Deep Purple: Now What?! World Tour @ Ouluhalli, Oulu 1.2.2014

"Too late to die young"

Ahkera Suomen kävijä Deep Purple saapui tällä kertaa kahdelle keikalle Suomeen. Ensimmäisen kerran bändi konsertoi Suomessa Helsingin messuhallissa 16.2.1972. Sen jälkeen Purple on keikkaillut eri puolilla Suomea kaikkiaan parikymmentä kertaa. Tälle Ouluhallin keikalle tuli lähdettyä pikkuveljen täyttäessä pyöreitä vuosia. Keksimme sisarusten kanssa hänelle oivallisen "elämyslahjan" ja lähdimme porukalla Ouluun. Ilman tätä merkkipäivää en ehkä olisi keikalle tullut lähteneeksikään, olihan tämä minulle jo kolmas Deep Purple -keikka. Kaksi aikaisempaa olivat toukokuussa 2005 Tuurin Miljoonarockissa ja tammikuussa 2006 Jyväskylän jäähallissa. Ensimmäisenä Purple-livekokemuksenani Tuurin keikka oli ikimuistoinen ja sai minut uudelleen innostumaan yhtyeestä. Keikan setlistakin sisälsi kaikkien aikojen Purple-suosikkejani, kuten Higway Star, Space Tuckin', Demon's Eye, Speed King jne. Jyväskylän keikka on jäänyt mieleen edellisenä syksynä ilmestyneen Rapture Of The Deep -albumin uuden materiaalin ansiosta - toki silloinkin klassikoita kuultiin, mm.  Pictures of Home, Living Wreck ja Mary Long.

Deep Purplen historia on monine eri kokoonpanoineen ja kaikkine vaikeuksineen mielenkiintoinen. Bändissä vuosien varrella vaikuttaneet 14 muusikkoa sekä eri aikakaudet erottuvat toisistaan myös musiikillisesti. Monet myös pitävät jostakin kokoonpanosta toisia enemmän. Minulle Deep Purple Mark 2 eli bändin toinen kokoonpano (1969 - 1973) on ollut se tärkein. Myöhemmät kokoonpanot eivät samalla tavalla ole innostaneet ja niiden levytkin jäivät vähälle kuuntelulle tai kokonaan hankkimattakin. Tämä Mark 2 kokoonpano (Ritchie Blackmore - kitara, Ian Gillan - laulu, Roger Glover - basso, Jon Lord - kosketinsoittimet ja Ian Paice - rummut) on bändin klassisin ja heidän kaudellaan bändi nousi maailmanmaineeseen. Se julkaisi neljä studiolevyä ja kaksi merkittävää livetallennetta. Studiolevyistä minulle merkittävimmät ovat In Rock (1970), Fireball (1971) sekä Machine Head (1972). Viimeksi mainittu onkin yksi rockin historian täydellisimmistä levyistä. Fireball ei ilmestyessään saanut kriitikoita ja fanejakaan täysin vakuuttuneiksi, mutta ajan saatossa tämäkin melkoisen tanakkaa tavaraa sisältävä albumi on saanut rutkasti ansaitsemaansa arvostusta. Kakkoskokooonpano on myös kasattu uudelleen kahteenkin otteeseen (1984 - 1989 ja 1992 - 1993).  Syksyllä 1994 bändi kiinnitti kitaristikseen amerikkalaisen Steve Morsen bändistä omille teilleen lähteneen Blackmoren tilalle Mark 7 -versioon. Deep Purplen nykyinen kokoonpano (Mark 8) on toiminut vuodesta 2002, kun bändiin tuli uutena kosketinsoittajana Jon Lordin tilalle kokenut ja monipuolinen kosketinsoitinvirtuoosi Don Airey. Miehistönvaihdokset ovat osittain johtuneet vaikeista bändin sisäisistä henkilösuhteista. Varsinkin Gillanin ja Blackmoren välit ovat olleet ongelmalliset. Blackmore on kuulemma monilla keikoillakin mököttänyt jopa niin, ettei ole soittanut keikan aikana montakaan nuottia.

Bändin historiasta voi lukea tarkemmin uudesta kirjasta Dave Thompson: Smoke On The Water - Deep Purplen tarina (Minerva kustannus 2013). Kirja on yli kahteenkymmeneen vuoteen ensimmäinen, joka kertoo yhtyeen koko pitkän ja monipolvisen historian aina syntyhetkistä viimeisimmän levyn tekoon ja tämän päivän maailmankiertueisiin saakka.

Steve Morsen kitaratyöskentelyssä oli minulla alkuun sulattelemista. Pidin paljon enemmän Ritchie Blackmoren miehekkäästä bluestyylistä kuin Morsen vinguttelusta ja "olen maailman nopein kitaristi" -tyylisestä tiluttelusta. Nyt uusimpien levyjen myötä olen sopeutunut Morsenkin soittotyyliin ja kuuntelen sitä nyt mielelläni. Varsinkin viime vuonna kahdeksan vuoden levytystauon jälkeen ilmestyneellä, enimmäkseen myönteisen - tosin ristiriitaisenkin - vastaanoton saaneella, mestarituottaja Bob Ezrinin komennossa tehdyllä Now What!? -albumilla Morsen soittoa on jo ilo kuunnella. Vaikka kyllä uusimman levynkin sulattelemiseen meni aikaa. Aluksi se kuulosti jotenkin omituisen sekavalta ja vaikeaselkoiselta. Aireyn kosketinsoittimet ovat levyllä hyvinkin suuressa roolissa Morsen kitaroinnin ohella. Välillä niistä tulee mieleen Emerson, Lake & Palmerin majesteettiset urkumaalailut 1970-luvulla. Jon Lordin tyylistä säröurkua kuullaan vähemmän ja muitakin koskettimia levyllä kuullaan. Ian Gillanin lauluosuudet on sovitettu hänen nykyisten äänivarojensa mukaisiksi, kirkumiset ja falsettiosuudet ovat harvassa ja oikeastaan vasta levyn loppupuolella niitä kuullaan lyhyinä välähdyksinä. Kuten hyvät levyt yleensäkin, alkoi tämä Purple-uutukainenkin vasta useamman kuuntelun jälkeen vähitellen avautua varsinkin albumin Golden edition -version Now What Live Tapes bonus-livelevyn konserttiversioiden myötä. Levyn aluksi sekavuutena tuntunut vaihtelevuus on kirkastunut monipuolisuudeksi ja siitä on löytynyt selkeitä kaikuja 1970-luvulta. Levyllä on tarttuvia melodioita ja perinnetietoisia sovituksia, mutta myös modernia, kiihkeää groovea, jopa jazzvaikutteita piano-osuuksineen.

Now What?!

Ouluhallissa oli soiton määrä alkaa klo 19.00 lämmittelijän eli Voice Of Finland -skaban voittajan Antti Railion voimin. Viivyimme kuitenkin veljemme syntymäpäiväillallisella paikallisessa ravintolassa sopivan myöhään säästyäksemme Railion osuudesta ja kuulimme ainoastaan puolet viimeisestä biisistä narikkajonossa. Yhteyttä Railion ja Deep Purplen välillä on kyllä vaikea keksiä ja ihmettelenkin suuresti lämmittelijän valintaa. DP:n Helsingin keikan arvioissa on kerrottu Railion laulaneen parin rockimman cover-biisin lisäksi lähes sietämätöntä tanssilavaiskelmää. Vähintäänkin siis outo valinta, eikä minusta Deep Purple olisi tarvinnut lämppäriä lainkaan.

Ouluhallissa oli paikallisen Kaleva-lehden arvion mukaan "pari tuhatta" henkeä, mutta kun lippuja oli myyty ennakkoonkin 4000, niin paikalla oli varmasti 4000 - 4500 henkeä. Eikö lehti voisi ottaa selvää myytyjen lippujen määrästä sen sijaan, että heittelee tuollaisia täysin pieleen meneviä arvioita? Kuitenkin urheiluhallin takaosassa oli hyvinkin väljää ja anniskelupisteitä oli kahdella seinustalla vähintäänkin riittävästi. Juomia sai koko illan ihan kohtuullisella jonotuksella (oli siellä yksi kahvipistekin). Anniskelualue kattoi koko hallin alueen, joten alaikäisillä ei ollut sisäänpääsyä lainkaan. Vessat oli ratkaistu erikoisesti ulkona teltalla peitetyillä bajamajoilla, joihin kulku oli aidattu välillä eksyttävillä metalliaidoilla.

Deep Purple saapui lavalle jokseenkin tasan ilmoitettuun aikaan eli 20.30, jolloin esirippuna ollut Now What?! -levyn kansiteksti vedettin alas. Alkumusiikkina soi Gustav Holstin “The Planets”-sävelteoksen Mars-osio (Mars, the Bringer of War). Uusimman albumin jykevästi soiva Après Vous aloitti setin vähän varkain ja meni meikäläisellä vähän ohi. Aikaisemmilla näkemilläni keikoilla on ollut huomattavasti päräyttävämpi alku: Silver Tongue  ja Pictures of Home. Useimmilla keikoilla avausbiisinä on jo vuosia toiminut Machine Head -albumin loistava menopala Highway Star, joka tällä kertaa oli hieman yllättävästi pudotettu kokonaan pois setistä.

Sitten seurasi todellinen klassikkoputki eli In Rock -abumin perusjyrä Into The Fire, hengästyttävä rymistely Hard Loving Man sekä alunperin singlenä julkaistu, hieno Strange Kind Of Woman. Tässä vaiheessa olin jo siirtynyt fiilistelemään lähemmäs lavaa ja näin huvittavan tekstin Gillanin paidassa: "Too late to die young" - heh. Nyt miehellä näytti olevan kengät jaloissaan, kun aikaisemmilla näkemilläni keikoilla hän on esiintynyt paljain jaloin. Gillanin äänikin toimi kohtalaisesti, vaikka sen kestävyys on hiukan huolta aiheuttanutkin. Eihän laulu tietenkään enää nouse samanlaisiin korkeuksiin kuin parikymppisellä Gillanilla vaikkapa Child In Time -kappaleella, eikä sitä voi toki vaatiakaan. Alusta asti myös huomasi, että nämä herrat ovat - kuten aina ennenkin - todella hyväntuulisia. Hymy näytti olevan kaikilla herkässä ja soittamisen ilo tallella vielä 46 vuoden taipaleen jälkeenkin!

