1992 - 1993).  Syksyllä 1994 bändi kiinnitti kitaristikseen amerikkalaisen Steve Morsen bändistä omille teilleen lähteneen Blackmoren tilalle Mark 7 -versioon. Deep Purplen nykyinen kokoonpano (Mark 8) on toiminut vuodesta 2002, kun bändiin tuli uutena kosketinsoittajana Jon Lordin tilalle kokenut ja monipuolinen kosketinsoitinvirtuoosi Don Airey. Miehistönvaihdokset ovat osittain johtuneet vaikeista bändin sisäisistä henkilösuhteista. Varsinkin Gillanin ja Blackmoren välit ovat olleet ongelmalliset. Blackmore on kuulemma monilla keikoillakin mököttänyt jopa niin, ettei ole soittanut keikan aikana montakaan nuottia.

Bändin historiasta voi lukea tarkemmin uudesta kirjasta Dave Thompson: Smoke On The Water - Deep Purplen tarina (Minerva kustannus 2013). Kirja on yli kahteenkymmeneen vuoteen ensimmäinen, joka kertoo yhtyeen koko pitkän ja monipolvisen historian aina syntyhetkistä viimeisimmän levyn tekoon ja tämän päivän maailmankiertueisiin saakka.

Steve Morsen kitaratyöskentelyssä oli minulla alkuun sulattelemista. Pidin paljon enemmän Ritchie Blackmoren miehekkäästä bluestyylistä kuin Morsen vinguttelusta ja "olen maailman nopein kitaristi" -tyylisestä tiluttelusta. Nyt uusimpien levyjen myötä olen sopeutunut Morsenkin soittotyyliin ja kuuntelen sitä nyt mielelläni. Varsinkin viime vuonna kahdeksan vuoden levytystauon jälkeen ilmestyneellä, enimmäkseen myönteisen - tosin ristiriitaisenkin - vastaanoton saaneella, mestarituottaja Bob Ezrinin komennossa tehdyllä Now What!? -albumilla Morsen soittoa on jo ilo kuunnella. Vaikka kyllä uusimman levynkin sulattelemiseen meni aikaa. Aluksi se kuulosti jotenkin omituisen sekavalta ja vaikeaselkoiselta. Aireyn kosketinsoittimet ovat levyllä hyvinkin suuressa roolissa Morsen kitaroinnin ohella. Välillä niistä tulee mieleen Emerson, Lake & Palmerin majesteettiset urkumaalailut 1970-luvulla. Jon Lordin tyylistä säröurkua kuullaan vähemmän ja muitakin koskettimia levyllä kuullaan. Ian Gillanin lauluosuudet on sovitettu hänen nykyisten äänivarojensa mukaisiksi, kirkumiset ja falsettiosuudet ovat harvassa ja oikeastaan vasta levyn loppupuolella niitä kuullaan lyhyinä välähdyksinä. Kuten hyvät levyt yleensäkin, alkoi tämä Purple-uutukainenkin vasta useamman kuuntelun jälkeen vähitellen avautua varsinkin albumin Golden edition -version Now What Live Tapes bonus-livelevyn konserttiversioiden myötä. Levyn aluksi sekavuutena tuntunut vaihtelevuus on kirkastunut monipuolisuudeksi ja siitä on löytynyt selkeitä kaikuja 1970-luvulta. Levyllä on tarttuvia melodioita ja perinnetietoisia sovituksia, mutta myös modernia, kiihkeää groovea, jopa jazzvaikutteita piano-osuuksineen.

Now What?!

Ouluhallissa oli soiton määrä alkaa klo 19.00 lämmittelijän eli Voice Of Finland -skaban voittajan Antti Railion voimin. Viivyimme kuitenkin veljemme syntymäpäiväillallisella paikallisessa ravintolassa sopivan myöhään säästyäksemme Railion osuudesta ja kuulimme ainoastaan puolet viimeisestä biisistä narikkajonossa. Yhteyttä Railion ja Deep Purplen välillä on kyllä vaikea keksiä ja ihmettelenkin suuresti lämmittelijän valintaa. DP:n Helsingin keikan arvioissa on kerrottu Railion laulaneen parin rockimman cover-biisin lisäksi lähes sietämätöntä tanssilavaiskelmää. Vähintäänkin siis outo valinta, eikä minusta Deep Purple olisi tarvinnut lämppäriä lainkaan.

Ouluhallissa oli paikallisen Kaleva-lehden arvion mukaan "pari tuhatta" henkeä, mutta kun lippuja oli myyty ennakkoonkin 4000, niin paikalla oli varmasti 4000 - 4500 henkeä. Eikö lehti voisi ottaa selvää myytyjen lippujen määrästä sen sijaan, että heittelee tuollaisia täysin pieleen meneviä arvioita? Kuitenkin urheiluhallin takaosassa oli hyvinkin väljää ja anniskelupisteitä oli kahdella seinustalla vähintäänkin riittävästi. Juomia sai koko illan ihan kohtuullisella jonotuksella (oli siellä yksi kahvipistekin). Anniskelualue kattoi koko hallin alueen, joten alaikäisillä ei ollut sisäänpääsyä lainkaan. Vessat oli ratkaistu erikoisesti ulkona teltalla peitetyillä bajamajoilla, joihin kulku oli aidattu välillä eksyttävillä metalliaidoilla.

Deep Purple saapui lavalle jokseenkin tasan ilmoitettuun aikaan eli 20.30, jolloin esirippuna ollut Now What?! -levyn kansiteksti vedettin alas. Alkumusiikkina soi Gustav Holstin “The Planets”-sävelteoksen Mars-osio (Mars, the Bringer of War). Uusimman albumin jykevästi soiva Après Vous aloitti setin vähän varkain ja meni meikäläisellä vähän ohi. Aikaisemmilla näkemilläni keikoilla on ollut huomattavasti päräyttävämpi alku: Silver Tongue  ja Pictures of Home. Useimmilla keikoilla avausbiisinä on jo vuosia toiminut Machine Head -albumin loistava menopala Highway Star, joka tällä kertaa oli hieman yllättävästi pudotettu kokonaan pois setistä.

Sitten seurasi todellinen klassikkoputki eli In Rock -abumin perusjyrä Into The Fire, hengästyttävä rymistely Hard Loving Man sekä alunperin singlenä julkaistu, hieno Strange Kind Of Woman. Tässä vaiheessa olin jo siirtynyt fiilistelemään lähemmäs lavaa ja näin huvittavan tekstin Gillanin paidassa: "Too late to die young" - heh. Nyt miehellä näytti olevan kengät jaloissaan, kun aikaisemmilla näkemilläni keikoilla hän on esiintynyt paljain jaloin. Gillanin äänikin toimi kohtalaisesti, vaikka sen kestävyys on hiukan huolta aiheuttanutkin. Eihän laulu tietenkään enää nouse samanlaisiin korkeuksiin kuin parikymppisellä Gillanilla vaikkapa Child In Time -kappaleella, eikä sitä voi toki vaatiakaan. Alusta asti myös huomasi, että nämä herrat ovat - kuten aina ennenkin - todella hyväntuulisia. Hymy näytti olevan kaikilla herkässä ja soittamisen ilo tallella vielä 46 vuoden taipaleen jälkeenkin!