Lavakattaus oli näyttävä

Lavan valosysteemit olivat aikaisempaa näyttävämmät ja taustan moniosaisille screeneille näytettiin kekseliäitä kuvioita ja vasta edesmennyt entinen kosketinsoittaja Jon Lordkin kurkisteli välillä kulisseista. Ehkä valoshow oli sittenkin hiukan liian levoton, vähempikin välkyttely olisi riittänyt. Soundit olivat yllättävän hyvät tuollaisessa urheiluhallissa, ehkä sen pyöreä muoto ja korkea kupoli vaikuttivat asiaan.

Uuden levyn materiaaliin palattiin synkällä kauhuelokuva-tyylisesti sanoitetulla komeilla kirkkouruilla alkavalla Vincent Price -kappaleella. Tästä kappaleesta Purple on tehnyt ensimmäisen musiikkivideonsa 20 vuoteen. Videolla on omalaatuinen, kauhuelokuvien klassikkoja mukaileva tarina muumioineen ja linnanherroineen.

Gillanin esiteltyä Steve Morsen alkoi Contact Lost, Bananas-levyn (2003) tunnelmallinen instrumentaali, jossa Morse loihtii herkkiä sävyjä kitarastaan soittaa yksinkin soolona.  Tästä kehittyi uusimman albumin versiota huomattavasti paremmalta kuulostanut Uncommon Man, joka nimeään myöten muistuttaa aiemmin mainitun Emerson, Lake & Palmerin Fanfare for the Common Man -kappaleen (1977) majesteetillisia urkukuvioita. Well Dressed Guitar jatkoi Morse-sooloilua ja Gillan pääsi taas lavan taakse lepäämään. Jossakin on nähty solistin huilaavan jopa patjalla sermien takana näiden instrumentaali- ja soolo-osuuksien aikana.

Ian Gillan huilaa vaiheeksi jakkaralla.

Gillan esitteli kaimansa Paicen miehenä, joka on vastuussa tästä kaikesta (tarkoittaen ilmeisesti sitä, että Paice oli perustamassa bändiä 60-luvulla). Käynnistyi vetävästi soitettu The Mule (Fireball, 1971), joka sisälsi Ian Paicen loistavan ledeillä valaistuilla rumpupalikoilla maustetun rumpusoolon. Ian Paicehan on bändin ainoa ja kaikissa kokoonpanoissa mukana ollut perustajajäsen. Loistava rumpali, jonka taidot ovat yhä niin hyvin tallella, että se varmasti vaatii päivittäistä harjoittelua. Space Truckin´ -biisin "virvelipäristys-kiihdytys-räjäytys" (kuten eräässä blogissa sitä osuvasti kuvataan) on sellainen suoritus, että sen omin silmin näkeminen on aina keikkalipun hinnan väärti.

Vaihteleva, osittain herkkäkin Above and Beyond on uuden levyn parhaimmistoa ja se omistettiin viime vuonna haimasyöpään kuolleelle, pitkäaikaiselle urkurille Jon Lordille. Screeneillä näytettiin Jonin kuvia ja kurkistelipa hän kulisseistakin takaosan screeniltä. Hieno kappale!

Pitkän urkuintron saattamana alkoi verevä bluesjammailu Lazy, jonka aikana vein näkövammaisen pikkuveljenikin aivan lavan eteen diggailemaan ja näkemään idolinsa screeniltä. Lujaa meni meillä molemmilla! Tässä kuultiin myös Ian Gillanin maukasta huuliharppusooloilua.

Setin viides ja viimeinen uusinta materiaalia edustava Hell To Pay on DP:n perusjytää ilman sen kummempia koukkuja, mutta näytti menevän hyvin yleisöön. Don Airey jäi yksin sooloilemaan koskettimillaan ja loihtikin jälleen melkoisen säveltykityksen. Kuultiin monenlaista maalailua, pätkiä klassisesta musiikista, mm. Mozartin Turkkilainen tanssi sekä jokin minulle tunnistamattomaksi jäänyt pätkä Sibeliusta. Muilla Suomen keikoilla (mm. seuraavana iltana Helsingissä) Airey on soittanut pätkän Finlandiaakin, mutta täällä sitä ei jostain syystä kuultu. Vasta encorena kuullussa Black Nightissa kuultiin pätkä Sibeliuksen Karelissarjasta. Melkoinen velho tämä Airey. Urkumaalailu jatkui ja johti hieman liiankin ennalta arvattavasti Deep Purplen vuoden 1984 comeback -levyn nimikappaleeseen Perfect Stranger. No, mikäs siinä hyvinhän se taas jytisi kirkkaiden valokeilojen risteillessä lavalla. 

Space Truckin' toimi jälleen hienosti Paicen taitavine rumpupäristyksineen. Varsinaisen setin lopetti se iänikuinen ja pakollinen, tämän bändin Paranoid eli Machine Headin Smoke On the Water, jonka "maailman kuuluisimman" kitaraintron soittaminen on jopa kielletty monissa musiikkiliikkeissä. Voisiko tuon biisin joskus jättää jollakin keikalla soittamatta? Ilmeisestikään ei voi. Yleisöhän oli tietysti haltioissaan ja Gillanin vetämä yleisölaulatuskin onnistui ihan komeasti. Näinkin puhkisoitettuun kappaleeseen Deep Purple onnistui taikomaan niin paljon maagista live-energiaa, että kuuntelihan sen jälleen kerran ihan mielellään.

Roger Glover ja bassosoolo

Encorea ei tarvinnut kauan vaatia, sillä äijät palasivat hyvin nopeasti lavalle ja aloittivat illan vanhimman, vuoden 1968 ensilevyn blues-lainabiisin Hush. Se oli aikoinaan suuri hitti USA:ssa, mutta ei niinkään meillä Suomessa. Ihan toimiva ja tarttuva kertosäehän siinä on ja yleisökin saatiin taas mukaan. Encore jatkui Roger Gloverin Paicen rummuilla tuetulla bassosoololla, joka sai ansaitsemansa huomion yleisöltä. Taisipa Glover kiusoitella myös Highway Starin introlla, vaikkei biisiä täällä kuultukaan.

Illan päätti odotetusti Black Night, jonka aikana jälleen laulatettiin yleisöä ja Morse sai yleisön jopa toistamaan soittamiaan kitarakuvioita. Harvempi pelkällä kitaralla pystyy yleisöä laulattamaan. Morse heitteli vielä lopuksi plektroja yleisölle ja Gillan tapansa mukaisesti kehui yleisöä hämmästyttävän upeaksi ja käski ottamaan iisisti.

On kyllä ihailtavaa, miten lähes seitsenkymppiset ("juniori" Morse on sentään vielä alle kuusikymppinen) äijät onnistuvat soittamaan vanhat ja kuluneetkin bravuurinsa niin tuoreesti, innostuneesti ja vakuuttavasti. Siitäkin huolimatta, että ohjelmisto on koko viime vuotisen kiertueen ajan pysynyt samana ja vielä tämän vuoden ensimmäisellä keikalla soitettiin täsmälleen nuo samat biisit vain kahden kappaleen järjestyksen muututtua. Nopeat osuudet kulkivat voimalla ja sulavasti, ja uutta mielenkiintoa vanhoihin kappaleisiin toivat rauhallisemmat jamiosuudet, joita kuultiin lähes jokaisessa kappaleessa. Jammailut eivät kuitenkaan venyneet niin pitkiksi kuin joskus takavuosina, jolloin biisit saattoivat kestää lähes puoli tuntiakin. Varsinkin Morsen ja Aireyn instrumentaalista vuoropuhelua oli hienoa kuunnella. Myös uudet kappaleet toimimivat, mikä antoi uskoa, että tämä bändi ei todellakaan ole vielä sanonut kaikkea sanottavaansa. Vaikkei bändi olekaan puhunut lopettamisesta, eihän sitä koskaan tiedä, vaikka nämä olisivat viimeiset Suomen keikat. Tämän kokemuksen perusteella voisin kyllä lähteä vielä neljännellekin Deep Purple -keikalleni.

Setlist:

Mars, the Bringer of War (Intro)

Après Vous

Into the Fire

Hard Lovin' Man

Strange Kind of Woman

Vincent Price

Contact Lost

Guitar Solo (by Steve Morse)

Uncommon Man

The Well-Dressed Guitar

The Mule (incl. Drum Solo by Ian Paice)

Above and Beyond

Lazy

Hell to Pay

Keyboard Solo (by Don Airey)

Perfect Strangers

Space Truckin'

Smoke on the Water

Encore:

Hush (Billy Joe Royal cover)

Bass Solo (by Roger Glover)

Black Night

Deep Purple:

Ian Gillan (voc)

Don Airey (keyb)

Ian Paice (dr)

Steve Morse (gr)

Roger Glover (bass)

Linkkejä: 

The Highway Star
Deep Purplen virallinen kotisivu

Perfect Strangers of Finland 
 Deep Purple -faniyhdistyksen sivusto

Kotimaiset Deep Purple -harrastesivut

Procol Harum With Gary Brooker Helsinki, Kulttuuritalo 8.10.2013

Kulttuuritalon Helsingin Alppilassa rakennuttivat alunperin Suomen kansandemokraattiset järjestöt kulttuuri- ja järjestötoimintaa varten. 1958 käyttöön vihityn rakennuksen suunnitteli Alvar Aalto. Talo on tullut kuuluisaksi myös mm. sellaisten maailmantähtien kuin Jimi Hendrix, Tina Turner, Eric Clapton, Led Zeppelin, Queen, The Who ja Procol Harum keikkapaikkana jo 1960-luvulla. En ole aiemmin Kulttuuritalolla käynytkään, joten nyt tuli oivallinen tilaisuus katsastaa vasta remontoitu kulttuuritalo ja vähintään yhtä legendaarisen Procol Harumin nykykunto. Historiallinen keikkapaikkakin toisi varmasti mukavaa lisävärinää konsertin tunnelmiin.  Kulttuuritalo nousee keikkapaikkana ylitse muiden Mika Huhtamäen kirjoittamassa, kuulemma erittäin kattavassa ja mielenkiintoisessa kulttuuriteoksikin mainitussa  tutkielmassa “Live in Finland - Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa“ (Gummerus Kustannus, maaliskuu 2013). Siinä kerrotaan vuosien 1955 - 1979 aikana Suomessa konsertoimassa vierailleista artisteista. Kirja on tilauksessa ...

Tällä kertaa emme lähteneetkään omalla autolla matkaan, vaan matkustimme "herroiksi" junalla ja majoituimme Helsingin rautatieaseman viereiseen, myös vasta remontoituun hotelliin. Kävelimme hotellilta Hakaniemen ja Kallion kautta syksyisessä tihkusateessa Alppilaan. Kulttuuritalossa olikin paljon tuttuja piirteitä, onhan se Alvar Aallon tuotantoa samoin kuin minulle hyvin tutuksi tullut Jyväskylän yliopiston päärakennus. Vaikka rakennus oli remontoitu, olivat Aallon taloille tyypilliset epäkohdat jääneet tietenkin korjaamatta. Eihän niihin niin vain rakenteellisia muutoksia tehdä ja remontin tarkoitus lieneekin ollut saada paikka mahdollisimman alkuperäiseen kuntoon. Aulan narikkatila oli todella ahdas sumppu ja ihmiset tungeksivat ulkovaatteineen naulakolle ja sieltä pois samaan tilaan aukeavia vessan ovia väistellen. Aulassa oli sentään baari, josta saimme lasilliset punaviiniä lämmikkeeksi sateessa kävelyn jälkeen. Paikalle saapuva yleisö näytti olevan iältään lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä. Tosin  joukkoon mahtui ilahduttavasti muutama nuorempikin taiderockin ystävä. Ennakkomainonnassa puhuttiin "progelegenda" Procol Harumista, mutta minusta sen musiikki ei ole varsinaisesti progressiivista rockia, vaan lähinnä ns. Art Rockia tai sinfonista rockia, jossa on vahvoja vaikutteita klassisesta musiikista.

Tämä oli jo neljäs näkemäni Procol Harum -konsertti. Ensimmäinen oli ikimuistoinen aurinkoisen leppoisa keikka Järvenpään puistobluesissa 2006, toinen kerta oli Äänekosken Keitelejazzissa 2009  Gary Brookerin onnettomuudessa telomien kylkiluiden takia surullisen kuuluisa tynkäkeikaksi jäänyt  ja viimeisin todella loistava "paikkauskeikka" seuraavan kesän 2010 Keitelejazzissa. Tietääkseni Procol Harum on vieraillut Suomessa kaikkiaan yhdeksän kertaa.

Tällä kertaa yhtye oli pohjoismaihin suuntautuneella neljän keikan minikiertueella nimellä Procol Harum With Gary Brooker. Kyllähän pelkkä Procol Harumkin olisi nimeksi kelvannut, sillä muutkin jäsenet ovat olleet kokoonpanossa aina 1990-luvulta saakka. PH:n tapauksessa voidaan siis unohtaa näiden 60- ja 70-lukulaisten kokoonpanoista puhuttaessa usein esiin nouseva alkuperäisjäsenitku. Kiertueen nimeämisellä ilmeisesti haluttiinkin erottautua maailmalla kulkevista kaikenkarvaisista 70-lukulaisista tribuuttibändeistä ja nostalgiakokoonpanoista ja korostettiin, että Procolin perustaja ja johtohahmo kuuluu viimeisimpäänkin kokoonpanoon. En ollut löytänyt aiemmista kiertueen keikoista ainoatakaan setlistaa, joten tällä kertaa en yhtään tiennyt, mitä olisi tulossa, mutta klassikoita oli kuitenkin varmasti lupa odottaa.

 

Täsmälleen ilmoitettuun aikaan eli 19.30 bändi marssi ilman sen kummempia kuulutuksia lavalle ja ilmoille kajahti Shine on Brightly (Shine On Brightly, 1967). Heti alkutahdeista oli selvää, että tästä tulisi loistava ilta. Brookerin ääni tuntui olevan kunnossa ja soundit olivat hyvät ja volyymi kohdillaan. Lukuun ottamatta Geoff Dunnin välillä ehkä turhan lihaksikasta rumputyöskentelyä.


Bandin huippuaikoinahan Brooker on klassisten mestaripianistien lailla ollut tarkka soittimistaan  ja vaatinut keikoillakin flyygelin soitettavakseen. Kerrotaan, että Oulun Kuusrockissa vuonna 1976 hän oli vaatinut tietyn mallisen Steinway-flyygelin, joka oli viimein löytynyt vuokralle Oulun NMKY:ltä. Soittimen viritys oli pitänyt tarkistaa moneen kertaan ja keikan aikanakin oli virittäjän pitänyt seisoa passissa lavan reunalla.  Nyt maestro tyytyi tavalliseen sähköpianoon. Onneksi sentään lavalla oli kosketinsoittaja Josh Phillipsin edessä bändin sointiin oleellisesti kuuluvat aidot Hammond urut. Muuten lavan kattaus oli varsin koruton, soittimien ja valojen lisäksi ainoana rekvisiittana oli taustalla Shine On Brightly -albumin kannen kitaraksi venyvää flyygeliä jäljittelevä hieman hämmentävästi Amerikan lipulla varustettu kangas. Brooker selitti lipun olevan perua taannoiselta USA:n kiertueelta.

Vallan hulvattomalla tuulella ollut Brooker jutteli kappaleiden välillä pitkiä aikoja yleisölle kertoen hauskoja tarinoita ja heittelen ironisia huulia muille bändin jäsenille. Tarinat olivat ilmeisen uusia bändillekin, siksi usein kitaristi Geoff Whitehorn räjähteli nauramaan illan aikana. Muutenkin bändi näytti viihtyvän keskenään, selvästikin Procol Harum on heille hyvä työpaikka. Ensimmäisen biisin jälkeen Brooker kertoi esiintyneensä tässä talossa ensimmäisen kerran vuonna 1967 (bändin perustamisvuonna!), "mutta kukaan teistä ei varmaan silloin ollut paikalla, näytätte siihen liian nuorilta ja freeseiltä".

Illan setti oli taitavasti laadittu kattavaksi läpileikkaukseksi bändin studioalbumeilta, jokseenkin kaikki tunnetuimmat hitit kuultiin ja mausteena muutama hiukan harvinaisempi herkku perehtyneemmän yleisön ja bändin itsensä iloksi. Pandora's Box (Procol's Ninth, 1975) herätti jo yleisönkin irrottaen tunnistamisen merkiksi alkuaplodit. Loppuunmyydyn salin täyteinen yleisö oli ikäisekseen (?) yllättävänkin riehakasta ja kovaäänistä koko illan. Epämääräisiä välihuutojakin kuului, joista yhteen Brooker vastasi "en ymmärrä turkin kieltä, sitä puhutaan varmaan Turussa".

Sitten turhia aikailematta aloitettu Beyond The Pale ("vinksahtanut valssi" hienolta albumilta Exotic Birds and Fruit, 1974) sai  meikäläisenkin tunnelmaan ja alunperin singlenä (1967) julkaistu minulle aina yhtä sykähdyttävä Homburg nosti mieleen nuoruusmuistoja, palan kurkkuun ja lähes kyyneleenkin silmäkulmaan. Konsertin alkuosuudella soitetut Homburg, Kaleidoskope esikoisalbumilta (1967) ja As Strong as Samson (Exotic birds...) olivat jo sellainen kassikkoputki, että pelkästään niiden takia olisi kannattanut konserttiin matkustaa. Samsonissa urkuri Josh Phillips loihti Hammondeistaan hiveleviä sooloja, joita ilman Procol Harum ei olisi Procol Harum.

Tässä kohtaa kutsuttiin lavalle Beyond the Pale -fanisivuston (www.procolharum.com) ylläpitäjät Roland ja Jens, jotka toivat rumpukorokkeelle kukkapuskan päivälleen 23 vuotta sitten menehtyneen rumpalimestari B. J. Wilsonin muistoksi. Herkän hetken kruunasi harvoin livenä soitettu Nothing That I Didn’t Know (Home 1970), jonka toisen säkeistön Brooker oli uudelleen riimitellyt  soittokumppanilleen:

Did you hear what happened to Barrie James?
I couldn’t believe it, but it’s true
Hope and suffering, ‘til he died
Endless heartache, so much pride

Brooker kertoi bändin joutuvan nykyisin matkustamaan bussilla, syömään matkalla hodareita, juomaan  olutta sekä yöpymään motelleissa, kun vanhoina hyvinä aikoina kelpasivat vain limusiinit,  pihvit, samppanja ja Grand Hotel. Grand Hotel (Grand Hotel 1973) jatkoi klassikkoputkea vahvoin slaavilaisin vaikuttein. Josh Phillips loihti toisesta kosketinsoittimestaan niin sellon näppäilyääniä kuin slaavilaishanuriakin. Whitehorne puolestaan löysi kitarastaan balalaikan. Tuhdimpi Simple Sister (Broken Barricades, 1970) -revittely päätti ensimmäisen setin ennen väliaikaa ja sai yleisön Phillipsin kehotuksesta jopa taputtamaan tahtia. Kulttuuritalon konserteissa on kuulemma useimmiten väliaika, jota ei kyllä ainakaan tällä kertaa olisi kaivattu. Turha taukojumppa vaan katkaisi hyvän tunnelman ja laski intensiteettiä varsinkin, kun lyhyellä tauolla ei moni edes ehtinyt vähiltä myyntipisteiltä väliaikakonjakkiaan saada.

Toisen setin aloitti kymmenen vuoden takaisen paluualbumin (The Well’s on Fire, 2003) kulkeva rockpala  The VIP Room. Olisimme kyllä tuossa kohtaa mieluummin kuulleet samalta albumilta An Old English Dreamin, mutta se toki on kahdella aikaisemmalla keikalla kuultu. A Rum Tale (Grand Hotel 1973) omistettiin paikalla olleelle hääpäiväänsä viettävälle pariskunnalle, jonka häävalssina kyseinen kappale oli aikoinaan ollut. Biisin kaunis melodia on hyvin tarttuva ja se jäikin miellyttävänä korvamatona soimaan loppuillaksi ja vielä seuraavaan aamuunkin saakka.