Lavakattaus oli näyttävä

Lavan valosysteemit olivat aikaisempaa näyttävämmät ja taustan moniosaisille screeneille näytettiin kekseliäitä kuvioita ja vasta edesmennyt entinen kosketinsoittaja Jon Lordkin kurkisteli välillä kulisseista. Ehkä valoshow oli sittenkin hiukan liian levoton, vähempikin välkyttely olisi riittänyt. Soundit olivat yllättävän hyvät tuollaisessa urheiluhallissa, ehkä sen pyöreä muoto ja korkea kupoli vaikuttivat asiaan.

Uuden levyn materiaaliin palattiin synkällä kauhuelokuva-tyylisesti sanoitetulla komeilla kirkkouruilla alkavalla Vincent Price -kappaleella. Tästä kappaleesta Purple on tehnyt ensimmäisen musiikkivideonsa 20 vuoteen. Videolla on omalaatuinen, kauhuelokuvien klassikkoja mukaileva tarina muumioineen ja linnanherroineen.

Gillanin esiteltyä Steve Morsen alkoi Contact Lost, Bananas-levyn (2003) tunnelmallinen instrumentaali, jossa Morse loihtii herkkiä sävyjä kitarastaan soittaa yksinkin soolona.  Tästä kehittyi uusimman albumin versiota huomattavasti paremmalta kuulostanut Uncommon Man, joka nimeään myöten muistuttaa aiemmin mainitun Emerson, Lake & Palmerin Fanfare for the Common Man -kappaleen (1977) majesteetillisia urkukuvioita. Well Dressed Guitar jatkoi Morse-sooloilua ja Gillan pääsi taas lavan taakse lepäämään. Jossakin on nähty solistin huilaavan jopa patjalla sermien takana näiden instrumentaali- ja soolo-osuuksien aikana.

Ian Gillan huilaa vaiheeksi jakkaralla.

Gillan esitteli kaimansa Paicen miehenä, joka on vastuussa tästä kaikesta (tarkoittaen ilmeisesti sitä, että Paice oli perustamassa bändiä 60-luvulla). Käynnistyi vetävästi soitettu The Mule (Fireball, 1971), joka sisälsi Ian Paicen loistavan ledeillä valaistuilla rumpupalikoilla maustetun rumpusoolon. Ian Paicehan on bändin ainoa ja kaikissa kokoonpanoissa mukana ollut perustajajäsen. Loistava rumpali, jonka taidot ovat yhä niin hyvin tallella, että se varmasti vaatii päivittäistä harjoittelua. Space Truckin´ -biisin "virvelipäristys-kiihdytys-räjäytys" (kuten eräässä blogissa sitä osuvasti kuvataan) on sellainen suoritus, että sen omin silmin näkeminen on aina keikkalipun hinnan väärti.

Vaihteleva, osittain herkkäkin Above and Beyond on uuden levyn parhaimmistoa ja se omistettiin viime vuonna haimasyöpään kuolleelle, pitkäaikaiselle urkurille Jon Lordille. Screeneillä näytettiin Jonin kuvia ja kurkistelipa hän kulisseistakin takaosan screeniltä. Hieno kappale!

Pitkän urkuintron saattamana alkoi verevä bluesjammailu Lazy, jonka aikana vein näkövammaisen pikkuveljenikin aivan lavan eteen diggailemaan ja näkemään idolinsa screeniltä. Lujaa meni meillä molemmilla! Tässä kuultiin myös Ian Gillanin maukasta huuliharppusooloilua.

Setin viides ja viimeinen uusinta materiaalia edustava Hell To Pay on DP:n perusjytää ilman sen kummempia koukkuja, mutta näytti menevän hyvin yleisöön. Don Airey jäi yksin sooloilemaan koskettimillaan ja loihtikin jälleen melkoisen säveltykityksen. Kuultiin monenlaista maalailua, pätkiä klassisesta musiikista, mm. Mozartin Turkkilainen tanssi sekä jokin minulle tunnistamattomaksi jäänyt pätkä Sibeliusta. Muilla Suomen keikoilla (mm. seuraavana iltana Helsingissä) Airey on soittanut pätkän Finlandiaakin, mutta täällä sitä ei jostain syystä kuultu. Vasta encorena kuullussa Black Nightissa kuultiin pätkä Sibeliuksen Karelissarjasta. Melkoinen velho tämä Airey. Urkumaalailu jatkui ja johti hieman liiankin ennalta arvattavasti Deep Purplen vuoden 1984 comeback -levyn nimikappaleeseen Perfect Stranger. No, mikäs siinä hyvinhän se taas jytisi kirkkaiden valokeilojen risteillessä lavalla. 

Space Truckin' toimi jälleen hienosti Paicen taitavine rumpupäristyksineen. Varsinaisen setin lopetti se iänikuinen ja pakollinen, tämän bändin Paranoid eli Machine Headin Smoke On the Water, jonka "maailman kuuluisimman" kitaraintron soittaminen on jopa kielletty monissa musiikkiliikkeissä. Voisiko tuon biisin joskus jättää jollakin keikalla soittamatta? Ilmeisestikään ei voi. Yleisöhän oli tietysti haltioissaan ja Gillanin vetämä yleisölaulatuskin onnistui ihan komeasti. Näinkin puhkisoitettuun kappaleeseen Deep Purple onnistui taikomaan niin paljon maagista live-energiaa, että kuuntelihan sen jälleen kerran ihan mielellään.

Roger Glover ja bassosoolo

Encorea ei tarvinnut kauan vaatia, sillä äijät palasivat hyvin nopeasti lavalle ja aloittivat illan vanhimman, vuoden 1968 ensilevyn blues-lainabiisin Hush. Se oli aikoinaan suuri hitti USA:ssa, mutta ei niinkään meillä Suomessa. Ihan toimiva ja tarttuva kertosäehän siinä on ja yleisökin saatiin taas mukaan. Encore jatkui Roger Gloverin Paicen rummuilla tuetulla bassosoololla, joka sai ansaitsemansa huomion yleisöltä. Taisipa Glover kiusoitella myös Highway Starin introlla, vaikkei biisiä täällä kuultukaan.

Illan päätti odotetusti Black Night, jonka aikana jälleen laulatettiin yleisöä ja Morse sai yleisön jopa toistamaan soittamiaan kitarakuvioita. Harvempi pelkällä kitaralla pystyy yleisöä laulattamaan. Morse heitteli vielä lopuksi plektroja yleisölle ja Gillan tapansa mukaisesti kehui yleisöä hämmästyttävän upeaksi ja käski ottamaan iisisti.