Yksi piristävä poikkeus illan klassikkolinjasta oli Gary Brookerin sooloalbumilta lohkaistu Missing Persons (Echoes In The Night, 1985), jota Brooker pohjusti kertomalla oman 45-vuotishääpäivänsä  vietosta. Broken Barricades palautti takaisin vanhempaan tuotantoon. Brooker totesi biisiensä usein kertovan merestä ja merimiehistä, mistä herrat intoutuivat leikkimään merirosvoja silmälappu- ja puujalkaeleineen. Kymmenminuuttinen Whaling Stories (Home, 1970) edustaa Procol Harumin progressiivisinta puolta. Jo 22 vuotta mukana ollut bändin pitkäaikaisin kitaristi  Geoff Whitehorn pääsi esittelemään soolotaitojaan. Whitehorn onkin selkeästi Brookerin oikea käsi bändissä ja loistava muusikko. Komeasti keppi ulvoikin hänen käsissään koko illan. Whitehorn muistuttaa hihattomine paitoineen, varsilenkkareineen ja pitkine kutreineen hauskasti kasarihevirokkareita.

Procol Harumin läpimurtokappale ja ehdottomasti kaikkien aikojen soitetuimpiin ja useasti suomeksikin coveroituihin kuuluva ikiaikainen klassikko A Whiter Shade Of Pale soitettiin tällä kertaa varsinaisen setin toiseksi viimeisenä alta pois. Minuun tämä puhkisoitetuksikin sanottu hovisanoittaja Keith Reedin mystisesti sanoittama laulu ei tällä kertaa tehnytkään yhtä järisyttävää vaikutusta kuin edellisellä kerralla Keitelejazzin keikalla. Nyt se soitettiin lyhyempänä versiona ja Whitehorne soitti säkeistöjen väliin melko bluesahtavan soolon. Brooker vielä yllättäen jätti puolet ensimmäisestä säkeistöstä laulamatta unohdettuan sanat (!). Yleisöhän tietysti räjähti raivoisiin aplodeihin seisaaltaan, kuten jo pari kertaa aiemminkin illan aikana. Melkein edellisen veroinen klassikko A Salty Dog Whitehornen kitarastaan irroittamine lokin huutoineen päätti tunnelmallisesti varsinaisen setin ja bändi poistui lavalta. Yleisö jäi äänekkäästi seisaaltaan vaatimaan encorea ja saikin huutaa ja taputtaa varsin pitkään. Monet esiintyjäthän palaavat lavalle hyvinkin nopeasti, ettei yleisö vaan kyllästy taputtamaan ja encore jäisi nolosti saamatta. Nyt encore todella ansaittiin sekä yleisön että bändin kannalta!

Encorena vedettiin komeaksi illan päätökseksi esikoisalbumin Conquistador (Procol Harum, 1967). Bändi jäi vielä pitkäksi aikaa lavalle nauttimaan seisaaltaan annetuista aplodeista ja hurraamisesta. Samalla aiemmin lavalle tuotujen kukkalaitteiden kukat jaettiin etualan naisyleisölle.

Neljännestä näkemästäni Procol-keikasta jäi todella hyvä maku ja bändi osoittautui jälleen kokemisen arvoiseksi, vaikkei mitään uutta materiaalia eikä suuria yllätyksiä kuultukaan. Aivan uutta ei bändiltä  olekaan ilmestynyt kymmeneen vuoteen. Live-julkaisuja vanhasta tuotannosta on sen sijaan ilmestynyt tasaiseen tahtiin 2000-luvullakin, viimeisimpänä upea, komeassa paikassa, Ledreborgin linnan puistossa Tanskassa taltioitu livealbumi ja DVD/Blurayjulkaisu Procol Harum - In Concert With the Danish National Concert Orchestra and Choir (2009). Siinä on musiikin juhlaa!

Setlist:

Shine on Brightly
Pandora’s Box
Beyond the Pale
Homburg
Kaleidoscope
As Strong as Samson Nothing That I Didn't Know
Grand Hotel
Simple Sister

Väliaika

The VIP Room
A Rum Tale
Missing Person
Broken Barricades
Whaling Stories
A Whiter Shade of Pale
A Salty Dog

Encore:

Conquistador 

Procol Harum:

Gary Brooker (vocals, piano)
Geoff Whitehorn (guitars)
Matt Pegg (bass)
Josh Phillips (organ)
Geoff Dunn (drums)

Helsinki Classic Festival, Kaisaniemen puisto, Helsinki 5.8.2013

Neil Young & Crazy Horse, J. Karjalainen, Latebirds All Stars  

Kesälomani ”loppukiri viikonlopun” kylpyläreissun jatkoksi otin vielä pari päivää lomaa, jotta pystyimme osallistumaan kolmatta kertaa Helsingin Kaisaniemen puistossa järjestettyyn Helsinki Classic Festivaliin, jonne houkutteli illan pääesiintyjä, legendaarinen, jo 70-luvulta alkaen suuresti ihailemani Neil Young Hulluine hevosineen. Tulimme paikalle jo klo 15:n jälkeen, jolloin pelkäksi sorakentäksi osoittautunut festivaalialue oli vielä melkein tyhjillään. Istumapaikkoja ei ollut kuin Vip-alueilla muutama pöytä penkkeineen, joten tiedossa oli 7 – 8 tuntia seisomista. Ruokakojuja ja oluttiskejä näytti olevan runsaasti eikä jonoja ollut vielä missään. Otettiin yhdeltä teltalta tapas-annokset ja sen seuraksi toiselta teltalta mukilliset valkoviiniä. Varustauduimme myös vessakäynnillä ja vesitäydennyksellä odotettavissa olevaan pitkään koitokseen.

Markus Nordenstreng

Siirryimme lähemmäs lavaa miksausteltan varjoisammalle puolelle suojaan paahtavalta auringolta. Kauan ei tarvinnutkaan odotella, kun lavalle nousi 10 minuuttia ilmoitettua aikaisemmin kotimainen, laulaja-kitaristi Markus Nordenstrengin vetämä The Latebirds. Juurimusiikin klassikoita ja muita cover-helmiä esittävä yhtye aloitti uusilla, jokin aika sitten Yhdysvalloissa äänitetyillä kappaleillaan.  Latebirdsin peruskokoonpanossa soittavat Nordenstrengin lisäksi, Janne Haavisto (dr), Mikko Mäkelä (bs), Jussi Jaakonaho (gr) Matti Pitsinki (keyb). Latebirds-yhtyeen ympärille rakennetussa The Latebirds All Stars –juhlakokoonpanossa vierailevina solisteina ja muusikkovahvistuksina lavalla nähtiin mm. Tuomo Prättälä, Anssi Kela, Jonna Tervomaa, Tokela, Ninni Poijärvi, Mika Kuokkanen ja Miikka ‘McGyver’ Paatelainen, Juho Viljasen luotsaama puhallinsektio sekä Olli Haavisto.

 

Jussi Jaakonaho ja Jonna Tervomaa

Anssi Kela aloitti oman osuutensa itseironisesti ”aion soittaa yhden kaikkien aikojen parhaista biiseistä, joten ymmärrätte varmaan, etten aio soittaa omaa tuotantoa”. Tämä pitikin paikkansa ja Anssi lauloi hienot biisit: Don Henleyn The Boys of Summer sekä Bruce Springsteenin Atlantic City. Jonna Tervomaa puolestaan esitti hienot tulkinnat Dr. Johnin leppoisasti keinuvasta New Orleans –biisistä Such a Night sekä hieman yllättäen Tina Turnerin Private Dancerista.
  

Anssi Kela ja Ninni Poijärvi

Latebirdsien setissä oli kelpo otos yhden kaikkien aikojen lempibändini The Bandin tuotannosta: Don’t do It, Evangeline (Ninni Poijärven ja Mika Kuokkasen laulamana) sekä koko köörin yhteislauluna vetämä aina yhtä vaikuttava The Weight. Latebirdsien vierailijoineen tulkitsemat kappaleet aloittivat lämpöisen kesäillan leppoisasti. Parhaimmillaan lavalla esiintyi yhtä aikaa yli kymmenen muusikkoa joten pieni tila lavan etuosassa kävi kokoonpanolle ajoittain ahtaaksi. 

J. Karjalaisen settiä odotellessa kävimme vielä bajamajassa ja täydentämässä vesivarastoamme kolmen euron vesipullolla sekä ostamassa evääksi metrilakua, koska sen myyntikojulle ei muiden ruoka- ja kaljakojujen tapaan ollut jonoa. Nämä toimenpiteet osoittautuivatkin viisaaksi teoksi, sillä koko kenttä ja sen aidattu lavan edusta olivat tauon aikana täyttyneet jo siinä määrin, ettei ollut viisasta sieltä enää poistua, jos aikoi nähdä illan pääesiintyjän lähietäisyydeltä. Eikä kymmenien metrien pituisiin kaljajonoihinkaan tehnyt mieli mennä. Jäimme paikoillemme siitä huolimatta, että kuuluttaja varoitti useaan kertaan Neil Youngin soittavan TODELLA kovaa ja suositteli ostamaan alueella olevasta kojusta korvatulpat. Siispä seisoimme koko loppuajan, yli neljä tuntia yksillä jalansijoilla. Kentän etuosaan oli alun perin ollut suunnitteilla jopa istumapaikkoja, mutta niistä oli paikalle tulossa olevan yleisömäärän (15000 henkeä) selvittyä päätetty turvallisuussyistä luopua.

Illan kuuluttaja Arttu Harkki esitteli J. Karjalaisen saatesanoilla ”kaikkien aikojen come backin tehnyt”. Minusta Jukka ei ole poissa ollutkaan, niin vahvaa tuotantoa hän on tehnyt kolmella levyllisellään amerikansuomalaisia lauluja Lännen Jukkana ja Paratiisin pojat –kokoonpanonsa kanssa myös keikoilla. Onhan hän tietysti nyt palannut vanhaan tyyliinsä ja omien sanojensakin mukaisesti hän ei ole varsinaisesti uudistunut eikä siis ”palannut” mistään. 