On kyllä ihailtavaa, miten lähes seitsenkymppiset ("juniori" Morse on sentään vielä alle kuusikymppinen) äijät onnistuvat soittamaan vanhat ja kuluneetkin bravuurinsa niin tuoreesti, innostuneesti ja vakuuttavasti. Siitäkin huolimatta, että ohjelmisto on koko viime vuotisen kiertueen ajan pysynyt samana ja vielä tämän vuoden ensimmäisellä keikalla soitettiin täsmälleen nuo samat biisit vain kahden kappaleen järjestyksen muututtua. Nopeat osuudet kulkivat voimalla ja sulavasti, ja uutta mielenkiintoa vanhoihin kappaleisiin toivat rauhallisemmat jamiosuudet, joita kuultiin lähes jokaisessa kappaleessa. Jammailut eivät kuitenkaan venyneet niin pitkiksi kuin joskus takavuosina, jolloin biisit saattoivat kestää lähes puoli tuntiakin. Varsinkin Morsen ja Aireyn instrumentaalista vuoropuhelua oli hienoa kuunnella. Myös uudet kappaleet toimimivat, mikä antoi uskoa, että tämä bändi ei todellakaan ole vielä sanonut kaikkea sanottavaansa. Vaikkei bändi olekaan puhunut lopettamisesta, eihän sitä koskaan tiedä, vaikka nämä olisivat viimeiset Suomen keikat. Tämän kokemuksen perusteella voisin kyllä lähteä vielä neljännellekin Deep Purple -keikalleni.

Setlist:

Mars, the Bringer of War (Intro)

Après Vous

Into the Fire

Hard Lovin' Man

Strange Kind of Woman

Vincent Price

Contact Lost

Guitar Solo (by Steve Morse)

Uncommon Man

The Well-Dressed Guitar

The Mule (incl. Drum Solo by Ian Paice)

Above and Beyond

Lazy

Hell to Pay

Keyboard Solo (by Don Airey)

Perfect Strangers

Space Truckin'

Smoke on the Water

Encore:

Hush (Billy Joe Royal cover)

Bass Solo (by Roger Glover)

Black Night

Deep Purple:

Ian Gillan (voc)

Don Airey (keyb)

Ian Paice (dr)

Steve Morse (gr)

Roger Glover (bass)

Linkkejä: 

The Highway Star
Deep Purplen virallinen kotisivu

Perfect Strangers of Finland 
 Deep Purple -faniyhdistyksen sivusto

Kotimaiset Deep Purple -harrastesivut

Procol Harum With Gary Brooker Helsinki, Kulttuuritalo 8.10.2013

Kulttuuritalon Helsingin Alppilassa rakennuttivat alunperin Suomen kansandemokraattiset järjestöt kulttuuri- ja järjestötoimintaa varten. 1958 käyttöön vihityn rakennuksen suunnitteli Alvar Aalto. Talo on tullut kuuluisaksi myös mm. sellaisten maailmantähtien kuin Jimi Hendrix, Tina Turner, Eric Clapton, Led Zeppelin, Queen, The Who ja Procol Harum keikkapaikkana jo 1960-luvulla. En ole aiemmin Kulttuuritalolla käynytkään, joten nyt tuli oivallinen tilaisuus katsastaa vasta remontoitu kulttuuritalo ja vähintään yhtä legendaarisen Procol Harumin nykykunto. Historiallinen keikkapaikkakin toisi varmasti mukavaa lisävärinää konsertin tunnelmiin.  Kulttuuritalo nousee keikkapaikkana ylitse muiden Mika Huhtamäen kirjoittamassa, kuulemma erittäin kattavassa ja mielenkiintoisessa kulttuuriteoksikin mainitussa  tutkielmassa “Live in Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa“ (Gummerus Kustannus, maaliskuu 2013). Siinä kerrotaan vuosien 1955 - 1979 aikana Suomessa konsertoimassa vierailleista artisteista. Kirja on tilauksessa ...

Tällä kertaa emme lähteneetkään omalla autolla matkaan, vaan matkustimme "herroiksi" junalla ja majoituimme Helsingin rautatieaseman viereiseen, myös vasta remontoituun hotelliin. Kävelimme hotellilta Hakaniemen ja Kallion kautta syksyisessä tihkusateessa Alppilaan. Kulttuuritalossa olikin paljon tuttuja piirteitä, onhan se Alvar Aallon tuotantoa samoin kuin minulle hyvin tutuksi tullut Jyväskylän yliopiston päärakennus. Vaikka rakennus oli remontoitu, olivat Aallon taloille tyypilliset epäkohdat jääneet tietenkin korjaamatta. Eihän niihin niin vain rakenteellisia muutoksia tehdä ja remontin tarkoitus lieneekin ollut saada paikka mahdollisimman alkuperäiseen kuntoon. Aulan narikkatila oli todella ahdas sumppu ja ihmiset tungeksivat ulkovaatteineen naulakolle ja sieltä pois samaan tilaan aukeavia vessan ovia väistellen. Aulassa oli sentään baari, josta saimme lasilliset punaviiniä lämmikkeeksi sateessa kävelyn jälkeen. Paikalle saapuva yleisö näytti olevan iältään lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä. Tosin  joukkoon mahtui ilahduttavasti muutama nuorempikin taiderockin ystävä. Ennakkomainonnassa puhuttiin "progelegenda" Procol Harumista, mutta minusta sen musiikki ei ole varsinaisesti progressiivista rockia, vaan lähinnä ns. Art Rockia tai sinfonista rockia, jossa on vahvoja vaikutteita klassisesta musiikista.

Tämä oli jo neljäs näkemäni Procol Harum -konsertti. Ensimmäinen oli ikimuistoinen aurinkoisen leppoisa keikka Järvenpään puistobluesissa 2006, toinen kerta oli Äänekosken Keitelejazzissa 2009  Gary Brookerin onnettomuudessa telomien kylkiluiden takia surullisen kuuluisa tynkäkeikaksi jäänyt  ja viimeisin todella loistava "paikkauskeikka" seuraavan kesän 2010 Keitelejazzissa. Tietääkseni Procol Harum on vieraillut Suomessa kaikkiaan yhdeksän kertaa.

Tällä kertaa yhtye oli pohjoismaihin suuntautuneella neljän keikan minikiertueella nimellä Procol Harum With Gary Brooker. Kyllähän pelkkä Procol Harumkin olisi nimeksi kelvannut, sillä muutkin jäsenet ovat olleet kokoonpanossa aina 1990-luvulta saakka. PH:n tapauksessa voidaan siis unohtaa näiden 60- ja 70-lukulaisten kokoonpanoista puhuttaessa usein esiin nouseva alkuperäisjäsenitku. Kiertueen nimeämisellä ilmeisesti haluttiinkin erottautua maailmalla kulkevista kaikenkarvaisista 70-lukulaisista tribuuttibändeistä ja nostalgiakokoonpanoista ja korostettiin, että Procolin perustaja ja johtohahmo kuuluu viimeisimpäänkin kokoonpanoon. En ollut löytänyt aiemmista kiertueen keikoista ainoatakaan setlistaa, joten tällä kertaa en yhtään tiennyt, mitä olisi tulossa, mutta klassikoita oli kuitenkin varmasti lupa odottaa.