J. Karjalaisen settilista: Kolme cowboyta/Mennyt mies/Et ole yksin/Yksi kerrallaan/Meripihkahuone/Avaruuden ikkuna/Telepatiaa/Riisinjyvä/Hän/Sydänlupaus/Missä se Väinö on?/Sinisestä kankaasta/Villejä lupiineja/Sekaisin//Mustat lasit

J. Karjalainen aloitti napakan, tunnin settinsä nostalgisesti (Kolme Cowboyta), mutta heti toisena kuultu maaginen, hypnoottisesti svengaava Mennyt mies vei uuden levyn (Et ole yksin, 2013) tunnelmiin. Tämä saikin yleisöltä raikuvimmat aplodit, mutta levyltä kuultiin lisääkin materiaalia ja nyt viimeistään huomaa kuinka hyvä levy se todellakin on. Karjalaisella riittää helmiä soitettavaksi keikoillaan. Villejä lupiineja on soitettu jokaisella keikalla sen julkaisun jälkeen (Lännen Jukka –keikkoja lukuun ottamatta). Megahitistä Missä se Väinö on? kuultiinkin täysin uusi, puhallinpainotteinen sovitus. Loppuun pikaisena encorena heitettiin vielä nostalgisesti Mustat lasit Karjalaisen ensimmäiseltä studioalbumilta.

Bändi (Janne Haavisto, Mikko Lankinen, Tom Nyman ja Pekka Gröhn) soitti hienosti ja vierailevat muusikot (Latebirdsinkin kanssa soittanut puhallinsektio ja Olli Haavisto steelkitaroineen) toivat lisää täyteläisyyttä bändin sointiin. Maininnan ansaitsee myös Karjalaisen pitkäaikainen luottokitaristi Mikko Lankisen tyylikäs, ajoittain rautalankavaikutteinen kitaratyöskentely. J. Karjalaisen hyväntuulisen setin jälkeen olikin hyvä jäädä odottelemaan illan huipennusta.

Taustalakanassa bändin tavaramerkki - legendaarinen Oglala Sioux-soturi Tasunka Witko alias Crazy Horse.

Seisoimme paikallamme koko Neil Youngin ja Crazy Horsen puolen tunnin roudaustauon ajan, koska lavan edustalle palaaminen olisi ollut ilmeisen mahdotonta. Parin hellesäässä vilvoittavan tuulahduksen lisäksi tauon aikana satoi pikkuisen vettäkin, mutta sepä ei yhtään haitannut, vaikka jotkut jo vetivät sadetakkejaan esiin. Ympärille vilkuilu paljasti yleisön olevan melko varttunutta keski-iän ollessa hyvinkin 50+, ellei enemmänkin. Lavalle roudattiin hyvin vanhan ja rupisen näköisiä vahvistimia ja kaiuttimia, piano, toteemipaalu (!), taakse nostettiin kangas Crazy Horse -logolla. Lavarakennelman katossa roikkui jotakin, jonka myöhemmin luin olleen kosketinsoitin, jota komppikitaristi Frank ”Poncho” Sampedro soittaa Like A Hurricane –kappaleessa (jos se päätetään soittaa). Muilla tämän Alchemy Touriksi ristityn kiertueen keikoilla on ollut lavastuksena 1970-luvun lopun Live Rust -kiertueelta tutut jättiläisvahvistimet ja -kaiuttimet, mutta tänne saakka niitä ei näköjään ole jaksettu rahdata.

Yleisö alkoi jo hyvissä ajoin ennen keikan ilmoitettua alkamisaikaa taputtaa tahdissa ja vaatia Hullua hevosta lavalle. Yksi roudareista esiintyi tähden elkein ja innosti yleisöä taputtamaan vielä lisää. Vain viitisen minuuttia myöhässä Frank Sampedro, Billy Talbot, Ralph Molina ja Neil Young mustissa vaatteissa ja mustassa hatussaan marssivat lavalle ihan kuin olisivat nousseet jonkin paikallispubin lavalle. Neilin kaulaan ripustettiin kuuluisa Old Black eli musta Gibson Les Paul –sähkökitara, joka keikan aikana vaihtui välillä Les Paul Gold Topiin.

Love and Only Love (Ragged Glory, 1990), aloitti setin varsin räväkästi, ottaen luulot pois vanhojen "äijänkantturoiden" soittokyvyn epäilijöiltä. Minusta ei kuitenkaan ihan niin äänekkäästi, kuin oli peloteltu. Ainakin minun korvan muotoon valetuilla laadukkailla ”muusikkotulpilla” kuunneltuna volyymit olivat siedettävät ja soundit kuulostivat todella hyviltä. Kappale venyi Crazy Horselle ominaiseen tyyliin yli varttitunnin jamiksi lukuisine ujeltavine feedbackilla maustettuine kitarasooloineen ja loppurevityksineen.

Neil Youngin & Crazy Horsen musiikkiin perehtyneet kyllä tiesivätkin, mitä oli odotettavissa. Ei mitään lavashowta, ei turhaa yleisön kosiskelua eikä edes kommunikointia yleisön kanssa. Nytkin Neil sanoi vain pari kertaa bändiin viitaten lyhyesti ”Crazy Horse!”, siinä kaikki. Tyylilleen uskollisina bändin jäsenet kokoontuivat valtavalla lavalla pieneen nippuun rumpukorokkeen eteen aivan kuin olisivat soittaneet toisilleen jossakin peräkylän pubin nurkassa tai treenikämpällä välittämättä vähääkään siitä, mitä yleisössä tapahtui.  Siinä missä karismaattinen Bruce Springsteen kutsuu jokaikisen katsojan mukaan bileisiin, Young yhtyeineen kääntää selkänsä yleisölle sanoman ollessa: ”Ota tai jätä.” Neilin soittotyyli on hyvin fyysinen, mies heiluu kuin heinämies ja ikään kuin kaivautuu kitaraansa kallonporaajan lailla. Välillä hän ottaa etäisyyttä soittokavereihinsa siirtyen lavan toiseen reunaan palaten aina takaisin tuohon tiiviiseen muodostelmaan. Neil Young & Crazy Horse on kokonaisuudessaan bändi, ei solisti ja taustabändi. 

Vanhempaa tuotantoa edustava Powderfinger (Rust Never Sleeps, 1979) meni kompaktisti, mutta hiukan läpisoitetun oloisesti ilman sen suurempaa paatosta. Tuoreimmalta, erittäin hyväksi osoittautuneelta ja yhtyeen nykyisen huippuvireen ja luomisvoiman todistavalta levyltä (Psychedelic Pill, 2012) kuultiin useampiakin näytteitä. Uuden levyn materiaalin aloitti nimikappale napakkana kitaroiden vuoropuheluna.

Walk Like a Giant -kuvitusta screenillä

Illan kohokohdaksi minulle muodostui uuden levyn erittäin pitkänä versiona soitettu massiivinen Walk Like a Giant (Psychedelic Pill, 2012). Kappaleen ensimmäisen kymmenen minuutin kaunis melodia ja hauska vihellysriffi jäivät soimaan päähäni konsertin jälkeen koko loppuillaksi ja seuraavaksi päiväksikin. Useimmiten Neil Youngin raskaissakin biiseissä on kuitenkin pohjalla herkkä ja kaunis melodia. Crazy Horse on tunnettu siitä, että livetilanteissa biisejä ei millään maltettaisi lopettaa ja loppuja venytetään jopa naurettavuuksiin asti. Ulinaa, pörinää, vinkunaa ja melua riittää. Onpa Neil Young koonnut kokonaisen pelkkää kakofoniaa (katkelmia Weld-kertueen eri konserteista, sisältäen äänen kiertoefektiä, vokaaliosuuksia sekä kitaroiden säröääniä) sisältävän montaasilevynkin (Arc, 1991).  Tämänkin biisinjärkäleen loppua rymisteltiin ukkosen jylinän lailla ja screeneillä vilauteltiin vanhaa Crazy Horse –kuvastoa sekä kuvaa lavalta rankkasateen ja salamoiden kera. Molinan rummut muistuttivat paalujunttaa ja kitaroiden feedbackit kirskuivat ja ulisivat todella rajusti. Taisi tuo loppumetelöinti venyä lähes yhtä pitkäksi kuin itse biisi, joka ei ole niitä lyhimpiä sekään. Kaiken kukkuraksi lavalle puhallettiin tuulikoneella kaikenlaista roskaa, muovipusseja ja paperinsilppua, jotka roudarit sitten keräsivät jätesäkkeihin. Tuon roskaspektaakkelin sanoma jäi kyllä hiukan hämäräksi, mutta ehkä nyt voi ajatella Neil Youngillakin olevan lavashown !

Rymistelyn jälkeen rauhoituttiin uuden, julkaisemattoman, gospel-vaikutteisen ilmastonmuutoksesta kertovan Hole in the Skyn myötä. Kappale soi kauniisti ja herkästi esitellen myös bändin stemmalauluosaamista. Herkkä tunnelma jatkui, kun bändin poistuttua lavalta alkoi illan akustinen soolo-osuus. Akustiset kappaleet soitettiin niin hiljaa, että korvatulpat olivat edessäkin tarpeettomat. Mahtoikohan alueen takaosassa olevat ja porttien ulkopuolella olleet kuulemma sadat liputtomat kuulla juuri mitään. Neil liikkui ympäri lavaa laulaen kaulatelineessä olevan huuliharpun mikkiin.

Akustisen setin aloitti Ilahduttavasti Human Highway yhdeltä Neil Youngin sooloalbumisuosikiltani Comes a Time (1978). Paljon soitettu, mutta aina yhtä vaikuttavan kaunis, Youngin suurin hitti Heart of Gold (Harvest, 1972) ja joidenkin mielestä puhki soitettu, mutta minusta aina yhtä ajankohtainen Bob Dylan –laina Blowin' in the Wind saivat jo yleisönkin laulamaan mukana. Lavan edustalla yleisö lauloi Blowin’n in the Windia vielä itsekseenkin Neilin siirtyessä käsillään yleisökuoroa johtaen pianon ääreen.

Seurasi jälleen uusi kappale Singer Without a Song, jossa Neilin piano soi kapakkasoundeilla Billy Talbotin laulaessa kertosäkeen stemmoja. Biisin sanoitus kertoo biisinteon vaikeudesta. Young kertoo elämäkertateoksessaan Muistelmat (Like-kustannus, 2012) olleensa raitistumisensa jälkeen todella huolissaan siitä, ettei uusia lauluja tahtonut syntyä selvin päin.  Kiertueella esitetyt uudet kappaleet asettavat odotuksia tulevaisuuteen, uskoakseni Neilin ura jatkuu ja uutta materiaalia vielä tulee. Ehkä tämä ei olekaan vielä viimeinen kiertue, vaikka Frank Sampedro onkin jo sitä uumoillut.