 

Täsmälleen ilmoitettuun aikaan eli 19.30 bändi marssi ilman sen kummempia kuulutuksia lavalle ja ilmoille kajahti Shine on Brightly (Shine On Brightly, 1967). Heti alkutahdeista oli selvää, että tästä tulisi loistava ilta. Brookerin ääni tuntui olevan kunnossa ja soundit olivat hyvät ja volyymi kohdillaan. Lukuun ottamatta Geoff Dunnin välillä ehkä turhan lihaksikasta rumputyöskentelyä.


Bandin huippuaikoinahan Brooker on klassisten mestaripianistien lailla ollut tarkka soittimistaan  ja vaatinut keikoillakin flyygelin soitettavakseen. Kerrotaan, että Oulun Kuusrockissa vuonna 1976 hän oli vaatinut tietyn mallisen Steinway-flyygelin, joka oli viimein löytynyt vuokralle Oulun NMKY:ltä. Soittimen viritys oli pitänyt tarkistaa moneen kertaan ja keikan aikanakin oli virittäjän pitänyt seisoa passissa lavan reunalla.  Nyt maestro tyytyi tavalliseen sähköpianoon. Onneksi sentään lavalla oli kosketinsoittaja Josh Phillipsin edessä bändin sointiin oleellisesti kuuluvat aidot Hammond urut. Muuten lavan kattaus oli varsin koruton, soittimien ja valojen lisäksi ainoana rekvisiittana oli taustalla Shine On Brightly -albumin kannen kitaraksi venyvää flyygeliä jäljittelevä hieman hämmentävästi Amerikan lipulla varustettu kangas. Brooker selitti lipun olevan perua taannoiselta USA:n kiertueelta.

Vallan hulvattomalla tuulella ollut Brooker jutteli kappaleiden välillä pitkiä aikoja yleisölle kertoen hauskoja tarinoita ja heittelen ironisia huulia muille bändin jäsenille. Tarinat olivat ilmeisen uusia bändillekin, siksi usein kitaristi Geoff Whitehorn räjähteli nauramaan illan aikana. Muutenkin bändi näytti viihtyvän keskenään, selvästikin Procol Harum on heille hyvä työpaikka. Ensimmäisen biisin jälkeen Brooker kertoi esiintyneensä tässä talossa ensimmäisen kerran vuonna 1967 (bändin perustamisvuonna!), "mutta kukaan teistä ei varmaan silloin ollut paikalla, näytätte siihen liian nuorilta ja freeseiltä".

Illan setti oli taitavasti laadittu kattavaksi läpileikkaukseksi bändin studioalbumeilta, jokseenkin kaikki tunnetuimmat hitit kuultiin ja mausteena muutama hiukan harvinaisempi herkku perehtyneemmän yleisön ja bändin itsensä iloksi. Pandora's Box (Procol's Ninth, 1975) herätti jo yleisönkin irrottaen tunnistamisen merkiksi alkuaplodit. Loppuunmyydyn salin täyteinen yleisö oli ikäisekseen (?) yllättävänkin riehakasta ja kovaäänistä koko illan. Epämääräisiä välihuutojakin kuului, joista yhteen Brooker vastasi "en ymmärrä turkin kieltä, sitä puhutaan varmaan Turussa".

Sitten turhia aikailematta aloitettu Beyond The Pale ("vinksahtanut valssi" hienolta albumilta Exotic Birds and Fruit, 1974) sai  meikäläisenkin tunnelmaan ja alunperin singlenä (1967) julkaistu minulle aina yhtä sykähdyttävä Homburg nosti mieleen nuoruusmuistoja, palan kurkkuun ja lähes kyyneleenkin silmäkulmaan. Konsertin alkuosuudella soitetut Homburg, Kaleidoskope esikoisalbumilta (1967) ja As Strong as Samson (Exotic birds...) olivat jo sellainen kassikkoputki, että pelkästään niiden takia olisi kannattanut konserttiin matkustaa. Samsonissa urkuri Josh Phillips loihti Hammondeistaan hiveleviä sooloja, joita ilman Procol Harum ei olisi Procol Harum.

Tässä kohtaa kutsuttiin lavalle Beyond the Pale -fanisivuston (www.procolharum.com) ylläpitäjät Roland ja Jens, jotka toivat rumpukorokkeelle kukkapuskan päivälleen 23 vuotta sitten menehtyneen rumpalimestari B. J. Wilsonin muistoksi. Herkän hetken kruunasi harvoin livenä soitettu Nothing That I Didn’t Know (Home 1970), jonka toisen säkeistön Brooker oli uudelleen riimitellyt  soittokumppanilleen:

Did you hear what happened to Barrie James?
I couldn’t believe it, but it’s true
Hope and suffering, ‘til he died
Endless heartache, so much pride

Brooker kertoi bändin joutuvan nykyisin matkustamaan bussilla, syömään matkalla hodareita, juomaan  olutta sekä yöpymään motelleissa, kun vanhoina hyvinä aikoina kelpasivat vain limusiinit,  pihvit, samppanja ja Grand Hotel. Grand Hotel (Grand Hotel 1973) jatkoi klassikkoputkea vahvoin slaavilaisin vaikuttein. Josh Phillips loihti toisesta kosketinsoittimestaan niin sellon näppäilyääniä kuin slaavilaishanuriakin. Whitehorne puolestaan löysi kitarastaan balalaikan. Tuhdimpi Simple Sister (Broken Barricades, 1970) -revittely päätti ensimmäisen setin ennen väliaikaa ja sai yleisön Phillipsin kehotuksesta jopa taputtamaan tahtia. Kulttuuritalon konserteissa on kuulemma useimmiten väliaika, jota ei kyllä ainakaan tällä kertaa olisi kaivattu. Turha taukojumppa vaan katkaisi hyvän tunnelman ja laski intensiteettiä varsinkin, kun lyhyellä tauolla ei moni edes ehtinyt vähiltä myyntipisteiltä väliaikakonjakkiaan saada.

Toisen setin aloitti kymmenen vuoden takaisen paluualbumin (The Well’s on Fire, 2003) kulkeva rockpala  The VIP Room. Olisimme kyllä tuossa kohtaa mieluummin kuulleet samalta albumilta An Old English Dreamin, mutta se toki on kahdella aikaisemmalla keikalla kuultu. A Rum Tale (Grand Hotel 1973) omistettiin paikalla olleelle hääpäiväänsä viettävälle pariskunnalle, jonka häävalssina kyseinen kappale oli aikoinaan ollut. Biisin kaunis melodia on hyvin tarttuva ja se jäikin miellyttävänä korvamatona soimaan loppuillaksi ja vielä seuraavaan aamuunkin saakka.

Yksi piristävä poikkeus illan klassikkolinjasta oli Gary Brookerin sooloalbumilta lohkaistu Missing Persons (Echoes In The Night, 1985), jota Brooker pohjusti kertomalla oman 45-vuotishääpäivänsä  vietosta. Broken Barricades palautti takaisin vanhempaan tuotantoon. Brooker totesi biisiensä usein kertovan merestä ja merimiehistä, mistä herrat intoutuivat leikkimään merirosvoja silmälappu- ja puujalkaeleineen. Kymmenminuuttinen Whaling Stories (Home, 1970) edustaa Procol Harumin progressiivisinta puolta. Jo 22 vuotta mukana ollut bändin pitkäaikaisin kitaristi  Geoff Whitehorn pääsi esittelemään soolotaitojaan. Whitehorn onkin selkeästi Brookerin oikea käsi bändissä ja loistava muusikko. Komeasti keppi ulvoikin hänen käsissään koko illan. Whitehorn muistuttaa hihattomine paitoineen, varsilenkkareineen ja pitkine kutreineen hauskasti kasarihevirokkareita.

Procol Harumin läpimurtokappale ja ehdottomasti kaikkien aikojen soitetuimpiin ja useasti suomeksikin coveroituihin kuuluva ikiaikainen klassikko A Whiter Shade Of Pale soitettiin tällä kertaa varsinaisen setin toiseksi viimeisenä alta pois. Minuun tämä puhkisoitetuksikin sanottu hovisanoittaja Keith Reedin mystisesti sanoittama laulu ei tällä kertaa tehnytkään yhtä järisyttävää vaikutusta kuin edellisellä kerralla Keitelejazzin keikalla. Nyt se soitettiin lyhyempänä versiona ja Whitehorne soitti säkeistöjen väliin melko bluesahtavan soolon. Brooker vielä yllättäen jätti puolet ensimmäisestä säkeistöstä laulamatta unohdettuan sanat (!). Yleisöhän tietysti räjähti raivoisiin aplodeihin seisaaltaan, kuten jo pari kertaa aiemminkin illan aikana. Melkein edellisen veroinen klassikko A Salty Dog Whitehornen kitarastaan irroittamine lokin huutoineen päätti tunnelmallisesti varsinaisen setin ja bändi poistui lavalta. Yleisö jäi äänekkäästi seisaaltaan vaatimaan encorea ja saikin huutaa ja taputtaa varsin pitkään. Monet esiintyjäthän palaavat lavalle hyvinkin nopeasti, ettei yleisö vaan kyllästy taputtamaan ja encore jäisi nolosti saamatta. Nyt encore todella ansaittiin sekä yleisön että bändin kannalta!

Encorena vedettiin komeaksi illan päätökseksi esikoisalbumin Conquistador (Procol Harum, 1967). Bändi jäi vielä pitkäksi aikaa lavalle nauttimaan seisaaltaan annetuista aplodeista ja hurraamisesta. Samalla aiemmin lavalle tuotujen kukkalaitteiden kukat jaettiin etualan naisyleisölle.

Neljännestä näkemästäni Procol-keikasta jäi todella hyvä maku ja bändi osoittautui jälleen kokemisen arvoiseksi, vaikkei mitään uutta materiaalia eikä suuria yllätyksiä kuultukaan. Aivan uutta ei bändiltä  olekaan ilmestynyt kymmeneen vuoteen. Live-julkaisuja vanhasta tuotannosta on sen sijaan ilmestynyt tasaiseen tahtiin 2000-luvullakin, viimeisimpänä upea, komeassa paikassa, Ledreborgin linnan puistossa Tanskassa taltioitu livealbumi ja DVD/Blurayjulkaisu Procol Harum - In Concert With the Danish National Concert Orchestra and Choir (2009). Siinä on musiikin juhlaa!

Setlist:

Shine on Brightly
Pandora’s Box
Beyond the Pale
Homburg
Kaleidoscope
As Strong as Samson Nothing That I Didn't Know
Grand Hotel
Simple Sister

Väliaika

The VIP Room
A Rum Tale
Missing Person
Broken Barricades
Whaling Stories
A Whiter Shade of Pale
A Salty Dog

Encore:

Conquistador 

Procol Harum:

Gary Brooker (vocals, piano)
Geoff Whitehorn (guitars)
Matt Pegg (bass)
Josh Phillips (organ)
Geoff Dunn (drums)

Helsinki Classic Festival, Kaisaniemen puisto, Helsinki 5.8.2013

Neil Young & Crazy Horse, J. Karjalainen, Latebirds All Stars  

Kesälomani ”loppukiri viikonlopun” kylpyläreissun jatkoksi otin vielä pari päivää lomaa, jotta pystyimme osallistumaan kolmatta kertaa Helsingin Kaisaniemen puistossa järjestettyyn Helsinki Classic Festivaliin, jonne houkutteli illan pääesiintyjä, legendaarinen, jo 70-luvulta alkaen suuresti ihailemani Neil Young Hulluine hevosineen. Tulimme paikalle jo klo 15:n jälkeen, jolloin pelkäksi sorakentäksi osoittautunut festivaalialue oli vielä melkein tyhjillään. Istumapaikkoja ei ollut kuin Vip-alueilla muutama pöytä penkkeineen, joten tiedossa oli 7 – 8 tuntia seisomista. Ruokakojuja ja oluttiskejä näytti olevan runsaasti eikä jonoja ollut vielä missään. Otettiin yhdeltä teltalta tapas-annokset ja sen seuraksi toiselta teltalta mukilliset valkoviiniä. Varustauduimme myös vessakäynnillä ja vesitäydennyksellä odotettavissa olevaan pitkään koitokseen.

Markus Nordenstreng

Siirryimme lähemmäs lavaa miksausteltan varjoisammalle puolelle suojaan paahtavalta auringolta. Kauan ei tarvinnutkaan odotella, kun lavalle nousi 10 minuuttia ilmoitettua aikaisemmin kotimainen, laulaja-kitaristi Markus Nordenstrengin vetämä The Latebirds. Juurimusiikin klassikoita ja muita cover-helmiä esittävä yhtye aloitti uusilla, jokin aika sitten Yhdysvalloissa äänitetyillä kappaleillaan.  Latebirdsin peruskokoonpanossa soittavat Nordenstrengin lisäksi, Janne Haavisto (dr), Mikko Mäkelä (bs), Jussi Jaakonaho (gr) Matti Pitsinki (keyb). Latebirds-yhtyeen ympärille rakennetussa The Latebirds All Stars –juhlakokoonpanossa vierailevina solisteina ja muusikkovahvistuksina lavalla nähtiin mm. Tuomo Prättälä, Anssi Kela, Jonna Tervomaa, Tokela, Ninni Poijärvi, Mika Kuokkanen ja Miikka ‘McGyver’ Paatelainen, Juho Viljasen luotsaama puhallinsektio sekä Olli Haavisto.