Crazy Horse -soundiin palattiin kappaleella Ramada Inn (Psychedelic Pill, 2012), joka oli illan koskettavimpia slovareita ja kestoltaan hyvinkin parikymmentä minuuttia. Kirkan aikoinaan coveroimana nimen Kanelipuun alla saanut Cinnamon Girl (Everybody Knows This Is Nowhere, 1969) oli jo tuttuakin tutumpaa Neil Young –standardia. 

Illan kohokohtiin kuului myös hulvattomasti tulkittu, miltei posketon ja ihan uuden kompin löytänyt versio kappaleesta F*!#in' Up (Ragged Glory, 1990). Siinä bändi tavoistaan poiketen innostui yleisölle keskisormeaankin vilauttelevan ”Poncho” Sampedron johdolla huudattamaan yleisöä rytmikkäästi ”Just a fuck up!”. Hauska mehustelu sai tunnelman oudonkin hilpeäksi - ei olisi etukäteen uskonut ihan tällaista tapahtuvan näiden herrojen keikalla. Vanhinta Neil Youngin tuotantoa edustava Buffalo Springfield -kappale Mr Soul (Buffalo Springfield Again, 1967) soitettiin taas ujeltavien kitaroiden hallitsemana. Kappaleen alussa Neil tai Poncho soitti väärän äänen ja koko kappaleen ajan bändi soitti tahallaan tuon väärän äänen makeasti nauraen joka kerta sen tullessa kohdalle. Bändillä näytti muutenkin olevan hauskaa keskenään ja yleensä vakavana naama peruslukemilla esiintyvällä Youngillakin nähtiin leveitä hymyjä pitkin iltaa. 

Koska Fuckin’ Up venyi niin pitkäksi, jätettiin muilla kiertueen keikoilla tässä kohtaa kuultu, aiemmin harvoin esitetty Surfer Joe and Moe the Sleaze (Re-Ac-tor, 1981) kokonaan väliin ja siirryttiin varsinaisen setin päättävään tanakkana versiona soitettuun Rust never sleeps- albumin (1979) päätösraitaan Hey Hey, My My (into the Black).  Biisin säe ”rock'n' roll will never die” kuulosti ihan uskottavalta. Ruoste ei ehkä koskaan nuku, mutta se näkyy näissä konkareissa vain ulkomuodossa.

Kosketinsoitin katossa

Yleisön vaatiessa hurjasti encorea mietin, mitä mahtaisimme vielä kuulla. Toiveissa oli suuresti rakastamamme Like a Hurricane, jota emme aikaisemmin keikalla kuulleet ja jota tälläkin kiertueella on soitettu. Berliinin keikalla biisistä on kuultu hätkähdyttävän upea, konkreettisesti maata tärisyttävä tulkinta. Ainoa encore-biisi oli kuitenkin hölmösti punkahtava Sedan Delivery (Rust Never Sleeps, 1979). Menettelihän sekin, mutta lievä pettymys kieltämättä käväisi mielessä. Se on vaan tyytyminen siihen, että nämä miehet soittavat, mitä itse haluavat.  Encore loppui yhteen biisiin ilmeisesti sen takia, että kello oli jo lähellä kymmentä ja eihän tuollainen metelöinti enää ole siihen aikaan soveliasta …

Olen aiemmin nähnyt Neil Youngin kaksi kertaa keikalla: 2001 Hartwall Areenalla Crazy Horsen kanssa ja 2008 samassa paikassa Electric Bandin kanssa. Vuoden 2001 keikka oli tämän iltaista leppoisampi sisältäen enemmän rauhallista jamittelua (mm. Don't Cry No Tears, Down By The River, Roll Another Number) ja Neilin akustisia soolokappaleita. Toinen keikka taas oli monipuolisempi isomman bändin ja useampien akustisten bändiosuuksien ansiosta. Tämän illan keikka oli tasapainoinen sekoitus kompaktisti vedettyjä klassikoita ja bändin tyyliksi muodostunutta pitkää ja harrasta kitaran kurittamista. Kyllähän tämä Kaisaniemen keikka oli ehdottomasti näkemistäni Neil Young keikkoista kaikkein ”päräyttävin” kokemus, vaikka olisihan se Like a Hurricane ollut ekstaattinen lopetus tälle keikalle ...

Seitsemän tunnin (!) yhtämittainen seisominen sorakentällä otti kieltämättä voimille. Jalat olivatkin lyijynraskaat ja turvoksissa lähtiessämme raahautumaan kaupungille. Mieli oli kuitenkin keveä ja virkistynyt illan musiikkiannista. Kaikessa tuossa ujelluksessa, rytinässä ja paukkeessa kun oli jotakin hypnoottista ja puhdistavaa. Kesäiset olosuhteet ja leppoisa alku The Latebirds All Starsin vierailevien solistien sekä J. Karjalaisen seurassa viritti mukavasti Crazy Horsen hulvattomaan rymistelyyn ja mahtavaan elämykseen. Hetken verryteltyämme jaksoimme vielä hyvissä fiiliksissä pienelle terassikierrokselle Helsingin kesäyöhön. 

Setlist:

Love and Only Love
Powderfinger
Psychedelic Pill
Walk Like a Giant
Hole in the Sky
Human Highway
Heart of Gold
Blowin' in the Wind
Singer Without a Song
Ramada Inn
Cinnamon Girl
F*!#in' Up
Mr Soul
Hey Hey, My My (into the Black)

Encore:

Sedan Delivery

Neil Young - vocals, electric guitar, acoustic guitar, piano, harmonica
Frank Sampedro - electric guitar, acoustic guitar, vocals
Billy Talbot - bass, vocals
Ralph Molina - drums, vocals

Kuvat:  ©Kari Jaakonaho 

Linkkejä:

Neil Young – Elämäntapahippi Kelan, Nordenstrengin ja Kuloniemen silmin Rytmi-lehti

NEIL YOUNG & CRAZY HORSE: Psychedelic Pill (Reprise) Soundi-lehti

Melodista meteliä – Neil Young & Crazy Horse | 2.6. Waldbüchne, Berliini  Soundi-lehti

Mark Knopfler @ Hartwall areena, Helsinki 9.6.2013

Mark Knopfler on yksi menestyneimmistä brittimuusikoista kautta aikojen. Tuoreen, kahdeksannen  soololevynsä Privateering myötä huhtikuussa 2013 käynnistynyt kiertue käy 25 Euroopan eri maassa ja pysähtyi sunnuntaina 9. kesäkuuta 2013 Hartwall Areenalla.  Tasaisin väliajoin Pohjoismaissa vieraillut Mark Knopfler konsertoi Suomessa viimeksi huhtikuussa 2008. Sitä aikaisemmin kitarasankari on nähty täällä 2005, 2001 sekä Dire Straitsin johtohahmona vuosina 1985 ja 1992.

Mittavasta elämäntyöstään monesti palkitun Mark Knopflerin levyjä on myyty yli 120 miljoonaa kappaletta, mukaan lukien Dire Straits -klassikkoalbumit ja hänen säveltämänsä elokuvamusiikki. Läpimurtonsa Knopfler teki Veljensä David Knopflerin kanssa perustaman Dire Straitsin johtomiehenä 35 vuotta sitten. Sillonen pikkubändi puski maailmanmenestykseen musiikkitelevision ja punkin nousukaudella soittaen ajan henkeen nähden juuri päinvastaista  kevyttä, pehmeää ja erittäin radioystävällistä keskitien rockia. Itsekin pidän eniten Dire Straitsin ensimmäisestä levystä Dire Straits (1978), jolta lohkaistusta Sultans of Swing -singlestä tuli jättimenestys. Kyseinen  levy ja toinen albumi Communiqué (1979) ovat vielä pienimuotoista, Mark Knopflerin omintakeisella näppäilytekniikalla soittaman kitaran hallitsemaa musiikkia. Toki myöhemmilläkin albumeilla on omat huippuhetkensä. On kuitenkin myönnettävä, että yhtyeen viimeisimmät levyt olivat paljon tylsempiä, varsinkin keikkaversioina nälkävuoden pituisia biisijärkäleitä sisältäneitä ”aikuisrock” –levyjä. Vanhan vitsin mukaan tylsyyden huippu onkin Dire Straitsin live-levy.

Knopflerin soolotuotanto rakentuu pitkälti amerikkalaisesta bluesin ja kantrin perinteestä, mutta myös kotisaartensa kansanmusiikki ja kelttisävyt ovat vahvasti kuultavissa varsinkin miehen runsaassa elokuvamusiikissa.  Monet rocktähdet sanovat haluavansa päästä pois supertähtisirkuksesta ja soittaa rakastamaansa vanhan ajan musiikkia. Mark Knopfler on yksi harvoista, joka on siinä todella onnistunut.

Privateering-kiertueen setlista on pysynyt keikasta toiseen melko vakiona ja sisältänyt pääosin soolotuotannon aikaisia kappaleita muutamin Dire Straits -teoksin varustettuna. Viimeksi mainitutkin on valittu sieltä vähemmän kuluneesta päästä.

Mark Knopflerin suosiosta Suomessakin kertoo Hartwall Areenan melkein täyteen saaneen yleisön malttamaton ja iloinen odotus ennen konsertin alkua. Knopflerin suosio onkin helppo ymmärtää, sillä hän on hyvin sympaattinen ilmestys - voisiko sanoa - yleisönsä näköinen. Jo paljon ennen bändin saapumista lavalle yleisö taputti ja tömisteli varsin äänekkäästi ja eli alusta asti mukana ensimmäisestä What It Is kappaleesta lähtien.Tämä onkin miehen soolotuotannon ehkäpä suurin ja tunnetuin hitti, joka tällä kertaa soitettin kuitenkin huiluvetoiseksi sovitettuna.

Seuraavaksi päästiinkin jo tuoreen Privateering -albumin materiaaliin, joka ymmärrettävästi muodosti illan setin rungon. Corned Beef City on levyn muuta varsin rauhallista linjaa räväkämpi ja siinä on kuultavissa jopa ohuita kaikuja Dire Straitsin ajoilta. Alun pienen haparoinnin jälkeen soundit olivat koko illan erittäin hyvät, kaikki kuului todella kirkkaasti ja matalimmat bassot ja tehosteet menivät sisuskaluihin saakka. Miksaajilta harvinaisen ammattitaitoista työtä! Privateering jatkoi uuden levyn esittelyä hyvin levollisessa tunnelmissa. 