 

Jussi Jaakonaho ja Jonna Tervomaa

Anssi Kela aloitti oman osuutensa itseironisesti ”aion soittaa yhden kaikkien aikojen parhaista biiseistä, joten ymmärrätte varmaan, etten aio soittaa omaa tuotantoa”. Tämä pitikin paikkansa ja Anssi lauloi hienot biisit: Don Henleyn The Boys of Summer sekä Bruce Springsteenin Atlantic City. Jonna Tervomaa puolestaan esitti hienot tulkinnat Dr. Johnin leppoisasti keinuvasta New Orleans –biisistä Such a Night sekä hieman yllättäen Tina Turnerin Private Dancerista.
  

Anssi Kela ja Ninni Poijärvi

Latebirdsien setissä oli kelpo otos yhden kaikkien aikojen lempibändini The Bandin tuotannosta: Don’t do It, Evangeline (Ninni Poijärven ja Mika Kuokkasen laulamana) sekä koko köörin yhteislauluna vetämä aina yhtä vaikuttava The Weight. Latebirdsien vierailijoineen tulkitsemat kappaleet aloittivat lämpöisen kesäillan leppoisasti. Parhaimmillaan lavalla esiintyi yhtä aikaa yli kymmenen muusikkoa joten pieni tila lavan etuosassa kävi kokoonpanolle ajoittain ahtaaksi. 

J. Karjalaisen settiä odotellessa kävimme vielä bajamajassa ja täydentämässä vesivarastoamme kolmen euron vesipullolla sekä ostamassa evääksi metrilakua, koska sen myyntikojulle ei muiden ruoka- ja kaljakojujen tapaan ollut jonoa. Nämä toimenpiteet osoittautuivatkin viisaaksi teoksi, sillä koko kenttä ja sen aidattu lavan edusta olivat tauon aikana täyttyneet jo siinä määrin, ettei ollut viisasta sieltä enää poistua, jos aikoi nähdä illan pääesiintyjän lähietäisyydeltä. Eikä kymmenien metrien pituisiin kaljajonoihinkaan tehnyt mieli mennä. Jäimme paikoillemme siitä huolimatta, että kuuluttaja varoitti useaan kertaan Neil Youngin soittavan TODELLA kovaa ja suositteli ostamaan alueella olevasta kojusta korvatulpat. Siispä seisoimme koko loppuajan, yli neljä tuntia yksillä jalansijoilla. Kentän etuosaan oli alun perin ollut suunnitteilla jopa istumapaikkoja, mutta niistä oli paikalle tulossa olevan yleisömäärän (15000 henkeä) selvittyä päätetty turvallisuussyistä luopua.

Illan kuuluttaja Arttu Harkki esitteli J. Karjalaisen saatesanoilla ”kaikkien aikojen come backin tehnyt”. Minusta Jukka ei ole poissa ollutkaan, niin vahvaa tuotantoa hän on tehnyt kolmella levyllisellään amerikansuomalaisia lauluja Lännen Jukkana ja Paratiisin pojat –kokoonpanonsa kanssa myös keikoilla. Onhan hän tietysti nyt palannut vanhaan tyyliinsä ja omien sanojensakin mukaisesti hän ei ole varsinaisesti uudistunut eikä siis ”palannut” mistään. 

J. Karjalaisen settilista: Kolme cowboyta/Mennyt mies/Et ole yksin/Yksi kerrallaan/Meripihkahuone/Avaruuden ikkuna/Telepatiaa/Riisinjyvä/Hän/Sydänlupaus/Missä se Väinö on?/Sinisestä kankaasta/Villejä lupiineja/Sekaisin//Mustat lasit

J. Karjalainen aloitti napakan, tunnin settinsä nostalgisesti (Kolme Cowboyta), mutta heti toisena kuultu maaginen, hypnoottisesti svengaava Mennyt mies vei uuden levyn (Et ole yksin, 2013) tunnelmiin. Tämä saikin yleisöltä raikuvimmat aplodit, mutta levyltä kuultiin lisääkin materiaalia ja nyt viimeistään huomaa kuinka hyvä levy se todellakin on. Karjalaisella riittää helmiä soitettavaksi keikoillaan. Villejä lupiineja on soitettu jokaisella keikalla sen julkaisun jälkeen (Lännen Jukka –keikkoja lukuun ottamatta). Megahitistä Missä se Väinö on? kuultiinkin täysin uusi, puhallinpainotteinen sovitus. Loppuun pikaisena encorena heitettiin vielä nostalgisesti Mustat lasit Karjalaisen ensimmäiseltä studioalbumilta.

Bändi (Janne Haavisto, Mikko Lankinen, Tom Nyman ja Pekka Gröhn) soitti hienosti ja vierailevat muusikot (Latebirdsinkin kanssa soittanut puhallinsektio ja Olli Haavisto steelkitaroineen) toivat lisää täyteläisyyttä bändin sointiin. Maininnan ansaitsee myös Karjalaisen pitkäaikainen luottokitaristi Mikko Lankisen tyylikäs, ajoittain rautalankavaikutteinen kitaratyöskentely. J. Karjalaisen hyväntuulisen setin jälkeen olikin hyvä jäädä odottelemaan illan huipennusta.

Taustalakanassa bändin tavaramerkki - legendaarinen Oglala Sioux-soturi Tasunka Witko alias Crazy Horse.

Seisoimme paikallamme koko Neil Youngin ja Crazy Horsen puolen tunnin roudaustauon ajan, koska lavan edustalle palaaminen olisi ollut ilmeisen mahdotonta. Parin hellesäässä vilvoittavan tuulahduksen lisäksi tauon aikana satoi pikkuisen vettäkin, mutta sepä ei yhtään haitannut, vaikka jotkut jo vetivät sadetakkejaan esiin. Ympärille vilkuilu paljasti yleisön olevan melko varttunutta keski-iän ollessa hyvinkin 50+, ellei enemmänkin. Lavalle roudattiin hyvin vanhan ja rupisen näköisiä vahvistimia ja kaiuttimia, piano, toteemipaalu (!), taakse nostettiin kangas Crazy Horse -logolla. Lavarakennelman katossa roikkui jotakin, jonka myöhemmin luin olleen kosketinsoitin, jota komppikitaristi Frank ”Poncho” Sampedro soittaa Like A Hurricane –kappaleessa (jos se päätetään soittaa). Muilla tämän Alchemy Touriksi ristityn kiertueen keikoilla on ollut lavastuksena 1970-luvun lopun Live Rust -kiertueelta tutut jättiläisvahvistimet ja -kaiuttimet, mutta tänne saakka niitä ei näköjään ole jaksettu rahdata.

Yleisö alkoi jo hyvissä ajoin ennen keikan ilmoitettua alkamisaikaa taputtaa tahdissa ja vaatia Hullua hevosta lavalle. Yksi roudareista esiintyi tähden elkein ja innosti yleisöä taputtamaan vielä lisää. Vain viitisen minuuttia myöhässä Frank Sampedro, Billy Talbot, Ralph Molina ja Neil Young mustissa vaatteissa ja mustassa hatussaan marssivat lavalle ihan kuin olisivat nousseet jonkin paikallispubin lavalle. Neilin kaulaan ripustettiin kuuluisa Old Black eli musta Gibson Les Paul –sähkökitara, joka keikan aikana vaihtui välillä Les Paul Gold Topiin.

Love and Only Love (Ragged Glory, 1990), aloitti setin varsin räväkästi, ottaen luulot pois vanhojen "äijänkantturoiden" soittokyvyn epäilijöiltä. Minusta ei kuitenkaan ihan niin äänekkäästi, kuin oli peloteltu. Ainakin minun korvan muotoon valetuilla laadukkailla ”muusikkotulpilla” kuunneltuna volyymit olivat siedettävät ja soundit kuulostivat todella hyviltä. Kappale venyi Crazy Horselle ominaiseen tyyliin yli varttitunnin jamiksi lukuisine ujeltavine feedbackilla maustettuine kitarasooloineen ja loppurevityksineen.

Neil Youngin & Crazy Horsen musiikkiin perehtyneet kyllä tiesivätkin, mitä oli odotettavissa. Ei mitään lavashowta, ei turhaa yleisön kosiskelua eikä edes kommunikointia yleisön kanssa. Nytkin Neil sanoi vain pari kertaa bändiin viitaten lyhyesti ”Crazy Horse!”, siinä kaikki. Tyylilleen uskollisina bändin jäsenet kokoontuivat valtavalla lavalla pieneen nippuun rumpukorokkeen eteen aivan kuin olisivat soittaneet toisilleen jossakin peräkylän pubin nurkassa tai treenikämpällä välittämättä vähääkään siitä, mitä yleisössä tapahtui.  Siinä missä karismaattinen Bruce Springsteen kutsuu jokaikisen katsojan mukaan bileisiin, Young yhtyeineen kääntää selkänsä yleisölle sanoman ollessa: ”Ota tai jätä.” Neilin soittotyyli on hyvin fyysinen, mies heiluu kuin heinämies ja ikään kuin kaivautuu kitaraansa kallonporaajan lailla. Välillä hän ottaa etäisyyttä soittokavereihinsa siirtyen lavan toiseen reunaan palaten aina takaisin tuohon tiiviiseen muodostelmaan. Neil Young & Crazy Horse on kokonaisuudessaan bändi, ei solisti ja taustabändi. 

Vanhempaa tuotantoa edustava Powderfinger (Rust Never Sleeps, 1979) meni kompaktisti, mutta hiukan läpisoitetun oloisesti ilman sen suurempaa paatosta. Tuoreimmalta, erittäin hyväksi osoittautuneelta ja yhtyeen nykyisen huippuvireen ja luomisvoiman todistavalta levyltä (Psychedelic Pill, 2012) kuultiin useampiakin näytteitä. Uuden levyn materiaalin aloitti nimikappale napakkana kitaroiden vuoropuheluna.

Walk Like a Giant -kuvitusta screenillä

Illan kohokohdaksi minulle muodostui uuden levyn erittäin pitkänä versiona soitettu massiivinen Walk Like a Giant (Psychedelic Pill, 2012). Kappaleen ensimmäisen kymmenen minuutin kaunis melodia ja hauska vihellysriffi jäivät soimaan päähäni konsertin jälkeen koko loppuillaksi ja seuraavaksi päiväksikin. Useimmiten Neil Youngin raskaissakin biiseissä on kuitenkin pohjalla herkkä ja kaunis melodia. Crazy Horse on tunnettu siitä, että livetilanteissa biisejä ei millään maltettaisi lopettaa ja loppuja venytetään jopa naurettavuuksiin asti. Ulinaa, pörinää, vinkunaa ja melua riittää. Onpa Neil Young koonnut kokonaisen pelkkää kakofoniaa (katkelmia Weld-kertueen eri konserteista, sisältäen äänen kiertoefektiä, vokaaliosuuksia sekä kitaroiden säröääniä) sisältävän montaasilevynkin (Arc, 1991).  Tämänkin biisinjärkäleen loppua rymisteltiin ukkosen jylinän lailla ja screeneillä vilauteltiin vanhaa Crazy Horse –kuvastoa sekä kuvaa lavalta rankkasateen ja salamoiden kera. Molinan rummut muistuttivat paalujunttaa ja kitaroiden feedbackit kirskuivat ja ulisivat todella rajusti. Taisi tuo loppumetelöinti venyä lähes yhtä pitkäksi kuin itse biisi, joka ei ole niitä lyhimpiä sekään. Kaiken kukkuraksi lavalle puhallettiin tuulikoneella kaikenlaista roskaa, muovipusseja ja paperinsilppua, jotka roudarit sitten keräsivät jätesäkkeihin. Tuon roskaspektaakkelin sanoma jäi kyllä hiukan hämäräksi, mutta ehkä nyt voi ajatella Neil Youngillakin olevan lavashown !

Rymistelyn jälkeen rauhoituttiin uuden, julkaisemattoman, gospel-vaikutteisen ilmastonmuutoksesta kertovan Hole in the Skyn myötä. Kappale soi kauniisti ja herkästi esitellen myös bändin stemmalauluosaamista. Herkkä tunnelma jatkui, kun bändin poistuttua lavalta alkoi illan akustinen soolo-osuus. Akustiset kappaleet soitettiin niin hiljaa, että korvatulpat olivat edessäkin tarpeettomat. Mahtoikohan alueen takaosassa olevat ja porttien ulkopuolella olleet kuulemma sadat liputtomat kuulla juuri mitään. Neil liikkui ympäri lavaa laulaen kaulatelineessä olevan huuliharpun mikkiin.

Akustisen setin aloitti Ilahduttavasti Human Highway yhdeltä Neil Youngin sooloalbumisuosikiltani Comes a Time (1978). Paljon soitettu, mutta aina yhtä vaikuttavan kaunis, Youngin suurin hitti Heart of Gold (Harvest, 1972) ja joidenkin mielestä puhki soitettu, mutta minusta aina yhtä ajankohtainen Bob Dylan –laina Blowin' in the Wind saivat jo yleisönkin laulamaan mukana. Lavan edustalla yleisö lauloi Blowin’n in the Windia vielä itsekseenkin Neilin siirtyessä käsillään yleisökuoroa johtaen pianon ääreen.