Father and Son kera Mike McGoldrickin ujeltavan säkkipillin, joka ei ollut se perinteinen skottisoitin, vaan  ns. uilleann pipe eli irlantilaistyyppinen säkkipilli. Hill Farmer's Blues ja pillit vaihtuivat kielisoittimiin, joita McGoldrick ja McCusker hallitsivat useampiakin.

Vahvasti folk/country -henkinen I Dug Up a Diamond on peräisin Knopflerin Emmylou Harrisin kanssa tekemältä kriitikoiden ylistämältä albumilta All The Roadrunning (2006).

I Used To Could kappale oli räväkkää ja komeasti rullaavaa, jonkinlaista bluesvaikutteista rockabillya. Sitten päästiinkin jo Dire Straits -materiaaliin ja yleisö otti raivoisilla aplodeilla vastaan Romeo & Juliet (Making Movies 1980) Knopflerin teräksisellä resonansissikitaralla soittamat alkutahdit. Takaisin illan teemaan palauttava Haul Away soi kauniisti huilutaustoineen.

Postcards from Paraguay soi kahden huilun hallitsemana nimensä mukaisesti eteläamerikkalaisittain tuoden mieleen Simonin ja Garfunkelin El Condor Pasan.

Marbletown sisälsi pitkähkön kontrabasson (Glenn Worf) ja viulun (John McCusker) jami/sooloiluosuuden. Mutta jälleen kerran täytyy ihmetellä suomalaisyleisön käyttäytymistä. Tällä kertaa sitä, miksi hiljaisessa ja herkässä kohdassa piti joidenkin mennä taputtamaan tahtia. Kun kaikilla ei tuntunut olevan oikein rytmitajuakaan, niin vaikutus oli jokseenkin häiritsevä! Totta kai taputtaa saa, mutta hiukan reippaammissa kohdissa ja mielellään silloin, kun esiintyjä ilmaisee tahdin taputusta haluavansa.

Speedway at Nazareth miehen soolouran toiselta albumilta Sailing to Philadelphia (2000) oli yksi illan kohokohdista. Mark Knopfler revitteli välillä kitaraansa oikein kunnolla ja lopussa korvia hiveli Jim Coxin todella hieno urkusoolo.

Varsinaisen setin päätti yksi parhaista Dire Straits -hiteistä, Telegraph Road, jota ei levyversion 14-minuuttisen kestonsakaan vuoksi ole monien muiden vastaavien tapaan radioissa aivan puhki soitettu. Sen maestro aloitti resonanssikitaralla, joka vaihtui sähköiseen Jim Coxin herkän pianosoolon aikana. Kappaleen loppuun saakka saatiin sitten makeaa mahan täydeltä eli Mark Knopflerin taitavaa ja tyylikästä kitaramaalailua. Tässä kohtaa osa permantoyleisöstä nousi ylös tuoleistaan ja siirtyi kohti lavaa täyttäen lopulta lavan edustan kokonaan.Tällaista ei olisi etukäteen odottanut tässä konsertissa tapahtuvan.

Encore alkoi yleisön villien taputusten ja huutojen myötä. Laimeahkon Dire Straits -kappaleen So Far a Way (Dire Straitsin kansainväliseen huippusuosioon nostaneelta albumilta Brothers in Arms, 1985) ensimmäisenä encorena olisi tosin voinut korvata parilla menevämmällä Dire Straits -hitillä - vaikkapa Sultans of Swing tai Money for Nothing (tai vaikka molemmat). Nyt Encore jäi hiukan vaisuksi, eikä kunnon loppunousua saatu aikaan ennen rauhoittavaa Piper to the Endiä.

Kaiken kaikkiaan ilta varsin onnistunut: ei mitenkään riehakkaan ikimuistoinen, mutta miellyttävä ja jotenkin arvokas ja lämmin tapahtuma.  Bändi soitti antaumuksella ja Knopfler joukkoineen oli silminnähden tyytyväinen yleisön tunnelmaan. Kuten jo todettua, äänimiehet onnistuivat erinomaisesti ja soundit olivat harvinaisen hyvät tälle areenalle. Valoshowkin oli hillityn tyylikäs, mutta koska minkäänlaisia screeneja ei käytetty, esiintyjät jäivät kauempaa katsottuna hiukan etäisiksi.  Illan maestro on pikemminkin rock-tähteydestä luopunut, vaatimattoman vähäeleinen pokerinaama kuin räiskyvä showmies, mutta musiikki kyllä riitti hyvin tunnelman ylläpitäjäksi. Osa yleisöstä tosin syttyi vain setissä melko vähälukuisiksi jääneille vanhoille Dire Straits -hiteille. Mark Knopflerin musiikissa kokonaisvaltainen maltti on valttia, mutta kyllä hänen persoonallisen tunnistettavaa kitarointiaan olisi silti kuunnellut enemmänkin.

Setlist:
 
What It Is
Corned Beef City
Privateering
Father and Son
Hill Farmer's Blues
I Dug Up a Diamond
I Used to Could
Romeo and Juliet  (Dire Straits song)
Haul Away
Postcards from Paraguay
Marbletown
Speedway at Nazareth
Telegraph Road (Dire Straits song)
      
Encore:

So Far Away (Dire Straits song)
Piper to the End



Band personnel:

Mark Knopfler, vocals, electric, slide and acoustic guitars
Guy Fletcher, keyboards and vocals
Richard Bennett, guitars, bouzouki and tiple
Glenn Worf, Bass
Ian Thomas, drums
Jim Cox, piano and organ
John McCusker, fiddle and cittern
Mike McGoldrick, whistles and uilleann pipes

Bruce Springsteen & The E-Street Band @ HK-areena, Turku 8.5.2013

Olen seurannut Bruce Springteenin uraa jokseenkin sen alusta saakka, 1970-luvulta alkaen. Musiikkilehdet sauhusivat silloin Springsteenistä ja pitivät häntä jopa Uutena Dylanina. Ensimmäinen ostamani Springsteen-albumi oli Springsteenin ja E-Street Bandin toinen julkaisu The Wild, The Innocent & The E-street Shuffle (1973). Siitä lähtien olen hankkinut kaikki hänen julkaisemansa albumit. 

Loistavana live-esiintyjänä pidettyä Bruce Springsteeniä ja The E-Street Bandia odotettiin pitkään konsertoimaan Suomeen ja vuonna 2003 se vihdoin ensimmäisen kerran toteutuikin. Liput tietysti hankittiin välittömästi ja odotukset olivat korkealla.  Valitettavasti jouduimme kuitenkin erään onnettoman yhteensattuman vuoksi jättämään tuon keikan väliin. Sen jälkeen Bruce on käynyt Suomessa useammankin kerran ja itse olen onnistunut kaksi kertaa aiemmin päästä keikalle (Helsingin olympisastadion 2008 ja Tampereen stadion 2009). Nyt, kun huomasin Springsteenin tulevan Turkuun ja kyseessä olevan "intiimi" areena-keikka ei ollut epäilystäkään: Liput oli saatava ja lisäkeikalle onnistuimmekin liput hankkimaan.

Yli 300 kilometrin ajomatkan jälkeen läänimme pääkaupunkiin majoituimme Hotelli Hamburger Börsiin ja pienen pikaruokailun jälkeen siirryimme bussipysäkille, josta  oli nonstopina bussikuljetus Artukaisiin HK-areenalle (entinen Typhoon, entienen Elysee-areena, nykyinen "makkara-areena"). Olimme mielestäni liiankin hyvissä ajoin areenalla ja istumapaikoillamme, mutta kauan ei tarvinnutkaan odotella, kun valot sammuivat ja Bruce jo n. klo 19.20 ilmestyi kuin tyhjästä lavalle yksin akustisen kitaran ja huuliharpun kanssa. Lyhyen tervehdyksen jälkeen alkoi avausbiisi I'll Work For Your Love vuoden 2007 Magic-albumilta. E-Street Band liittyi mukaan kappaleella Long Walk Home samaiselta albumilta. Bandi osoittautuikin isoksi, peräti 17 jäseniseksi. Edesmenneen legendaarisen E-Street -saksofonistijättiläisen Clarence Clemonsin korvaamiseen tarvittiin näköjään peräti viisi puhaltajaa! Lisäksi lavalla oli taustamuusikkoina kosketinsoittaja, kolme laulajaa sekä perkussionisti. Bändin soundi olikin erittäin täyteläinen ja varsinkin puhallinosasto toi sointiin aivan uutta soulahtavaa väriä ja monipuolisuutta. Puhaltajista saksofonisti Jason Clemmons (Clarencen veljenpoika) saikin monesti kutsun eteen sooloilemaan.

Sitten päästiinkin käsiksi klassikoihin: The River -albumin The Ties that Bindia seurasi uskomattoman energinen Out in the Street. Ensimmäisenä yleisötoiveena kuultiin vaikuttava Atlantic City akustiselta Nebrasca-levyltä. Tätä seurasi kaksi kappaletta uusimmalta Wreckling Ball -albumilta: nimikappale sekä Death to My Hometown. Hienon Hungry Heartin aikana Bruce käveli yleisön joukkoon ja heittäytyi keskikorokkeelta selälleen permantoyleisön käsien varaan ja "surffasi"  niiden kannattelemana takaisin lavalle - ja laulu jatkui koko ajan. Yleisö lauloi kappaletta niin paljon, että pomon ei tarvinnut itse laulaa kuin toinen säkeistö. Kitaristi Nils Lofgren olikin aiemmin esittänyt Twitterissä kainon toivomuksen, että yleisö tämän "crowd surfingin" jälkeen palauttaisi pomon lattialle jalat edellä, sillä pää edellä lattiaan kumauttaminen ei olisi toivottavaa. Lofgren liirehtikin auttamaan Brucen pystyyn kun hän kuitenkin mätkähti lähes selälleen lattialle..