Seurasi jälleen uusi kappale Singer Without a Song, jossa Neilin piano soi kapakkasoundeilla Billy Talbotin laulaessa kertosäkeen stemmoja. Biisin sanoitus kertoo biisinteon vaikeudesta. Young kertoo elämäkertateoksessaan Muistelmat (Like-kustannus, 2012) olleensa raitistumisensa jälkeen todella huolissaan siitä, ettei uusia lauluja tahtonut syntyä selvin päin.  Kiertueella esitetyt uudet kappaleet asettavat odotuksia tulevaisuuteen, uskoakseni Neilin ura jatkuu ja uutta materiaalia vielä tulee. Ehkä tämä ei olekaan vielä viimeinen kiertue, vaikka Frank Sampedro onkin jo sitä uumoillut.

Crazy Horse -soundiin palattiin kappaleella Ramada Inn (Psychedelic Pill, 2012), joka oli illan koskettavimpia slovareita ja kestoltaan hyvinkin parikymmentä minuuttia. Kirkan aikoinaan coveroimana nimen Kanelipuun alla saanut Cinnamon Girl (Everybody Knows This Is Nowhere, 1969) oli jo tuttuakin tutumpaa Neil Young –standardia. 

Illan kohokohtiin kuului myös hulvattomasti tulkittu, miltei posketon ja ihan uuden kompin löytänyt versio kappaleesta F*!#in' Up (Ragged Glory, 1990). Siinä bändi tavoistaan poiketen innostui yleisölle keskisormeaankin vilauttelevan ”Poncho” Sampedron johdolla huudattamaan yleisöä rytmikkäästi ”Just a fuck up!”. Hauska mehustelu sai tunnelman oudonkin hilpeäksi - ei olisi etukäteen uskonut ihan tällaista tapahtuvan näiden herrojen keikalla. Vanhinta Neil Youngin tuotantoa edustava Buffalo Springfield -kappale Mr Soul (Buffalo Springfield Again, 1967) soitettiin taas ujeltavien kitaroiden hallitsemana. Kappaleen alussa Neil tai Poncho soitti väärän äänen ja koko kappaleen ajan bändi soitti tahallaan tuon väärän äänen makeasti nauraen joka kerta sen tullessa kohdalle. Bändillä näytti muutenkin olevan hauskaa keskenään ja yleensä vakavana naama peruslukemilla esiintyvällä Youngillakin nähtiin leveitä hymyjä pitkin iltaa. 

Koska Fuckin’ Up venyi niin pitkäksi, jätettiin muilla kiertueen keikoilla tässä kohtaa kuultu, aiemmin harvoin esitetty Surfer Joe and Moe the Sleaze (Re-Ac-tor, 1981) kokonaan väliin ja siirryttiin varsinaisen setin päättävään tanakkana versiona soitettuun Rust never sleeps- albumin (1979) päätösraitaan Hey Hey, My My (into the Black).  Biisin säe ”rock'n' roll will never die” kuulosti ihan uskottavalta. Ruoste ei ehkä koskaan nuku, mutta se näkyy näissä konkareissa vain ulkomuodossa.

Kosketinsoitin katossa

Yleisön vaatiessa hurjasti encorea mietin, mitä mahtaisimme vielä kuulla. Toiveissa oli suuresti rakastamamme Like a Hurricane, jota emme aikaisemmin keikalla kuulleet ja jota tälläkin kiertueella on soitettu. Berliinin keikalla biisistä on kuultu hätkähdyttävän upea, konkreettisesti maata tärisyttävä tulkinta. Ainoa encore-biisi oli kuitenkin hölmösti punkahtava Sedan Delivery (Rust Never Sleeps, 1979). Menettelihän sekin, mutta lievä pettymys kieltämättä käväisi mielessä. Se on vaan tyytyminen siihen, että nämä miehet soittavat, mitä itse haluavat.  Encore loppui yhteen biisiin ilmeisesti sen takia, että kello oli jo lähellä kymmentä ja eihän tuollainen metelöinti enää ole siihen aikaan soveliasta …

Olen aiemmin nähnyt Neil Youngin kaksi kertaa keikalla: 2001 Hartwall Areenalla Crazy Horsen kanssa ja 2008 samassa paikassa Electric Bandin kanssa. Vuoden 2001 keikka oli tämän iltaista leppoisampi sisältäen enemmän rauhallista jamittelua (mm. Don't Cry No Tears, Down By The River, Roll Another Number) ja Neilin akustisia soolokappaleita. Toinen keikka taas oli monipuolisempi isomman bändin ja useampien akustisten bändiosuuksien ansiosta. Tämän illan keikka oli tasapainoinen sekoitus kompaktisti vedettyjä klassikoita ja bändin tyyliksi muodostunutta pitkää ja harrasta kitaran kurittamista. Kyllähän tämä Kaisaniemen keikka oli ehdottomasti näkemistäni Neil Young keikkoista kaikkein ”päräyttävin” kokemus, vaikka olisihan se Like a Hurricane ollut ekstaattinen lopetus tälle keikalle ...

Seitsemän tunnin (!) yhtämittainen seisominen sorakentällä otti kieltämättä voimille. Jalat olivatkin lyijynraskaat ja turvoksissa lähtiessämme raahautumaan kaupungille. Mieli oli kuitenkin keveä ja virkistynyt illan musiikkiannista. Kaikessa tuossa ujelluksessa, rytinässä ja paukkeessa kun oli jotakin hypnoottista ja puhdistavaa. Kesäiset olosuhteet ja leppoisa alku The Latebirds All Starsin vierailevien solistien sekä J. Karjalaisen seurassa viritti mukavasti Crazy Horsen hulvattomaan rymistelyyn ja mahtavaan elämykseen. Hetken verryteltyämme jaksoimme vielä hyvissä fiiliksissä pienelle terassikierrokselle Helsingin kesäyöhön. 

Setlist:

Love and Only Love
Powderfinger
Psychedelic Pill
Walk Like a Giant
Hole in the Sky
Human Highway
Heart of Gold
Blowin' in the Wind
Singer Without a Song
Ramada Inn
Cinnamon Girl
F*!#in' Up
Mr Soul
Hey Hey, My My (into the Black)

Encore:

Sedan Delivery

Neil Young - vocals, electric guitar, acoustic guitar, piano, harmonica
Frank Sampedro - electric guitar, acoustic guitar, vocals
Billy Talbot - bass, vocals
Ralph Molina - drums, vocals

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho 

Linkkejä:

Neil Young – Elämäntapahippi Kelan, Nordenstrengin ja Kuloniemen silmin Rytmi-lehti

NEIL YOUNG & CRAZY HORSE: Psychedelic Pill (Reprise) Soundi-lehti

Melodista meteliä – Neil Young & Crazy Horse | 2.6. Waldbüchne, Berliini  Soundi-lehti