Brucellahan on tapana kerätä yleisön pitelemiä toivekylttejä ja valita niistä enemmän tai vähemmän spontaanisti lauluja esitettäväksi illan settiin. Tälläkin kertaa hän keräsi niitä ja esittikin peräkkäin viisi yleisötoivetta. Niistä ensimmäisenä yhden illan kohokohdistani Blinded By The Light, jonka Bruce kertoi olevan ensimmäinen raita hänen ensimmäisellä albumillaan Greetings From The Asbury Park, N.J. (1973).  Blinded By The Ligh on tullut minulle tutuksi myös Manfred Mann's Earth Bandin levytyksenä. Heti perään tuli toinenkin toive samalta albumilta: Does This Bus Stop at 82nd Street? Kolmannen yleisötoiveen, kepeästi rokkaavan ja puhallinsooloilua ja rumpuiloittelua sisältäneen Ain't Good Enough For You (The Promise, 2010) jälkeen Bruce otti kyltin, jonka hän sanoi nähneensä lukuisissa aiemmissa konserteissaan belgialainen Nikolaksen pitelemänä ja Bruce sanoi omistavansa laulun hänelle. Tuo kappale esitettiin ensimmäistä kertaa livena. Se on alunperin jätetty pois Born In The USA -albumilta ja julkaistu vasta neljän CD:n Tracks -boxilla v. 1998. Wages Of Sin oli siis todellinen harvinaisuus kuulla livena. Se soitettiin varsin intensiivisesti Max Weinbergin vaimennettujen rumpujen ja pianon säestäminä. Lisäksi kuultiin pitkä latinohenkinen trumpettisoolo.

Illan melankolinen vaihe jatkui upeasti, laululla The River, jossa Bruce soitti huuliharppua ja lauloi melodiaa ulisevalla, sanattomalla vokaaliosuudella. Tässä kohtaa on sanottava, että yhtä asiaa en konserttiyleisön käyttäytymisessä kertakaikkiaan ymmärrä. Miksi tälläisissa tunnelmakohdissa aina alkaa yleisössä vaellus salista ulos ?! Nytkin alkoi trafiikki jo edellisen, upean ja harvinaisen Wages Of Sinin aikana. Vessaan vai kaljalleko he vaeltavat? Eikö nykykuulijat osaa keskittyä ja herkistyä kuuntelemaan? Ainakin minulle nämä olivat hienoimpia hetkiä ja illan kohokohtia. Lisäksi haluan kyllä kuulla konsertista joka sekunnin kalliin lipun hinnan vastineeksi. Lisää kohokohtia seurasi: Youngstown akustisvoittoiselta The Ghost of Tom Joadilta (1995) kera Nils Lofgrenin vaikuttavan kitarasoolon yhden jalan piruetteineen. Lisää loistavaa kitarointia kuultiin rajussa Murder Incorporated -kappaleessa, kun Bruce ja Steve Van Zandt "sotivat" kitaroilla toisiaan vastaan. Tässä saimme osoituksen myös Brucen kitaristin taidoista.

Johnny 99, alkuperäisversiona Brucen Nebrasca -albumillaan yksin kitaran kanssa laulama, sävyltään varsin alakuloinen kappale vedettiin tällä kertaa rehellisenä Rock'n rollina. Se saikin yleisön hyvin mukaansa ja sooloilua kuultiin itse kultakin bändin jäseneltä aina pasuunaa myöten. Karnevaalihenkiset valot täydensivät iloista meininkiä. Tässä kohtaa valot pimennettiin ja kuultiin yksinäistä "Jerry Lee Lewis -pianoa" Roy Bittanilta. Bruce huudatti yleisöä pimeässä ja rokkaus jatkui Open All Nightilla. Tämäkin on alunperin levytetty Nebrascalle pelkän kitaran lakonisesti säestämänä, mutta esitettiin nyt koko bändin voimin todella vauhdikkaana big band -versiona lukuisine sooloineen. Yleisöllä meni lujaa ja se tanssi ylimpiä piippuhyllyjä myöten.

Sitten siirryttiin taas kiertueen teemaan eli Wrecking Ball -albumille kappaleella Shackled & Drawn. Jälleen Bruce laulatti yleisöä ja sehän lauloi kaiken mitä pomo tahtoi. Myös taustalaulaja Cindy Mizelle pääsi sooloilemaan ja lopussa koko bändi tule riviin lavan etualalle soittamaan.

Tästä alkoi sitten varsinaisen setin hittiputki: Waitin' On a Sunny Day, Lonesome Day sekä Badlands. Näistä ensimmäiseen Bruce haki yleisön joukosta pikkupojan laulamaan. Mutta poikapa tekikin yllätyksen ja tökkäsi itse kirjoittamansa tekstin Brucen käteen ja tokaisi rumpalille "Max, give me some beat". Brucen pidellessä hölmistyneenä lunttipaperia poika räppäsi Max Weinbergin rummutuksen tahtiin oman juttunsa. "Annetaanpas aplodit räppääjälle", pyysi Bruce.

Ensimmäinen encore oli hieman yllättävä, hieno Racing In the Street toiselta lemppari Bruce-levyltäni Darkness On The Town. Tosin kappale on julkaistu myös myöhemmin The Promise -levyllä. Roy Bittanin hieno pianismi hallitsi tätä todella (ehkä jopa liiankin) pitkään tunnelmoitua ja herkuteltua kappaletta. 

Lopun hittiputki soitettiin kirkkaat hallivalot päällä ja sen aloitti (tietysti) Born In The USA, jonka kertosäkeen laulamisessa koko illan raataneella ja todella kaikkensa yleisölleen antaneella Brucella tuntui olevan jopa vaikeuksia saada tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa. Alkoi jopa hiukan pelottaa, miten mies jaksaa keikan loppuun. Mutta eihän siinä tarvittu muuta kuin jäitä niskaan ja loppuun jaksettiin rutistaa vielä Born To Run ja Dancing In the Dark valtavalla energialla. Viimeksi mainitun kappaleen aikana Bruce kutsui jälleen yleisön joukosta onnellisen naishenkilön tanssimaan kanssaan lavalle.

Bruce lähti taas yleisön joukkoon Tenth Avenue Freeze-Outin bändi-intron aikana yleisön hyräillessä intron melodiaa. Tämä olisi ollut hieno lopetus illalle, mutta viimeisenä kuultiin vielä kansanmusiikkityylinen American Land. Itse olisin kyllä halunnut viimeisenä kuulla jonkin muun kappaleen, koska siihen on loppunut kaksi edellistäkin Bruce-keikallani. Vaikkapa jonkin muun kappaleen Brucen tekemältä Pete Seegerin lauluja sisältävältä We Shall Overcome -albumilta. Loppukuvissa näytettiin vielä kuvia bändin edesmenneistä jäsenistä: Saksofonisti Clarence Clemmons (1942 - 2011) sekä kosketinsoittaja  Danny Federici (1950 - 2008).

Toinen ilta samassa kaupungissa on usein erilainen intensiteetiltään, energialtaan tai setlistansa puolesta. Tämä ilta onnistui olemaan kaikkia näitä. Turkua edeltävillä kahdella Tukholman keikallaan pomo oli innostunut esittämään kokonaisia albumeita: ensimmäisenä iltana Darkness on the Edge of Town ja toisena iltana Born To Run. Tänään suurimman huomion sai yllättäen The River, jolta oli poimittu neljä kappaletta. The River onkin mielestäni ehdottomasti yksi Springsteenin huippusuorituksista. Kun lisäksi kuultiin harvinaisuuksia Nebrascalta ja jopa koskaan aiemmin livena esitetty Wages of Sin, ei tällainen diehard-fani voi olla muuta kuin erittäin tyytyväinen illan antiin. Minun puolestani esimerkiksi Born In The USA -albumin megahitit olisi voinut jopa jättää setistä kokonaan poiskin. Toisaalta  vaikutti siltä, että monet kuuntelijat eivät juuri muuta Springsteenin tuotantoa tunnekaan. Ainakin vieressäni istunut rouvashenkilö "heräsi" ja pomppasi tanssimaan vasta, kun Born In the USA -hitin intro kajahti ilmoille. Tällaisten kuulijoiden takia nuo hitit kai ovat pakollista encore -tavaraa Brucen ohjelmistossa. Ilta oli kyllä intensiteetiltään ja tunnelmaltaan parasta Brucea, mitä itse olen livena kuullut. Tämä johtui tietysti osaltaan pienemmistä ja intiimimistä sisätiloista. Konserttipaikka olikin koko Wreckling Ball -kiertueen ylivoimaisesti pienin, vain n. 9500 henkilöä vetävä areena.

Bruce Springsteen rakastaa yleisöä ja osaa innostaa ujon suomalaisyleisönkin ylös penkeistään tanssimaan ja osallistumaan yhteislauluun ja -huudatuksiin ylimpiä piippuhyllyjä myöten. On vaan pakko ihmetellä, miten 63-vuotias mies jaksaa ilta illan jälkeen antaa kaikkensa ja raataa itsensä lähes henkihieveriin yleisön viihtymisen eteen. Hänen kuntonsa salaisuutena onkin kuulemma kasvisruoka ja tiukka kunto-ohjelma, jota hän on noudattanut jo vuosikymmeniä. Jos James Brown oli omaksumansa lisänimen mukaisesti "Hardest Working Man in Show Business", Bruce Springsteen on tittelin täysivaltainen perijä. Loppumusiikkina soikin osuvasti James Brownia ja kappalekin olin nimeltään The Boss !

Setlist: 

I'll Work For Your Love (solo acoustic)
Long Walk Home
The Ties That Bind
Out In The Street
Atlantic City (request)
Wrecking Ball
Death to My Hometown
Hungry Heart
Blinded By The Light (request)
Does This Bus Stop at 82nd Street? (request)
Ain't Good Enough For You (request)
Wages of Sin (world premiere, request)
The River
Youngstown
Murder Incorporated
Johnny 99
Open All Night
Shackled & Drawn
Waitin' On a Sunny Day
Lonesome Day
Badlands

Encores: 

Racing In the Street

Born in the USA

Born To Run

Dancing In The Dark

Tenth Avenue Freeze-Out (with band intros)

American Land

The E-Street Band:

Stevie Van Zandt - Guitar, vocals, mandolin

Max Weinberg - Drums, percussion

Garry Tallent -  Bass

Roy Bittan - Piano, keyboards, accordion

Nils Lofgren - Guitar, accordion, mandolin

Taustamuusikot:

Soozie Tyrell - Violin, vocals, acoustic guitar
Charles Giordano - Organ, keyboards, accordion
Everett Bradley - Backing vocals, percussion
Jake Clemons - Saxophone
Barry Danielian - Trumpet
Clark Gayton - Trombone
Curtis King - Backing vocals
Eddie Manion - Saxophone
Cindy Mizelle - Backing vocals
Michelle Moore - Backing vocals
Curt Ramm - Trumpet

http://brucespringsteen.net